Mikä oli suurin järkytys lapsiperhearjessa?

Minut yllätti se, että keskinäinen parisuhde meni kuin vessanpöntöstä alas saman tien kun esikoinen syntyi. En olisi uskonut omalle kohdalle.

Tottakai olin valmistautunut siihen että parisuhdeaikaa jää vähemmän ja aluksi todeksi vähän, arvasin että pinnaa voi kiristää jos ei saa nukuttua jne. Mutta se yllätti, että mies ei tunnu edes haluavan enää viettää mun kanssa kahden kesken aikaa koskaan. Olen yrittänyt ehdottaa että äitini, hänen siskonsa tai vaikka MLL:n lapsenvahti voisi joskus olla lasten kanssa, mutta ei. Aina jollakin tekosyyllä idea torpataan.

Me ei enää puhuta mistään paitsi lapsista. Jos yritän jotain muuta selittää, niin eipä miestä kiinnosta, eikä omiakaan asioita kerro. Ennen vietettiin paljon aikaa keskenämme, syötiin yhdessä aamupala, illallinen ja iltapala ja juteltiin paljon. Enää ei syödä samassa pöydässä koskaan, jos lapsia ei ole mukana. Lapsen kanssa se huomio on lapsessa.

Me ei käydä missään kuin vain lasten kanssa. Me puhumme vain lapsiin liittyvistä asioista, mitä ruokaa ja pitäisi käydä kaupassa.

En olisi yllättynyt jos tilanne olisi tällaiseksi ajautunut pikkuhiljaa vaikka kymmenen vuoden aikana. Mutta muutos tapahtui kuin on/off -kytkimestä olisi käännetty synnytyslaitoksella. Mulla ei ole enää edes nimeä, olen vain äiti.

Meillä on siis kaksi lasta pienellä ikäerolla. Vaikka tilanne valkeni jo esikoisen jälkeen, niin tulipa tehtyä toinen samaan katastrofiin.

Olen kyllä lukenut juttuja, miten jotkut miehet eivät kykene näkemään lastensa äitiä enää samoin kuin ennen ja näkevät vain sen äidin roolin. En vain olisi uskonut että mulle käy niin. Mikään ei viitannut sellaiseen etukäteen. Ei siis mikään.

Mies on kyllä hyvä isä. Hoitaa lapsia, vaihtaa vaipat, käy leikkikentällä, siivoaa jne. Mutta kyllä minä olen tyrmistynyt siitä, kuinka salamannopeasti se monen vuoden kumppani kadotti kaiken kiinnostuksen yhteiseen suhteeseen ja nyt eletään vain lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallisista ja ilmeisistäkin asioista on osa näkökään yllättynyt.

t. lapseton

Nopeasti löytyi se näsäviisas, joka kyllä tietää ja tuntee kaikki jutut jo etukäteen.   ;)

En minä esimerkiksi Helsingin kouluverkosta tai lastenvaatemerkeistä tiedä mitään, mutta oman ajan ja vapauden menetys tai se, että lapsiperheessä pitää laittaa ruokaa (ja tehdä muita kotitöitä) enemmän kuin lapsettomassa taloudessa, ovat kyllä suoranaisia itsestäänselvyyksiä. Jos vähänkin tekee tutkimustyötä ennen elämänsä suurimman päätöksen tekemistä, noista pitäisi kyllä olla tietoinen.

Ehkä siinä väsymyksessä yllättikin sen laatu suhteessa arvioon omasta jaksamisesta. Esim.satunnainen päivä tai viikko kerran pari vuodessa lapsenlikkana/ lapsiperheen seurana ei kerro koko totuutta vanhemmuuden raskaudesta. Se on vain pieni maistiainen, jonka perusteella voi luulla pärjäävänsä ihan hyvin.

Periaatteessa samalla voisi kysyä miksi kukaan eroaa, eikö parisuhteen haastavuus ollut tiedossa? Miksi kukaan valittaa työstään, eikö se nyt ole selvää, että töissä ei ole kivaa ja rehellisellä työllä ei rikastu? Vai voisiko olla, että monet asiat elämässä ja tietämyksemme niistä on lopulta aika pinnallisella tasolla?

Huoli. Kukaan ei osannut kertoa siitä, että tulet kantamaan niin paljon huolta lapsistasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten täyteläistä, hauskaa ja merkityksellistä elämä omien lasten kanssa on. Esimerkiksi vanhenevien vanhempien murheet, lapsettomien kavereiden omaan napaan tuijotteleva egoismi... aivan sama. Valivali-meininki tuntuu kaukaiselta, kun oma perhe on "se oma jengi", jonka kanssa voi mennä, tehdä ja touhuta.

