Ero 31-vuotiaana ja elämä sekaisin

Sama. Mies jätti reilu kuukausi sitten noin 15 vuoden jälkeen ihan puskista uuden naisen vuoksi. Olen nyt yksin ja yksinäinen. Ikää on 33, en halua lapsia. Vaikea uskoa, että näin vanhana enää löytyisi uusi elämänkumppani ja varsinkaan sellaista miestä, joka ei halua vauvaa. Ajatus Tinderin lihatiskistä ja pinnallisesta deittipelistä ahdistaa. Keskityn nyt työhön ja harrastuksiin. Liikuntaa, tietokonepelejä, lukemista -mitäpä muutakaan näin korona-aikana. Ystävät ovat onnellisissa parisuhteissa ja hävinneet vauvakupliinsa.

Sama kuvio juttu täällä mulla kuin ap:lla.

Olen hieman vanhempi kuin sinä, ero oli myös ruma. Miehellä oli uusi. Erosta toipumiseen meni lähes kolme vuotta. Suosittelen älä ole exän kanssa tekemisissä, älä seuraa somessa. käy rauhassa omia tunteita läpi, niitä tulee ja laidasta laitaan. Itse huomasin että vertaistuki on parasta , älä oleta että kaikki ymmärtävät sinua. Olet nuori ja freesi, nauti siitä.

Täällä 31v muutama kuukausi sitten eronnut ja tämä ero on ollut ehdottomasti rankempi kuin kaksi aiempaa eroa, johtuen nimenomaan siitä, että tällä kertaa mukana on ihan eri tason pelkoja yksin ja lapsettomaksi jäämisestä. Meillä oli myös perheen perustaminen ex-kumppanin kanssa suunnitelmissa, mutta sitten hän päättikin lähteä toisen matkaan ja tässä sitä ollaan ihmettelemässä, että mitä ihmettä tapahtui...

Onneksesi oot vielä nuori, löydät paremman. Nauti elämästäsi, kaikkea hyvää sulle.

Up

Nosto

Erosin 14v suhteesta 33 vuotiaana. 3 vuotta elin yh:na ja nyt tulee 25v täyteen tässä toisessa suhteessa.

Ero oli harkittu ja helppo mutta itsetunnon palautumiseen meni vuosi.

Vierailija kirjoitti:

Täällä 31v muutama kuukausi sitten eronnut ja tämä ero on ollut ehdottomasti rankempi kuin kaksi aiempaa eroa, johtuen nimenomaan siitä, että tällä kertaa mukana on ihan eri tason pelkoja yksin ja lapsettomaksi jäämisestä. Meillä oli myös perheen perustaminen ex-kumppanin kanssa suunnitelmissa, mutta sitten hän päättikin lähteä toisen matkaan ja tässä sitä ollaan ihmettelemässä, että mitä ihmettä tapahtui...

Niiin tuttu tunne. Itse 32 vuotias lapseton ja erosin alkuvuodesta 4 vuoden suhteesta. Hirveä ahdistus juuri siitä, että jäänkö nyt ikuisiksi ajoiksi yksin ja lapsettomaksi. Nyt kun koronakin vaan jyllää, niin ahdistus on vielä suurempi. Vaikka toisaalta en tällä hetkellä halua mitään uutta suhdetta ja pelkkä ajatuskin kuvottaa. Että kauankohan tässä toipumisessa kestää....

Erosin myös 31-vuotiaana ja perheettömänä. Ehdotan uskomaan elämään ja alkamaan reippaasti etsimään uutta kumppania sen sijaan, että jäät parantelemaan haavojasi. Itse jotenkin hautauduin epätoivoon tuossa vaiheessa ja hukkasi aikaa turhaan menneiden märehtimiseen ja tulevaisuuden pelkäämiseen. Ei kannata jumittaa miehiin, jotka eivät tosissaan halua perhettä. Deittaillessa saatat kuulla kaikenlaisia miesten näkemyksiä naisten tikittävästä biologisesta kellosta ym., mutta nämä ovat vääriä kumppaniehdokkaita perhettä haluavalle. Olen nyt 40 ja sain hiljan ensimmäisen lapsen kompasteltuani vuosia...

Ero 32 vuotiaana ja elämä sekaisin. En tiedä mihin se neljä vuotta meni, kivaa on ollut ja hyviä muistoja, mutta yhteisellä päätöksellä se lopetettiin, koska kumpikaan ei nähnyt yhteistä tulevaisuutta. En ole katkera (vielä ainakaan), surullinen ja yksinäinen kyllä. Tunnen myös syyllisyyttä miksi tässä kävi näin. Mies ei syytä minua, vaan kehittelen tämän syyllisyyden itse pään sisälläni. Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi. Tähän asti en ole lapsiakaan ajatellut, mutta onko se tämä korona vai mikä, kun on saanut ajattelemaan asiaa ja nyt haluaisin lapsenkin. Mutta yhtäkkiä olenkin 32 vuotias, niin tässä saattaa tulla kiire... Koulussa olisi voitu opettaa, että vuodet menee niin äkkiä, ettei sitä edes huomaa. Että kannattaisi 20-30 vuotiaana oikeasti miettiä mitä haluaa. Itse olen elänyt vähän niin, että mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä sen kummempaa miettimättä ja tässä tulos.

Tämä yksin oleminen on ehkä tällä hetkellä pahinta. Erosta on nyt kolme kuukautta ja olossa on kyllä huomannut vähän parennusta. Mutta kun tietää ettei kukaan tule töiden jälkeen enää kotiin ja itse tekee etätöitä, niin se tuntuu ahdistavalta. Olen aina tykännyt ja osannut tehdä asioita yksin ja luulin, että viihdyn hyvin yksikseni. Mutta nyt ei todellakaan tunnu siltä.

