Mikä oli suurin järkytys lapsiperhearjessa?

Vierailija kirjoitti:

Se, että parisuhde ei kestä sitä. Siis romanttisessa mielessä. Se on muiden ihmisten tarkoituksella luomaa harhaa, että suhde paranee ja syvenee lasten myötä. Näinhän se ei todellakaan mene. Kyllä mekin yhdessä olemme, koska tulemme toimeen ja meillä on hyvä syy pysyä yhdessä (eli lapset) ja taloudelliset syyt, mutta romantiikka kuoli kauan sitten.

Puhu vain omasta puolestasi. Et voi yleistää että kaikissa parisuhteissa olisi näin käynyt.

Lapsiperhearki ei yllättänyt. Lasten kehityksen seuraaminen ja niiden kanssa touhuaminen oli kivaa. Oman lapsuuden perheen muistot mielessä ja isompien sisarusten lapset myös.

Se mikä yllätti oli sukulaisten reaktiot. Muutama sukulaissuhde katkesi lopullisesti. Vaimon olisi pitänyt tehdä keisarinleikkaus. Silkkaa vallan väärinkäyttöä. Juhlapäiväksemme perätön lasu-ilmoitus, joka myöhemmin paljastui sukulaisen tekemäksi. Valehteli ensin päin naamaa ettei tehnyt ja kiinnijäädessäänkin vielä kiisti. (Tästä todisteet koska teki nimellään). Uskomaton juoruilu ja järjetön kateus. Oma tylsä elämäni ei kiinnostanut ketään ennen lasten saantia, mutta lasten jälkeen joka asiaan löytyy neuvoja ja "viisaita" vinkkejä. Yleensä huonoja sellaisia.

Jotain hyvääkin tästä oli. Huonot ihmissuhteet paljastuivat lasten saannin myötä. Nykyiset ihmissuhteet ovat loistavalla tolalla.

Rakkaus omaa lasta kohtaan yllätti. Tiesin että häntä tulee rakastamaan, mutta sitä kuinka kokonaisvaltaista ja pyytteetöntä rakkaus on, ei voi ymmärtää ennenkuin itse sen kokee. Ja samalla se huoli omasta lapsesta, ja huoli myös muiden lapsista (tarkoitan huonosti kohdellut lapset) on järkyttävää.

Itse sain ensimmäisen yllätykseni siinä, että sain vammaisen lapsen, vaikka suoraan sanottuna sellainen vaihtoehto ei ollut käynyt edes mielessä.

Toisekseen se, että en olekaan sellainen lempeä äiti, joka olin ajatellut olevani. Olen usein kireä ja mieleen jää vain ikävimmät hetket arjesta. Kun katson valokuvia ja videoita, joita perheessämme on paljon kuvattu, ihmettelen sitä, kuinka niissä perheemme näyttää iloiselta, koti siistiltä, lapset hyvinvoivilta ja kauniisti puetuilta. Pään sisällä ajattelen arjen paljon harmaammaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee moni asia yllärinä koska en tunne kavereita tai sukulaisia jotka saa lapsia. En ole siis ollut tekemisissä lapsiperheiden kanssa. En tajua, miten se on niin vaikeaa ymmärtää että joku voi elää täysin lapsiperhevapaata elämää ennen omaa lasta?

En minäkään lapsiperheitä juuri tunne, mutta olen utelias luonne, seuraan maailmaa ympärilläni ja olen etevä ottamaan asioista selvää. Kun pohdin lasten hankkimisen mahdollisuutta omalta kohdaltani, tietoa karttui ihan siinä sivussa kun asiasta lueskelin ja muiden kokemuksia kuuntelin. Siksi useimmat niistä järkytyksistä, joista vanhemmat tässä ketjussa kertovat, ovat minulle ihan tuttuja. Jos en olisi ottanut asioista selvää ja jos en tuntisi omia tarpeitani, se voisin olla minä, joka tässä ketjussa järkytyksiään purkaa. Onneksi en ole.

Sama täällä. Olen jo kohta 40, mutta totaalisen pihalla lapsiperheistä. Yhdelläkään läheisellä kaverilla ei ole lapsia ja niillä joilla on, olen tavannut (kahta) lasta ehkä yhteensä neljä kertaa ikinä. Sukulaisia ei ole. Olen kerran elämässä pidellyt vauvaa, enkä ole ylipäätään missään tekemisissä lasten tai lapsiperhe-elämän kanssa.

