Miksi joku ei suhtaudu toisen ihmisen itkuun empaattisesti ja lohduttavasti?

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva itkeskely on aikuisella ärsyttävää, jos se ei liity muuhun kuin siihen että olet herkkä. Olet oikeasti vain huomiohakuinen itkullasi ja koet kaikki aikuiset, jotka odottavat sinulta aikuista käytöstä vihamielisenä. Kasva aikuiseksi ja lopeta se pillittäminen. Ja joo, kyllä olen kylmä ja kova naisjuristi, joka vihaa kaltaisiasi vollottajia. Kaikilla meillä on tunteet, mutta niiden esittämiselle on aika ja paikka. Omalle perheelleni ja lapsilleni olen tietysti empaattinen ja hellä. Kaltaisesi aikuiset tuhertajat ovat työelämässä rasittavia. Huvittavinta on se, että kun töissä käyttäytyy itkutilanteessa asiallisesti ja jämäkästi kaltaistasi henkilöä kohtaan, itku loppuu usein lyhyeen. Ei pääse itkulla viettipäämäärään...

Toivottavasti sinä et työssäsi ole rikosten uhrien edustaja...

Kaikki ihmiset eivät koe oloaan mukavaksi lohduttajana. Etenkään jos toinen itkee mielestäsi turhaa, niin tuntuu paljon helpommalta antaa ihmisen vain kerätä itsensä ihan rauhassa. 

Vierailija kirjoitti:

Minut julkinen itkeminen saa aina kovin vaivaantuneeksi, vaikka itkuun olisi "hyvä" syykin, vaikkapa hautajaiset, enkä itse ikinä itke julkisesti. Ja jos joskus niin kävisi, toivoisin vain, että ihmiset olisivat kuin eivät huomaisi mitään, ja samasta syystä teeskentelen itse, etten huomaa toisten itkua, koska ajattelen heidän toivovan samaa.

Minulle itkeminen on ehkä se kaikkein yksityisin tapahtuma. Olen ollut 11 vuotta yhdessä mieheni kanssa, enkä ole kertaakaan itkenyt edes hänen nähtensä.

Mutta miten siinä edes voi tulla läheiseksi kumppanin kanssa jos ei koskaan jaa heikkouksiaan toisen kanssa. Minun äitini on jollain tavalla samanlainen. Hän on koko elämäni aikana itkenyt vain muutaman kerran, mutta sitä vastoin hänellä on ollut paljon vihanpuuskia. Vaikka näin vanhempana ymmärrä että kyse on kai tempperamentista, niin lapsena se tuntui pahalta kun toinen reagoi "oudosti" aina kun minä itkin tai olin surullinen tai että en nähnyt paljoakaan esimerkkiä tunteiden näyttämisestä ja käsittelystä. Silloin minäkin aloin itkemään enimmäkseen yksin, mutta en koe sitä normaaliksi ainakaan täysin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva itkeskely on aikuisella ärsyttävää, jos se ei liity muuhun kuin siihen että olet herkkä. Olet oikeasti vain huomiohakuinen itkullasi ja koet kaikki aikuiset, jotka odottavat sinulta aikuista käytöstä vihamielisenä. Kasva aikuiseksi ja lopeta se pillittäminen. Ja joo, kyllä olen kylmä ja kova naisjuristi, joka vihaa kaltaisiasi vollottajia. Kaikilla meillä on tunteet, mutta niiden esittämiselle on aika ja paikka. Omalle perheelleni ja lapsilleni olen tietysti empaattinen ja hellä. Kaltaisesi aikuiset tuhertajat ovat työelämässä rasittavia. Huvittavinta on se, että kun töissä käyttäytyy itkutilanteessa asiallisesti ja jämäkästi kaltaistasi henkilöä kohtaan, itku loppuu usein lyhyeen. Ei pääse itkulla viettipäämäärään...

Toivottavasti sinä et työssäsi ole rikosten uhrien edustaja...

Arveletko oikeudessa itkevän juristin olevan ok?

Hoitajana joudun usein tilanteisiin jossa ihminen itkee. Lähtökohta on että pysähdyn, tarjoan nenäliinaa ja läsnäoloa. Kuuntelen surun. Herkästi myös saan itse kyyneliä, joita en pyri peittelemään enkä häpeä, mutta jätän ne taka-alalle koska tilanteessa sen toisen kyyneleet ovat etusijalla.

