Määritelkää pyytämiskulttuuri ja olettamiskulttuuri

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli kuuluuko pyytämiskulttuuriin kuitenkin se, että pyytäjän täytyy oikeasti tarvita sitä asiaa, jota hän pyytää? Vai saattaako pyytämiskulttuurin edustaja pyytää vaikka toista antamaan itselleen viisi kymppiä karkkiin ja kynsilakkoihin tms.? AP

Jos pyytäjä on epäkohtelias juntti, hän voi toimia noin. Normaali pyytäjä ei tietenkään.

Osallistuin siihen aiempaan keskusteluun ja siitä ketjusta muistan, että olettajien mielestä pyytäjät ovat aina epäkohteliaita - ja päinvastoin.

Mutta jos kerran itsekkyys ja hyväksikäyttö, eli "epäkohteliaan juntin" tavoin käyttäytyminen, on mahdollista pyytämiskulttuurissa, niin eikö silloin näihin pyytämistilanteisiin aina sisälly riski, että kyse on vain itsekkäästä hyväksikäytöstä? Jokuhan voi pyytää vaikka euroa toiselta ihan huvikseen, mutta pyynnön kohde antaa euron olettaen, että kyseessä on tarve ja vieläpä täpärä tarve sekä sellainen, joka saattaa olla hieman nolo pyytäjän perustella, esim. pyytäjän pitäisi nopeasti päästä euron kolikolla toimivaan vessaan...

Pitäisikö näin ollen pyytäjän aina sisällyttää pyyntöön perustelu pyynnölle jo lähtökohtaisesti: "Voitko antaa minulle 50 euroa, kun haluaisin ostaa itselleni karkkia ja kynsilakkoja?",  tai: "Voitko antaa minulle euron kolikon, kun minulla on ripuli ja pitäisi nopeasti päästä tuohon yleiseen vessaan?", niin pyytäjä tavallaan pelaisi avoimin kortein?

Itse en kannata tuollaista.

Erikoista ajattelua. Lähtökohtaisestiko pidät pyytäjiä epäkohteliaina ihmisinä?

Minä olen pyytäjä ja omasta ja läheisteni mielestä hyvinkin kohtelias ja ystävällinen ihminen, joka ei hyväksy hyväksikäyttöä.

Vain muutama päivä sitten pyysin ihan vieraalta ihmiseltä apua. Pyysin ihan suoraan ja reilusti, että voitko auttaa minua. Hän auttoi ja tarjosin hänelle kahvirahaa kiitokseksi. Hän ei huolinut sitä, mutta olisin antanut rahan mielelläni.

Jos olen unohtanut sateenvarjon ja mun pitää kesken sateisen työpäivän käydä asioilla, kysyn kollegalta, voiko hän lainata minulle omaansa. Onko sekin hyväksikäyttöä? Hyväksyn myös sen, jollei hän jostain syystä lainaa, se ei tee hänestä k-päätä.

Pyytäjänä minä arvostan suoria pyyntöjä, joita olettajat ilmeisesti pitävät epäkohteliaina tai jonain hyväksikäyttönä. Vastaavasti mua harmittaa olettajien marttyyrina oleminen. Sateenvarjoesimerkissä olettaja olisi varmaan voivotellut käytävällä, että voi että kun siellä sataa, kun apteekissa pitäisi käydä (ja sitten loukkaantunut, kun työkaveri ei oma-aloitteisesti syöksyisi työhuoneestaan tuomaan sateenvarjoa).

Ymmärsit kommenttini väärin. Jatkoin nimittäin pohdintaa, jonka olin käynnistänyt aiemmassa kommentissani. Jos pyytäjällä ei ole tarvetta, vaan hän vain haluaa itselleen jotain (rahaa, tavaroita, palveluja) ja pois joltain toiselta, niin onko sekin ok pyytämiskulttuurin "kriteereiden" mukaan? Onko hänellä oikeus siihen, koska "tyhmä ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka antaa"?

Oletan vastauksesi perusteella, että et allekirjoita tätä siteeraamaani tunnettua periaatetta? Jos oletukseni on oikea, et edusta puhdasoppista pyytämiskulttuuria.

