Ero 31-vuotiaana ja elämä sekaisin

Parempi nyt kun 10 vuoden päästä. Vielä ehdit vaikka mitä. Tsemppiä!

Kyllä se siitä! Erosta toipuminen kestää, monella jopa pari vuotta, mutta elämä voittaa kyllä.

Etsi ystäväsi, sinkkukaverit ovat parhaita tuossa tilanteessa, panosta itseesi, liikuntaan, hyvinvointiin, hauskanpitoon. Aloita uusi harrastus, ota lemmikki. Nauti omasta ajasta ja vapaudesta.

Olet vielä nuori, varmasti tapaat vielä uuden ihmisen. Aikuisiällä on muutenkin parempi pariutua, kun tietää jo, mitä hakee toisessa. Tsemppiä!

Kerran se kirpaisi,mutta toivut kyllä. Oma toipumiseni kesti kaksi vuotta. Työ,kaverit ja harrastus veivät läpi harmaan kiven.

Minulla erilleen muutosta 8kk aikaa, takana 15-vuoden suhde ja ikää tällä hetkellä 32. Eron alku oli vielä epävarmaa aikaa, varmuus erosta tuli vasta kolmisen kuukautta sitten kun laitoin eropaperit menemään. Jos kaipaat vertaistukea, niin laita minulle s-postia osoitteeseen panda.karhu@gmail.com, itse ainakin kaipaisin kovasti ihmistä jolla olisi samanlainen tilanne meneillään/takana.

Kiitos vastanneille! Yritän tosiaan ajatella, että parempi nyt kuin 10 vuoden päästä, kuten ensimmäinen kommentoija kirjoittaa. Huomaan kuitenkin mieleni välillä laukkaavan vuosia edelle, ja näen itseni yksin (ja lapsettomana) vielä viiden vuoden päästäkin. Tietenkään onni ei löydy toisesta ihmisestä, mutta kai sitä tässä iässä olisi halunnut olla erilaisessa tilanteessa - se varmaan tekee tästä myös niin vaikeaa, ristiriita todellisuuden ja toiveiden välillä. 

Ja "hyvä" kuulla että toipuminen voi kestää parikin vuotta, välillä tuntuu että tulisi jo olla selvillä vesillä, turhaa painetta kai luo itselleen ajattelemalla noin. Tällä hetkellä tuntuu ettei pystyisi antamaan kenellekään uudelle ihmiselle mitään, ja ajatus ihastumisesta johon kuhun uuteen tuntuu täysin mahdottomalta.

ap

Nelonen, kiitos, en viitsi sähköpostia laittaa kun minulla ei ole anonyymiä s-postiosoitetta. Miten olet jaksellut, tuntuuko tällä hetkellä yhtään helpommalta kuin saatuasi varmuuden asioihin? Oletko entisesi kanssa tekemisissä?

Jos haluatte, niin voin tulla kirjekerhoon mukaan ja kertoa miesnäkökulman pitkästä liitosta eroamiseen. ;)

Erosin itsekin 31-vuotiaana 10 vuoden suhteesta, pakosta, miehen toistuvan uskottomuuden vuoksi. Nuo samat mietteet oli päällä...että saanko koskaan perhettä jne, eikä asiat nyt 3 vuotta myöhemmin ole ratkenneet. Erosta toipuminen on kestänyt ja olen halunnutkin olla ihan omillani ekaa kertaa elämässä... Nyt vasta alkanut tuntua, että voisin olla kohta valmis uuteen suhteeseen mutta miehen löytäminen tuntuu olevan vaikeaa... Mutta älä masennu! Nämä menneet 3 sinkkuvuotta on olleet mahtavia ja opettavaisia. Upeaa huomata, että voi seistä omilla jaloillaan. Mä ainakin uskon, että elämä kantaa kyllä ☺️

Minä erosin 16 vuoden suhteesta 32-vuotiaana kun ymmärsin, että siinä suhteessa en olisi niin onnellinen kuin parhaimmillani pystyn, oikea lämpö, rakkaus puuttui, haaleni, liikaa valtataistelua, itsekkyyttä. Vuosi yksin ja sitten parin vuoden laastarisuhde, joka kaatui elämäntapatyyleihin. Nyt olen ollut 10 vuotta naimisissa sopivan, mahtavan ja rakkaan miehen kanssa. Olen ollut joka päivä onnellinen. Hurjan hienoa. Olisin missannut elämäni rakkauden jos en olisi uskaltanut päästää irti siitä, mikä ei ollut minua varten sittenkään.

