Mikä oli suurin järkytys lapsiperhearjessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli yllätyksenä totaalinen oman ajan ja elämän menetys. Tätäkään ei saa sanoa ääneen koska silloin on tyhmä ja olisi pitänyt osata arvata etukäteen, kuinka kokonaisvaltaista vanhemmuus on. Mitään vanhasta elämästä ei ole jäljellä paitsi työpaikka ja mies, ja miehen kanssa olemme etääntyneet. Sitäkään ei kuulemma joko tapahdu muille ollenkaan vaan lapsi lähentää parisuhdetta tai sitten sekin olisi vaan pitänyt tietää etukäteen. Vaihdoin vuorotyöni lapsen synnyttyä 8-4 päivätyöhön, enkä silti jaksa illan ruuanlaitto ja siivousrumban jälkeen harrastaa mitään vaan sänky kutsuu heti kun mahdollista.

Nyt tulee turpiin mutta: olen lapseton ja tiedän nämä asiat. Koska minulla on silmät ja korvat päässäni. Heti kaksikymppisestä ylöspäin kun kamut alkoi lisääntyä, kyllä tuli hyvin selväksi mitä on lapsiperhearki.  Nyt olen 40+ vela, suhteessa mutta en ole katunut sitä etten lisääntynyt koskaan. On kai ne lapset ihania jne, mutta on niistä tosi paljon myös vaivaa ja vastuuta. Kelle tämä tulee yllätyksenä koska sen tosiaan tietää ja näkee jopa lapsetonkin ihminen. Jos yhtään on silmää ja korvaa päässä, kannattaa niitä käyttää jos harkitsee lasten tekoa.

Jumissa olet kokoajan, rahat, hermot ja parisuhde on tiukilla, duunikuviot sotkeutuu, surraan ulkonäköjuttuja kun synnytys väistämättä vaikuttaa vartaloon, jne. Sitten jotkut ihmettelee sovinistisikamiestään kun hän ei nyt isäksi tultuaan lopettanutkaan sitä omissa juoksuissa juoksuaan vaan jopa lisäsi niitä. Aiemmin mies oli ihan samanlainen omaan napaansa tuijottaja, miten hän siitä paranisi sillä hetkellä kun hänestä tulee isä?

No niin saa lynkata!

Pessimisti ei pety niinhän se on, mutta tuolla asenteella et koskaan saa mitään mukaviakaan yllätyksiä. Olen myös 40+ ja velana suurimman osan aikuisikää. Nyt minulla on vaippaikäinen. Minulle on ollut järkytys miten vähän vaivaa lapsesta on ollut verrattuna sen tuomiin mukaviin asioihin. Mies on osoittautunut erinomaiseksi isäksi ja hoitaa lasta vähintäänkin tasapuolisesti, jumissa en ole kokenut olevani. Rahaa meillä on riittävästi ja parisuhdekin on tiivistynyt ja harmonisoitunut perhemuodon mukana. Oikeasti kukaan täyspäinen nainen ei mieti jotain ulkonäköjuttuja kun puhutaan lapsista, hei kamoon, vanha nainen.

Nimenomaan skippaamalla lapsiperhe-elämän antaa itselleen valtavasti mahdollisuuksia kokea mukavia yllätyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli yllätyksenä totaalinen oman ajan ja elämän menetys. Tätäkään ei saa sanoa ääneen koska silloin on tyhmä ja olisi pitänyt osata arvata etukäteen, kuinka kokonaisvaltaista vanhemmuus on. Mitään vanhasta elämästä ei ole jäljellä paitsi työpaikka ja mies, ja miehen kanssa olemme etääntyneet. Sitäkään ei kuulemma joko tapahdu muille ollenkaan vaan lapsi lähentää parisuhdetta tai sitten sekin olisi vaan pitänyt tietää etukäteen. Vaihdoin vuorotyöni lapsen synnyttyä 8-4 päivätyöhön, enkä silti jaksa illan ruuanlaitto ja siivousrumban jälkeen harrastaa mitään vaan sänky kutsuu heti kun mahdollista.

