Ero 31-vuotiaana ja elämä sekaisin

Vierailija kirjoitti:

Kaksi tärkeintä asiaa:

Opettele rakastamaan itseäsi ja olemaan onnellinen ihan itseksesi. Onni ei koskaan löydy mistään oman itsesi ulkopuolelta. Tämä myös näkyy ulospäin, ja vaikuttaa muiden ihmisten suhtautumiseen.

Kun lopetat puolison etsimisen, siis ihan todella luovutat, niin siinä hän jo onkin. Se haku päällä moodi näkyy kyllä ulospäin ja saattaa vaikuttaa joidenkin mielestä jopa epätoivoiselta ja karkoittaa osan potentiaalisista. Ota siis rennosti ja suhtaudu tapaamiisi ihmisiin mahdollisina ystävinä, älä etsi heistä ensisijaisesti elämänkumppania. Parhaat suhteet ovat kasvaneet ystävyydestä. Itsellä toinen liitto ja 18 vuotta yhteistä elämää.

Kyynikko täällä hei. Itse olen monessa tapauksessa tulkinnut ystävällisyyden ystävyydeksi ja siten kaivanut verta nenästäni, kun osa on ollut vaan hyväksikäyttäjiä ja vedättäjiä (enkä tässä puhu nyt mistään romanttisista väleistä vaan ihan oikeasti luullut/toivonut kavereiksi/ystäviksi). Oma ohjeeni siis on, että älä oleta yhtään mitään. Ole ystävällinen ystävällisille ihmisille, mutta älä tee johtopäätöksiä mistään sen suuremmasta.

Kuten myös olen haaveillut parisuhteesta parikymmentä vuotta, aina uskaltaessani tehdä aloitteen, olen tullut torjutuksi. Ilmeisesti olen vastenmielinen tai sosiaalisissa taidoissani on jotain todella paljon vinossa, mutta miehet lähinnä halveksuvat minua. Kerta toisensa jälkeen olen ihastunut ja sitten pettynyt ja taas ihastunut kunnes on jälleen sydän särkynyt. Joten, nyt olen viimein onnistunut lyömään hanskat tiskiin ja se on ollut ihan paras päätös ikinä. Kuulostaa ehkä pessimistiseltä, että lakkaa yrittämästä ja odottamasta yhtään mitään, mutta se on oikeasti nostanut elämänlaatuani. Enkä tarkoita tällä että olisin nyt upea itsetietoinen menestyvä sinkku, vaan sitä että suojelen itseäni liioilta haavekuvilta. Ja ei, ei se mies ole ilmestynyt rinnalle tuon päätöksen tehtyäni - se siinä juuri onkin, koska minun on osattava elää omassa nahassani vaikka se parisuhdehaave ei koskaan tule toteutumaan. Ei se ole minun juttuni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies puukotti selkään kunnolla, löysi toisen, oltiin 12v. Kaikki oli hyvin, ei mitään riitoja, en vain ollut vielä valmis lisääntymään joten löysi baarista toisen joka oli valmis. Olisi edes jättänyt ensin niin olisin paremmin ymmärtänyt mutta ei.Ja vahingossa paljastui.Ei ollut selkärankaa kertoa. Ei muuta kun laitoin kammppeet kasaan ja muutin kun tästä ei ollut tekemään muuttoratkaisua. Ja kärsin kovin, noin puoli vuotta ja eikun eteenpäin. Löysin itseni paremmin kun kävin tuon kivun läpi, ja tein päätöksen että kun olen valmis niin sitten seuraava voi tulla.En edes etsinyt vaan keslityin omaan elämääni ja sieltähän se sitten tuli, erosin 31v ja aloitin uuden suhteen 36v. Jälkikäteen ymmärtää että miksi tietyt tuskat tulee köydä läpi. Ihan varmasti selviät tuosta, ei hätää.

Olittepa nuoria.

Ja ymmärrän hyvin, jos 12-vuotias ei ole vielä valmis lisääntymään...

Koskaan et voi vaikuttaa toisen ihmisen tunteiseen, etkä koskaan voi omistaa toista ihmistä. Elämää ei kannata ottaa liian vakavasti, niin kuin joku jo kirjoitti, ihmisiä tulee ja menee. Kaikki me kuollaan joskus. Nauti elämästä. Elämä on oikeasti liian lyhyt. Koskaan et tiedä mitä tapahtuu. Olit sitten nuori tai vanhempi taikka vielä vanhempi ihminen.