On kuitenkin tilanteita joissa tiedän potilaan pitkältä ajalta, apua on tarjottu paljon, mutta ihminen ei sitä ota vastaan tai oikeastaan edes tarvitse. Itku todellakin liittyy huomion tarpeeseen. Tällöin minun on ajateltava muita potilaita, jotka eivät ehkä ilmaise itseään itkulla, mutta tarvitsevat minua silti enemmän kuin se itkijä sillä hetkellä. Silloin minun on vain ohitettava itku ja se voi vaikuttaa epäempaattiselta, mikä ei todellakaan ole tarkoitus.

Ihmisellä on jossain se piste, jossa on alettava ryhdistäytyä ja ottaa itsekin vastuuta omista tunteistaan ja teaktioistaan. Jatkuva empatian haku muilta ei pidemmän päälle kanna, jos ei ole itse valmis käsittelemään asioitaan ja hoitamaan itseään.

Vierailija kirjoitti:

Tätä juuri tarkoitan mikä tässäkin ketjussa näkyy, kun kuusi ensimmäistä vastausta ovat suorastaan vihamielisiä, vaikka vain kerroin, että olen herkkä itkemään.

En kaipaa itkutilanteessa mitään yletöntä lohduttelua tai hössötystä, vaan sitä vain, ettei reaktio olisi tuollainen vihamielinen, että heti haukutaan pillittäjäksi, ärsyttäväksi tai manipuloijaksi, jos muutama kyynel vierähtää. Mutta joskus harvoin suhtautuminen on tosielämässäkin yhtä vihamielistä kuin mikä tässäkin ketjussa näkyy. Ap

Tämäntakia en itsekkään halua näyttää heikkouttani julkisella. Vaikka olo olisi kuinka paska ja lyöty niin yritän aina ihmisten ilmoilla olla itkemättä. Jos meinaa itku tulla vetäydyn yleensä omiin oloihini juuri siksi, kun tiedän saavani vihaista kommenttia ihmisiltä. Itseäni kun saattaa joskus ahdistus iskeä ihan yht'äkkiä enkä sille voi mitään. Onhan se huomattu kun joku kysyy miten menee niin ei saa mennä paremmin, mutta ei myöskään huonommin. Pitää pysytellä siinä keskitiellä kokoajan ja antaa toisen hehkuttaa tai itkeä. Itse ei saa sitä tehdä.

Tuli tästä ketjusta mieleen, että ennen sanottiin että "mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta"

Nykyään nauraminen sentään on tunnereaktio muoden joukossa ja useimmissa paikoissa sosiaalisesti ok. Ei kuitenkaan ihan joka paikassa. Jos nyt joku kyyneltyy helpommin kuin toinen, on mielestäni normaalia eikä vaadi sen kummempaa reaktiota. Paras reaktio olla kiinnittämättä siihen sen kummempaa huomiota, harvemmin kyse kuitenkaan mistään älyttömästä ulvomisesta.

Minäkin liikutun helposti ja alan itkeä. Useimmat ymmärtävät ettei se ole tietoinen valinta ja antavat aikaa toeta, ei siihen pitkään mene. Monilta jää huomaamattakin.

Stressinpurkukeinohan se on psyykkisesti. Itken muustakin kuin surusta, onnesta, helpotuksesta, karehtuessani ja muutamasta muustakin jutusta.

Ehkä itkua manipuloinniksi syyttävät eivät itse itke spontaanisti vaan heille itku on aina väline päämäärän saavuttamiseen. Ei mahdu heidän ymmärrykseen.

Muutkin uskaltavat itkeä minun seurassani. Osaan myös hymyillä vaikka silmät vuotaa.

Kylmäkiskoisuus tuntemattomia kohtaan kasvaa sitä mukaa mitä isompi yhteisö, joten varmaan tuo sosiaalisen koodiston taakse yksityisyyden vaatimukseen piiloutuminen itkujensa kanssa on vain yksilön suojamekanismi luonnottomassa tilanteessa. Liian paljon ihmisiä ympärillä niin ei ole varaa jakaa myötäelämistään kaikille. Sitten siellä lähimmäisten ja perheen kesken jaetaan oma emotionaalinen hoiva.