Minä erosin alkoholisoituneesta ja pettävästä miehestä 13 yhteisen vuoden jälkeen 35-vuotiaana, jäin kahden alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaksi. Pelotti ihan hirveästi miten pärjään yksin, myös  taloudellinen puoli oli haastavaa. 

Pari vuotta meni kuin sumussa, pyöritin konemaisesti elämäämme, ja murehdin rahojen riittämistä. Sitten olo alkoi vähitellen helpottaa, ja aloin etsiä uutta suhdetta.

Nyt olen 49, lapset on aikuistuneet, nuorempi muutti juuri omileen.  Yrityksistä huolimatta en ole löytänyt uutta miestä. Kituuttaminen ja epävarmuus tulevasta on jättäneet vähän sellaisen perustavanlaatuisen pelon. En enää uskalla heittäytyä uuteen, olen arka ja peräännyn jos näyttää siltä että asiat menevät huonosti.

Ex-mies kuoli muutama vuosi sitten viinaan, joten siinä mielessä ero ei kyllä kaduta. Olisi ollut hirveää elää sitä elämää vielä 10 vuotta pidempään.

Up

Kiitos kaikille, jotka ovat jakaneet tässä ketjussa positiivisia kokemuksiaan, ne olivat lähes iloinen yllätys. Olen 31-vuotias ja myös eronnut miehestä, jonka kanssa seuraavana oli suunnitelmissa kihlat ja lapset. Ero on rankka juuri siitä syystä, että haluan lapsia + luulin, että tämä mies on nyt se "oikea" parin vakavamman suhteen jälkeen. Näin ei valitettavasti ollut. Outoa olla sinkku nyt, kun twentysomething-vuosista yli puolet meni parisuhteessa. Halaus kaikille meille, jotka käyvät läpi samaa.

Up

Täällä 32-vuotias muutama kuukausi sitten eronnut. Rankkaa on ja paljon joutuu omien pelkojen kanssa taistelemaan, aika menee niin hurjan nopeasti. Kumppanin voi tietenkin löytää milloin vaan, mutta lapsettomaksi jääminen pelottaa.

Olen lapseton 32-vuotias ja erosin alkuvuodesta. Aikaisemmin en ole suunnitellut paljoa tulevaa ja tehnyt asioista mitkä tuntuvat hyvältä. Näin oli myös parisuhteessa, emme hirveästi suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta, mukavaa perusarkea, soljuimme eteenpäin ja meillä oli kivaa. Siinä vierähti neljä vuotta. Meillä oli kivaa yhdessä ja monen monta hyvää muistoa jäi. Minä sitten kuitenkin otin asian esille, että voiko tämä näin jatkua ja näemmekö yhteisen tulevaisuuden. Huomasin myös, että tunteeni olivat enemmän kaverilliset. Havahduin myös, että tätä miestä en halua lapselleni isäksi, vaikka se pahalta tuntuukin. Kuitenkin ajattelumaailma ja arvot olivat lopulta sen verran erilaiset. Helpotti, kun saimme keskusteltua asiasta ja erohan siitä todellakin sitten tuli. 

Nyt kun olen eron jälkeen ollut yksin, niin tämäkin tuntuu ihan hirveältä. Vaikka minulla on hyviä ihmisiä ympärillä, mieleni on vallannut sellainen tyhjyys. Tiedän, että päätös on ollut oikea, mutta tunnen hirveää syyllisyyttä toisen loukkaamisesta ja siitä, kuinka olen voinut tehdä näin. Olen ensin antanut hänen muuttaa luokseni ja hän on pitänyt kotiani aivan kotinaan, ja sitten yhtäkkiä sanonkin ettei tämä tunnu oikealta. Olemme väleissä, soitelleet pari kertaa ja olen kertonut tästä syyllisyyden tunteesta. Hän ei minua ollenkaan syytä, eli kehittelen tämän oman pääni sisällä. Tuntuu, että olisin pilannut meidän molempien elämät ja tuhlannut molempien aikaa, vaikkei asia niinkään ole. Alussa tunteet olivat erilaiset ja olin tässä täysillä mukana. Tuntuu, että oma elämäni on nyt tässä. Hän on minua muutaman vuoden nuorempi, joten hänellä ei ole kauheasti vielä mitään hätää tai kiirettä. 

Aikaisemmin lapsi ei ole kuulunut tavallaan suunnitelmiini, tai en ole asiaa edes pohtinut, koska elämä on ollut muutenkin hyvää ja antoisaa. Mutta nyt koronan myötä on lapsihaave noussut ja nyt pelkään, että tämän asian kanssa olen myöhässä. Tässähän menee aikansa, kun pääse tästä erosta eteenpäin ja jos ei kohtaakaan ketään mukavaa parisuhde ihmistä. Eron jälkeen tuntuu koko elämä olevan nyt hakusessa, työt ei kiinnosta enkä muutenkaan enää tiedä mitä haluan elämältä. 

Kuuleppa, mene ja nauti elämästä. Ihmisiä tulee ja menee. :)

Qwetty kirjoitti:

Kauanko kesti että aloitte kiinnostua uusista ihmisistä? Itse eronnut 7 kuukautta sitten viiden vuoden suhteesta ja tuntuu ettei kukaan muu kuin entinen avopuoliso kiinnosta parisuhdemielessä lainkaan. :(

Erosin 8 vuoden suhteesta viime kesänä ja tapasin nykyisen kumppanin kk jälkeen erosta. Tosin exän kanssa asuttiin puoli vuotta eri kämpissä eli ei se pitkään aikaan ollut enää oikea parisuhde. Nykyiseen avomieheeni olen ihan hulluna. Aina huumorintajusta huomaavaisuuteen ja ihanan rajuun seksiin:)