Lue keskustelun säännöt.
Miksi joku ei suhtaudu toisen ihmisen itkuun empaattisesti ja lohduttavasti?
20.07.2017 |
Minä olen herkkä itkemään. Eikä itkeminen ole minulle suuren suuri asia, vaikka en tietysti ihan tyhjänpäiväisistä yleensä itke.
Joskus harvoin tulee kohdalle ihmisiä, jotka eivät suhtaudu itkuun kovin empaattisesti. Se on minusta vähän omituista. Useimmat kyllä suhtautuvat ihan empaattisesti ja lämpimästi. Mutta miksi jotkut eivät?
Kommentit (97)
Naiset käyttävät itkemistä hyväkseen saadakseen tahtonsa lävitse, manipuloidakseen miehiä. Aina kun nainen itkee se vain lisää suuttumusta, siitä ei ole mitään hyötyä. Naiset kuvittelevat että saavat mitä tahansa kun vain avaavat vesihanat, ei toimi kaikkien miesten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos itkee kovin pienistä, alkaa helposti toisista tuntua, että tämä itkijä kerää vaan huomiota ja lohdutuksia sillä itkemisellään.
Mitäs jos aloittaja sinäkin joskus miettisit miten itse voisit olla avuksi toisille. Ja alkaisit toimia sen h-tin pillittämisen sijaan.
Minkä takia aloittajan tarvitsee olla parempi ihminen, kuin muut ovat?
Vierailija kirjoitti:
No saitko tällä kertaa tällä itkullasi tarpeeksi huomiota?
Itket täällä sitä, että et livenä saa tarpeeksi itkullasi huomiota... Joten nyt taas sait itkullasi huomiota.
Miksi tällainen ihminen ei vain myönnä, että ei tunne empatiaa, ja tuskin tietää itsekään miksei?
Olen ollut suhteellisen lyhyen ajan sisään tilanteissa joissa työkaverilta on kuollut isoisä, myöhemmin lemmikki, toiselta työkaverilta kissa, siskolta kissa.. Kaikki itkivät, etenkin työkaveri isoisäänsä ja toinen työkaveri kissaansa, koska kissa oli hänen ainoa perheenjäsenensä. Siskoa oli helpointa lohduttaa, koska hän on sisko. Työkavereita taas.. Tilanteet olivat vaikeita, oma spontaani reaktioni olisi halata hiljaa. Mielestäni ele voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Kuitenkin työkavereiden kanssa pidetään tiettyä etäisyyttä, emmekä yleensä tarkoituksella koske toisiimme. Emme ole niin läheisiä vaikka hyvin toimeen tulemmekin. En oikein tiedä mitä siinä tekisi? Sanat ovat niin.. onttoja kun perheenjäsen on menehtynyt.
Itse tuollaisessa tilanteessa kaipaan lähinnä sellaista empaattista asennetta, tavallaan aistii, että toinen on siinä tukena, vaikkei sano mitään tai koske.
Itsekin liikutun helposti, nytkin kurkkua kuristaa kun mietin niitä tunteita noissa tilanteissa. On kuitenkin aivan naurettavaa itsehillinnän puutetta lähteä itkemään tälläisen takia, joten hillitsen itseni. Yleensä itken vain rakkaan kuolemaa tai hallitsematonta turhautumisen tunnetta. Joskus myös jotain kirjaa/elokuvaa/sarjaa, jos paikalla ei ole muita kuin mieheni, enkä loukkaannu jos hän huvittuu liikutuksestani, koska onhan se huvittavaa.
Olen nyt itse asiassa aika hämmästynyt siitä, että minä olen ollut maailmasta näin pihalla. En näytä oikein tajunneen, että näin moni suhtautuu itkemiseen niin kyynisesti. Olen kai ympäröinyt itseni ihmisillä, joille itkeminen tarkoittaa tunnereaktiota. Ja olen ollut ymmärtämätön siitä, että tuo kyynisempi suhtautuminen on noin yleistä.
Taas sitä tuli opittua jotain uutta. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt itse asiassa aika hämmästynyt siitä, että minä olen ollut maailmasta näin pihalla. En näytä oikein tajunneen, että näin moni suhtautuu itkemiseen niin kyynisesti. Olen kai ympäröinyt itseni ihmisillä, joille itkeminen tarkoittaa tunnereaktiota. Ja olen ollut ymmärtämätön siitä, että tuo kyynisempi suhtautuminen on noin yleistä.