Ja kyllä olettamiskulttuurissakin pyydetään, mutta vain jos on tarve ja jos pyyntö ja pyytämistilanne on eri aspektit huomioiden kartoitettu kohtuulliseksi.

Eli vastauksesi perusteella en kohteliaana ja toisia henkilöitä ajattelevana pyytäjänä edusta "puhdasoppista pyytämiskulttuuria", johon sinun näkemyksesi mukaan kuuluu se, että pyytää, vaikka ei ole tarvetta?

Se voi olla sinun pohdintaasi, mutta minun ja muiden "puhdasoppisten (kyllä, sellainen koen olevani) pyytäjien" pitämistä lähtökohtaisesti epäkohteliaina, mikä loukkaa minua. Ilmeisesti sinun mielestäsi olettajat ovat oikein toimivia, pyyteettömiä ja nöyriä? Ilmeisesti olet itsekin "olettaja"?

Olen tämän ketjua ainoita pyytäjiä vastausten perusteella ja siksi altavastaajan asemassa. Yritän jälleen kerran vääntää rautalangasta:

pyytäjä pyytää tai kysyy apua suoraan ihan yksinkertaisella predikaatti, subjekti, objekti -lauseella. Hän hyväksyy myös kieltävän vastauksen eikä pidä kieltäytyjää pahana ihmisenä. Hän ei pyydä kohtuuttomuuksia eikä ole epäystävällinen tai häikäilemätön (paitsi ilmeisesti olettajien mielestä), hänhän voi pyytää asioita myös toisten puolesta (esim. itse olen pyytänyt muita auttamaan huonosti liikkuvaa vanhusta, kun en itse viimeisilläni raskaana siihen kyennyt).

Tässä ketjussa olettajat ovat kuvailleet pyytäjiä myös vähemmän mairittelevin sanoin, mutta pyytäjän mielestä olettaja ei ole "pyhimys", vaan pahimmillaan raivostuttavan epäselvä, "kiero", marttyyriviittaa kantava, "väärin toimiva", kursailija.

Olen ollut yli 10 vuotta parisuhteessa olettajan kanssa, ja nämä erilaiset toimintapamme ovat paitsi aiheuttaneet riitoja myös opettaneet meitä kumpaakin huomaamaan, että kyse on vain tavasta toimia, ei siitä, että jommankumman tavan ihmiset olisivat jotenkin huonompia tai epäkohteliaampia kuin toiset.

Ymmärsit väärin. Argumenttini on alusta lähtien ollut, että jos pyytämiskulttuurin mukaan on ihan ok pyytää myös kohtuuttomia sekä vain huvikseen (laiskuuttaan, ahneuttaan, ilkeyttään...) eikä tarpeeseen, niin silloin pyytämiskulttuuri on moraalisesti ongelmallinen, koska se mahdollistaa itsekkään hyväksikäytön – olkoonkin, että kaikki pyytämiskulttuurin edustajat eivät niin toimi.

Määritelmäni pyytämiskulttuurin edustajalle on lyhyesti sanottuna se, että hän allekirjoittaa lausahduksen "Tyhmä ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka antaa, ja siten kaikki pyynnöt (myös ahneudesta ja laiskuudesta johtuvat) ovat ok, koska toinenhan voi aina kieltäytyä!"

Jos esim. sinä et allekirjoita em. lausahdusta, et ole määritelmäni mukaan pyytämiskulttuurin edustaja.

Lopultakin selvisi!

Ilmeisesti Sanan määritelmän mukaan mennään näin.

Pyytäjä:

1. Voitko maksaa bussilippuni? (Vaikka itsellänikin on rahaa, hähhähhää.)

Olettajat:

2. Voitko maksaa bussilippuni? (Koska unohdin käsilaukkuni työpaikalle.)

3. Voi voi, mitenköhän minä nyt kotiin pääsen... (Koska unohdin käsilaukkuni työpaikalle.)

Minulle pyytäjiä ovat sekä 1 että 2, joista 1 on epärehellinen k-pää ja 2 minun kaltaiseni ihmiset.

Oma määritelmäni sisältää myös ihmistyypin 4, toisia hyväksikäyttäjän ja epärehellisen manipulaattoriolettajan. Sanalle tämä tyyppi ei liene mahdollinen.