Kannatta ottaa elämään tulleet ihmiset kokemuksina, hyvinä taikka huonoina. Aina niistä jotain oppii. Ja muistot säilyy aina.

Sekin on hyvä muistaa että ei kannata luottaa sokeasti ihmisiin. Pieni itsesuojeluvaisto kannattaa mielessä pitää mukana.

Tänä päivänä maailman tilanne on mikä on, niin pienistä asioista kannataa nauttia. :)

Kuulin joskus sellaisen nyrkkisäännön, etttä erosta toipuminen kunnolla kestää puolet siitä ajasta, mitä suhde kesti. Eli jos suhteesi kesti vaikka 5 vuotta, niin älä vaadi itseltäsi, että olisit muutaman kuukauden jälkeen jo ihan jaloillasi! Tietysti tuo sanonta ei päde kaikkiin, mutta minusta se on hyvä muistutus siitä, että pitää antaa aikaa ja armoa itselleen.

Sekin vaikuttaa, millainen ero oli. Jos on itse aloitteentekijä erossa ja mielessään prosessoinut eroa jo pitkään, niin siitä pääsee varmasti nopeammin yli kuin silloin, jos tulee yllättäen jätetyksi.

Itse en ole 35-vuotiaana edes päässyt seurustelusuhteeseen kenenkään kanssa eli AP:lla menee minun nähden ihan mukavasti XD

joki kirjoitti:

Nelonen, kiitos, en viitsi sähköpostia laittaa kun minulla ei ole anonyymiä s-postiosoitetta. Miten olet jaksellut, tuntuuko tällä hetkellä yhtään helpommalta kuin saatuasi varmuuden asioihin? Oletko entisesi kanssa tekemisissä?

Äkkiäkös sitä pyöräyttää itselleen anonyymin meiliosoitteen esimerkiksi gmailiin.

Ikivanha ketju taas nostettu

Erosin 30-vuotiaana ja tuntui, että se oli ihan maailmanloppu. Halusin kuolla, tuntui ettei elämässä ollut enää mitään järkeä. Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin menemään lääkäriin mielenterveyteni vuoksi. Monta kuukautta meni ihan sumussa, en juurikaan syönyt enkä nukkunut, en uskonut enää rakkauteen. Ilman paria ystävääni en olisi selvinnyt.

Pikkuhiljaa kuitenkin elämä alkoi voittaa, ja aloin nähdä myös kaikkia suhteen ongelmia, joilta olin ennen sulkenut silmäni. En loppupeleissä edes ollut enää kovin onnellinen siinä suhteessa, enkä jälkikäteen ajateltuna koskaan ottaisi ex-miestäni enää takaisin, vaikka hän sitä joskus ehdottikin alkaessaan katua eroa. Menimme yhteen jo nuorina, joten ensimmäistä kertaa minulla oli mahdollisuus aikuisiällä tehdä asioita joita minä oikeasti haluan ja tutustua itseeni, jos niin voi sanoa.

Nyttemmin olen tutustunut ihanaan mieheen, ja tunnen tämän suhteen olevan paljon onnellisempi ja terveempi, koska itsekin voin paremmin. Koskaan ei ole mahdotonta tai liian myöhäistä löytää uutta rakkautta, pääasia on että käsittelee entisen suhteensa haamut ennen kuin säntää seuraavaan suhteeseen. Kolmekymppinen on kuitenkin vielä aika nuori ihminen, joten ei kannata lannistua!

Olisipa kiva kuulla, mitä aloittajalle kuuluu nykyään. 

Kärsimystä on monenlaista. Itse olen 37-vuotias mies enkä ole ikinä tullut yhdenkään naisen huomioimaksi.

Minulla meni kaksi vuotta toipua erodta. Auttoi vasta kun löysi parempaa. Sekin oli tuuria ja sattumaa

Turha stressata jostain "pakollisesta" parisuhteesta tai perheestä. Ei tätä elämää tarvitse elää yhteiskunnan odotusten mukaan... Koita vaan nauttia huolettomasta sinkkuilusta!

Erosin 7-vuotisesta suhteesta ja avioliitosta 26-vuotiaana. 31-vuotiaana olin ollut vuoden toisessa avioliitossa.

Sitten hoksasin, ettei tarvitse mennä joka ukon kanssa naimisiin, josta pitää.

