Ero 31-vuotiaana ja elämä sekaisin

Erosin 8 vuoden suhteesta 32 vuotiaana. Paskaa oli puoli vuotta. Sitten muutin pk seudulle, pistin työssäni uuden vaihteen silmään ja keräsin elämäni kasaan. Nyt 37, avopuolisosta tulee syksyllä aviopuoliso ja vuositulot kasvoivat noin 50te siitä mitä ne olivat ennen eroa pikkupaikkakunnalla. Paras päätös ikinä olo tuo ero minulle. Ja ex erittäin onnellinen myös uuden itselleen sopivamman naisen kanssa.

Erosin noin 35-vuotiaana,tai siis minusta otettiin ero. Hän asuu nyt uuden pimunsa kanssa onnellisena, vaihtoi mielestään parempaan ja on tehnyt tämän erittäin selväksi somessa. Siitä on nyt joitakin vuosia ja vihani vain kasvaa. Elämä pilalla ja mahdollisuudet onneen menneet jo ja masennus vaan pahenee sekä alkoholisoitunut olen jo aika pitkälle. Toivon exän pimulle onnettomuuksia ja syöpää ihan vaan jotta exä saisi kokea edes vähän samaa helvettielämää kuin minä. Miksi toiset muka ansaitsevat onnea ja toiset ei.

Onnekkaita olette te eronneet! Itse olisin ikionnellinen jos joskus kokosin avioeron! Se kun tarkoittaa sitä että on päässyt naimisiin....

Kuvitelkaa sitä tuskaa kun ei ole edes yhtä yhteistä yötä kenenkään kanssa. Vaikka olette päätyneet kuinka tuskaiseen eroon, olette saaneet kokea hyviäkin hetkiä.

terveisin ikisinkku 39v.

Vierailija kirjoitti:

Onnekkaita olette te eronneet! Itse olisin ikionnellinen jos joskus kokosin avioeron! Se kun tarkoittaa sitä että on päässyt naimisiin....

Kuvitelkaa sitä tuskaa kun ei ole edes yhtä yhteistä yötä kenenkään kanssa. Vaikka olette päätyneet kuinka tuskaiseen eroon, olette saaneet kokea hyviäkin hetkiä.

terveisin ikisinkku 39v.

Niinhän sä kuvittelet. Oma romahtaminen eron jälkeen oli niin totaalinen että olisi saanut jäädä mieluummin koko liitto kokematta. Ei ne hyvätkään vuodet olleet tämän helvetiksi muuttuneen elämän arvoisia.

Moni ilmeisesti hakeutuu heti uuteen suhteeseen välttääkseen tuon romahduksen. En oikein ole varma, mitä ajatella moisesta, tuskin se uusikaan juttu kauhean vakaalla pohjalla tuntuu olevan.

Vierailija kirjoitti:

Moni ilmeisesti hakeutuu heti uuteen suhteeseen välttääkseen tuon romahduksen. En oikein ole varma, mitä ajatella moisesta, tuskin se uusikaan juttu kauhean vakaalla pohjalla tuntuu olevan.

Täytyy myöntää, että tässä tuskassa on käynyt mielessä, että mitä jos vaan palaisi exän kanssa yhteen, niin pääsisi helpommalla, eikä tarvisi kärsiä näitä kaikki tunteita, jotka sahaavat ihan edestakaisin. Ja kaikki olisi sen jälkeen taas hyvin ja normaalisti. Mutta tiedän, että niin ei ole ja tämä tulee vaan kestää. Se on nyt todettu, että meidän jutusta ei tule mitään enempää, vaikka en hyvästä ystävästä haluaisi luopua. Tämä yksinäisyyskin on nyt niin uutta ja ihmeellistä, vaikka ennen parisuhdetta se oli ihan normaalia. Ainut, että nyt piirit on vielä pienemmät koska korona ja etätyöt. 

Uutta suhdetta en voisi kyllä vielä ajatellakaan. En ole siihen valmis ja hullua myös, että tuntuu että tekisin exälleni väärin, jos nyt alkaisin tapailemaan nyt uutta tyyppiä. Tiedän, että tuokin on väärä ajattelutapa. Ero kuitenkin lähti minusta ja minun tunteistani, joten minusta se olisi väärin että alkaisin heti tapailemaan jotakin utta. Ahdistaa myös ajatus, että täytyisi tutustua uuteen ihmiseen ja oppia hänen tavat, mieltymykset, kaverit ja perhe.

Olen eronnut ja jotenkin tosi vaikea olla yksikseen itsensä kanssa. Ruoka ei maistu eikä rentoutumaan psytyy vasta pimeän tullen. Todella tyhjä olo. 

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut ja jotenkin tosi vaikea olla yksikseen itsensä kanssa. Ruoka ei maistu eikä rentoutumaan psytyy vasta pimeän tullen. Todella tyhjä olo. 

Sama homma täällä... ennen tykkäsin yksinolosta, mut nyt on vaikeuksia sen kanssa. Millon tähän tottuu? En haluaisi ketään paikkaamaan tätä oloa, vaan että osaisin olla onnellinen yksinkin. Koko ajan odotan että joku kävelee ovesta, eikä päivä tunnu rytmittyvän oikein kun kukaan ei tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut ja jotenkin tosi vaikea olla yksikseen itsensä kanssa. Ruoka ei maistu eikä rentoutumaan psytyy vasta pimeän tullen. Todella tyhjä olo. 