Taas sitä tuli opittua jotain uutta. Ap
Kyllä, tässä maassa on enemmän välttelevästi kiintyneitä ja eriasteisesti tunnevammaisia ja -lukkoisia kuin normaalissa perheessä kasvanut osaa kuvitella. Tässäpä ketjussasi nyt on heidän kokoontumisajot, ota se siltä kannalta.
En osaa lohduttaa. En halaile, se tuntuu iljettävältä, jos kyseessä ei ole puoliso tai seurustelukumppani. Olen tse menettänyt vuoden sisään useita sukulaisia ja perheenjäsenen ja asiat ovat muutenkin todella huonosti. Perheestäni olen huolehtinut hiljaa tarkkailemalla, mitä he tarvitsevat, ja toteuttamalla sen. Rauhaa, läsnäoloa, ruokaa jne. Mutta itkuun en osaa suhtautua muutoin kuin jättämällä itkijän rauhaan tai tuomalla teetä (niin kauan kuin kupissa on lämmintä teetä, mitään pahaa ei tapahdu. Se tiedetään). Se on mielestäni kunnioittavaa. Jos itse itkisin nolossa paikassa, haluaisin vain tulla jätetyksi rauhaan. Mulle voi aina puhua, mutta mua ei voi vaatia koskemaan toiseen ihmiseen.
Jos itkun syy on pieni, ja vaatimukset isot, niin tämän oman targediani keskeltä se näyttää hölmöltä. Tiedän, ettei itkun tulolle aina mahda mitään, enkä itsekään osaisi tahallani itkeä.
Tunnen empatiaa ylipäänsä aika huonosti, mutta toimin "empaattisesti", koska kunnioitan toisia ihmisiä kuitenkin ja haluaisin, että minua kohdellaan niin kuin itse kohtelen muita. Eihän minulla olisi mitään oikeutta hyvään kohteluun, jos itse en kohtele muita hyvin. Jonkin asteisesta empatiakyvyttömyydestäni huolimatta minulla on vahva oikeudentaju ja moraali. Maailma on hirvittävä ja raadollinen paikka, eikä siitä tule sen parempi, jos sitä huonontaa omilla teoillaan. Ympärilläni on ainakin se pieni kupla, jossa ihmiset toimivat oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen yksi heistä, jotka itkevät todella helposti. Itku on esimerkiksi stressireaktio. Totta kai yritän viimeiseen asti olla itkemättä mutta aika usein sitä on julkisella paikallakin saattanut olla kyynel silmässä. Harvemmin nyt mitenkään vollottamassa kuitenkaan.
Olen aika yllättynyt näistä ensimmäisen sivun vastauksista, mielestäni itkemisen estäminen ei ole kovinkaan helppoa :/
Minä en todellakaan hae itkullani huomiota, se vain tapahtuu, välttelen niin hyvin kuin pystyn ja yritän päästä siitä eroon mahdollisimman nopeasti. Minulle melkein parempi jos ei kommentoida mitenkään. Ehkä eri tilanne jos olisin oikeasti kovin surullinen jostain vakavasta syystä.
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt itse asiassa aika hämmästynyt siitä, että minä olen ollut maailmasta näin pihalla. En näytä oikein tajunneen, että näin moni suhtautuu itkemiseen niin kyynisesti. Olen kai ympäröinyt itseni ihmisillä, joille itkeminen tarkoittaa tunnereaktiota. Ja olen ollut ymmärtämätön siitä, että tuo kyynisempi suhtautuminen on noin yleistä.
Taas sitä tuli opittua jotain uutta. Ap
No, jos olet jotain ketjusta oppinut, niin ketju on kai ajanut asiansa. Niin se vaan on, että ei ihmisiä oikein kiinnosta aikuisen ihmisen itkun tillitykset, etenkin kun ne vuodattaa joku "erityisherkkä" itkeskelijä. Kyyneleetkin voivat kärsiä inflaation.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaisille asioille siis olet ap nyt viime aikoina itkenyt? Ja missä tilanteissa?