On mahtavaa jutella leffoista ja kirjoista oman esiteinin kanssa, katsoa yhdessä oman nuoruuden suosikkileffoja kuten Matrixia ja Top Gunia kädet yhteisessä popcorn-kulhossa, tuntea kymmenvuotiaan tiukka iltahalaus ja kostea pusu "äiti sä oot ihana" -lauseen säestyksellä. Jopa ruotsin verbitaivutusten kysely omalta lapselta on hienoa, kun näkee sen oivalluksen valon syttyvän toisen silmissä.

Kukaan ei etukäteen kertonut, että lapsen hankkiessa saa itselleen ihanan oman jengin, uusia kavereita, joiden kanssa voi vitsailla, jutella elämästä, pelleillä, uida, fillaroida, halailla, kokkailla, leipoa... Meillä perhe-elämä on muuttunut sitä hauskemmaksi, mitä vanhemmiksi lapset ovat tulleet.

Omien vanhempien kuihtuminen ja vanheneminen tai oma ikääntyminen tuntuvat paljon kepeämmiltä, kun näkee nämä ihanat, kirkassilmäiset, hassut ja fiksut tyypit, jotka olemme saaneet aikaiseksi omasta epätäydellisyydestämme huolimatta. Tulevaisuuden ihmiset.

Lapseton työkaverini päivittelee aina ääneen konttorissa, kuinka perheelliset aina "kyseenalaistavat" hänen valintansa olla lapseton. Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti.

Äsken kännykkä piippasi. Kymmenvuotias se siellä lähetteli sydämiä isille ja äidille perheen omassa Whatsupp -ryhmässä. Voi suloisuus.

Jotenkin huvittavaa, kun palstamammat yrittävät kuvailla lapsiperhe-elämää mahdollisimman ihannoivaan sävyyn, ja lopputulos on juuri päinvastainen, luotaantyötävä kuvaus todella tympeästä elämäntavasta.

Kiitos vain, mutta tiedän ihan hyvin, minkälaista vanhemmuus on, ja juuri siksi en sitä haluakaan kokea.

AI tänne saa kirjoittaa ainoastaan negatiivisia yllättäviä asioita perhe-elämästä? Kaikki kuu on valetta ja liioittelua? Ei ne ihmiset niitä lapsia tekisi montakin jos se olisi pelkkää paskaa ja kuraa. Voithan sinä niin uskotella itsellesi. Ethän tiedä totuutta kokeilematta. Eikä onneksi sinun tarvitsekaan.

Et ymmärrä lukmaasi. Sanoin, että te mammat yritätte kuvata lapsiperhe-elämää ihannoivaan sävyyn ja mahdollisimman kauniisti, mutta lopputulos on ainoastaan ahdistava ja inhottava. Ei kovin hyvä myyntipuhe. Tuo oli täynnä asioita, joita en elämääni ottaisi mistään hinnasta.

Kyllähän noita ylläreitä on tullut. Ensiksikin arvio omasta terveydentilasta ja jaksamisesta on ehtinyt muuttua. Ennen olin se tyyppi, joka vain joskus harvoin tarvitsi tk:sta ab:it, lasten jälkeen on puhjennut jos jonkinlaista kremppaa. En olisi koskaan aavistanut, että saan lapsen, joka on autismin kirjolla. Jälkiviisaasti ajatellen en taida olla normaali minäkään, huonosti tutkittu vain. En älynnyt, että oman tilan ja ajan tarve on minulla niin voimakas.

En älynnyt, että kun mies on perhekeskeinen, se tarkoittaa sitä, että hän hakee korvaavaa kokemusta perhe-elämästä paikkaamaan ankeaksi kokemaansa lapsuutta nimenomaan lapsen roolissa, oikeasti pienten kanssa huomiosta kilpaillen. Luulin aiheuttaneeni tunne-elämän vaikeudet, olenhan joskus vähän ajattelematon. Mutta pätkissä on tullut oivalluksia siitä, mikä on vialla, kun olen kuullut miehen ja appivanhempien muisteloita ja "hyviä" kasvatusneuvoja. En myöskään osannut ennakoida kodin ja lastenhoidon työnjaon muotoutumista lasten jälkeen, itse olin lapsena voinut huutaa isiä luottaen siihen, että takamus irtaantuu sohvasta.

