Lue keskustelun säännöt.
Ero 31-vuotiaana ja elämä sekaisin
joki
30.07.2017 |
Onko kukaan eronnut useamman vuoden suhteesta kolmekymppisenä? Miten selvisit, kauanko kesti toipua? Löysitkö vielä uuden suhteen? Tuntuu että haaveet tulevaisuudesta menivät murskaksi ja tuttavapiirissä kaikki ovat vakiintuneessa suhteessa, osalla lapsia.
Miten päästä eteenpäin? Missä tutustua uusiin ihmisiin? Erosta on nyt 5 kk, ei ollut yhteinen päätös. Olo on parantunut alkukuukausista, mutta edelleen tuntuu ettei tulevaisuudessa ole mitään odotettavaa. Työ menettelee, mutta ei ole elämän suola. Jotain sisältöä kaipaisi elämään, jotta jaksaa yrittää eteenpäin. Kertokaa kokemuksia!
Kommentit (201)
Suosittelen küllíkaruséllia nyt alkuun jotta voimaannut. Sen jälkeen alalt pikkuhiljaa kasvattamaan kissoja ja eristäydyt maailmasta koska miehet ovat 💩.
T:Sanelma Lyytikäinen, Kirkkonummi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Tuttavapiirissä kaikki jo vakiintuneissa suhteissa, osalla lapsia" Tämä särähti nyt niin pahasti. Älä nyt hyvä ihminen vertaa itseäsi ainakaan muihin. Nyt sinulla on hyvää aikaa miettiä mitä elämältä haluat, millainen olet ym. Ota tämä aika nyt mahdollisuutena itseesi ja unelmiisi tutustumiseen.
Mitä enemmän tuntee itseään, sitä paremman suhteenkin saa kun tietää mitä haluaa ja viitsii katsella.
Vierailija kirjoitti:
Mene,näe,koe! Matkustele,käy keikoilla konserteissa,trffeillä,tutustu ilman paineita uusiin ihmisiin,älä takerru ekaan jonka kohtaat. Nauti itsenäisyydestäsi ja vapaudestasi ja jos paikkakunnallasi alkaa eroryhmä tai fischerin erosemma niin mene ihmeessä mukaan.
Tämä neuvo korona-aikana eronneille ;)
Vierailija kirjoitti:
Kuuleppa, mene ja nauti elämästä. Ihmisiä tulee ja menee. :)
Tämä on hyvä neuvo ja sitä olen yrittänyt noudattaakin. Mutta silti aina kotona ollessa ja välillä muidenkin seurassa tulee hirvittävän tyhjä ja ahdistunut olo. Tämä etätyö ei ainakaan ole auttanut asiaa, mutta saa ainakin ihan rauhassa vääntään itkut työpäivän aikana, jos siltä tuntuu...
No eiköhän aloittaja ole jo neljässä vuodessa kuitenkin toipunut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No eiköhän aloittaja ole jo neljässä vuodessa kuitenkin toipunut...
On varmasti, mutta tämä on hyvää vertaistukea muille.
Vierailija kirjoitti:
Qwetty kirjoitti:
Kauanko kesti että aloitte kiinnostua uusista ihmisistä? Itse eronnut 7 kuukautta sitten viiden vuoden suhteesta ja tuntuu ettei kukaan muu kuin entinen avopuoliso kiinnosta parisuhdemielessä lainkaan. :(
Erosin 8 vuoden suhteesta viime kesänä ja tapasin nykyisen kumppanin kk jälkeen erosta. Tosin exän kanssa asuttiin puoli vuotta eri kämpissä eli ei se pitkään aikaan ollut enää oikea parisuhde. Nykyiseen avomieheeni olen ihan hulluna. Aina huumorintajusta huomaavaisuuteen ja ihanan rajuun seksiin:)
Miksi alapeukut? Mies jätti minut ja vieläpä todella selkärangattomalla tavalla. Eikö silloin ole oikeus onneen miehen kanssa joka sopii itselle paljon paremmin kuin aikaisempi kumppani?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neuvo: tutkitita hedelmällisyytesi, jos lapsia tahdot. Toimi sitten sen mukaan. Nykyään saa lapsia ilman miestäkin hoitojen avulla.
Minun elämäni meni sekaisin 46 vuotiaana, kun mieheni sairastui ja kuoli. Melkoiset traumat sain pelkästä sairausajasta ja sen jälkeen jäin ihmettelemään kahden kouluikäisen lapsen kanssa, miten selvitä eteenpäin. Nyt on muutama vuosi kulunut tuosta järkyttävästä, elämämme romahduttaneesta tapahtumasta ja voin sanoa, että hyvin olemme selvinneet ja elämä näyttää jälleen oikein valoisalta ja tuntuu mukavalta.