Nyt tulee turpiin mutta: olen lapseton ja tiedän nämä asiat. Koska minulla on silmät ja korvat päässäni. Heti kaksikymppisestä ylöspäin kun kamut alkoi lisääntyä, kyllä tuli hyvin selväksi mitä on lapsiperhearki.  Nyt olen 40+ vela, suhteessa mutta en ole katunut sitä etten lisääntynyt koskaan. On kai ne lapset ihania jne, mutta on niistä tosi paljon myös vaivaa ja vastuuta. Kelle tämä tulee yllätyksenä koska sen tosiaan tietää ja näkee jopa lapsetonkin ihminen. Jos yhtään on silmää ja korvaa päässä, kannattaa niitä käyttää jos harkitsee lasten tekoa.

Jumissa olet kokoajan, rahat, hermot ja parisuhde on tiukilla, duunikuviot sotkeutuu, surraan ulkonäköjuttuja kun synnytys väistämättä vaikuttaa vartaloon, jne. Sitten jotkut ihmettelee sovinistisikamiestään kun hän ei nyt isäksi tultuaan lopettanutkaan sitä omissa juoksuissa juoksuaan vaan jopa lisäsi niitä. Aiemmin mies oli ihan samanlainen omaan napaansa tuijottaja, miten hän siitä paranisi sillä hetkellä kun hänestä tulee isä?

No niin saa lynkata!

Pessimisti ei pety niinhän se on, mutta tuolla asenteella et koskaan saa mitään mukaviakaan yllätyksiä. Olen myös 40+ ja velana suurimman osan aikuisikää. Nyt minulla on vaippaikäinen. Minulle on ollut järkytys miten vähän vaivaa lapsesta on ollut verrattuna sen tuomiin mukaviin asioihin. Mies on osoittautunut erinomaiseksi isäksi ja hoitaa lasta vähintäänkin tasapuolisesti, jumissa en ole kokenut olevani. Rahaa meillä on riittävästi ja parisuhdekin on tiivistynyt ja harmonisoitunut perhemuodon mukana. Oikeasti kukaan täyspäinen nainen ei mieti jotain ulkonäköjuttuja kun puhutaan lapsista, hei kamoon, vanha nainen.

Nimenomaan skippaamalla lapsiperhe-elämän antaa itselleen valtavasti mahdollisuuksia kokea mukavia yllätyksiä.

Niinhän nää velat aina sanoo, yhtään sellaista juttua en ole vielä kuullut mikä ei olisi mahdollista lapsen saannin jälkeenkin. Yhtään matkaa ei ole jäänyt tekemättä, opiskeltukin on, seksiä on päivittäin jne. Mikä se juttu on mitä vain velana voi tehdä?

Yllätyksenä tuli tasa-arvoisen parisuhteen muuttuminen ihan joksikin muuksi. Lapsen synnyttyä huomasin jääneeni täysin yksin lapsen kanssa. Mies jatkoi elämistään entiseen malliin.

Koska olin vauvan kanssa "lepäilemässä" kotona, jäi kodinhoitokin täysin minun vastuulle. Arkipäivinä en vaatinut työssäkäyvältä puolisolta osallistumista. Mutta hänen osallistumattomuutensa jatkui myös viikonloppuisin ja loma-aikoina.

Hän jopa kieltäytyi pitämästä lasta sylissään tai leikittämässä tätä sen aikaa kuin puuhasin siivoamisen, ruoanlaiton yms. parissa. Käytännössä minulla ei saanut olla lepoa lainkaan.

Lopulta päädyimme eroamaan. Silloin olin jo täysin alistettu mielenterveyspotilas. Palatessani työelämään olin tasaveroinen, arvostettu työtoveri, jonka mielipiteillä oli arvoa. Se tuntui hienolta ja tuntuu siltä edelleen.

