Jäisitkö suhteeseen, jos lakkaisit tuntemasta fyysistä vetoa kumppaniisi?

Minä varoitin vaimoa jo ennen naimisiinmenoa, ettei se saa sitten vuosien vieriessä levitä kuin pullataikina ja muutenkin täytyy pitää itsestään huolta. Miehet ovat visuaalisia olentoja.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että lasten takia voi haluta jäädä suhteeseen, jossa toinen ei enää himota, mutta miksi lapseton jäisi? Jos kerran yksinkin pärjää hyvin?

Rakkaudesta?

Tottakai jäisin. Myötä- ja vastamäessä, niin olen alttarilla luvannut.

Vierailija kirjoitti:

Minä varoitin vaimoa jo ennen naimisiinmenoa, ettei se saa sitten vuosien vieriessä levitä kuin pullataikina ja muutenkin täytyy pitää itsestään huolta. Miehet ovat visuaalisia olentoja.

Toivottavasti et itsekään ole rups rups rupsahdellut siellä! Naisetkin ovat visuaalisia olentoja.

Minä ajattelen kyllä fyysisen vetovoiman loppumisen niin, että läheisyys ei enää miellytä.

Silloinhan sitä vetovoimaa vielä on, kun kuitenkin tykkää olla toisen lähellä ja haluaa pitää toista hyvänä, halata, suukotella yms.  Vaikka ei seksi olisikaankaikkina aikoina  niin aktiivista, mutta silloin on kuitenkin mahdollisuus muuttua taas aktiivisemmaksi.

Jos fyysisesti ei miellytä niin ei ole myöskään ole miellyttävää muu läheisyys, niin minä koen ja olen itseasiassa ollutkin sellaisessa suhteessa. Ja myös eronnnut siitä koska se vaikutti muuhunkin elämiseemme negatiivisesti.

Pitää erottaa se, että seksin ja läheisyyden määrä ajoittain vähenee, mutta muuten kuitenkin kokee sen ihmisen läheisyyden miellyttävänä ja sen, että ei vaan millään pysty enää ajattelemaan ja tekemään oikeastaan mitään läheisyyteen viittaavaa(kaan). Vaikka se toinen tekisi ja sanoisi mitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikaisemmin, kun kaikkiin elämän muutoksiin ei ollut ratkaisuna ero, oli ihan tavallista, että puolisot ja heidän suhteensa muuttuu ja kehittyy. Isovanhemmillani oli omat huoneet vanhemmalla iällä, vanhempieni makuuhuoneen yöpöytä oli siirtynyt heidän vuoteidensa väliin ja meillä lasten ja lastenlastenkin saamisen jälkeen on niin paljon yhteistä, ettei tuollaista edes tulisi mieleen ajatella.

Mikäs sinä, jos tuollainen kumppanuus on se, mitä parisuhteelta hakee. En itsekään sano, että haluan neljänkymmenen vuoden kuluttua parisuhteelta samoja asioita kuin nyt, mutta tällä hetkellä tuollainen ei ole minua varten.

Minusta on hienoa, ettei eroaminen ole enää tabu tai merkki suhteen epäonnistumisesta. AP

Ei se ole tabu, mutta on se edelleen merkki suhteen epäonnistumisesta.

Ei todellakaan. Suhde on onnistunut silloin, kun sen aikana molemmilla on hyvä olo, ja kumpikin on sen myötä oppinut, kehittynyt ja saanut kauniita muistoja. Hyvä suhde voi kestää viisi viikkoa tai viisi vuosikymmentä. AP

Todellakin on, useimpien mielestä. Viisi viikkoa ei ole mikään suhde. Seksiä, tapaamista, deittailua, kesäheila, säätö. Kevyt-suhde, jos nyt pakosta haluaa käyttää sanaa suhde.

Monet sanovat, että vaikka fyysinen vetovoima puuttuu, niin jäävät rakkaudesta.

Mutta kun juuri se rakkaus on se mikä ylläpitää vetovoimaa: miten on mahdollista ihmeessä siihen ihmiseen jota rakastaa ei tunne fyysistä vetovoima?

Tämä on monesti se ristiriita, jota en osaa ajatella: vaikeat sairaudet ovat sellainen jonka ymmärrän, mutta jos ollaan suhtkoht terveitä kummatkin. Ja vaikeastikin sairaanakin kuitenkin saattaa tuntea vetovoimaa vaikka ei itse aktiin pystytäkään.