Kaikki ei mene aina niin kuin itse toivoisi, mutta itse voi paljon vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtautuu. Kannattaa suunnata katse kohti parempaa tulevaisuutta ja alkaa tavoittelemaan sitä heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies puukotti selkään kunnolla, löysi toisen, oltiin 12v. Kaikki oli hyvin, ei mitään riitoja, en vain ollut vielä valmis lisääntymään joten löysi baarista toisen joka oli valmis. Olisi edes jättänyt ensin niin olisin paremmin ymmärtänyt mutta ei.Ja vahingossa paljastui.Ei ollut selkärankaa kertoa. Ei muuta kun laitoin kammppeet kasaan ja muutin kun tästä ei ollut tekemään muuttoratkaisua. Ja kärsin kovin, noin puoli vuotta ja eikun eteenpäin. Löysin itseni paremmin kun kävin tuon kivun läpi, ja tein päätöksen että kun olen valmis niin sitten seuraava voi tulla.En edes etsinyt vaan keslityin omaan elämääni ja sieltähän se sitten tuli, erosin 31v ja aloitin uuden suhteen 36v. Jälkikäteen ymmärtää että miksi tietyt tuskat tulee köydä läpi. Ihan varmasti selviät tuosta, ei hätää.
Olittepa nuoria.
Erosin itse 39v ja 7v suhteesta. Itse tein viimeisen päätöksen eli erosin mutta se oli ajan kysymys koska ero tulee. Ei ole muita kuvioissa ja sinkkuna ihana olla. Liikaa ohjelmaa ilmankin suhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eiköhän aloittaja ole jo neljässä vuodessa kuitenkin toipunut...
On varmasti, mutta tämä on hyvää vertaistukea muille.
Sen "vertaistuen" voi käytännössä kiteyttää näin:
1) Nainen kertoo yksipuolisen, valmiiksi sopivasti väritetyn tarinan jossa mies on maalattu syylliseksi ja roistoksi ja nainen viattomaksi, kärsiväksi uhriksi. Bonus uhripisteitä saa lapsien ujuttamisesta tarinaan.
2) Tuntemattomat naiset yläpeukuttavat sokeasti, koska kaikki on taas miehen syytä ja mies=paha..
Useimpien naisten tapa käsitellä eroa on projisoida kaikki syyllisyys mieheen, uhriutua ja hakea sitä "vertaistukea" märisemällä omaa versiota tarinasta sopivalle kohderyhmälle ja hakemalla hakea vahvistusta sille jo usein vääristyneelle itsepetokselle että kaikki syyt eroon ovat miehessä eikä itsessä ole mitään vikaa.
Joo, kyllä tarinoissa varmasti joskus on osa tottakin. Ja miehet osaavat olla paskapäitä ja syyllisiä. Totuus on vain valitettavasti niin karu, että syyllisiä.ovat vähintään yhtä paljon, ja usein aivan täysin naiset itse, vaikka eivät koskaan suostu sitä näkemään vaan tekevät miehestä syyllisen vaikka väkisin. Usein ne juurisyyt miehen muuttuneeseen tai naista miellyttämättömään käytökseen (jolla eroa on nainen perustellut) löytyvätkin naisen omasta toiminnasta. Jos joku osaa olla paskapää, niin nainen.
Vierailija kirjoitti:
Erosin itse 39v ja 7v suhteesta. Itse tein viimeisen päätöksen eli erosin mutta se oli ajan kysymys koska ero tulee. Ei ole muita kuvioissa ja sinkkuna ihana olla. Liikaa ohjelmaa ilmankin suhteita.
39 vuoden suhde on jo kunnioitettavan pitkä tänä päivänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies puukotti selkään kunnolla, löysi toisen, oltiin 12v. Kaikki oli hyvin, ei mitään riitoja, en vain ollut vielä valmis lisääntymään joten löysi baarista toisen joka oli valmis.
Oliko tämä toinen "nainen" myös 12v vai vähän vanhempi?
Kaksi tärkeintä asiaa:
Opettele rakastamaan itseäsi ja olemaan onnellinen ihan itseksesi. Onni ei koskaan löydy mistään oman itsesi ulkopuolelta. Tämä myös näkyy ulospäin, ja vaikuttaa muiden ihmisten suhtautumiseen.
Kun lopetat puolison etsimisen, siis ihan todella luovutat, niin siinä hän jo onkin. Se haku päällä moodi näkyy kyllä ulospäin ja saattaa vaikuttaa joidenkin mielestä jopa epätoivoiselta ja karkoittaa osan potentiaalisista. Ota siis rennosti ja suhtaudu tapaamiisi ihmisiin mahdollisina ystävinä, älä etsi heistä ensisijaisesti elämänkumppania. Parhaat suhteet ovat kasvaneet ystävyydestä. Itsellä toinen liitto ja 18 vuotta yhteistä elämää.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se siitä! Erosta toipuminen kestää, monella jopa pari vuotta, mutta elämä voittaa kyllä.
Etsi ystäväsi, sinkkukaverit ovat parhaita tuossa tilanteessa, panosta itseesi, liikuntaan, hyvinvointiin, hauskanpitoon. Aloita uusi harrastus, ota lemmikki. Nauti omasta ajasta ja vapaudesta.
