Psyykelääkkeiden tms. käyttäjät, eikö teitä kammota olla henkisesti joku muu, kuin oma itsenne?

Vierailija kirjoitti:

Jos joutuisin tämän keskustelun perusteella tekemään valinnan elääkö elämäni psyykelääkityksen vaikutuksen alaisena mutta säilyttäen kykyni myötätuntoon, vai lääkkeettömän elämän ja sen kanssa ylimielisyyden ja halun tuomita ja arvostella vaikeuksia kohdanneita ihmisiä, joita en ole edes tavannut, ei tarvitsisi edes miettiä. 

Eli valitsisit epäaidon ja lääkityn version aidon ja alkuperäisen sijasta, koska aito versio ei olisi helppo ja miellyttävä. Tässä kiteytyy koko medikalisaation ydin.

Kävin läpi teini-ikäisenä pitkän masennuskauden joka huipentui erittäin traumaattiseen tapahtumaan, jonka jälkeen aloitettiin vahva lääkitys, diagnoosina PTSD ja lisähuomioina todennäköiset vaikea masennus sekä epätyypillinen syömishäiriö (näiden kahden diagnoosia ei koskaan vahvistettu).

En koe lääkkeiden muuttaneeni persoonaani lainkaan tuona aikana. Tunteeni pysyivät paremmin hallinnassa, en tehnyt asioita joista en olisi tunnistanut itseäni (kuten tapahtui ennen lääkityksen aloittamista, esim. hallitsemattomat itkukohtaukset). Lääkkeet tuntuivat antavan aikaa aivojen tottua asioihin vähitellen ja hieman rauhallisemmin.

Nyt 4 vuotta myöhemmin olen takaisin kiinni tavallisessa elämässä, opiskelen yliopistossa arvostettua alaa, kaverisuhteeni ovat hyvät, olen fyysisesti ja psyykkisesti terve. En osaa sanoa olisinko ilman lääkkeitä tässä, sanoinkuvailematonta tuskaa tuli koettua niin fyysisesti kuin henkisesti, psykoosi ei varmasti ollut kaukana.

Siltikin, kuten muutama aiemminkin kirjoittaneista, olen sitä mieltä että lääkitys aloitetaan usein liian kevein perustein. Monella psykoterapia olisi huomattavasti parempi vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Olen hyvin herkkä ja masentunut, olen kokenut liikaa ikäviä asioita ja nyt pienikin vastoinkäyminen saa minut pois tolaltani ja itkeskelemään koko päivän. Minulla ei ole lääkitystä masennukseen mutta välillä tuntuu että haluaisin sellaisen tunteet turruttavan lääkityksen joka tekisi minusta välinpitämättömän ja kylmän enkä välittäisi ikävistä asioista. Elämä voisi olla helpompaa silloin.

Olisin ilman lääkitystä varmasti sairaalapotilas. Lääkkeitteni ansiosta vietän hyvää normaalia elämää. Ei lääkkeet tee minusta kylmää eikä välinpitämätöntä. Pahin tuskan huippu vaan on poissa, se sietämätön, jonka kanssa ei voi elää.

Kaikkiin lääkkeisiin voi kuolla. Kukaan ei vouhkaa esim. vielä yleisempien verenpainelääkkeiden vaaroista koska verenpainetaudit ovat niin yleisiä, ja täten niin iso bisnes. Verenpaineeseen voi yleensä vaikuttaa elintavoilla, moniin muihin sairauksiin ei. Perusburanaan ja -panadoliinkin kuolee vuosittain enemmän ihmisiä mitä psyykelääkkeisiin. Psyykkisesti sairaat on otettu hampaisiin, koska yhä ajatellaan että pelkkä suljettu osasto on vaihtoehto.

Pointtina ap:lla ja muilla"lääkevastustajilla" paremmin muoltoituna on varmaan, että masennuslääkkeet (jne muut pillerit) ei ole itsestään selvä apu, kun sen eteen pitää tehdä myös töitä (tämäkin on valitettavaa, kun niin moni syö sokeasti pillereitä, joita lääkäri määrää ja usein tietämättä mikä sairaus on) ja muuttaa elämäntapoja, kuten ruokavaliota, lopettaa karkkien syönti, tupakan poltto, alkoholin juonti jne kaikki mahdollinen turha niin ruokavalion kuin materian puolesta ja elää terveellisesti.

Kyllähän kaikki tietää että lääkkeet on ehtaa bisnestä ja on turhia lääkkeitä PALJON....

Vierailija kirjoitti:

Jos en käyttäisi psyykenlääkkeitä ja olisin henkisesti oma itseni, olisin jo saanut potkut kun haistattelisin pomolleni pitkät ja ostanut pikavipeillä kerrostaloasuntoni pihalle puimurin. Että joo, ei kammota. :)

Herranjestas, sehän se vasta sairasta on. Mielenkiintoisia oireita tällä sairaudella. Kuulostaa jonkun unelmilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joutuisin tämän keskustelun perusteella tekemään valinnan elääkö elämäni psyykelääkityksen vaikutuksen alaisena mutta säilyttäen kykyni myötätuntoon, vai lääkkeettömän elämän ja sen kanssa ylimielisyyden ja halun tuomita ja arvostella vaikeuksia kohdanneita ihmisiä, joita en ole edes tavannut, ei tarvitsisi edes miettiä. 