Ystävän kanssa kommunikointivaikeuksia ja väärinymmärryksiä. Puhelimessa olin ja tuli ihan pelkotunne, että ystävyys karahtaa siihen. Lapset olivat siinä, joten nielin kyyneleeni. Illalla olin yksin ja sitten vollotin ihan kunnolla. Ap
Eli tilanne on ollut tuntikausia ohi, ja sinä rupeat jälkijättöisesti vollottamaan? Etkö tosiaankaan itse pysty ymmärtämään miksi tuollaiseen itkuun ei suhtauduttaisi lohduttavasti? Tuohan on malliesimerkki yliherkästä reaktiosta.
Itkulla muita manipuloivat ihmiset kierrän kaukaa. Aikuinen ihminen pystyy yleensä itse säätelemään omia tunnetilojaan eikä odota liutaa pipiin puhaltajia paikalle.
Miltä kuulostaa sihteeri, joka levitteli muiden terveystietoja sairaslomalapuista ja kun asiaan puututtiin... itki.
Juorutädit ovat painajaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman lapsen itku, läheisen itku tai muu joka koskettaa myös itseäni on toki asia erikseen, vaikka harvoin minulla silloinkaan omat hanat aukeaa. Mutta mikäli vieras ihminen itkee jotain, niin en vain osaa suhtautua siihen oikein mitenkään.
Esimerkiksi illanistujaisissa viikko sitten eräs henkilö kertoi hänen lähipiiriään koskevan asian ja puhkesi samalla itkemään. Heti oltiin ryhmähalaamassa, kuudesta naisesta kaksi alkoi itkeä myötätunnosta (vaikka asia ei heitä koskenut) ja sitten olin minä, jolle tuli vain tyhmä olo ja olisin ollut mielelläni jossain ihan muualla. Ei vain toisen ihmisen ongelmat herätä kovin kummoisia sympatioita.
En vain ole erityisen tunteellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osa näistä inhoajista on entisiä huudatettuja vauvoja, heidänkään itkuun ei ole vastattu ja oma keskeneräinen tunne-elämä on tiellä. Lienevät samoja, jotka vihaavat lapsia ja iskovat, että kaikki, mitä pienikin lapsi tekee, on manipulointia. Ajattelevat takaperin: itku vaikuttaa minuun, tuo siis kompastui tahallaan; rintsikoiden olkain vaikuttaa minuun, tuo puki huonosti istuvan paidan tahallaan...
Itse en kauheasti julkitunteile, tunne-elämäni on vähän hidas, mutta ei minua muiden itkemiset häiritse. Ajattelen, että maailmaan mahtuu ääntä.
Ja joka asiasta itkevät on niitä joiden joka inahduksesta on hypätty ottamaan syliin ja paapomaan. Ovat tottuneet itkemällä saamaan tahtonsa läpi
No mutta, tämähän oli juuri se kasvatusasenne, mitä hainkin. Itkuun ei saa vastata eikä syliin totuttaa, siitä menee ihmislapsi pilalle. Erittäin havainnollista, kiitos!
Meillä on aina lohdutettu, aina saanut näyttää tunteita, ja omaa lasta ei ole koskaan jätetty yksin itkemään. Mutta siitä huolimatta ihmettelen aikuisia ihmisiä, jotka eivät pysty hoitamaan tunteenpurkauksiaan yksityisesti. Eri juttu jos on oikeasti läheinen iso trauma, vaikka läheinen kuollut tai avioero juuri päätetty, mutta ap:lla tuskin tästä on joka kerta kyse. Väitän, että ihmisestä aistii tuon välinpitämättömyyden sosiaalista koodia kohtaan. Vähän sama ero kuin siinä, jos tuulisella säällä vähän vilahtaa kun puuska tarttuu vaatteeseen vs. joku kävelee kadulla tuubitoppi tipahdellen koska ei ymmärrä sen olevan epäsopivaa. Julki-itkeminen ilman hyvää syytä on minusta emotionaalista itsensäpaljastelua ja huonoa käytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt itse asiassa aika hämmästynyt siitä, että minä olen ollut maailmasta näin pihalla. En näytä oikein tajunneen, että näin moni suhtautuu itkemiseen niin kyynisesti. Olen kai ympäröinyt itseni ihmisillä, joille itkeminen tarkoittaa tunnereaktiota. Ja olen ollut ymmärtämätön siitä, että tuo kyynisempi suhtautuminen on noin yleistä.