Olen siis 2 x eronnut, asun itsekseni ja viihdyn oikein hyvin. Velaton ja vapaa.

Voi teitä. Erosin viimeksi viisikymppisenä ja vasta sen jälkeen olen oppinut ymmärtämään, millaista hyvä ja mukava elämä voi olla.

Teillä kolmekymppisillä on vielä niiiiin paljon edessä ja koettavana, että kaikkein turhinta on jäädä suremaan menneitä liian pitkäksi aikaa.

ikisinkku kirjoitti:

Turha stressata jostain "pakollisesta" parisuhteesta tai perheestä. Ei tätä elämää tarvitse elää yhteiskunnan odotusten mukaan... Koita vaan nauttia huolettomasta sinkkuilusta!

Entäs jos kyse ei ole mistään yhteiskunnan odotuksista vaan ihan omasta halusta? Minä olen aina tuntenut, että suurin toive elämässä on oma perhe. Olen villit ja huolettomat sinkkuajat jo saanut elää aiemmin, se ei tuo enää mitään omaan elämään. Omasta seurastani kyllä nautin, olen itsenäinen ja viihdyn sinänsä yksin, mutta kaipaan elämässä jo muutakin. Luulin löytäneeni elämäni miehen jonka kanssa suunnittelimme perheen perustamista, mutta ero tuli ja varsin yllättäen. Kaikki haaveet murskaksi. Kyllä se vetää aika voimattomaksi, kun mukaan otetaan vielä pelot siitä saako enää toista tilaisuutta. Lapsen voi saada yksinkin, mutta se ei ole se mitä haluan. T: 32v.

Surkiaa elämää naisille. Mies lähtee tuossa tilanteessa kaatamaan naisia. Naiset jäävät odottamaan. Nainen on lopulta vain katkera riivinrauta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi olet kiltihkö??

Onhan sitä minunkin tarvinnut tehdä omat typeryyteni elämäni aikana.

Onneksi ei enää.

Vierailija kirjoitti:

Minä erosin alkoholisoituneesta ja pettävästä miehestä 13 yhteisen vuoden jälkeen 35-vuotiaana, jäin kahden alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaksi. Pelotti ihan hirveästi miten pärjään yksin, myös  taloudellinen puoli oli haastavaa. 

Pari vuotta meni kuin sumussa, pyöritin konemaisesti elämäämme, ja murehdin rahojen riittämistä. Sitten olo alkoi vähitellen helpottaa, ja aloin etsiä uutta suhdetta.

Nyt olen 49, lapset on aikuistuneet, nuorempi muutti juuri omileen.  Yrityksistä huolimatta en ole löytänyt uutta miestä. Kituuttaminen ja epävarmuus tulevasta on jättäneet vähän sellaisen perustavanlaatuisen pelon. En enää uskalla heittäytyä uuteen, olen arka ja peräännyn jos näyttää siltä että asiat menevät huonosti.

Ex-mies kuoli muutama vuosi sitten viinaan, joten siinä mielessä ero ei kyllä kaduta. Olisi ollut hirveää elää sitä elämää vielä 10 vuotta pidempään.

Olipa hauskaa kun joku nosti vanhan ketjun ja löysin tämän oman, täysin keksityn viestini, joka on saanut pelkkiä yläpeukkuja! Oikeasti olen lapseton sinkkumies, lainasin tuohon juttuun kokemuksia, joita luulen eräällä työkaverillani olleen. 

m36

Erosta toipuminen vie aikansa, melkoisen tunneskaalan joutuu käymään läpi. Pääasia ettet ole yhteydessä exääsi, etkä seuraa somessa. Ikävä sanoa mut jos ero tuli miehen puolelta uusi on jo kuvioissa.

Olet oikeasti nuori , nauti siitä. Toivottavasti olet pitänyt ystävyyssuhteistasi huolen , heidän seuransa on nyt kullanarvoista.

Erosin 35-vuotiaana 19 vuotta kestäneestä suhteesta. Toipumista ja hiukan sekavaa elämää (niin hyvässä kuin pahassa :D) kesti vajaa pari vuotta , sitten tapasin tapasin ihanan uuden miehen jonka kanssa ollaan oltu yhdessä jo useampi vuosi.  Ero tuntui auvan maailmanlopulta silloin aikoinaan, mutta nyt on kyllä helppo sanoa että juuri näin sen pitikin mennä :).