SILTI mikään tässä ketjussa mainittu asia ei ole sellainen, joka olisi aikaansaanut minussa "ai noinkin voi käydä?!" reaktion. Lähes kaikki itsestäänselvyyksiä jotka pätee lähes jokaisessa lapsiperheessä, ja joitakin ei kovin harvinaisia huonoja tuureja/ennakoimattomuutta.

Miten tynnyrissä pitää olla elänyt, ettei tosiaan näistä kuule esim nettikeskusteluista tai lehdistä?

Luulen, että tuo kaikki vain unohtuu vauvakuumeen iskiessä.

Lisäksi hyvällä itsetuntemuksella varustetut ihmiset ovat todennäköisemmin vapaaehtoisesti lapsettomia.

Itsessään lapsissa tai arjessa mikään ei yllättänyt, kun kokemusta lapsista ehti tulla reilu 7v lastenvahdinnasta ennenkuin 19v sain esikoisen. Mutta eniten on järkyttänyt tunteet, miten paljon rakkautta, pelkoa, syyllisyyttä jne tähän hommaan sisältyy, eihän sitä tunnelatausta kokenut muiden lapsia vahtiessa.

Olen introvertti mutta silti hyvin sosiaalinen ihminen töissä. Vapaa-ajallani haluaisin mieluiten olla yksin ja lukea kirjaa tai kuntoilla. Lapsi sai alkunsa yllätyksenä ja ilman muuta päätimme pitää hänet. En siis koskaan kokenut vauvakuumetta tai aktiivisesti yrittänyt raskaaksi. En sovi äidiksi, sillä oman rauhan tarpeeni on jatkuva ja kova ja kärsin eriasteisesti meluavasta, eriträin huomiohakuisesta, jarkuvasti puhuvasta ja villistä sekä erittäin tottelemattomasta (vaikka täysin normaalista ammattilaisten mukaan) 5v pojastani. Jos voisin perua tämän äitiyden menemällä 6v taaksepäin ja hankkimalla sterilisaation, tekisin sen. Mutta koska en voi, yritän rakastaa lastani ja odotan että hän kasvaa ja ehkä järkeistyy ja rauhottuu.

Vierailija kirjoitti:

Se, miten täyteläistä, hauskaa ja merkityksellistä elämä omien lasten kanssa on. Esimerkiksi vanhenevien vanhempien murheet, lapsettomien kavereiden omaan napaan tuijotteleva egoismi... aivan sama. Valivali-meininki tuntuu kaukaiselta, kun oma perhe on "se oma jengi", jonka kanssa voi mennä, tehdä ja touhuta.

On mahtavaa jutella leffoista ja kirjoista oman esiteinin kanssa, katsoa yhdessä oman nuoruuden suosikkileffoja kuten Matrixia ja Top Gunia kädet yhteisessä popcorn-kulhossa, tuntea kymmenvuotiaan tiukka iltahalaus ja kostea pusu "äiti sä oot ihana" -lauseen säestyksellä. Jopa ruotsin verbitaivutusten kysely omalta lapselta on hienoa, kun näkee sen oivalluksen valon syttyvän toisen silmissä.

Kukaan ei etukäteen kertonut, että lapsen hankkiessa saa itselleen ihanan oman jengin, uusia kavereita, joiden kanssa voi vitsailla, jutella elämästä, pelleillä, uida, fillaroida, halailla, kokkailla, leipoa... Meillä perhe-elämä on muuttunut sitä hauskemmaksi, mitä vanhemmiksi lapset ovat tulleet.

Omien vanhempien kuihtuminen ja vanheneminen tai oma ikääntyminen tuntuvat paljon kepeämmiltä, kun näkee nämä ihanat, kirkassilmäiset, hassut ja fiksut tyypit, jotka olemme saaneet aikaiseksi omasta epätäydellisyydestämme huolimatta. Tulevaisuuden ihmiset.

Lapseton työkaverini päivittelee aina ääneen konttorissa, kuinka perheelliset aina "kyseenalaistavat" hänen valintansa olla lapseton. Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti.

Äsken kännykkä piippasi. Kymmenvuotias se siellä lähetteli sydämiä isille ja äidille perheen omassa Whatsupp -ryhmässä. Voi suloisuus.