Vierailija kirjoitti:

hmm... kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallisista ja ilmeisistäkin asioista on osa näkökään yllättynyt.

t. lapseton

Nopeasti löytyi se näsäviisas, joka kyllä tietää ja tuntee kaikki jutut jo etukäteen.   ;)

En minä esimerkiksi Helsingin kouluverkosta tai lastenvaatemerkeistä tiedä mitään, mutta oman ajan ja vapauden menetys tai se, että lapsiperheessä pitää laittaa ruokaa (ja tehdä muita kotitöitä) enemmän kuin lapsettomassa taloudessa, ovat kyllä suoranaisia itsestäänselvyyksiä. Jos vähänkin tekee tutkimustyötä ennen elämänsä suurimman päätöksen tekemistä, noista pitäisi kyllä olla tietoinen.

Ei minulle lasteni hankkiminen ollut elämäni suurin päätös.

Kyllä oli. Mikään muu pääös ei vaikuta ihmisen elämään yhtä perustavanlaatuisella tavalla kuin päätös vanhemmaksi ryhtymisestä.

Puhu vain itsestäsi. Minulle suurempi päätös oli kyllä elämänkumppanin valinta. Ja myös ammatin valinta. Mutta eniten puolison. Jos nämä valinnat olisi menneet poskelleen, eli ei olisi ollut hyvää kumppania eikä riittävää toimeentuloa, en olisi hankkinut lapsiakaan.

Ei oikeastaan mikään tavalliseen lapsiperhearkeen liittyvä. Tosin sain lapseni kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin lapsia hoidettiin vielä maalaisjärjellä ja lapset olivat osa perhettä eikä perheen keskiö. Mulla oli myös ennen lapsia hyvä ystävä, joka oli saanut ensimmäisen lapsensa hyvin nuorena ja oli yksinhuoltaja. Olin aika usein hänelle lapsenvahtina, joskus kokonaisia viikonloppujakin ja siinä tuli huomattua, millaista lasten kanssa eläminen on.  Huomasin myös, että moni muu äiti koki raskaana sen, ettei puoliso vastannutkaan odotuksia mitä tuli lasten ja kodin hoitamiseen. Yksinhuoltajakaverillani ei ollut miestä ristinään, joten ei ollut myöskään mieheen kohdistuvia odotuksia eikä  pettymyksiä. Teinkin omat lapseni nk yksin eli en ole koskaan ollut parisuhteessa lasteni isien kanssa. Mulla oli myös vanhemmistani ja sisaruksistani hyvät tukiverkostot, joten lastenhoitoapua sain aina tarvitessa. 

Suurin järkytys on ehkä ollut huoli, jota lapsistaan aina tuntee. Vieläkin, vaikka ovat jo naimisissa ja perheellisiä. Tai ei varsinaisesti huoli vaan pelko siitä, että joutuisi hautaamaan oman lapsensa. Se olisi musertavaa. 

Monia asioita. Olin toki varautunut etukäteen mutta en osannut kuvitella etten jaksa olla täysin sellainen äitinä kuin olin luullut. Kai se on jokin osittain tiedostamaton juttu, että ahdistuu ja väsyy siitä vastuusta ja lapsen tarvitsevuudesta. Vaikka kuinka haluaisi olla pirteä ja jaksaa koko ajan kaikkea, ei vain jaksa sillä tavalla. Voihan se olla tietty myös masennusta ja/tai jotain fyysistä sairautta. Olin itse ihan käsittämättömän väsynyt välillä vauvan kanssa vaikka mieli ei ollut kuitenkaan yhtään maassa, epäilen hormonaalisia tai kilpirauhasen juttuja.

On jotenkin järkytys ollut itselle se ajan kuluminen, miten se aika menee niin nopeaa ja kaikki vaiheet kestää vain hetken. Toisaalta se on lohdullista ja ihana kun lapsi kasvaa mutta itselleni se on ollut myös vaikea asia. Johtuu ehkä siitäkin että minulla on tämä ainokainen lapsi. Sitä en etukäteen käsittänyt että asetan itselleni niin kovia vaatimuksia liittyen äitiyteen. Jotenkin kun osaisi nauttia enemmän eikä aina vain asettaisi itselleen paineita.