Jos minä sanon, että rakastan, niin se minun rakkautenihan siihen ihmiseen juuri saa sen toisen näyttämään ja tuntumaan vetovoimaiselta yms.

"Rakastan sinua, mutta en tunne sinuun fyysistä vetovoimaa", outoa minun mielestäni.

Vierailija kirjoitti:

Monet sanovat, että vaikka fyysinen vetovoima puuttuu, niin jäävät rakkaudesta.

Mutta kun juuri se rakkaus on se mikä ylläpitää vetovoimaa: miten on mahdollista ihmeessä siihen ihmiseen jota rakastaa ei tunne fyysistä vetovoima?

Tämä on monesti se ristiriita, jota en osaa ajatella: vaikeat sairaudet ovat sellainen jonka ymmärrän, mutta jos ollaan suhtkoht terveitä kummatkin. Ja vaikeastikin sairaanakin kuitenkin saattaa tuntea vetovoimaa vaikka ei itse aktiin pystytäkään.

Jos minä sanon, että rakastan, niin se minun rakkautenihan siihen ihmiseen juuri saa sen toisen näyttämään ja tuntumaan vetovoimaiselta yms.

"Rakastan sinua, mutta en tunne sinuun fyysistä vetovoimaa", outoa minun mielestäni.

Tällaista rakkautta ilman vetovoimaa sanotaan kai platoniseksi rakkaudeksi tai ystävyydeksi. Sekin on kaunis ja hyvä asia mutta ei se syy, miksi olen parisuhteessa. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikaisemmin, kun kaikkiin elämän muutoksiin ei ollut ratkaisuna ero, oli ihan tavallista, että puolisot ja heidän suhteensa muuttuu ja kehittyy. Isovanhemmillani oli omat huoneet vanhemmalla iällä, vanhempieni makuuhuoneen yöpöytä oli siirtynyt heidän vuoteidensa väliin ja meillä lasten ja lastenlastenkin saamisen jälkeen on niin paljon yhteistä, ettei tuollaista edes tulisi mieleen ajatella.

Mikäs sinä, jos tuollainen kumppanuus on se, mitä parisuhteelta hakee. En itsekään sano, että haluan neljänkymmenen vuoden kuluttua parisuhteelta samoja asioita kuin nyt, mutta tällä hetkellä tuollainen ei ole minua varten.

Minusta on hienoa, ettei eroaminen ole enää tabu tai merkki suhteen epäonnistumisesta. AP

Ei se ole tabu, mutta on se edelleen merkki suhteen epäonnistumisesta.

Ei todellakaan. Suhde on onnistunut silloin, kun sen aikana molemmilla on hyvä olo, ja kumpikin on sen myötä oppinut, kehittynyt ja saanut kauniita muistoja. Hyvä suhde voi kestää viisi viikkoa tai viisi vuosikymmentä. AP

Todellakin on, useimpien mielestä. Viisi viikkoa ei ole mikään suhde. Seksiä, tapaamista, deittailua, kesäheila, säätö. Kevyt-suhde, jos nyt pakosta haluaa käyttää sanaa suhde.

Onneksi en ole tässä asiassa kuin useammat ihmiset. :) AP

Juu, puhuin nimenomaan parisuhderakkaudesta.

Tottakai voi rakastaa esim. lapsiaan ja siihen ei tietenkään kuulu sellainen fyysinen vetovoima kuin parisuhteessa.

On varmaan sellaisiakin ihmisiä jotka tavallaan ovat "rakastuneet" siihen parisuhteessa olemiseen, eli se parisuhde itsessään on niin tärkeä tai antaa tunteen, että on jotenkin kuitenkin paremp/arvostetumpii ihminen kun on se puoliso siinä rinnalla, että vaikka ei siihen enää kuulu fyysistä vetovoimaa, niin ei raaski luopua siitä, joko mukavuussyistä, pelosta, tottumuksesta tai mistä tahansa syystä. Tai sitten eivät halua loukata toista ihmistä tai pelkäävät miten se toinen pärjää tms.