Tällaisia tunteita minullakin on. Koen suurta mielihyvää joka kerta kun lapseni riemuiten juoksevat ovelle isäänsä vastaan, kun esikoiseni oivaltaa uuden asian ja silminnähden nauttii uuden oppimisesta, kun keskimmäinen kertoo syvällisiä ajatuksiaan ja näkemyksiään elämästä, kun kuopukseni kertoo jonkun perheenjäsenen olevan "inana" (=ihana), kun lapseni tulee luokseni tankkaamaan turvaa ja hellyyttä, kun mieheni kertoo miten arvostaa minua ja meitä, kun saan jakaa kaiken rajallisen tietoni ja viisauteni lapsille, kun saan nähdä heidän kasvavan ja kun saan antaa kaiken rakkauteni heille.

Ei elämämme  silti mitään kiiltokuvaa ole. Automme on 200 euron arvoinen vanha rämä, kaikki kahvikuppimme ovat keskenään erilaisia, tekemistäni matoista huomaa etten ole mikään kätevin emäntä, olen osa-aikatöissä pienellä palkalla, lapset kinastelevat päivittäin ja 80% heidän vaatteistaan on kirppikseltä, mieheni vitsit ovat huonoja, etanat yrittävät vallata kasvimaatani, tiskikone hajosi eilen, enkä minäkään ole enää mikään kedon kaunein kukkanen. 

Kaikki yövalvomiset, itkut ja tiuskimiset ovat silti olleet tämän arvoisia. En vaihtaisi mitään pois.

Vierailija kirjoitti:

Se, miten täyteläistä, hauskaa ja merkityksellistä elämä omien lasten kanssa on. Esimerkiksi vanhenevien vanhempien murheet, lapsettomien kavereiden omaan napaan tuijotteleva egoismi... aivan sama. Valivali-meininki tuntuu kaukaiselta, kun oma perhe on "se oma jengi", jonka kanssa voi mennä, tehdä ja touhuta.

On mahtavaa jutella leffoista ja kirjoista oman esiteinin kanssa, katsoa yhdessä oman nuoruuden suosikkileffoja kuten Matrixia ja Top Gunia kädet yhteisessä popcorn-kulhossa, tuntea kymmenvuotiaan tiukka iltahalaus ja kostea pusu "äiti sä oot ihana" -lauseen säestyksellä. Jopa ruotsin verbitaivutusten kysely omalta lapselta on hienoa, kun näkee sen oivalluksen valon syttyvän toisen silmissä.

Kukaan ei etukäteen kertonut, että lapsen hankkiessa saa itselleen ihanan oman jengin, uusia kavereita, joiden kanssa voi vitsailla, jutella elämästä, pelleillä, uida, fillaroida, halailla, kokkailla, leipoa... Meillä perhe-elämä on muuttunut sitä hauskemmaksi, mitä vanhemmiksi lapset ovat tulleet.

Omien vanhempien kuihtuminen ja vanheneminen tai oma ikääntyminen tuntuvat paljon kepeämmiltä, kun näkee nämä ihanat, kirkassilmäiset, hassut ja fiksut tyypit, jotka olemme saaneet aikaiseksi omasta epätäydellisyydestämme huolimatta. Tulevaisuuden ihmiset.

Lapseton työkaverini päivittelee aina ääneen konttorissa, kuinka perheelliset aina "kyseenalaistavat" hänen valintansa olla lapseton. Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti.

Äsken kännykkä piippasi. Kymmenvuotias se siellä lähetteli sydämiä isille ja äidille perheen omassa Whatsupp -ryhmässä. Voi suloisuus.

Jotenkin huvittavaa, kun palstamammat yrittävät kuvailla lapsiperhe-elämää mahdollisimman ihannoivaan sävyyn, ja lopputulos on juuri päinvastainen, luotaantyötävä kuvaus todella tympeästä elämäntavasta.

Kiitos vain, mutta tiedän ihan hyvin, minkälaista vanhemmuus on, ja juuri siksi en sitä haluakaan kokea.