Tuntuu että aika ei myöskään riitä mihinkään. Riittämättömyyden tunne on myös vaikea asia, liittyy varmasti myös yksinhuoltajuuteeni. Olen aika yllättynyt miten huonot hermot mulla on, toisaalta lapsi on haastava. Jos olisi kaksi tuollaisella temperamentilla varustettua, en selviäisi. Ja jos olisin tiennyt etukäteen miten taloudelliset vaikeudet lapsen kanssa tuntuu, niin olisin ollut aivan kauhuissani. Tämäkin tietenkin on asia, minkä joku muu voi ottaa lunkimmin.

Se, että lapsi voi olla niin itsepäinen ja tempperamenttinen ja kuinka rankkaa se voi olla vaikka lapsi on rakas. Kaikkea yritin, selitin, yritin harhauttaa, lukea kirjaa, sai valita mitkä vaatteet, talvikengät ei mennyt jalkaan. Nostin ulos "sitten olet valmis, odota äitiä ulkona". Kolmannella kysymisellä sisään pukemaan ja sama rumba joka päivä kuukausia, kolmena talvena 2-4 vuotiaana. Kakkosen tarvi testata kerran niin seuraavanakin vuonna muisti että kengät tarvii, mutta testaa ihan järkysti 5-8v, pieni ja suuri yhtäaikaa. Monessa asiassa oli tarrataulu ja palkkiot käytössä isommalla. Ei moisia mun lapsuudessa.

Toinen kuinka rankkaa lastenkutsujen järjestäminen on kaiken muun keralla. Hatunnosto äidilleni jutusta joka lapsena oli itsestäänselvyys.

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkottomuus yllätti meilläkin. 15 vuotta lapsiperhe-elämää takana ilman yhtään yötä kahdestaan puolison kanssa. Nuorin lapsi on 6. En silti usko, että eroamme koska pystymme näin mahdollistamaan toisillemme tämän elämäntavan. En myöskään koe mitään palavaa tunteiden roihua enää, lähinnä vahvaa kiintymystä ja kumppanuutta. Se riittänee.

Kysyn ihan aidosti teiltä kaikilta, jotka olettivat, että intohimon roihu säilyy hamaan tappiin asti: Eikö tuollainen ajattelu ole kovin naiivia? Ei kukaan aikuinen ihminen voi luulla, että se alun hekuma pysyy ja pysyy ja pysyy.

hmm... kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hmm... kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallisista ja ilmeisistäkin asioista on osa näkökään yllättynyt.

t. lapseton

Nopeasti löytyi se näsäviisas, joka kyllä tietää ja tuntee kaikki jutut jo etukäteen.   ;)

En minä esimerkiksi Helsingin kouluverkosta tai lastenvaatemerkeistä tiedä mitään, mutta oman ajan ja vapauden menetys tai se, että lapsiperheessä pitää laittaa ruokaa (ja tehdä muita kotitöitä) enemmän kuin lapsettomassa taloudessa, ovat kyllä suoranaisia itsestäänselvyyksiä. Jos vähänkin tekee tutkimustyötä ennen elämänsä suurimman päätöksen tekemistä, noista pitäisi kyllä olla tietoinen.

Ei minulle lasteni hankkiminen ollut elämäni suurin päätös.

Kyllä oli. Mikään muu pääös ei vaikuta ihmisen elämään yhtä perustavanlaatuisella tavalla kuin päätös vanhemmaksi ryhtymisestä.

Puhu vain itsestäsi. Minulle suurempi päätös oli kyllä elämänkumppanin valinta. Ja myös ammatin valinta. Mutta eniten puolison. Jos nämä valinnat olisi menneet poskelleen, eli ei olisi ollut hyvää kumppania eikä riittävää toimeentuloa, en olisi hankkinut lapsiakaan.

Tämä ei ole mielipidekysymys.