En ollut aavistanut, että kuopuksen jälkeen alkaa kahdeksan vuoden taantuma, joka myllertää työmarkkinat uuteen epäuskoon.

En olisi koskaan arvannut, että lapseni ovat niin mainioita tyyppejä! En myöskään sitä, miten lapset ovat todellakin syvästi yksilöitä, ei näitä voi pakettina kasvattaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten täyteläistä, hauskaa ja merkityksellistä elämä omien lasten kanssa on. Esimerkiksi vanhenevien vanhempien murheet, lapsettomien kavereiden omaan napaan tuijotteleva egoismi... aivan sama. Valivali-meininki tuntuu kaukaiselta, kun oma perhe on "se oma jengi", jonka kanssa voi mennä, tehdä ja touhuta.

On mahtavaa jutella leffoista ja kirjoista oman esiteinin kanssa, katsoa yhdessä oman nuoruuden suosikkileffoja kuten Matrixia ja Top Gunia kädet yhteisessä popcorn-kulhossa, tuntea kymmenvuotiaan tiukka iltahalaus ja kostea pusu "äiti sä oot ihana" -lauseen säestyksellä. Jopa ruotsin verbitaivutusten kysely omalta lapselta on hienoa, kun näkee sen oivalluksen valon syttyvän toisen silmissä.

Kukaan ei etukäteen kertonut, että lapsen hankkiessa saa itselleen ihanan oman jengin, uusia kavereita, joiden kanssa voi vitsailla, jutella elämästä, pelleillä, uida, fillaroida, halailla, kokkailla, leipoa... Meillä perhe-elämä on muuttunut sitä hauskemmaksi, mitä vanhemmiksi lapset ovat tulleet.

Omien vanhempien kuihtuminen ja vanheneminen tai oma ikääntyminen tuntuvat paljon kepeämmiltä, kun näkee nämä ihanat, kirkassilmäiset, hassut ja fiksut tyypit, jotka olemme saaneet aikaiseksi omasta epätäydellisyydestämme huolimatta. Tulevaisuuden ihmiset.

Lapseton työkaverini päivittelee aina ääneen konttorissa, kuinka perheelliset aina "kyseenalaistavat" hänen valintansa olla lapseton. Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti.

Äsken kännykkä piippasi. Kymmenvuotias se siellä lähetteli sydämiä isille ja äidille perheen omassa Whatsupp -ryhmässä. Voi suloisuus.

Jotenkin huvittavaa, kun palstamammat yrittävät kuvailla lapsiperhe-elämää mahdollisimman ihannoivaan sävyyn, ja lopputulos on juuri päinvastainen, luotaantyötävä kuvaus todella tympeästä elämäntavasta.

Kiitos vain, mutta tiedän ihan hyvin, minkälaista vanhemmuus on, ja juuri siksi en sitä haluakaan kokea.

AI tänne saa kirjoittaa ainoastaan negatiivisia yllättäviä asioita perhe-elämästä? Kaikki kuu on valetta ja liioittelua? Ei ne ihmiset niitä lapsia tekisi montakin jos se olisi pelkkää paskaa ja kuraa. Voithan sinä niin uskotella itsellesi. Ethän tiedä totuutta kokeilematta. Eikä onneksi sinun tarvitsekaan.

Et ymmärrä lukmaasi. Sanoin, että te mammat yritätte kuvata lapsiperhe-elämää ihannoivaan sävyyn ja mahdollisimman kauniisti, mutta lopputulos on ainoastaan ahdistava ja inhottava. Ei kovin hyvä myyntipuhe. Tuo oli täynnä asioita, joita en elämääni ottaisi mistään hinnasta.

Ymmärrätkö sinä lukemaasi? Kyseessä ei ole myyntipuhe, jotta vannoutunut vela hankkisi lapsia. Miksi luulet, että kaikki lapselliset yrittäisivät pitää sulle myyntipuheita lasten hankkimisesta? Tässä nyt kerrotaan omia kokemuksia, ja juuri niistä omista kokemuksista tässä ketjussa oli tarkoitus keskustella. En edes ymmärrä sun motiiviasi tähän keskusteluun osallistumiselle. Mutta voin vakuuttaa, että ainakaan useimmille se ei ole sinun tai kenenkään muunkaan vakuuttaminen lasten hankkimisesta. (ps. en ole se kirjoittaja, jolle vastasit)

Vierailija kirjoitti:

Josta ette tienneet etukäteen?[/

Puuttui tietoisuus siitä, kuinka kiinni on henkisesti lapsissaan ja tämä tulee jatkumaan viimeiseen hengenvetooni saakka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että lapsi voi olla niin itsepäinen ja tempperamenttinen ja kuinka rankkaa se voi olla vaikka lapsi on rakas. Kaikkea yritin, selitin, yritin harhauttaa, lukea kirjaa, sai valita mitkä vaatteet, talvikengät ei mennyt jalkaan. Nostin ulos "sitten olet valmis, odota äitiä ulkona". Kolmannella kysymisellä sisään pukemaan ja sama rumba joka päivä kuukausia, kolmena talvena 2-4 vuotiaana. Kakkosen tarvi testata kerran niin seuraavanakin vuonna muisti että kengät tarvii, mutta testaa ihan järkysti 5-8v, pieni ja suuri yhtäaikaa. Monessa asiassa oli tarrataulu ja palkkiot käytössä isommalla. Ei moisia mun lapsuudessa.

Toinen kuinka rankkaa lastenkutsujen järjestäminen on kaiken muun keralla. Hatunnosto äidilleni jutusta joka lapsena oli itsestäänselvyys.

Kumman suvusta tuo itsepäisyys tulee? Minulla itselläni menisi hermot, meillä on kaksoset eikä todellakaan niiltä ensimmäisten vuosien aikana kyselty puetaanko ja laitetaanko kengät, ne laitettiin väkisin ja kakara pihalle, tottuivat tosin siihen niin hyvin etteivät juuri koskaan laittaneet hanttiin, kun tiesivät että nyt isi tai äiti pukee ja lähdetään jonnekin. Sama aamu- ja iltapalojen kanssa, vuorotellen kummallekin ruokaa suuhun, tiesivät että velipojan kanssa jaetaan, ja jos alkaa kiukutella siitä ei seuraa mitään hyvää.

Oikeasti tempperamenttiselle lapselle on ihan sama tehdäänkö asiat aina samalla tavalla vai ei, sillä hän kun on päättänyt kiukuta niin hän myös kiukkuaa. Sääntö, että kun tehdään aina samalla tavalla niin lapsi oppii ja tottuu, eikä kiukuttele, toimii varmasti suurimpaan osaan lapsista. Silti oikeasti tempperamenttiset ja/tai emootioiltaan negatiivisesti virittyneet kiukkuavat, jos ovat niin päättäneet. 

Minulla on kolme lasta. Jos olisi vain keskimmäinen, kuvittelisin varmasti olemani erinomainen äiti. Onneksi on kuopus, joka todella on valaissut minua omista kasvatustaidoistani. Häntä ei oikeasti edes voinut oikein kasvattaa vaan ohjata pelkästään oikeaan suuntaan. Hän tuntui olevan täysin piittaamaton muiden mielipiteistä, tarvitsi tuhansia toistoja ennen kuin asiat menivät jakeluun, kiihtyi nollasta sataan sekunnissa jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaisesti hänelle tärkeissä asioissa sekä todella ilmaisi oman tahtonsa hyvin voimakkaasti. Jo taaperona suuttuessaan hakkasi päätään vaikka asfalttiin, jos kiivastui. Ihan fiksu lapsi hänestäkin kasvoi, lahjakas ja periksiantamaton urheilijanuorukainen, joka on nykyisin kohtelias herrasmies. 

Pointtina siis se, että en alkaisi omia kasvatustaitoja kehumaan hirveän paljoa. Koskaan ei tiedä millainen vanhempi olisi toiseinlaiselle lapselle.

Ei ollutkaan tarkoitus kehua omia kasvatustaitoja tai moittia muiden. Vaan tuoda se esiin, että me itse ollaan erilaisia ja yleensä lapset on meidän geenien mukaisia, minä ja mies ollaan rauhallisia, ja varmaankin sen takia lapsetkaan ei ole mitään hirveän hankalia. Tosin kaksoset ovat täysin erilaisia keskenään, toinen on esiintyjä ja saattaa vetää draamaa, mutta mulla taas ei rauhallisuudesta huolimatta sitten pidemmän päälle närvi kestä mitään pelleilyä, kärsivällisyys ei ole yks mun hyveistä. Minä kyllä sitten karjun kakaroille takaisin jos ne kiukuttelee, ei minusta ole aina siihen että hämätään, keskustellaan ym. joskus se onnistuu  ja joskus menee itselläkin hermo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten täyteläistä, hauskaa ja merkityksellistä elämä omien lasten kanssa on. Esimerkiksi vanhenevien vanhempien murheet, lapsettomien kavereiden omaan napaan tuijotteleva egoismi... aivan sama. Valivali-meininki tuntuu kaukaiselta, kun oma perhe on "se oma jengi", jonka kanssa voi mennä, tehdä ja touhuta.