Valtavasti tsemppiä tilanteeseen! Tulin itse jätetyksi juuri ennen kuin täytin 30 vuotta. Elämältä tuntui tippuvan täysin pohja. Olin samoihin aikoihin kaksi kertaa kaasona ja tuntui niin vaikealta puhua rakkaudesta puheessa, vaikka tietysti olin onnellinen ystävien puolesta. Lähinnä se kalvava pelko, että ehdinkö koskaan saada lapsia, oli se mikä oli läsnä. Tavallaan tuo tunne oli myös avuksi, kun tapasin uusia tuttavuuksia -ihmistä tarkasteli eri tavalla kuin ennen (olisiko tuon ihmisen kanssa hyvä olla, olisiko hän hyvä isä jne.). Luotin täysin omiin tuntemuksiin enkä varmaan siitä syystä hypännyt enää väärien ihmisten kelkkaan.

Niin ja nyt täytän 33 vuotta ja asun avoliitossa todella fiksun ja filmaattisen miehen kanssa, joka on myös loistava isä vuoden ikäiselle lapsellemme. Niin se elämä yllätti ja istuin oikean ihmisen kanssa samaan pöytään puolisen vuotta eron jälkeen. Siitä se lähti, vaikken olisi eron jälkimainingeissa uskonut. Sain enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa.

Vielä kerran tsemppiä - hyville tyypeille tapahtuu hyviä asioita ja elämä yllättää usein myös positiivisesti.

Minulla oli täysin sama tilanne 2 vuotta sitten ja samaa ikäluokkaa olen. Luulin, että mun elämä loppuu siihen. Olin täysin vailla elämän suuntaa. Lähes kaikki kaverit oli perheellisiä. Luulin, että jään pitkäksi ajaksi yksin.

Nyt pari vuotta eron jälkeen:

- parasta oli erosta yli pääsemiseen, että otin ammattiapua vastaan seurakunnan työntekijältä. Ilman sitä en olisi päässyt eron jälkeen niin hyvin eteen päin. Luin myös kirjoja miten päästä eron jälkeen takaisin elämään kiinni- uskon niiden auttaneen myös.

- kaveripiiri meni eron jälkeen täysin uusiksi ja puoliksi. Ne ketkä olivat ennen yhteisiä kavereita ovat nyt vain jomman kumman kavereita.

- lämäni muuttui täysin eron jälkeen ja paljon parempaan suuntaan. Alle vuosi erosta tapasin unelmieni miehen ja elän elämää josta aina aiemmin vain haaveilin.

T; yksi avioeron kokenut kolmekymppinen

Erosin 30-vuotiaana 12 vuoden suhteesta. Siitä on nyt pari vuotta. Elämä meni niin kuin ajattelinkin. Yksinäisyyttä, eikä uusista suhteista ole tietoakaan. Katkeroitunut olen hiukan kaikkeen. Jotenkin olen kuitenkin päässyt elämässä eteenpäin, eikä itsetuhoisia ajatuksia juuri enää ole ollut. Koko ajatusmaailma parisuhdetta kohtaan on muuttunut, en usko mihinkään elämänmittaisiin tarinoihin, lähinnä sen kertakäyttöisuuteen.