Hetkellisesti hurja väsymys vauva-aikaan. Tiesin odottaa vähäunista aikaa, mutta hormonimyrskyssä tuo väsymys oli aika totaalista. Onneksi hyvin lyhytaikaiseta, nelikuukautisina vauvat nukkuivat jo suht hyvin. Suomalaisen neuvolajärjestelmän ja muiden äitien mustavalkoisuus järkytti. Synnytin lapseni imetysbuumin aikaan, silloin jo mikrolitra korviketta tuntui pilaavan vauvan kehityksen ja tutti on pahoilaisen keksintö. Onneksi synnytyslaitoksella oli vanha kätilö joka piti kotiuttamisjutteluhetken, käski ostamaan korviketta kotiin ihan oman mielenrauhan vuoksi varalle eikä tuttiakaan osannut paheksua. Täysimetin yli puolivuotiaiksi molempia lapsia, mutta kiittäen muistan tuota viisasta kätilöä joka toi rauhallisuutta ja opetti kehittämään varasuunnitelmia lasten kanssa. Myös nuo toiset äidit esim. hiekkalaatikoilla olivat omissa käsityksissään ihmeellisen vaihtoehdottomia: tee näin tai lapsesi menee pilalle. Sain paljon suoria ja vielä enemmän epäsuoria kommentteja ja paheksuntaa kun laitoin lapseni vuoden vanhana perhepäivähoitoon kun palasin töihin. Nyt molemmat lapset ovat täysi-ikäisiä, tasapainoisenoloisia yliopisto-opiskelijoita, tuskin menivät pilalle kuten en itsekään mennyt pilalle äitini  vain 3kk:n pituisesta äitiyslomasta. 

Nämä ketjut ovat hieman omituisia: kuuluisi valittaa ja jos ei tee on epäuskottava. Ilman muuta lapsiperhearki vaihtelee, sairaan lapsen/ien köyhän yksihuoltajan arki on varmasti hyvin toisenlaista kuin mitä oli kahden  suht hyväpalkkaisen vanhemman perheen arki. Lisäksi ketjuun haluaa osallistua omaan lapsettomaan elämäänsä tyytyväiset ihmiset, joiden viesti on hieman hämärä ("onneksi en lapsia tehnyt"?). Saako kuitenkin olla elämäänsä tyytyväinen kun en omaa lapsiperhearkeani ole mitenkään järkyttävän kamalaksi ole koskaan kokenut, enemmän itselleni sopivaksi tavaksi elää?

Omaa aikaa ei ole, seksin ja läheisyyden vähyys, kaverit unohtavat kokonaan... En ole koskaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi elämäni aikana.

Se oli järkytys, että puoliso joka kovasti halusi lapsia, ja vielä 2 kpl, ei sitten halunnutkaan elää sitä lapsiperhearkea, vaan häipyi kuvioista. En vieläkään käsitä, että aikuinen ihme voi muuttua niin täysin ja lisäksi olettaa, että hänen lastensa äiti kantaa yksin vastuun. Tähän liittyen sekin oli järkytys, miten ennakkoluuloisesti yh-äiteihin edelleen suhtaudutaan. Arki sen sijaan sujuu lasten kanssa kolmistaan oikein hyvin.

Se, miten typeriä ja rasittavia lapset on 99 % ajasta.

En ole järkyttynyt mistään. Olen huvittunut lapsettomien (kaksikymppisten?) kommenteista, miten he varmuudella tietävät kaiken lapsiperhe-elämästä eivätkä itse yllättyisi yhtään mistään.

Ehe.

Jos jostain yllätyin niin siitä, että oman lapsen myötä en enää pysty lehdistä lukemaan muiden lasten kärsimyksistä. Ne tarinat itkettää aivan valtavasti ja tulee kamala olo siitä, ettei voi itse auttaa muita lapsia. Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä. Helpotan oloani ajattelemalla, että jos pystyn pitämään oman lapseni turvassa, olen tehnyt sen, mitä voin.