On mahtavaa jutella leffoista ja kirjoista oman esiteinin kanssa, katsoa yhdessä oman nuoruuden suosikkileffoja kuten Matrixia ja Top Gunia kädet yhteisessä popcorn-kulhossa, tuntea kymmenvuotiaan tiukka iltahalaus ja kostea pusu "äiti sä oot ihana" -lauseen säestyksellä. Jopa ruotsin verbitaivutusten kysely omalta lapselta on hienoa, kun näkee sen oivalluksen valon syttyvän toisen silmissä.

Kukaan ei etukäteen kertonut, että lapsen hankkiessa saa itselleen ihanan oman jengin, uusia kavereita, joiden kanssa voi vitsailla, jutella elämästä, pelleillä, uida, fillaroida, halailla, kokkailla, leipoa... Meillä perhe-elämä on muuttunut sitä hauskemmaksi, mitä vanhemmiksi lapset ovat tulleet.

Omien vanhempien kuihtuminen ja vanheneminen tai oma ikääntyminen tuntuvat paljon kepeämmiltä, kun näkee nämä ihanat, kirkassilmäiset, hassut ja fiksut tyypit, jotka olemme saaneet aikaiseksi omasta epätäydellisyydestämme huolimatta. Tulevaisuuden ihmiset.

Lapseton työkaverini päivittelee aina ääneen konttorissa, kuinka perheelliset aina "kyseenalaistavat" hänen valintansa olla lapseton. Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti.

Äsken kännykkä piippasi. Kymmenvuotias se siellä lähetteli sydämiä isille ja äidille perheen omassa Whatsupp -ryhmässä. Voi suloisuus.

Jotenkin huvittavaa, kun palstamammat yrittävät kuvailla lapsiperhe-elämää mahdollisimman ihannoivaan sävyyn, ja lopputulos on juuri päinvastainen, luotaantyötävä kuvaus todella tympeästä elämäntavasta.

Kiitos vain, mutta tiedän ihan hyvin, minkälaista vanhemmuus on, ja juuri siksi en sitä haluakaan kokea.

AI tänne saa kirjoittaa ainoastaan negatiivisia yllättäviä asioita perhe-elämästä? Kaikki kuu on valetta ja liioittelua? Ei ne ihmiset niitä lapsia tekisi montakin jos se olisi pelkkää paskaa ja kuraa. Voithan sinä niin uskotella itsellesi. Ethän tiedä totuutta kokeilematta. Eikä onneksi sinun tarvitsekaan.

Et ymmärrä lukmaasi. Sanoin, että te mammat yritätte kuvata lapsiperhe-elämää ihannoivaan sävyyn ja mahdollisimman kauniisti, mutta lopputulos on ainoastaan ahdistava ja inhottava. Ei kovin hyvä myyntipuhe. Tuo oli täynnä asioita, joita en elämääni ottaisi mistään hinnasta.

Ymmärrätkö sinä lukemaasi? Kyseessä ei ole myyntipuhe, jotta vannoutunut vela hankkisi lapsia. Miksi luulet, että kaikki lapselliset yrittäisivät pitää sulle myyntipuheita lasten hankkimisesta? Tässä nyt kerrotaan omia kokemuksia, ja juuri niistä omista kokemuksista tässä ketjussa oli tarkoitus keskustella. En edes ymmärrä sun motiiviasi tähän keskusteluun osallistumiselle. Mutta voin vakuuttaa, että ainakaan useimmille se ei ole sinun tai kenenkään muunkaan vakuuttaminen lasten hankkimisesta. (ps. en ole se kirjoittaja, jolle vastasit)

Juu, huvittavaa vain, että kun palstamamma yrittää kuvailla lapsiperhe-elämää mahdollisimman ihannivasti ja kauniisti, lopputulos on siltikin ahdistava ja ikävä. :)