Joillain on myös ehkä sellainen pelko, että eivät kestä sitä syyllisyyttä jos ovat se eroava puoli, jos syynä on se vetovoiman puuttuminen. Jos muuten se toinen on ns. "hyvä ihminen". Joskus on vaan vaikeata olla se eroaskeleen ottava puoli, hakee verukkeita jäädä suhteeseen.

En sano, että näin on kaikilla, mutta jossain tapauksessa kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on surullista, jos puolison ensisijainen rooli on olla seksuaalinen objekti, himojen herättäjä ja täyttäjä. Onko tuollainen suhde edes mikään parisuhde vai jotain muuta? Minä ymmärrän parisuhteen toisin.

Palstalla on ollut useita ketjuja, joissa on mm. käsitelty sitä, että onko riittävä määrä seksiä, kun vaimo suostuu seksiin jouluna ja juhannuksena. Ketjuja,  joissa kosketus puolison osalta on loppunut jopa vuosia sitten. Olen myös itse elänyt suhteessa, jossa mies ei halunnut seksiä lopulta enää ollenkaan eikä halunnut puhua koko asiasta. Lopulta loppui läheisyyskin (mm. halaaminen), koska hän pelkäsi minun haluavan seksiä ja lopulta emme olleet lainkaan alasti yhdessä, koska se oli kiusallista. Minun itsetunto laski aivan olemattomiin ja aloin häpeämään itseäni. Mietin jatkuvasti, miten pitäisi muuttua, mitä teen väärin, etsin virheitä itsestäni jne... 

Eli eihän se toinen ole ensisijaisesti "objekti", mutta on se jatkuvasti torjuttuna oleminen todella hajottavaa ihmisen psyykelle. Nykyisessä suhteessa kaikki on todella hyvin, mutta välillä pelottaa, jos hänkin lakkaa haluamasta minua kokonaan eikä halua olla edes lähellä. Toki on selvää, että kaudet vaihtelee ja se on luonnollista. Minun kohdalla oli hyvä, että lähdin tuosta aiemmasta suhteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Eli eihän se toinen ole ensisijaisesti "objekti", mutta on se jatkuvasti torjuttuna oleminen todella hajottavaa ihmisen psyykelle.

Tämä on totta. En halua kokea tätä, enkä halua myöskään aiheuttaa tuota toiselle. Romuttuneen omanarvontunteen kasaamiseen voi mennä vuosia. AP

Moniko suhteesi on päättynyt tästä syystä?

Vierailija kirjoitti:

Moniko suhteesi on päättynyt tästä syystä?

Ei yksikään. Seksuaalinen ja romanttinen kiinnostus on pysynyt samalla tasolla tai voimistunut, ja sama on koskenut (tietääkseni) kumppaneitanikin. Tämä oli totta myös pisimmässä suhteessani, joka kesti kymmenen vuotta. AP

Vierailija kirjoitti:

Monet sanovat, että vaikka fyysinen vetovoima puuttuu, niin jäävät rakkaudesta.

Mutta kun juuri se rakkaus on se mikä ylläpitää vetovoimaa: miten on mahdollista ihmeessä siihen ihmiseen jota rakastaa ei tunne fyysistä vetovoima?

Tämä on monesti se ristiriita, jota en osaa ajatella: vaikeat sairaudet ovat sellainen jonka ymmärrän, mutta jos ollaan suhtkoht terveitä kummatkin. Ja vaikeastikin sairaanakin kuitenkin saattaa tuntea vetovoimaa vaikka ei itse aktiin pystytäkään.

Jos minä sanon, että rakastan, niin se minun rakkautenihan siihen ihmiseen juuri saa sen toisen näyttämään ja tuntumaan vetovoimaiselta yms.

"Rakastan sinua, mutta en tunne sinuun fyysistä vetovoimaa", outoa minun mielestäni.

Olet varmasti vielä nuori. Kun tulet tähän ikään, ymmärrät ettei kullin lerpahtaminen rakkautta tapa. Me olemme kasvattaneet yhdessä kolme hienoa lasta, olemme haudanneet kummankin vanhemmat yhdessä, olemme pitäneet yhtä läpi vaikean työttömyysjakson, olemme reissanneet neljällä mantereella yhdessä ja kokeneet uskomattomia seikkailuja. Niin paljon yhteisiä surun ja ilon hetkiä. Seksi on niin pieni osa tätä kaikkea, ettei sen puuttumista edes huomaa.