-vm

Mun virallisesta erosta alkaa olla kohta puolitoista vuotta ja tällä hetkellä on tunne, että tämä meni just niin kuin pitikin. Pahinta aikaa oli se ensimmäiset 6kk. Olin ihan paskana ja itkin ja riehuin ja yritin vaan pahentaa asioita  lyömällä kapuloita rattaisiin esimerkiksi talokaupoissa. Nyt vähän hävettää, mikä paska sitä itse oli. Eroon johtivat lähinnä se, että olimme heittäytyneet suhteeseen liian nuorina, luottamuspulaa oli puolin ja toisin, täysin epäsopivat luonteet, puhumattomuutta, pahoja riitoja  ja lopulta miehen ihastuminen toiseen. Riidat olivat välillä suhteen aikana ihan hirveitä ja itse käyttäydyin monesti kuin psyko ja usein oikein toivoin, että eroaisimme. En kuitenkaan tehnyt asialle yhtään mitään ja siinä vaiheessa, kun mies teki päätöksen, olinkin ihan järkyttynyt. Nyt jälkeenpäin ajatellen olin enemmänkin järkyttynyt siitä, että mies lopulta oli rohkeampi ja sai muutettua junnaavan tilanteen suuntaa ja olin lähinnä vihainen itselleni, että en kyennyt tekemään tuota päätöstä itse. Tämä vihan ja häpeän koktaili piti kuitenkin valitettavasti projisoida mieheen. Luojan kiitos sitä kuitenkin järkiintyi, katsoi peiliin ja sai omia ajatuksia ja tulevaisuudensuunnitelmia laitettua kunnolla kasaan ja jatkettua elämää eteenpäin. Exään ja tämän uuteen naisystävään on hyvät välit, ei pahaa verta ja uusi puoliso onkin kaikin tavoin hänelle sopivampi kumppani.  Reilu kolmekymppinen olen itsekin ja teininä aloitimme tuon parisuhteen. Nyt tällä hetkellä tunne, että yksin on just hyvä olla.  Riehumista ja paskoja parisuhdevuosia olen myös pyytänyt anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Mun virallisesta erosta alkaa olla kohta puolitoista vuotta ja tällä hetkellä on tunne, että tämä meni just niin kuin pitikin. Pahinta aikaa oli se ensimmäiset 6kk. Olin ihan paskana ja itkin ja riehuin ja yritin vaan pahentaa asioita  lyömällä kapuloita rattaisiin esimerkiksi talokaupoissa. Nyt vähän hävettää, mikä paska sitä itse oli. Eroon johtivat lähinnä se, että olimme heittäytyneet suhteeseen liian nuorina, luottamuspulaa oli puolin ja toisin, täysin epäsopivat luonteet, puhumattomuutta, pahoja riitoja  ja lopulta miehen ihastuminen toiseen. Riidat olivat välillä suhteen aikana ihan hirveitä ja itse käyttäydyin monesti kuin psyko ja usein oikein toivoin, että eroaisimme. En kuitenkaan tehnyt asialle yhtään mitään ja siinä vaiheessa, kun mies teki päätöksen, olinkin ihan järkyttynyt. Nyt jälkeenpäin ajatellen olin enemmänkin järkyttynyt siitä, että mies lopulta oli rohkeampi ja sai muutettua junnaavan tilanteen suuntaa ja olin lähinnä vihainen itselleni, että en kyennyt tekemään tuota päätöstä itse. Tämä vihan ja häpeän koktaili piti kuitenkin valitettavasti projisoida mieheen. Luojan kiitos sitä kuitenkin järkiintyi, katsoi peiliin ja sai omia ajatuksia ja tulevaisuudensuunnitelmia laitettua kunnolla kasaan ja jatkettua elämää eteenpäin. Exään ja tämän uuteen naisystävään on hyvät välit, ei pahaa verta ja uusi puoliso onkin kaikin tavoin hänelle sopivampi kumppani.  Reilu kolmekymppinen olen itsekin ja teininä aloitimme tuon parisuhteen. Nyt tällä hetkellä tunne, että yksin on just hyvä olla.  Riehumista ja paskoja parisuhdevuosia olen myös pyytänyt anteeksi.

Itsekin tuntuu ettei pystynyt käyttäytymään järkevästi eron alkuvaiheessa, ja olen miettinyt pitäisikö pyytää anteeksi eron aikaista sekoilua (ruikutusta ja hankalaksi heittäytymistä), sekä juuri niitä huonoja aikoja suhteessa. Omassakin suhteessa oli ongelmansa, joista olin vastuussa. Hienoa kuulla, että asiat ovat nyt menneet "kuten pitikin"! Minusta oli uskomatonta, miten sekaisin saattoi erosta mennä, tunteet kyllä veivät järkeä 6-0 välillä ihan yksinkertaisissakin asioissa.