Taas sitä tuli opittua jotain uutta. Ap
Lapsen luokalla on tyttö, joka itkee kun ei saa palloa kiinni, itkee kun joutuu vaihtopenkille, itkee kun ei osaa jotain yksittäistä tehtävää kokeessa jne... itkee kun asiat eivät mene niin kuin hän itse haluaisi.
Kyseessä jo 13 v. yläasteen aloittava koululainen.
Ei ole mukavaa kun manipuloivat itkijät pilaavat itkuherkkienkin maineen :( en tiedä mistä itkuherkkyys itselläni johtuu, mutta lapsesta asti minulla on tullut itku kurkkuun todella helposti. Yleensä sille ei ole edes mitään syytä, minua saattaa alkaa itkettää vaikka jos minun pitää kertoa jollekin joku ihan arkipäiväinen asia. Tämä itkuherkkyyteni on todella noloa ja haittaa oikeasti elämääni :( en siis todellakaan kaipaa lohdutusta, mutta ei ole myöskään kivaa olla pilkan kohteena. Parasta olisi jos ihmiset eivät välittäisi siitä ja suhtautuisivat minuun normaalisti, vaikka joskus alankin itkeä kesken keskustelun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä juuri tarkoitan mikä tässäkin ketjussa näkyy, kun kuusi ensimmäistä vastausta ovat suorastaan vihamielisiä, vaikka vain kerroin, että olen herkkä itkemään.
En kaipaa itkutilanteessa mitään yletöntä lohduttelua tai hössötystä, vaan sitä vain, ettei reaktio olisi tuollainen vihamielinen, että heti haukutaan pillittäjäksi, ärsyttäväksi tai manipuloijaksi, jos muutama kyynel vierähtää. Mutta joskus harvoin suhtautuminen on tosielämässäkin yhtä vihamielistä kuin mikä tässäkin ketjussa näkyy. Ap
Minkälaista reaktiota sä kaipaat itkullasi?
Eihän noin voida edes kysyä, kun en käytä itkua siihen, että tavoittelisin sillä jotain. Häpeän sitä, että itken ja yritän vältellä sitä viimeiseen asti. Mutta silloin tällöin jokin tunnepuolella pettää ja itku tulee sopimattomassa paikassa. Muutama vuosi sitten lääkärin edessä. Ja 7 vuotta sitten opettajan edessä. Ja silloin toivon, ettei minua enää siinä muutenkin häpeällisessä tilanteessa lisäksi pilkattaisi. Mutta niin joskus tapahtuu. Ap
Aloituksesta ja otsikosta saa sen käsityksen, että haluat lohdutusta, mutta nyt sanot, että toivot vain ettei pilkattaisi. Minä ainakin ilmaisen sitä empatiaani nimenomaan siten, että en tee asiasta numeroa ja ala lohduttelemaan, vaan annan toisen olla rauhassa. En nyt oikein ole varma, onko se juuri se reaktio, jota toivotkin vai vaikutanko mielestäsi epäempaattinen, koska en lohduta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt itse asiassa aika hämmästynyt siitä, että minä olen ollut maailmasta näin pihalla. En näytä oikein tajunneen, että näin moni suhtautuu itkemiseen niin kyynisesti. Olen kai ympäröinyt itseni ihmisillä, joille itkeminen tarkoittaa tunnereaktiota. Ja olen ollut ymmärtämätön siitä, että tuo kyynisempi suhtautuminen on noin yleistä.
Taas sitä tuli opittua jotain uutta. Ap
Kyllä, tässä maassa on enemmän välttelevästi kiintyneitä ja eriasteisesti tunnevammaisia ja -lukkoisia kuin normaalissa perheessä kasvanut osaa kuvitella. Tässäpä ketjussasi nyt on heidän kokoontumisajot, ota se siltä kannalta.
Ei se tee ihmisestä tunnevammaista, että odottaa aikuiselta ihmiseltä edes jonkinlaista itsehillintää. Pikemminkin sanoisin, että emotionaalisesti terveet ihmiset eivät pillitä lähes päivittäin kuten ap tekee.