4. Voi voi, mitenköhän nyt kotiin pääsen... (Vaikka itsellänikin on rahaa, hähhähhää)

Ymmärsit edelleen väärin.

Se, kumpaa kulttuuria edustat, on ratkaistavissa yksinkertaisella kysymyksellä (sanon tämän jo kolmannen kerran tässä ketjussa): allekirjoitatko periaatteen "Tyhmä ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka antaa, ja näin ollen mistä tahansa motiivista esitetyt pyynnöt ovat ok, koska pyynnön kohdehan voi aina kieltäytyä!"?

Me kaikki pyydämme joskus jotain, aina suolasirottimesta rahalainaan, mutta mikä on se periaate, jonka hyväksyy?

Itse en hyväksy periaatetta, että mitä tahansa kohtuutontakin voi pyytää, koska vastuu on pyynnön kohteella – ainahan voi kieltäytyä!. En siis ole pyytämiskulttuurin edustaja. Sitähän pyytämiskulttuurilla tarkoitetaan.

Määrittelemme varmaan hieman eri tavoin tai eri tavoin painottuen nämä termit. Itse olen aina (siitä lähtien kun av:lla törmäsin tähän terminologiaan) ymmärtänyt pyytämiskulttuurin olevan kiteytettävissä tuohon boldaamaani periaatteeseen.

Koska hahmotan lähes kaikki asiat moraalin ja etiikan kannalta tartun tässä pyytämis- vs. olettamiskulttuuri -jaottelussakin siihen, mitä moraalisia seurauksia kyseisillä kulttuureilla on. Tiedän olevan melko paljon ihmisiä (ja olen itsekin sellainen, varsinkin nuorempana olin), jotka aina olettavat muiden ihmisten pyytävän pelkästään tarpeeseen ja suht täpärässä tilanteessa, koska he itsekään eivät pyytäisi muuten kuin sellaisessa tilanteessa. He ovat taipuvaisia antamaan omastaan ja suostumaan, ja joutuvat sen vuoksi toisinaan myös hyväksikäytetyiksi.

Nettikeskusteluissa törmää silloin tällöin keskusteluihin tapahtumista, joissa joku on joutunut hyväuskoisuuttaan hyväksikäytetyksi, mutta rikosta ei ole tapahtunut. Monet sen tyyppisissä keskusteluissa vain naureskelevat tyyliin "Hyväksikäytetyn oma vika! Mitäs suostui! Toinenhan vain pyysi! Kohde olisi voinut kieltäytyä!". Jos pyytämiskulttuuri on se normi, tuollainen naureskelu on ihan ok. Minä en pidä pyytämiskulttuuria normina ja paheksun hyväksikäyttöä.

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli kuuluuko pyytämiskulttuuriin kuitenkin se, että pyytäjän täytyy oikeasti tarvita sitä asiaa, jota hän pyytää? Vai saattaako pyytämiskulttuurin edustaja pyytää vaikka toista antamaan itselleen viisi kymppiä karkkiin ja kynsilakkoihin tms.? AP

Jos pyytäjä on epäkohtelias juntti, hän voi toimia noin. Normaali pyytäjä ei tietenkään.

Osallistuin siihen aiempaan keskusteluun ja siitä ketjusta muistan, että olettajien mielestä pyytäjät ovat aina epäkohteliaita - ja päinvastoin.

Mutta jos kerran itsekkyys ja hyväksikäyttö, eli "epäkohteliaan juntin" tavoin käyttäytyminen, on mahdollista pyytämiskulttuurissa, niin eikö silloin näihin pyytämistilanteisiin aina sisälly riski, että kyse on vain itsekkäästä hyväksikäytöstä? Jokuhan voi pyytää vaikka euroa toiselta ihan huvikseen, mutta pyynnön kohde antaa euron olettaen, että kyseessä on tarve ja vieläpä täpärä tarve sekä sellainen, joka saattaa olla hieman nolo pyytäjän perustella, esim. pyytäjän pitäisi nopeasti päästä euron kolikolla toimivaan vessaan...

Pitäisikö näin ollen pyytäjän aina sisällyttää pyyntöön perustelu pyynnölle jo lähtökohtaisesti: "Voitko antaa minulle 50 euroa, kun haluaisin ostaa itselleni karkkia ja kynsilakkoja?",  tai: "Voitko antaa minulle euron kolikon, kun minulla on ripuli ja pitäisi nopeasti päästä tuohon yleiseen vessaan?", niin pyytäjä tavallaan pelaisi avoimin kortein?