En minäkään odota lohdutusta, mutta aistin toisen osapuolen elekielestä olenko ylittänyt rajat itkullani. Pidän sitä viisautena jos ihminen osaa antaa tilaa toisen tunteille. Hyväksyminen näkyy pienistä eleistä vaikka yhtään sanaa ei sanottaisi. Kuin myös muutkin reaktiot.

Itse pidän itkemistä terveellisenä ja tarpeellisena. Se puhdistaa mieltä.

Yhteiskunta ei kuitenkaan katso julkisesti itkemistä hyvällä. Itkeminen on yksityinen asia. Kuulostaa siltä että itket sopimattomasti julkisesti. Itku lähipiirin sisällä on ihan ok mutta ei puolituntemattomien nähden. Tässä syy kylmäkiskoisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen herkkä itkemään. Eikä itkeminen ole minulle suuren suuri asia, vaikka en tietysti ihan tyhjänpäiväisistä yleensä itke.

Joskus harvoin tulee kohdalle ihmisiä, jotka eivät suhtaudu itkuun kovin empaattisesti. Se on minusta vähän omituista. Useimmat kyllä suhtautuvat ihan empaattisesti ja lämpimästi. Mutta miksi jotkut eivät?

Suurinosa naisista yrittää käyttää itkua tapana saada tahtonsa läpi asiasta, kuin asiasta. Monet naiset osaavat tirauttaa tekoitkut aina tarpeen tullen.

Tämä tehoaa varsinkin julkisella paikalla sillä suomi on täynnä valkoritareita jotka ovat aina valmiita auttamaan itkevää naista (jopa pahoipitelemään muita miehiä jos nainen niin haluaa).

En ole koskaan tavannut mukavaa ihmistä, joka puhuisi valkoritareista. Mene takas ylilaudalle!

Aito itku on useimmilla melko voimakkaan tunnetilan osoitus. Jos sitä nyt alkaa pillittää joka asiasta, niin se jokapäiväistyy eikä kukaan jaksa noteerata. Sama juttu, jos ihminen nauraa kikattaa kaiken aikaa, tai raivoaa mitättömistä syistä. Silloin lähimmäiset ajattelee kyllästyneenä, että eikö tuo voi nyt yhtään hillitä itseään

Koska pillittävät aikuiset vituttaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse pidän itkemistä terveellisenä ja tarpeellisena. Se puhdistaa mieltä.

Yhteiskunta ei kuitenkaan katso julkisesti itkemistä hyvällä. Itkeminen on yksityinen asia. Kuulostaa siltä että itket sopimattomasti julkisesti. Itku lähipiirin sisällä on ihan ok mutta ei puolituntemattomien nähden. Tässä syy kylmäkiskoisuuteen.

Kyllä, kun ihminen on mielenlaadultaan konservatiivinen, ihmistä kiinnostaa, mitkä ruumiinosat, eritteet, tunneilmaukset jne. voivat esiintyä julkisesti ja mitkä kuuluvat yksityiselämään. Näitäkin on, meinasin unohtaa, pahoittelut, eikä tämä kokemisen tapa sinällään ole tunne-elämän ongelma, kunhan muistaa, että kyse on omasta tarpeesta. Itse ajattelen kuitenkin, että itkuherkkien, imettävien äitien, sairauden vuoksi pidätyskyvyttömien tai vaikka rujon näköisten ihmisten valaus poistua neljän seinän sisältä ihmisten ilmoille on suurempi arvo kuin temperanentiltaan herkästi vaivaantuvien ihmisten oikeus olla tuntematta epämukavuutra aina ja kaikkialla.

Itkeminen, hyvin usein, on naisten keinoja manipuloida. Minä taas hellyn heti paikalla, jos miehen alahuuli väpättää. Tehoaa paremmin kuin mikään muu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa näistä inhoajista on entisiä huudatettuja vauvoja, heidänkään itkuun ei ole vastattu ja oma keskeneräinen tunne-elämä on tiellä. Lienevät samoja, jotka vihaavat lapsia ja iskovat, että kaikki, mitä pienikin lapsi tekee, on manipulointia. Ajattelevat takaperin: itku vaikuttaa minuun, tuo siis kompastui tahallaan; rintsikoiden olkain vaikuttaa minuun, tuo puki huonosti istuvan paidan tahallaan...