Kauanko kesti että aloitte kiinnostua uusista ihmisistä? Itse eronnut 7 kuukautta sitten viiden vuoden suhteesta ja tuntuu ettei kukaan muu kuin entinen avopuoliso kiinnosta parisuhdemielessä lainkaan. :(

32-vuotiaana jätin miehen 11 vuoden suhteen jälkeen. Vähän kyllä tuntui hassulta, kun muutin parikymppisen tytöntillikan kanssa kimppakämppään, mutta nopeasti siihenkin tottui. Oli mahtavaa, että sain ostaa kaupasta sitä ruokaa, jota itse halusin, tehdä sitä mitä itse halusin. Koko nuoruus meni parisuhteessa kuin mummoutuneella, joten koin uskomattoman vapauden! Toivuin erostani todella nopeasti, koska olin mielessäni tehnyt lähtöä siitä suhteesta jo noin vuoden päivät ennen h-hetkeä. Ex löysi uuden noin vuoden päästä siitä kuin lähdin, on saman naisen kanssa edelleen ja heille tuli lapsi jonkin aikaa sitten. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja onnea elämässään.

Minä löysin nykyisen aviomieheni (tai oikeastaan hän löysi minut) noin 8kk päästä erostani.

Luulin, että kuolen. Kirjaimellisesti. Mutta aika parantaa haavat. Muistan vielä tuskan, mutten tunne sitä enää. Miehen kaverit jäivät pois, omista osa lakkasi kutsumasta, kun olin nyt vaarallinen sinkku. Eli olin yksinäinen senkin takia.

En sitten ehtinyt saada lapsia. Senkin takia, että arastelin uutta liittoa ja lopulta kieltäydyin.

Työn suhteen kaikenlaista hyvää tapahtui minulle eron jälkeen, koska keskitin huomioni itseeni enkä mieheen.

Nyt elän yksin 5-kymppisenä ja elämä on hyvää, vaikkakin erilaista kuin nuorena kuvittelin.

Älä juo liikaa alkoholia.

ero 31-vuotiaana kirjoitti:

Luulin, että kuolen. Kirjaimellisesti. Mutta aika parantaa haavat. Muistan vielä tuskan, mutten tunne sitä enää. Miehen kaverit jäivät pois, omista osa lakkasi kutsumasta, kun olin nyt vaarallinen sinkku. Eli olin yksinäinen senkin takia.

En sitten ehtinyt saada lapsia. Senkin takia, että arastelin uutta liittoa ja lopulta kieltäydyin.

Työn suhteen kaikenlaista hyvää tapahtui minulle eron jälkeen, koska keskitin huomioni itseeni enkä mieheen.

Nyt elän yksin 5-kymppisenä ja elämä on hyvää, vaikkakin erilaista kuin nuorena kuvittelin.

Älä juo liikaa alkoholia.

Kuolema ei kyllä ole tuntunut olleen täälläkään kaukana. Tuska ja suru on läsnä vielä kuukausienkin jälkeen. Entisellä on jo uusi, mikä lisää tuskaa kun itse on vielä vanhassa kiinni ja lapioi yhä viimeisiä hiekkakasoja yhteisen tulevaisuuden päälle. No, minut jätettiin joten hänellä on ollut asiassa etumatkaa.

Toivuin aika nopeasti lähes vuosikymmenen suhteen päättymisestä. Pelkäsin ihan kauheasti yksin jäämistä joten aktivoiduin deittimaailmaan ja uudistin itseni. Olen löytänyt sinkkuelämästä hyvät puolet ja nauttinutkin elämästä, mutta se ei vie pois tyhjyyttä ja yksinäisyyden tunnetta. Tarvitsen jatkuvasti jotain, vaikka minulla on kaikkea hyvin paljon saatavilla. 

Olen kehittänyt itselleni ajoittain hyvin pahan ahdistuneisuuden sekä alkoholismin / päihdekäytön. Päätynyt lääkäriin asti. Olen rakastunut tapaamaani mieheen ja sydän on arpikudoksella. Laastaroin itseäni aktiivisella seuraelämällä jos kaipaamani mies katoaa, kuten tekee jatkuvasti, koska hänelläkin on ongemia. En osaa olla yksin, enkä halua opetella. Kulutan vain aikaa ja toivon, että suhdeasiat järjestyisivät löytämäni rakkauden kanssa.

Mene,näe,koe! Matkustele,käy keikoilla konserteissa,trffeillä,tutustu ilman paineita uusiin ihmisiin,älä takerru ekaan jonka kohtaat. Nauti itsenäisyydestäsi ja vapaudestasi ja jos paikkakunnallasi alkaa eroryhmä tai fischerin erosemma niin mene ihmeessä mukaan.