Sama homma täällä... ennen tykkäsin yksinolosta, mut nyt on vaikeuksia sen kanssa. Millon tähän tottuu? En haluaisi ketään paikkaamaan tätä oloa, vaan että osaisin olla onnellinen yksinkin. Koko ajan odotan että joku kävelee ovesta, eikä päivä tunnu rytmittyvän oikein kun kukaan ei tule.

Ihan sama juttu täälläkin. Aikaisemmin olen osannut olla yksin ja tehdä asioita yksin, nyt se tuntuu todella vaikealta. Kiva kun tulee kesä, mutta samalla hyvin surullista, koska aikaisemmin olemme tehneet välillä ihan ex tempore kesäretkiä ja käyneet uudissa paikoissa. Nyt ei ole ketään kenen kanssa jakaa nämä asiat,joten tuleeko sitä yksin edes lähdettyä. Olemme käyneet myös kalassa yhdessä ja sinnekään ei ole kiva mennä yksin, eikä kukaan kavereistani kalasta.

Vanha sanonta mutta aika parantaa haavat. Vuosi tai parikin siinä menee, kun kaikki tuntuu paskalta. Sitten yksinolosta alkaa taas hiljalleen nauttia. Mitään oikotietä ei ole, se vaan tapahtuu hiljalleen kunnes jonain päivänä huomaa ettei sitä toista enää kaipaa.

Up

Erosin viiden vuoden suhteesta n. 31-vuotiaana. En surrut yhtään. Henkisesti olin eroa jo tehnyt. Löysin uuden rakkaan parissa vuodessa. Mulle sopivampi. Meillä on nyt yli 10 vuotta takana, omakotitalo ja pari muksua.

Olen eronnut juuri. Miten tuntuukin nyt siltä, että elämä valuu vain hukkaan, kun istun sohvalla telkkari päällä ja neulon. Samaa tein myös silloin, kun vielä seurustelin, eikä silloin tuntunut yhtään hukkaan heitetyltä ajalta.

Vierailija kirjoitti:

Erosin viiden vuoden suhteesta n. 31-vuotiaana. En surrut yhtään. Henkisesti olin eroa jo tehnyt. Löysin uuden rakkaan parissa vuodessa. Mulle sopivampi. Meillä on nyt yli 10 vuotta takana, omakotitalo ja pari muksua.

Jos saa kysyä, niin minkä ikäisenä sait lapset? Itse olen nyt 32 ja tuntuu, että lapsihaaveet saa unohtaa vallan. Vaikkei sitä ikinä tiedä saako lapsia ollenkaan, kun en ole koskaan raskaana ollut. Mutta jotenkin nyt tiedostaa ihan liian hyvin, että biologinen kello tikittää koko ajan vain lujempaa...

Up

Erosin neljän vuoden suhteesta. Olen tehnyt myös omia juttuja koko suhteen ajan kavereiden kanssa ja myös yksin. Mutta enpä tajunnut, että eron jälkeen olo tuntuisi näin tyhjältä ja yksinolo vaikealta. Miehellä on isompi perhe, on sisaruksia ja heidän lapset. En tajunnut, että kuinka paljon olen heidän elämässä ollut mukana ja kuinka paljon heidän kanssa on tullut vietettyä aikaa. Oma perhe on pienempi ja siihen kuuluu vain äitini ja siskoni. Olen heidänkin kanssa paljon tekemisissä, mutta puolison perheestä jäi kyllä iso lovi elämääni.

Itse halusin suhteen päättä ja se yhteisymmärryksessä tehtiin. Treffailu ei kiinnosta tällä hetkellä pätkääkään ja tuntuu, että tekisin väärin tälle toiselle osapuolelle, jos alkaisin heti katsomaan uutta. Samalla tuntuu ahdistavalta, että pitäisi tutustua uuteen ihmiseen ja hänen tapoihin ja mieltymyksiin. Ja näitä miettiessä aika vaan valuu eteenpäin.

Tuntuu, että tämä olo ja tunne ei lopu koskaan. Vaikka asioilla on tapana järjestyä ja vuoden päästä on varmasti jo helpompi elää, niin nyt tuntuu niin hirvittävältä. Kunhan nyt ensin selviää tästä tuskasta. En o koskaan haaveillut lapsista, tulee jos on tullakseen. Mutta nyt viimeisen vuoden aikana biologinen kello on alkanut tikittään ja huomannut, että lapsi olisi kiva. Järkyttävää, että olen 32 vuotias ilman lapsia ja miestä.

Up

Up

3-kymppisenä takana asunnon osto, avioliitto, lapsen saaminen, avioero. Koskaan ei tullut sitä päivää, että saisi vain rauhakseen nauttia siitä mitä on saavuttanut, sillä se kaikki sortui niin nopeasti. Jäljelle jäi vain tyhjyys ja koko elämä tuntuu kaukaiselta muistolta. Lapsi onneksi on, mutta sekin vain joka toinen viikko. En suunnitellut elämää tällaiseksi ja se musertaa. Enkä tiedä löydänkö enää ketään rinnalleni tai milloin siihen olisi oikeasti valmis.

Up