Eli valitsisit epäaidon ja lääkityn version aidon ja alkuperäisen sijasta, koska aito versio ei olisi helppo ja miellyttävä. Tässä kiteytyy koko medikalisaation ydin.

Miten minusta tuntuu että ylimielisyys ja tuomitseminen on monille helpompaa ja miellyttävämpää kuin myötätunnon harjoittaminen :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Öö..ne läkkeet nimenomaan korjaa sitä mikä on rikki, (kemia) jotta ihminen nimenomaan voisi olla oma itsensä kun kroppa ei itsestään suostu toimimaan.

No sinäpä se olet varsinainen tietäjä haha! Farmasian opintoja takana? XD

On takana kiitos kysymästä. Lääkkeet joko estävät tai auttavat (aivojen kemiallisia) toimintoja vaivasta riippuen.

Vierailija kirjoitti:

Itselleni pahin pelko olisi, jos tietoisuuteni ja tajuntani toimisivat joidenkin "filttereiden" läpi jne. Eikö yhtään epäilytä ja kammoksuta olla epäaito itsensä ns. "vaikutuksen alaisena"? Ettehän edes tiedä käyttäytisittekö ja tekisittekö päätöksiä samalla tavalla ilman kemikaaleja.

Niinpä. Ilman lääkkeitä tekisin päätöksen tappaa itseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykelääkkeet pitivät minut hengissä joten en voi valittaa. Enemmän vituttavat nykyiset lääkkeet joiden ansiosta olen iltapäivisin aivokapasiteetiltani lähinnä kurkku (ajatus ei kulje pariin tuntiin) mutta minkäs teet.

Pitivät hengissä? Eivät ne mitään elintärkeää insuliinia ole. Jos meinaat, että olisit ruvennut itsetuhoiseksi ilman, niin eiköhän sellainen epätoivon tunne ole kehon ja mielen käsky muuttaa elämäänsä, eikä sekoittaa tajuntaansa mömmöillä.

No huh huh. Kannattaisko ottaa selvää asioista ennen kuin tulee kirjoittelemaan järjettömyyksiä vakavasta aiheesta.

No mitähän vittua nyt taas? :D itse kaksi vuotta nyt syönyt masennuslääkkeitä ja olo on parempi kuin vuosikausiin. Masennusta olen potenut jo teini-iästä yläasteelta saakka ja miettinyt sieltä lähtien itsemurhaa. On ollut päiviä kun en ole muuta tehnytkään kun maannut sängyssä ja itkenyt. Nykyään en itke koskaan kiitos lääkityksen. Masennusjakson kärsin viimeksi yli puoli vuotta sitten. Ei, kyllä elämä on lääkkeellä paljon parempaa.

Mä käytän todella pientä annosta pahaan unettomuuteen. Onneksi sain edes vähän apua - ehkä lopultakin palaan omaksi itsekseni mitä en ole ollut 33 vuoteen!

Itse ajattelen, että lääkkeiden takia voi jäädä masennuksen oikea syy hoitamatta. Voisiko olla niin, että masennuksen tunne yrittää viestiä jostain, vaikka siitä ettei elämä ole omien arvojen mukaista?

Esim. vaikka nyt lehdissä kerrottu Dianan itsemurhayrityksistä, johtuvaitko nämä sairaudesta vai elämäntilanteesta?

Itse olin työssä, jossa voin pahoin. Onnistuin saamaan uuden työn ( huonompi palkka ja haastavampi työmatka), jonka jälkeen esim. luonnossa huomasin värit ihan eri tavalla. Koenkin, että ainakin kannattaa tutustua itseensä, tehdä esim. unelmakarttaa, pohtia mikä oikeasti elämässä tärkeää, kirjoittaa ajatuksiaan ylös ja tehdä vaikka plus-miinuslistoja vaivaavista asioista.

Nykyään lääkkeitä syödään aivan liikaa, etenkin masennuslääkkeitä. Monien ihmisten masennuksen taustalla on elämäntilanteeseen liittyviä syitä, jotka korjaantuisivat tekemällä asioille jotain. Silti niin moni valitsee mieluummin lääkkeet, on helpompi ottaa yksi tabletti päivässä kuin muuttaa elämänsä. Ainakin omassa lähipiirissäni on useita masennusdiagnoosin saaneita, jotka käyttävät lääkettä ikäänkuin syynä ja oikeutuksena olla tekemättä mitään, sillä ovathan he niin "sairaita". On ajettu oma elämä semmoiseen jamaan, osassa tapauksista ihan itse omilla sekoiluilla, ja hankittu lääkkeet laastariksi. Se elämäntilanne on saanut jäädä ennalleen, juurikin semmoiseksi mikä ajoi "sairastumiseen". Ei edes pyritä parempaan.

On turha syödä aivokemiaan vaikuttavia lääkkeitä, jos siinä aivokemiassa ei ole mitään vikaa/korjattavaa.