Mikään ei ole järkyttänyt, mutt en arvannut, että vauvan kasvaessa aikuiset ei saa enää keskustella rauhassa. Joko vauva huutaa päälle, tai hänen perässään saa juosta koko hereilläoloaikansa. Keskusteluaikaa on vain iltamyöhäisellä vauvan käytyä nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies oli isä jo tavatessamme. Yllätys minulle lapsettomalle naiselle oli se, että yhteen muutettuamme mies oletti minun yksin hoitavan, ruokkivan , kasvattavan ja etenkin elättävän hänet ja hänen lapsensa. Mies itse huiteli missä satuu harrasteissa ja osteli kalliita vimpaimia niihin ja valitti aina rahan puutetta isoon ääneen. Minä maksoin kaikki elämisen viulut ruoat, vaateet, lääkärin, lääkkeet,  vuokrat jne.  Mies oli täysin työkykyinen ja sai useamman työtarjouksen joista aina kieltäytyi ties millä verukkein. Mies piti lapsilisät itsellään tietysti. Minä olen työkyvyttömyys eläkkeellä kuljen kuntoutuksessa ja olen palaamassa pitkäin sairastelun jälkeen takasin työelämään. En tiedä kauanko jaksan tätä "ihanuutta" enää.

Miksi sinä olet tuon miehen kanssa? Mikä siinä on niin ihanaa? Miksi rakastat sitä? Miksi ihmeessä olet tuollainen lapatossu? 

Myötähäpeä on nyt kyllä aika tapissa...

Älä koe myötähäpeää tällaisesta. Empatiaa mieluummin.

Toivottavasti alkuperäinen kommentoija jaksat harkita tehdä tarpeellisia muutoksia elämässäsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten täyteläistä, hauskaa ja merkityksellistä elämä omien lasten kanssa on. Esimerkiksi vanhenevien vanhempien murheet, lapsettomien kavereiden omaan napaan tuijotteleva egoismi... aivan sama. Valivali-meininki tuntuu kaukaiselta, kun oma perhe on "se oma jengi", jonka kanssa voi mennä, tehdä ja touhuta.

On mahtavaa jutella leffoista ja kirjoista oman esiteinin kanssa, katsoa yhdessä oman nuoruuden suosikkileffoja kuten Matrixia ja Top Gunia kädet yhteisessä popcorn-kulhossa, tuntea kymmenvuotiaan tiukka iltahalaus ja kostea pusu "äiti sä oot ihana" -lauseen säestyksellä. Jopa ruotsin verbitaivutusten kysely omalta lapselta on hienoa, kun näkee sen oivalluksen valon syttyvän toisen silmissä.

Kukaan ei etukäteen kertonut, että lapsen hankkiessa saa itselleen ihanan oman jengin, uusia kavereita, joiden kanssa voi vitsailla, jutella elämästä, pelleillä, uida, fillaroida, halailla, kokkailla, leipoa... Meillä perhe-elämä on muuttunut sitä hauskemmaksi, mitä vanhemmiksi lapset ovat tulleet.

Omien vanhempien kuihtuminen ja vanheneminen tai oma ikääntyminen tuntuvat paljon kepeämmiltä, kun näkee nämä ihanat, kirkassilmäiset, hassut ja fiksut tyypit, jotka olemme saaneet aikaiseksi omasta epätäydellisyydestämme huolimatta. Tulevaisuuden ihmiset.

Lapseton työkaverini päivittelee aina ääneen konttorissa, kuinka perheelliset aina "kyseenalaistavat" hänen valintansa olla lapseton. Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti.

Äsken kännykkä piippasi. Kymmenvuotias se siellä lähetteli sydämiä isille ja äidille perheen omassa Whatsupp -ryhmässä. Voi suloisuus.

Jotenkin huvittavaa, kun palstamammat yrittävät kuvailla lapsiperhe-elämää mahdollisimman ihannoivaan sävyyn, ja lopputulos on juuri päinvastainen, luotaantyötävä kuvaus todella tympeästä elämäntavasta.

Kiitos vain, mutta tiedän ihan hyvin, minkälaista vanhemmuus on, ja juuri siksi en sitä haluakaan kokea.

AI tänne saa kirjoittaa ainoastaan negatiivisia yllättäviä asioita perhe-elämästä? Kaikki kuu on valetta ja liioittelua? Ei ne ihmiset niitä lapsia tekisi montakin jos se olisi pelkkää paskaa ja kuraa. Voithan sinä niin uskotella itsellesi. Ethän tiedä totuutta kokeilematta. Eikä onneksi sinun tarvitsekaan.

Et ymmärrä lukmaasi. Sanoin, että te mammat yritätte kuvata lapsiperhe-elämää ihannoivaan sävyyn ja mahdollisimman kauniisti, mutta lopputulos on ainoastaan ahdistava ja inhottava. Ei kovin hyvä myyntipuhe. Tuo oli täynnä asioita, joita en elämääni ottaisi mistään hinnasta.