Olet vielä nuori, varmasti tapaat vielä uuden ihmisen. Aikuisiällä on muutenkin parempi pariutua, kun tietää jo, mitä hakee toisessa. Tsemppiä!
Ota lemmikki vain jos olet valmis sitoutumaan sen hoitoon myös silloin, kun löytyy puoliso ja saat lapsia!
Joku aamuinen näsäviisastelija täällä näköjään. Ja kenties sama tyyppi kyseenalaistamassa toisten erotarinoita, mitä se sulle kuuluu jos naiset haluaa toisiaan tsempata? Ja miehetkin ovat tervetulleita kertomaan omista erokokemuksistaan, ehdottomasti!
Jos itse haluat erikseen ketjun mihin pääsevät vain miehet kertomaan omia erokokemuksiaan niin ole hyvä ja tee sellainen. Tämän ketjun on todellakin tarkoitus antaa uskoa, toivoa ja vertaistukea eroa läpikäyville ihmisille.
Vierailija kirjoitti:
Avioliittoni loppui, kun olin 31. Yhdessä oli oltu melkein 10 vuotta, ja vaikeuksia oli paljon, jos kohta tietysti paljon hyvääkin. Ex halusi lopulta eroa enemmän, itse olisin vielä toivonut jatkoa. Mutta eipä siinä sitten, minä muutin pois yhteisestä kodistamme vuokra-asuntoon ja pakko oli aloittaa elämä yksin.
Tunsin tuskaa exän ja vuosia yhdessä rakennetun elämän menettämisestä, suunnatonta häpeää parisuhteen epäonnistumisesta, ja valtavaa pelkoa tulevaisuutta kohtaan. Koin, että kaikki arvokas elämässä oli peruuttamattomasti hävitetty. Ajattelin olevani vanha, ikäloppu suorastaan - mitään uutta en ehtisi enää aloittaa. Putosin mustassa kuilussa päivästä toiseen vain odottaen, koska iskeytyisin pohjaan.
Tänä vuonna täytän 37. Minulla on uusi puoliso ja tasapainoinen, onnellinen ja vakaa elämä. Vastoin kaikkia odotuksiani asiani ovat nyt paljon paremmin kuin ne koskaan olivat entisessä elämässäni.
Ei se ole vaivatta tullut, sillä eroa kärsin ja työstin aktiivisesti pari-kolme vuotta, sekä yksin että eroseminaarissa. Olin välillä niin rajusti vereslihalla, että olin varma, etten selviä ikinä. Mutta minä selvisin.
Haavoista suurimmatkin ompelee lopulta aika, ja vaikka sitä et olisikaan valmis uskomaan, usko ainakin tämä: ero kolmekymppisenä ei ole elämän loppu.
Itse olen ikisinkku, joten ei ole tarjolla vertaistukea koska en ole koskaan eroa kokenut. Alussa suhtauduin tähän ketjuun todella kylmästi ja kyynisesti, että elämän perustus on rakennettu parisuhteelle. Luettuani viestejä pidemmälle, vähän hävetti oma ylimielisyyteni, ero on varmasti suuri elämänkriisi ja mikä minä olen sellaista ylenkatsomaan. Yksineläminen ja yksinäisyys on minulle niin tuttua että en osannut asettua muiden asemaan. Mutta, sen osaan kokemuksella sanoa että kyllä te selviätte! Ihan varmasti onnistuu, vaikka sitä olisi aluksi ihan hukassa. ❤
Ja ylläoleva lainaus, haluan korjata siitä kohdan jossa sanotaan ajan auttavan haavoihin. Ei se ehkä aika - itse en ole ajan kanssa parantunut omista henkisistä haavoista, siihen on tarvinnut työtä, itsetutkistelua ja terapiaakin olen tarvinnut. Ennenkaikkea se työ paranemisen eteen, se on se avainsana. Ilman sitä, olin kärsinyt traumoistani useamman vuosikymmenen.
Mies puukotti selkään kunnolla, löysi toisen, oltiin 12v. Kaikki oli hyvin, ei mitään riitoja, en vain ollut vielä valmis lisääntymään joten löysi baarista toisen joka oli valmis. Olisi edes jättänyt ensin niin olisin paremmin ymmärtänyt mutta ei.Ja vahingossa paljastui.Ei ollut selkärankaa kertoa. Ei muuta kun laitoin kammppeet kasaan ja muutin kun tästä ei ollut tekemään muuttoratkaisua. Ja kärsin kovin, noin puoli vuotta ja eikun eteenpäin. Löysin itseni paremmin kun kävin tuon kivun läpi, ja tein päätöksen että kun olen valmis niin sitten seuraava voi tulla.En edes etsinyt vaan keslityin omaan elämääni ja sieltähän se sitten tuli, erosin 31v ja aloitin uuden suhteen 36v. Jälkikäteen ymmärtää että miksi tietyt tuskat tulee köydä läpi. Ihan varmasti selviät tuosta, ei hätää.