Vierailija kirjoitti:

Laitanpa vielä toisen viestin ennen kuin lähden ulos. Minusta nykyään on ihmisillä paha tapa analysoida liikaa näitä rakkausasioita. Se on se rakkaus niin vaikea asia, että menee vaan verkot sotkuun ja aivot ottaa oikosulkua, jos liikaa miettii, vaikka puoliso on ihan kelpo ihminen. Meissä kun on vikoja enemmän kuin itse tajutaan.

Kun oikein alat tonkimaan niin kaikki kaunis jää sinne alle ja silloin sitä elää helposti pilvien alla, vaikka aurinko paistaa porottaa niin että nahka melkein käryää. Eri asia on sitten, jos on oikeita ongelmia, eikä suhde toimi millään tavalla.

Vaan miettikääpä sitä, että se olen minäkin yhtä vittumainen ihminen pikkuvikoineni, vaikka akan vaihtaisin uuteen. Vaan en vaihda kun on hyväksi todettu kauan sitten. Eikä tällaisia ennen miettinyt edes vaan nyt kun nämä asiat on joka lehdessä ja ihmiset analysoi ja analysoi. Melko samanlaisia kaikki tavalliset parisuhteet on, ei siitä pääse mihinkään.

t.

Seppo

Hyvin kiteytetty viesti.

Itse en vaihtanut ja hyvä niin, toinen on jo nukkunut pois ja hyvin meillä meni kuitenkin loppuun saakka.

Voisi vaan tulla jo tuollainen Seppo 2 jostain nurkan takaa vastaan :))

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet sanovat, että vaikka fyysinen vetovoima puuttuu, niin jäävät rakkaudesta.

Mutta kun juuri se rakkaus on se mikä ylläpitää vetovoimaa: miten on mahdollista ihmeessä siihen ihmiseen jota rakastaa ei tunne fyysistä vetovoima?

Tämä on monesti se ristiriita, jota en osaa ajatella: vaikeat sairaudet ovat sellainen jonka ymmärrän, mutta jos ollaan suhtkoht terveitä kummatkin. Ja vaikeastikin sairaanakin kuitenkin saattaa tuntea vetovoimaa vaikka ei itse aktiin pystytäkään.

Jos minä sanon, että rakastan, niin se minun rakkautenihan siihen ihmiseen juuri saa sen toisen näyttämään ja tuntumaan vetovoimaiselta yms.

"Rakastan sinua, mutta en tunne sinuun fyysistä vetovoimaa", outoa minun mielestäni.

Olet varmasti vielä nuori. Kun tulet tähän ikään, ymmärrät ettei kullin lerpahtaminen rakkautta tapa. Me olemme kasvattaneet yhdessä kolme hienoa lasta, olemme haudanneet kummankin vanhemmat yhdessä, olemme pitäneet yhtä läpi vaikean työttömyysjakson, olemme reissanneet neljällä mantereella yhdessä ja kokeneet uskomattomia seikkailuja. Niin paljon yhteisiä surun ja ilon hetkiä. Seksi on niin pieni osa tätä kaikkea, ettei sen puuttumista edes huomaa.

Teillä on selväti eri prioriteetit ja syyt olla suhteessa, ja se on tietysti täysin okei. Pääasia, että saatte suhteelta sitä, mitä etsittekin. Mutta toisaalta on kyllä virhe sanoa, että seksin merkityksen väheksyminen olisi automaattinen seuraus suhteen ikääntymisestä. Kyllä monet pitävät erotiikkaa ja romantiikkaa tärkeänä vielä kuusi- ja seitsemänkymppisinäkin. AP

En jäänyt. Suhteessa oli muutakin vikaa.

En. Parisuhde ilman seksiä on vain ystävyyssuhde.

Tämän ketjun luettuani olen vähän ymmälläni, olenko koskaan tuntenut "riittävää" fyysistä vetoa?

Tarkoitatteko siis että toinen saa pelkällä läsnäolollaan sukat pyörimään jaloissa?

Kostumaan ilman kosketusta?

Sitten sellaista ei ole kohdallani koskaan ollut. Onko väärin miehen kannalta jäädä suhteeseen kun olen niin "platoninen"?

Kyllä meillä seksiä on eikä se ole epämiellyttävää.