Ongelma psyykelääkityksessä on se, että ne perustuvat jo kauan sitten vääräksi todistettuihin hypoteeseihin mielenterveysongelmien biologisesta syntymekanismista. On luonnollista, että esimerkiksi alhainen serotoniinitaso voi ilmetä alakulona, mutta masennusdiagnoosi ei perustu mihinkään objektiiviseen lääketieteelliseen testiin, joka mittaa tätä vajetta. Itse asiassa ollaan tutkittu, että serotoniinitasoja laskevilla SSRE  lääkkeillä kuten tianeptiinilla on potilaisiin yhtä suuri teho kuin serotoniniinitasoja nostavilla SSRI-lääkkeillä. Eli kuten SSRI lääkkeet, SSRE lääkkeet parantavat noin 50 % masennusta merkittävästi, ja suurin osa näiden kaikkien lääkkeiden tehosta syntyy placebosta. Jopa masennuslääkkeet markkinoilla hyväksyvä Yhdysvaltojen FDA (Khan et al. 2011)  on tehnyt tutkimuksen, jonka mukaan placebon osuus on noin 80 % antidepressanttien tehosta. Kyse on siis ei-lääketieteellinen hoitomuoto, jonka ilmeinen tehokkuus on lähinnä lääketeollisuuden levittämän propagandan ja hyväuskoisuuden tuotosta. 

Minä uskon, että osa syö lääkkeitä turhaan ja osalle ne todella ovat tarpeen.

Itse menin sekaisin melko heti e-pillerit aloitettuani. Minusta oikea järjestys olisi ollut lopettaa pillerit ja katsoa, mitä tapahtuu. Sen sijaan alettiin kokeilla kaikenlaista lääkitystä. En silloin 20 vuotta sitten tajunnut kyseenalaistaa pillerien turvallisuutta, jotta olisin tajunnut lopettaa niitä eikä kukaan lääkärikään kysellyt mitään hormonaalisesta ehkäisystä ja sen aloittamisajankohdasta suhteessa oireisiin.

Moni saa diagnoosistaan vain lisäpontta huonovointisuudelleen. Ajatellaan, että nyt kun lääkärisetä kerran on kirjoittanut reseptin masennuslääkkeelle, täytyy minun todellakin olla sairas. Ei ymmärretä, että nykypäivänä kuka tahansa saa masennuslääkkeet ja/tai -diagnoosin. Se ei tee kenestäkään erityistä. Tuntuu että lääkkeitä syöviä on enemmän kuin niitä, jotka yrittävät elää lääkkeettömästi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä helvettiä nyt taas psyykelääkkeiden kiihkovastustajat? Psyykelääkkeet auttaa mua olemaan oma itteni, eikä anna mun muuttua toiseks koska mun mieli on sairastunu. Ei niitä turhaa popsita.

Ei niitä kukaan kiihkovastusta. Ne ketä ei halua aivokemiaansa sorkkia saavat onneksi olla halutessaan ilman lääkkeitä. Tällä palstalla kyllä retostellaam pillerien autuaaksi tekevyyttä ja vertaillaan innokkaasti eri kemikaalien tuomia "oloja".

Et halua aivokemiaasi sorkkia? Mites jos se aivokemia on jo vituillaan? Jos sairastuisit vaikka kaksisuuntaiseen ja vaihtoehdot on että joko käytät lääkkeitä, jolloin voit käydä töissä ja elää muutenkin normaalia elämää tai et käytä lääkkeitä joka tarkoittaa että tuhoat kaikki ihmussuhteesi, menetät työpaikkasi ja luotttotietosi ja lopulta tapat itsesi. Kumman valitset? Miten viellä vuonna 2017 ihmiset on näin pihalla asioista? Olisi ollut parempi sairastua syöpään niin en joutuisi kohtaamaan jatkuvaa vähättelyä ja vittuilua.

Outo kysymys. Mikä on se mystinen oma itse? Jos aloittaja vähänkään tietäisi ihmisen kehon ja aivojen toiminnasta, hän tietäisi, että "oma itsemme" on vain kemiaa ja fysiologiaa. Tapahtumaketjut aivoissamme voivat sujua suht normaalisti tai ne voivat vinoutua lukuisista eri syistä. Sillä, tulevatko jotkin kemialliset tapahtumaketjut aivoihimme esim. liikunnasta, ruuasta vai lääkkeistä, ei oikeasti ole eroa. Eroa on vain siinä, että lääkkeisiin on perinteisesti suhtauduttu moralisoivasti, aivan kuin niiden kemia olisi jotenkin erilaista. No, ei ole. 

Olen joutunut ottaman paljon amfetamiinia jotta jaksan taistella isämmaan puolesta hyökkääjävyöryjä vastaan jo vuodesta 1993. Pää on vähän tästä syystä rikki ja onneksi saan lääkäriltä ryynit millä voin jatkaa isämmaalista tehtävääni ja titeuttaa minulle Turussa 1991 itse Valtakunnanjohtajan antamaa tehtävää. En oikein ymmärrä kysymystäsi.