Vierailija kirjoitti:

Lapseton änkeää tähän väkisin oman kommenttinsa:

Muiden elämää seuranneena ja muiden lapsia hoitaneena olen päättänyt pysyä lapsettomana koska

- en jaksa väsymystä enkä valvomista, siitä on jossain määrin omaakin kokemusta ja se ajaa minut hulluuden partaalle

- kaikki äänet mitä lapset tuottaa, ärsyttää aivan suunnattomasti. Kiljuminen, mekastus, päätön juokseminen, kolina, äitiäitiÄITII ÄITIIIII jne

- myöskin lapsen riippuvuus 247 ja aina saatavilla olo on ongelma, ärsyttää jos tarvitseva, epälooginen, kimittävä, epäitsenäinen pikkupaskiainen roikkuu hihassa/lahkeessa

- tarvitsen todella paljon omaa aikaa ja rauhaa

- joutuu toistamaan saman asian 15 kertaa eikä vieläkään mene jakeluun

- ja vaikka menisi niin ei totella missään nimessä

- sotku, sekaisuus, just kun on saanut siivottua niin Torstieinari<3<3 kippaa keittiön aterinlaatikon lattialle ja levittää jauhot pitkin hevon v..

- lika, pska, tahma, räkä joka paikassa. Nenässä, käsissä,housuissa, niillä kuolakäpälillä lähmitään KAIKKEA

- missä vaiheessa hoidetaan parisuhde, harrastetaan seksiä ym jos koko ajan pentu anteeksi musssu<3<3 haluaa huomiota tai kinuaa illalla vesilasia tai änkeää väliin nukkumaan

- ja jos se mieskin vielä taantuu lapsen tasolle ja olen vastuussa kaikesta, usein kai käy niin että viimeistään äitiyslomalla suurin osa kotitöistä kippaantuu äidin kontolle, eikä tilanne juuri palaudu vaikka äiti lähtisi töihin. Vai olenko väärässä.

Huh. En todellakaan ole lapsi-ihminen.

Tuossa tuli aika hyvin ne omat syyt olla lisääntymättä. En myöskään usko, että olisin hyvä äiti. 

Mies oli isä jo tavatessamme. Yllätys minulle lapsettomalle naiselle oli se, että yhteen muutettuamme mies oletti minun yksin hoitavan, ruokkivan , kasvattavan ja etenkin elättävän hänet ja hänen lapsensa. Mies itse huiteli missä satuu harrasteissa ja osteli kalliita vimpaimia niihin ja valitti aina rahan puutetta isoon ääneen. Minä maksoin kaikki elämisen viulut ruoat, vaateet, lääkärin, lääkkeet,  vuokrat jne.  Mies oli täysin työkykyinen ja sai useamman työtarjouksen joista aina kieltäytyi ties millä verukkein. Mies piti lapsilisät itsellään tietysti. Minä olen työkyvyttömyys eläkkeellä kuljen kuntoutuksessa ja olen palaamassa pitkäin sairastelun jälkeen takasin työelämään. En tiedä kauanko jaksan tätä "ihanuutta" enää.

Kasvoin suurperheen nuorimmaisena.

Näin mitä lasten kasvatus on ihan konkreettisesti,

sainhan kasvaessani mahdollisuuden hoitaa vanhempien sisarusteni jälkikasvua enemmän kuin tarpeeksi itseoikeutettuna (ja rakastettuna)  lastenhoitajana.

Ei siis minkäänlaisia illuusioita lastenkasvatuksesta tai lapsiperhearjesta.

Tyytyväinen vela olen ollut.

Nyt yli 50v --  enkä kertaakaan, sekuntiakaan, ole katunut valintaani.

Kumppanin etsimisessä tosin vähän kesti, kaikki tapaamani miehet kun halusivat väen vängällä lisääntyä, tyyliin "kyllä sinäkin vielä"... Mutta kiitos ei minulle ja hyvää jatkoa vaan.

Lopulta toki löytyi valintani hyväksynyt minulle just sopiva kumppani.  Onnellisia olemme olleet ja olemme edelleen.

Lapsirakkaita mutta itse omasta halustaan lapsettomia ihmisiä on yllättävän paljon nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Mies oli isä jo tavatessamme. Yllätys minulle lapsettomalle naiselle oli se, että yhteen muutettuamme mies oletti minun yksin hoitavan, ruokkivan , kasvattavan ja etenkin elättävän hänet ja hänen lapsensa. Mies itse huiteli missä satuu harrasteissa ja osteli kalliita vimpaimia niihin ja valitti aina rahan puutetta isoon ääneen. Minä maksoin kaikki elämisen viulut ruoat, vaateet, lääkärin, lääkkeet,  vuokrat jne.  Mies oli täysin työkykyinen ja sai useamman työtarjouksen joista aina kieltäytyi ties millä verukkein. Mies piti lapsilisät itsellään tietysti. Minä olen työkyvyttömyys eläkkeellä kuljen kuntoutuksessa ja olen palaamassa pitkäin sairastelun jälkeen takasin työelämään. En tiedä kauanko jaksan tätä "ihanuutta" enää.