Itse en kannata tuollaista.

Erikoista ajattelua. Lähtökohtaisestiko pidät pyytäjiä epäkohteliaina ihmisinä?

Minä olen pyytäjä ja omasta ja läheisteni mielestä hyvinkin kohtelias ja ystävällinen ihminen, joka ei hyväksy hyväksikäyttöä.

Vain muutama päivä sitten pyysin ihan vieraalta ihmiseltä apua. Pyysin ihan suoraan ja reilusti, että voitko auttaa minua. Hän auttoi ja tarjosin hänelle kahvirahaa kiitokseksi. Hän ei huolinut sitä, mutta olisin antanut rahan mielelläni.

Jos olen unohtanut sateenvarjon ja mun pitää kesken sateisen työpäivän käydä asioilla, kysyn kollegalta, voiko hän lainata minulle omaansa. Onko sekin hyväksikäyttöä? Hyväksyn myös sen, jollei hän jostain syystä lainaa, se ei tee hänestä k-päätä.

Pyytäjänä minä arvostan suoria pyyntöjä, joita olettajat ilmeisesti pitävät epäkohteliaina tai jonain hyväksikäyttönä. Vastaavasti mua harmittaa olettajien marttyyrina oleminen. Sateenvarjoesimerkissä olettaja olisi varmaan voivotellut käytävällä, että voi että kun siellä sataa, kun apteekissa pitäisi käydä (ja sitten loukkaantunut, kun työkaveri ei oma-aloitteisesti syöksyisi työhuoneestaan tuomaan sateenvarjoa).

Ymmärsit kommenttini väärin. Jatkoin nimittäin pohdintaa, jonka olin käynnistänyt aiemmassa kommentissani. Jos pyytäjällä ei ole tarvetta, vaan hän vain haluaa itselleen jotain (rahaa, tavaroita, palveluja) ja pois joltain toiselta, niin onko sekin ok pyytämiskulttuurin "kriteereiden" mukaan? Onko hänellä oikeus siihen, koska "tyhmä ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka antaa"?

Oletan vastauksesi perusteella, että et allekirjoita tätä siteeraamaani tunnettua periaatetta? Jos oletukseni on oikea, et edusta puhdasoppista pyytämiskulttuuria.

Ja kyllä olettamiskulttuurissakin pyydetään, mutta vain jos on tarve ja jos pyyntö ja pyytämistilanne on eri aspektit huomioiden kartoitettu kohtuulliseksi.

Eli vastauksesi perusteella en kohteliaana ja toisia henkilöitä ajattelevana pyytäjänä edusta "puhdasoppista pyytämiskulttuuria", johon sinun näkemyksesi mukaan kuuluu se, että pyytää, vaikka ei ole tarvetta?

Se voi olla sinun pohdintaasi, mutta minun ja muiden "puhdasoppisten (kyllä, sellainen koen olevani) pyytäjien" pitämistä lähtökohtaisesti epäkohteliaina, mikä loukkaa minua. Ilmeisesti sinun mielestäsi olettajat ovat oikein toimivia, pyyteettömiä ja nöyriä? Ilmeisesti olet itsekin "olettaja"?

Olen tämän ketjua ainoita pyytäjiä vastausten perusteella ja siksi altavastaajan asemassa. Yritän jälleen kerran vääntää rautalangasta:

pyytäjä pyytää tai kysyy apua suoraan ihan yksinkertaisella predikaatti, subjekti, objekti -lauseella. Hän hyväksyy myös kieltävän vastauksen eikä pidä kieltäytyjää pahana ihmisenä. Hän ei pyydä kohtuuttomuuksia eikä ole epäystävällinen tai häikäilemätön (paitsi ilmeisesti olettajien mielestä), hänhän voi pyytää asioita myös toisten puolesta (esim. itse olen pyytänyt muita auttamaan huonosti liikkuvaa vanhusta, kun en itse viimeisilläni raskaana siihen kyennyt).