Itse en kauheasti julkitunteile, tunne-elämäni on vähän hidas, mutta ei minua muiden itkemiset häiritse. Ajattelen, että maailmaan mahtuu ääntä.

Ja joka asiasta itkevät on niitä joiden joka inahduksesta on hypätty ottamaan syliin ja paapomaan. Ovat tottuneet itkemällä saamaan tahtonsa läpi

No mutta, tämähän oli juuri se kasvatusasenne, mitä hainkin. Itkuun ei saa vastata eikä syliin totuttaa, siitä menee ihmislapsi pilalle. Erittäin havainnollista, kiitos!

Siinäkö taas sun mielestäsi ainoat vaihtoehdot? Annetaan huutaa eikä reagoida lainkaan tai hypätään joka inahduksesta? Ei välimuotoja, kompromisseja eikä vaihtoehtoja?

Itse olen myös herkkä/erittäin herkkä itkemään. Toisin kuin ap, myötätuntoa kaipaan viimeisenä. Ensisijaisesti toivon että kukaan ei huomaa kyyneliä, toiseksi, että ihmiset olisivat kuin eivät huomaisi jos sattuvatkin huomaamaan. Olotilani kohenee enemmän siitä että tulee muuta ajateltavaa, ja koska itkunaiheet eivät aina ole suuria, ei niihin tarvitse kiusallisesti paneutua. Ainoa mikä joskus harmittaa on se, että hyvin oudosti olen päätynyt elämänkumppaniksi miehen kanssa, joka ei itke itse eikä osaa okein reagoida muiden tunteisiin, tuntee kyllä sisäänpäin. Noh, opimme toisiltame.

Minä en koskaan näytä tunteita esim töissä. En kertonut kellekään siellä avioerosta enkä isäni kuolemasta. En näytä kiukkua tai stressiä.En myöskään reagoi työkaverien mahdollisiin itkukohtauksiin tai ole mitenkään kiinnostunut heidän yksityiselämästään.

Vierailija kirjoitti:

Tätä juuri tarkoitan mikä tässäkin ketjussa näkyy, kun kuusi ensimmäistä vastausta ovat suorastaan vihamielisiä, vaikka vain kerroin, että olen herkkä itkemään.

En kaipaa itkutilanteessa mitään yletöntä lohduttelua tai hössötystä, vaan sitä vain, ettei reaktio olisi tuollainen vihamielinen, että heti haukutaan pillittäjäksi, ärsyttäväksi tai manipuloijaksi, jos muutama kyynel vierähtää. Mutta joskus harvoin suhtautuminen on tosielämässäkin yhtä vihamielistä kuin mikä tässäkin ketjussa näkyy. Ap

Hiukan ristiriitaista aloittaa ketju kysymällä miksei kaikki suhtaudu lohduttavasti ja empaattisesti ja sitten korjata ettet kaipaakaan lohduttelua. Onko mielestäsi vihamielistä olla suhtautumatta millään tavalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa näistä inhoajista on entisiä huudatettuja vauvoja, heidänkään itkuun ei ole vastattu ja oma keskeneräinen tunne-elämä on tiellä. Lienevät samoja, jotka vihaavat lapsia ja iskovat, että kaikki, mitä pienikin lapsi tekee, on manipulointia. Ajattelevat takaperin: itku vaikuttaa minuun, tuo siis kompastui tahallaan; rintsikoiden olkain vaikuttaa minuun, tuo puki huonosti istuvan paidan tahallaan...

Itse en kauheasti julkitunteile, tunne-elämäni on vähän hidas, mutta ei minua muiden itkemiset häiritse. Ajattelen, että maailmaan mahtuu ääntä.

Ja joka asiasta itkevät on niitä joiden joka inahduksesta on hypätty ottamaan syliin ja paapomaan. Ovat tottuneet itkemällä saamaan tahtonsa läpi

No mutta, tämähän oli juuri se kasvatusasenne, mitä hainkin. Itkuun ei saa vastata eikä syliin totuttaa, siitä menee ihmislapsi pilalle. Erittäin havainnollista, kiitos!