Ei mikään. Minä olen itsekin ollut lapsi ja elänyt näin ollen lapsiperhearkea elämästäni ensimmäiset 15 vuotta, siitä ensimmäiset kuusi ainoana lapsena ja sen jälkeen oli pikkusisaruksia joita autoin hoitamaan.

Oman lapsen saamisessa yllätti eniten se, että miten voimaakkaat tunteet tuli lasta kohtaan, luulin että olin osannut kuvitella sen, mutta en. Se vastuuntunne joka laskeutui harteille ja se rakkauden määrätön määrä. Kun sen lapsen on ihan itse kroppansa sisällä tehnyt, niin kyllä se on ihan eri juttu kuin mikään muu maailmassa.

114 jatkaa, että lisäksi se, miten kovapäisiä lapset on ja testaa jatkuvasti. Eläimet sentään oppii johdonmukaisella käsittelyllä, ihmislapset ei.

Vierailija kirjoitti:

Omaa aikaa ei ole, seksin ja läheisyyden vähyys, kaverit unohtavat kokonaan... En ole koskaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi elämäni aikana.

Montako lasta sulla on? Pienillä ikäeroilla?

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se, että lapsen synnyttyä sinä lakkaat olemasta. Olet äiti, ja se tarkoittaa sitä, että siitä lähtien olemassaolosi tarkoitus on lapsesi kasvattaminen ja etu ja kaikkien tekemiesi asioiden tulee tukea tätä faktaa. Lapsi on aina ykkönen, jopa perhe itsessään jää toiselle sijalle tässä vaikka sen pitäisi olla yksikkö jonka kaikkien jäsenten hyvinvointi on yhtä tärkeää.

En äitinä kyllä allekirjoita tätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkottomuus yllätti meilläkin. 15 vuotta lapsiperhe-elämää takana ilman yhtään yötä kahdestaan puolison kanssa. Nuorin lapsi on 6. En silti usko, että eroamme koska pystymme näin mahdollistamaan toisillemme tämän elämäntavan. En myöskään koe mitään palavaa tunteiden roihua enää, lähinnä vahvaa kiintymystä ja kumppanuutta. Se riittänee.

Kysyn ihan aidosti teiltä kaikilta, jotka olettivat, että intohimon roihu säilyy hamaan tappiin asti: Eikö tuollainen ajattelu ole kovin naiivia? Ei kukaan aikuinen ihminen voi luulla, että se alun hekuma pysyy ja pysyy ja pysyy.

No kyllä sitä nyt jonkinlainen intohimo pitää vähintäänkin rakastellessa olla, eihän sitä muuten orgasmiakaan saa ja siitä nauti? Mulla ainakin on riittänyt rakkautta miestä kohtaan vaikka ollaan 17 vuotta oltu yhdessä ja lapsia on ollut koko suhteen ajan. No, meillä ei ole juurikaan väliä sillä ollaanko yö ilman lapsia vai ei, kun lapset on pois kotoa on lähinnä vaan liian hiljaista, eikä tehdä mitään erikoista, tasan samat jutut kuin lasten kotona ollessa. Seksiä on aina ollut silloin kun mies jaksaa, viisikymppinen reumaa sairastava mies ei ole mikään akrobaatti :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se, että lapsen synnyttyä sinä lakkaat olemasta. Olet äiti, ja se tarkoittaa sitä, että siitä lähtien olemassaolosi tarkoitus on lapsesi kasvattaminen ja etu ja kaikkien tekemiesi asioiden tulee tukea tätä faktaa. Lapsi on aina ykkönen, jopa perhe itsessään jää toiselle sijalle tässä vaikka sen pitäisi olla yksikkö jonka kaikkien jäsenten hyvinvointi on yhtä tärkeää.

En äitinä kyllä allekirjoita tätä.

No en minäkään, tuo on ihan höpöhöpöä. Minä olen ollut äiti 22 vuotta, ja edelleen olen ihan oma itseni, mulla on oma elämä, ei sitä kukaan voi viedä pois. Myös mun lapsilla on oma elämä, minä en sitäkään ole ominut itselleni.