Tässä ketjussa olettajat ovat kuvailleet pyytäjiä myös vähemmän mairittelevin sanoin, mutta pyytäjän mielestä olettaja ei ole "pyhimys", vaan pahimmillaan raivostuttavan epäselvä, "kiero", marttyyriviittaa kantava, "väärin toimiva", kursailija.

Olen ollut yli 10 vuotta parisuhteessa olettajan kanssa, ja nämä erilaiset toimintapamme ovat paitsi aiheuttaneet riitoja myös opettaneet meitä kumpaakin huomaamaan, että kyse on vain tavasta toimia, ei siitä, että jommankumman tavan ihmiset olisivat jotenkin huonompia tai epäkohteliaampia kuin toiset.

Ymmärsit väärin. Argumenttini on alusta lähtien ollut, että jos pyytämiskulttuurin mukaan on ihan ok pyytää myös kohtuuttomia sekä vain huvikseen (laiskuuttaan, ahneuttaan, ilkeyttään...) eikä tarpeeseen, niin silloin pyytämiskulttuuri on moraalisesti ongelmallinen, koska se mahdollistaa itsekkään hyväksikäytön – olkoonkin, että kaikki pyytämiskulttuurin edustajat eivät niin toimi.

Määritelmäni pyytämiskulttuurin edustajalle on lyhyesti sanottuna se, että hän allekirjoittaa lausahduksen "Tyhmä ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka antaa, ja siten kaikki pyynnöt (myös ahneudesta ja laiskuudesta johtuvat) ovat ok, koska toinenhan voi aina kieltäytyä!"

Jos esim. sinä et allekirjoita em. lausahdusta, et ole määritelmäni mukaan pyytämiskulttuurin edustaja.

Lopultakin selvisi!

Ilmeisesti Sanan määritelmän mukaan mennään näin.

Pyytäjä:

1. Voitko maksaa bussilippuni? (Vaikka itsellänikin on rahaa, hähhähhää.)

Olettajat:

2. Voitko maksaa bussilippuni? (Koska unohdin käsilaukkuni työpaikalle.)

3. Voi voi, mitenköhän minä nyt kotiin pääsen... (Koska unohdin käsilaukkuni työpaikalle.)

Minulle pyytäjiä ovat sekä 1 että 2, joista 1 on epärehellinen k-pää ja 2 minun kaltaiseni ihmiset.

Oma määritelmäni sisältää myös ihmistyypin 4, toisia hyväksikäyttäjän ja epärehellisen manipulaattoriolettajan. Sanalle tämä tyyppi ei liene mahdollinen.

4. Voi voi, mitenköhän nyt kotiin pääsen... (Vaikka itsellänikin on rahaa, hähhähhää)

Ymmärsit edelleen väärin.

Se, kumpaa kulttuuria edustat, on ratkaistavissa yksinkertaisella kysymyksellä (sanon tämän jo kolmannen kerran tässä ketjussa): allekirjoitatko periaatteen "Tyhmä ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka antaa, ja näin ollen mistä tahansa motiivista esitetyt pyynnöt ovat ok, koska pyynnön kohdehan voi aina kieltäytyä!"?

Me kaikki pyydämme joskus jotain, aina suolasirottimesta rahalainaan, mutta mikä on se periaate, jonka hyväksyy?

Itse en hyväksy periaatetta, että mitä tahansa kohtuutontakin voi pyytää, koska vastuu on pyynnön kohteella – ainahan voi kieltäytyä!. En siis ole pyytämiskulttuurin edustaja. Sitähän pyytämiskulttuurilla tarkoitetaan.

Hienoa, että sinä määrittelet sen mitä pyytämiskulttuurilla tarkoitetaan. Minulle se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että ilmaisee tarpeensa selkeästi eikä odota muiden lukevan ajatuksia ja piilokiukuttele, kun niin ei tapahdu.

Törkeä pyytäminen tyyliin ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se, joka antaa, ei liity asiaan kuten ei hyväksikäyttökään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos puhutaan vaikka parisuhteesta, niin pyytäjä ilmaisee tarpeensa suoraan ("tule viereeni ja halitaan, mulla on halipula") ja siihen on helppo vastata joko tulemalla tai sanomalla, että tulen vartin päästä, kun olen saanut laskut maksettua.