Siinäkö taas sun mielestäsi ainoat vaihtoehdot? Annetaan huutaa eikä reagoida lainkaan tai hypätään joka inahduksesta? Ei välimuotoja, kompromisseja eikä vaihtoehtoja?

Ei, kyllä siinä taisi sun vaihtoehdot olla. Kyllä lapsi yleensä viestii jo aika monella tavalla ja pitkään ennen kuin huutaa täyttä häkää, siinä on ihan monta kohtaa, missä kerkeää reagoida, jos ei kovin hankalassa paikassa olla. Puusilmäisen vanhan kansan ihmisen mielestä tällainen on tietenkin "hyppäämistä", kun ei niitä aiempia viestejä osaa nähdä, "vauva viestii vain itkemällä" jne.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin liikutun helposti ja alan itkeä. Useimmat ymmärtävät ettei se ole tietoinen valinta ja antavat aikaa toeta, ei siihen pitkään mene. Monilta jää huomaamattakin.

Stressinpurkukeinohan se on psyykkisesti. Itken muustakin kuin surusta, onnesta, helpotuksesta, karehtuessani ja muutamasta muustakin jutusta.

Ehkä itkua manipuloinniksi syyttävät eivät itse itke spontaanisti vaan heille itku on aina väline päämäärän saavuttamiseen. Ei mahdu heidän ymmärrykseen.

Muutkin uskaltavat itkeä minun seurassani. Osaan myös hymyillä vaikka silmät vuotaa.

Kylmäkiskoisuus tuntemattomia kohtaan kasvaa sitä mukaa mitä isompi yhteisö, joten varmaan tuo sosiaalisen koodiston taakse yksityisyyden vaatimukseen piiloutuminen itkujensa kanssa on vain yksilön suojamekanismi luonnottomassa tilanteessa. Liian paljon ihmisiä ympärillä niin ei ole varaa jakaa myötäelämistään kaikille. Sitten siellä lähimmäisten ja perheen kesken jaetaan oma emotionaalinen hoiva.

En minäkään odota lohdutusta, mutta aistin toisen osapuolen elekielestä olenko ylittänyt rajat itkullani. Pidän sitä viisautena jos ihminen osaa antaa tilaa toisen tunteille. Hyväksyminen näkyy pienistä eleistä vaikka yhtään sanaa ei sanottaisi. Kuin myös muutkin reaktiot.

Voi luoja. Siis jos jotakuta ärsyttää itkun käyttö manipuloinnin välineenä, niin vika on automaattisesti siinä joka ärsyyntyy kosa eihän toki itku mitenkään voi olla muuta kuin spontaania tunneilmaisua?

Itselläni on läheinen sukulainen, joka kyllä käyttää itkua hyväkseen aivan surutta. Itkeskellen kuppaa läheisiltä rahaa ja palveluksia, itkeskelee viranomaisille hakien kaikenlaisia erioikeuksia ja ymmärrystä, kyyneleisellä draamalla vetää huomion itseensä jos käykin niin että joku muu on hetkellisesti huomion keskipisteenä,  jos tekee jotain väärin niin suorastaan kellontarkasti voi määrittää keskustelun/riidan kulun - ensin tulee pöyristynyt kielto, sitten vihainen syyttely, sitten sorretun kyyneleet, sitten syytökset siitä että ei välitetä kun kyyneleet eivät toimineetkaan ja vastapuoli ei olekaan (enää, vuosien töpeksimisen jälkeen) valmis katsomaan sitä romutettua autoa (tms) läpi sormien kun "herkkis" niin mielensä pahoitti, jne.

Mutta tietysti kysymys on ainoastaan siitä että hän on niiiiin herkkä ja tunteikas, eikä lainkaan siitä että kyseessä on narsistinen rajatilapersoona joka hyväksikäyttää ja manipuloi jokaista johon vain kyntensä saa iskettyä. vuosikymmenet olen hänetkin tuntenut, on valitettavasti lähisukua ja tuo peli n ollut käynnissä teini-iästä asti. Nykyään ei onneksi enää mene läpi niin monelta kuin ennen.