Jaa. Täällä yksi vela, joka ei ahdistunut lukemastaan, tai kokenut lukemaansa inhottavana myyntipuheena. Itse en edelleenkään lapsia tule hankkimaan, mutta kiva että lapsia jo hankkineet nauttivat elämästään, vaikka raskasta välilllä voi ollakin.

"Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti."

Siis voi vittu nyt :D Että oikein säääälittää?

Vierailija kirjoitti:

"Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti."

Siis voi vittu nyt :D Että oikein säääälittää?

Olin nelikymppiseksi vela ja luulin, että elämäni on hyvin täyttä ja ei ainakaan paranisi lapsen myötä. Sain kuitenkin lapsen rakastamani miehen kanssa ja kyllä muakin säälittää se minunkin entinen minäni. Little did she know 😅

Se, ettei parisuhde enää kiinnostanut puomosoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten täyteläistä, hauskaa ja merkityksellistä elämä omien lasten kanssa on. Esimerkiksi vanhenevien vanhempien murheet, lapsettomien kavereiden omaan napaan tuijotteleva egoismi... aivan sama. Valivali-meininki tuntuu kaukaiselta, kun oma perhe on "se oma jengi", jonka kanssa voi mennä, tehdä ja touhuta.

On mahtavaa jutella leffoista ja kirjoista oman esiteinin kanssa, katsoa yhdessä oman nuoruuden suosikkileffoja kuten Matrixia ja Top Gunia kädet yhteisessä popcorn-kulhossa, tuntea kymmenvuotiaan tiukka iltahalaus ja kostea pusu "äiti sä oot ihana" -lauseen säestyksellä. Jopa ruotsin verbitaivutusten kysely omalta lapselta on hienoa, kun näkee sen oivalluksen valon syttyvän toisen silmissä.

Kukaan ei etukäteen kertonut, että lapsen hankkiessa saa itselleen ihanan oman jengin, uusia kavereita, joiden kanssa voi vitsailla, jutella elämästä, pelleillä, uida, fillaroida, halailla, kokkailla, leipoa... Meillä perhe-elämä on muuttunut sitä hauskemmaksi, mitä vanhemmiksi lapset ovat tulleet.

Omien vanhempien kuihtuminen ja vanheneminen tai oma ikääntyminen tuntuvat paljon kepeämmiltä, kun näkee nämä ihanat, kirkassilmäiset, hassut ja fiksut tyypit, jotka olemme saaneet aikaiseksi omasta epätäydellisyydestämme huolimatta. Tulevaisuuden ihmiset.

Lapseton työkaverini päivittelee aina ääneen konttorissa, kuinka perheelliset aina "kyseenalaistavat" hänen valintansa olla lapseton. Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti.

Äsken kännykkä piippasi. Kymmenvuotias se siellä lähetteli sydämiä isille ja äidille perheen omassa Whatsupp -ryhmässä. Voi suloisuus.

Jotenkin huvittavaa, kun palstamammat yrittävät kuvailla lapsiperhe-elämää mahdollisimman ihannoivaan sävyyn, ja lopputulos on juuri päinvastainen, luotaantyötävä kuvaus todella tympeästä elämäntavasta.

Kiitos vain, mutta tiedän ihan hyvin, minkälaista vanhemmuus on, ja juuri siksi en sitä haluakaan kokea.

AI tänne saa kirjoittaa ainoastaan negatiivisia yllättäviä asioita perhe-elämästä? Kaikki kuu on valetta ja liioittelua? Ei ne ihmiset niitä lapsia tekisi montakin jos se olisi pelkkää paskaa ja kuraa. Voithan sinä niin uskotella itsellesi. Ethän tiedä totuutta kokeilematta. Eikä onneksi sinun tarvitsekaan.

Et ymmärrä lukmaasi. Sanoin, että te mammat yritätte kuvata lapsiperhe-elämää ihannoivaan sävyyn ja mahdollisimman kauniisti, mutta lopputulos on ainoastaan ahdistava ja inhottava. Ei kovin hyvä myyntipuhe. Tuo oli täynnä asioita, joita en elämääni ottaisi mistään hinnasta.

Niin, katsos ihmiset pitävät eri asioista ja kokevat eri asiat mukavina ja itselleen mieluisina. Jos joku esimerkiksi hehkuttaa huippureissua Intiaan kauniine luontoineen ja mahtavine nähtävyyksineen ja mainitsee negatiivisiksi puoliksi turistiripulin ja lapsikerjäläiset, niin teen minäkin pelkkiin omiin mielikuviini pohjautuen päätöksen, että "no tuonne en ainakaan halua!". Se ei silti tarkoita etteikö KUKAAN ikinä voisi vilpittömästi olla sitä mieltä, että juuri hänen reissunsa oli mahtava kaikista negatiivisista puolista huolimatta.