Minulla on joidenkin itkujen kohdalla vaikeaa se ääni. Se on vain automaattinen reaktio, jota yritän kovasti peitellä. Minussa herää sellainen syvä ärtymys ja jopa kiukku, joka sitten myllertää sisällä ahdistuksena, kun on pidettävä reaktio kurissa. Kykenen empatiaan itkun syytä kohtaan, mutta aivot tekee samalla aktiivisesti työtä päästäkseen tilanteesta karkuun. Se liittyy minulla äänentasoon, tilanteen sekavuuteen eli ulvotaanko väliin kovasti. Saman reaktion saan kiljumisesta, solisteista, joilla on korkea ääni (ooppeera on ihan pahinta mitä teidän), isojen tapahtumien liika häly ja meteli, lastenjuhlat. Se kuormittaa liikaa aivoja. Voi johtua siis enemmänkin lievästä aistiyliherkkyydestä kuin empatianpuutteesta. Nuorimmalla on ollut samaa ongelmaa, oli ihan turha kuvitella esimerkiksi lähteä mihinkään ulkoilmatapahtumiin, konsertteihin, meluisiin lastentapahtumiin. Ihan pienenä se purkautui jähmettymisenä, katseen lasittumisena ja sitten raivokohtauksena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osa näistä inhoajista on entisiä huudatettuja vauvoja, heidänkään itkuun ei ole vastattu ja oma keskeneräinen tunne-elämä on tiellä. Lienevät samoja, jotka vihaavat lapsia ja iskovat, että kaikki, mitä pienikin lapsi tekee, on manipulointia. Ajattelevat takaperin: itku vaikuttaa minuun, tuo siis kompastui tahallaan; rintsikoiden olkain vaikuttaa minuun, tuo puki huonosti istuvan paidan tahallaan...
Itse en kauheasti julkitunteile, tunne-elämäni on vähän hidas, mutta ei minua muiden itkemiset häiritse. Ajattelen, että maailmaan mahtuu ääntä.
Ja joka asiasta itkevät on niitä joiden joka inahduksesta on hypätty ottamaan syliin ja paapomaan. Ovat tottuneet itkemällä saamaan tahtonsa läpi
No mutta, tämähän oli juuri se kasvatusasenne, mitä hainkin. Itkuun ei saa vastata eikä syliin totuttaa, siitä menee ihmislapsi pilalle. Erittäin havainnollista, kiitos!
Meillä on aina lohdutettu, aina saanut näyttää tunteita, ja omaa lasta ei ole koskaan jätetty yksin itkemään. Mutta siitä huolimatta ihmettelen aikuisia ihmisiä, jotka eivät pysty hoitamaan tunteenpurkauksiaan yksityisesti. Eri juttu jos on oikeasti läheinen iso trauma, vaikka läheinen kuollut tai avioero juuri päätetty, mutta ap:lla tuskin tästä on joka kerta kyse. Väitän, että ihmisestä aistii tuon välinpitämättömyyden sosiaalista koodia kohtaan. Vähän sama ero kuin siinä, jos tuulisella säällä vähän vilahtaa kun puuska tarttuu vaatteeseen vs. joku kävelee kadulla tuubitoppi tipahdellen koska ei ymmärrä sen olevan epäsopivaa. Julki-itkeminen ilman hyvää syytä on minusta emotionaalista itsensäpaljastelua ja huonoa käytöstä.
Niin, ihmisiä on erilaisia. Myönnän, etten kovin pahastu, jos joku noudattaa huonosti sosiaalisia koodeja, jos ei siitä aiheudu mitään suoraa haittaa tai vaaratilannetta muille. En myöskään suhtaudu mitenkään suurella tunnelatauksella yksityisyyteen, ei häiritse muiden tuubitopitkaan. Ehkäpä tässä on se ero? Joillakin ihmisillä yksityisyyden tarve on niin voimakas, että uimahallissakin käyminen tuntuu kiusalliselta, vaikka se on täällä sopivaa. Ymmärrän kyllä, jos kaksi tarvetta, yksityisyys ja tunneilmaisu, törmäävät.
No mutta, tämähän oli juuri se kasvatusasenne, mitä hainkin. Itkuun ei saa vastata eikä syliin totuttaa, siitä menee ihmislapsi pilalle. Erittäin havainnollista, kiitos!