Olettaja ei ilmaise tarpeitaan suoraan vaan toivoo toisen lukevan ajatuksensa. ("Kyllä sen pitäisi nyt tajuta halia minua, kun ei olla moneen päivään halittu kunnolla.") Harvemmin kuitenkaan kukaan lukee ajatuksia. Niinpä olettaja alkaa kiukutella tai vetäytyä ja reilu pyytäjä on ihmeissään, että mistä nyt kiikastaa. Hänen kysyessään sitä vastaukseksi ei tule, että on halipula vaan "ei mulla mitään ole."

Kahden pyytäjän - selkeän tarpeidensa ilmaisijan - välinen suhde on selkeä ja toimiva, pyytäjän ja olettajan välinen on vuoristorataa ja kahden olettajan välinen...Huh, en halua edes ajatella.

Juu, on se kyllä selvää että pyytäjät eivät tajua olettamiskulttuurista mitään. Vaikka se teille selitetään, ette kykene ymmärtämään. Olette kai liian itsekeskeisiä ja yksinkertaisia. 

Kahden olettajan suhde on täynnä molemminpuoleista huolenpitoa, rakkauden osoitusta ja toisen hyvinvoinnin ajattelua. Se vaatii älyä, empatiaa, viitseliäisyyttä ja muiden tarpeiden asettamista etusijalle.

Olin 20 vuotta naimisissa olettajan kanssa. Itse olen myös olettaja. Suhde kaatui siihen, että asioista ei puhuttu. Kaikki oletettiin. Ja lopulta se oma tulkinta toisesta oli väärä.

Eli itse en allekirjoita, että kahden olettajan suhde on automaattisesti täynnä kaikkea hyvää... tämän ketjun ongelma on erilaiset määrittelyt. Ei ole yksiselitteistä näkemystä.

Nyt olen naimisissa pyytäjän kanssa. Hänen kanssaan elämä on yksinkertaisempaa. Minun ei tarvitse tulkita mitään, vaan hän pyytää. Mutta huono puoli tässä on, ettei hän osaa tulkita minua. Koska olen olettaja, on minun vaikea pyytää. Eksä osasi enemmän lukea minua.

Onko tässä kyseessä sama asia kuin kysyjät ja arvaajat -jaottelussa. Jos on, niin tässä blogissa asiaa on avattu suomeksi: http://kajsotala.puheenvuoro.uusisuomi.fi/55841-en-tarkoittanut-loukata… . Ja voi myös googlata guessers vs. askers.

Minuun tämä kolahti aikoinaan, koska auttoi selittämään omaa ja joidenkin kavereideni käytöstä. Itse olen siis arvaaja - ei tarkoita, että olettaisin toisen tietävän omat tarpeeni, vaan että itse oletan/arvailen toisten suhtautumista pyyntööni, ennen kuin sen esitän, etten tulisi asettaneeksi heitä hankalaan asemaan. On hyvä tiedostaa nämä käyttäytymismallit, niin sitten jossain tilanteissa voi toimia vähän omaa intuitiotaan vastaankin tarvittaessa.

Toisaalla täällä av:lla on käynnissä juuri sellainen majoittamiskeskustelu, josta koko tuo jaottelu on lähtenyt liikkeelle. Toki siihen sisältyy paljon muutakin, mutta myös sitä, että joistakin ihmisistä on ok kysellä etäisiltäkin sukulaisilta majoituspalveluita, koska voivathan he aina kieltäytyä. Ja toiset sitten taas ahdistuvat siitä näistä pyynnöistä.

Minulle esimerkiksi oli tulossa kavereita mökille yöksi, ja kerroin, että melko vaatimattomat olosuhteet on, ja laitoin kuvan olohuoneen sohvista, joissa voisivat majoittua. Toinen sitten myöhemmin sanoi, että hän menee kyllä saunamökkiin... jouduin erikseen selittämään, että se ei ole minun käytössäni sukumökillä, ja minusta tämä oli vähän röyhkeää, kun olin nimenomaan jo selittänyt, että juuri tällaiset nämä tilat nyt ovat, ota tai jätä. Tämän kaverin kanssa on nämä kysyjä/arvaaja -jutut joskus puitu, ja hän on tyylipuhdas kysyjä, että sikäli  tilanne ei sen kummempaa hämmennystä aiheuttanut kuitenkaan.