Minun mielestäni elämässä on paljon suuria ja pieniä asioita, jotka ovat minun mielestäni mukavia, tuottavat minulle mielihyvää ja tuovat elämääni iloa, mutta jotka eivät toisten mielestä ole lainkaan kiinnostavia saatika edes hauskoja! Jos sinulla on elämä paketissa ja olet onnellinen ja jollain muulla, toisenlaista elämää viettävällä, on oma elämänsä paketissa ja on onnellinen, niin eihän teidän kummankaan tilanne ole toiselta pois. :) Ehkä tarvitset vielä hieman elämänkokemusta ymmärtämään ihmisten erilaisuuden. Peace!

Ihana lukea vaihteeks tällästä!

Oon niin samaa mieltä!

Toki on ollu hankalia ja raskaita vaiheita, varsinkin vauva-aikana. Valvomista, allergiaa, sairastamista.. Mutta ehdottomasti enemmän oon saanut hyvää lasten myötä.

On hienoa seurata lapsen huumorintajun kehittymistä. Sitäkään en ollut aiemmin edes ajatellut.

Itseäni yllätti ehkä se, että vasta kolmannen vauva-ajasta osasi nauttia kunnolla, ilman turhaa ressaamista.

Yllätys oli myös se, miten samat kasvatusjutut ei toimikaan samalla lailla kaikkiin lapsiin (omiin), miten erilailla kokevat saman tilanteen. Soveltaminen on tullut tutuksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti."

Siis voi vittu nyt :D Että oikein säääälittää?

Olin nelikymppiseksi vela ja luulin, että elämäni on hyvin täyttä ja ei ainakaan paranisi lapsen myötä. Sain kuitenkin lapsen rakastamani miehen kanssa ja kyllä muakin säälittää se minunkin entinen minäni. Little did she know 😅

Ymmärrätkö, että se ongelma on sinun pään sisällä?

Vierailija kirjoitti:

Ihana lukea vaihteeks tällästä!

Oon niin samaa mieltä!

Toki on ollu hankalia ja raskaita vaiheita, varsinkin vauva-aikana. Valvomista, allergiaa, sairastamista.. Mutta ehdottomasti enemmän oon saanut hyvää lasten myötä.

On hienoa seurata lapsen huumorintajun kehittymistä. Sitäkään en ollut aiemmin edes ajatellut.

Itseäni yllätti ehkä se, että vasta kolmannen vauva-ajasta osasi nauttia kunnolla, ilman turhaa ressaamista.

Yllätys oli myös se, miten samat kasvatusjutut ei toimikaan samalla lailla kaikkiin lapsiin (omiin), miten erilailla kokevat saman tilanteen. Soveltaminen on tullut tutuksi.

Höh, onnistuin sössimään tän väärään kohtaan. Piti tulla vastaukseks sille joka hehkutti omaa perhettä..

En jaksanut lukea koko ketjua, vastaan siis vain omasta puolestani. Minut yllätti totaalisesti se miten ikävä mulla on miestäni. Olemme siis yhdessä edelleen, mutta lapset, työ ja kodinhoito vie kaiken ajan. Kaipaan hirveästi yhteistä aikaa, jota ei ole koskaan. Minulle ei riitä yliväsynyt tunti lasten mentyä nukkumaan, ajatus siitä että yhteinen aikamme koittaa aikaisintaan 15v päästä tuntuu musertavalle. Haluan olla myös nainen äitiyden lisäksi. Vielä kun lapset olivat pienempiä (tai kun oli vain yksi lapsi) irtiotto onnistui, mutta nyt kun esikoinen on koulussa loma-ajan vaatimukset syövät koko perheen yhteiset lomat eikä lomat todellakaan riitä kahdestaan oloon. Vuorotyön vuoksi yhteinen vapaa viikonloppu on haave vaan. Kyllä, tiesin tämän mutta en tiennyt miltä se tuntuu. En ihmettele erotilastoja, sehän tuntuu suorastaan kätevälle kun erotaan ja lapset ovat välillä pois - oma aikahan lisääntyisi huomattavasti. En vain halua erota, kun muu arki toimii ja tiedostan kyllä ehjän perheen merkityksen.