Siis voi jukran pujut.

Kuulostaa TODELLA epäreilulta.

Vierailija kirjoitti:

Se, miten täyteläistä, hauskaa ja merkityksellistä elämä omien lasten kanssa on. Esimerkiksi vanhenevien vanhempien murheet, lapsettomien kavereiden omaan napaan tuijotteleva egoismi... aivan sama. Valivali-meininki tuntuu kaukaiselta, kun oma perhe on "se oma jengi", jonka kanssa voi mennä, tehdä ja touhuta.

On mahtavaa jutella leffoista ja kirjoista oman esiteinin kanssa, katsoa yhdessä oman nuoruuden suosikkileffoja kuten Matrixia ja Top Gunia kädet yhteisessä popcorn-kulhossa, tuntea kymmenvuotiaan tiukka iltahalaus ja kostea pusu "äiti sä oot ihana" -lauseen säestyksellä. Jopa ruotsin verbitaivutusten kysely omalta lapselta on hienoa, kun näkee sen oivalluksen valon syttyvän toisen silmissä.

Kukaan ei etukäteen kertonut, että lapsen hankkiessa saa itselleen ihanan oman jengin, uusia kavereita, joiden kanssa voi vitsailla, jutella elämästä, pelleillä, uida, fillaroida, halailla, kokkailla, leipoa... Meillä perhe-elämä on muuttunut sitä hauskemmaksi, mitä vanhemmiksi lapset ovat tulleet.

Omien vanhempien kuihtuminen ja vanheneminen tai oma ikääntyminen tuntuvat paljon kepeämmiltä, kun näkee nämä ihanat, kirkassilmäiset, hassut ja fiksut tyypit, jotka olemme saaneet aikaiseksi omasta epätäydellisyydestämme huolimatta. Tulevaisuuden ihmiset.

Lapseton työkaverini päivittelee aina ääneen konttorissa, kuinka perheelliset aina "kyseenalaistavat" hänen valintansa olla lapseton. Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti.

Äsken kännykkä piippasi. Kymmenvuotias se siellä lähetteli sydämiä isille ja äidille perheen omassa Whatsupp -ryhmässä. Voi suloisuus.

Ahahah :D Hauska viesti. Kaikki lapsettomat on itsekkäitä, omaan napaan tuijottelijoita? Ja säälittäviäkin vielä? Ok. Vähän aikaa sitten bussissa todistin tilannetta, jossa huutavan lapsen äiti puhuu puhelimeen kovaan ääneen: "joo meillä ei nukuttu viime yönä, eikä nukuta nytkään. tämä lapsi ei vaan nuku. kyllä olis tehnyt mieli viedä tämä lapsi naapurin oven taakse". Nainen vaikutti olevan ihan poikki ja sillon kyllä säälitti. Toivottavasti on tukiverkostoja ja ennen kaikkea lapsella hyvä isä.

Työpaikan pikkujouluissa oon useaan kertaan ollut tilanteessa, jossa joku työkaveri käyttäytyy minua tai jotain toista työkaveriani (nuorta naista) kohtaan vähän liian tuttavallisesti. Lievästi sanottuna. Nämä on aina perheellisiä miehiä. Miksi, oi miksi? Kukaan ei halua tulla petetyksi, mutta minusta olisi jäätävää olla kotona lasten kanssa autuaan tietämättömänä mieheni puuhista. 

Nojoo. Itse ehkä mietin lasten hankintaa todella monelta kantilta ja punnitsen asioita. Jotenkin veikkaisin, ettei kaikki tätä tee. Mitä tuohon "tulevaisuuden ihmiset"- juttuun tulee, niin ootteko oikeesti miettineet, että minkälaisen tulevaisuuden ihmisiä nämä EetuKristiinat ja muut on? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallisista ja ilmeisistäkin asioista on osa näkökään yllättynyt.

t. lapseton

Nopeasti löytyi se näsäviisas, joka kyllä tietää ja tuntee kaikki jutut jo etukäteen.   ;)

En minä esimerkiksi Helsingin kouluverkosta tai lastenvaatemerkeistä tiedä mitään, mutta oman ajan ja vapauden menetys tai se, että lapsiperheessä pitää laittaa ruokaa (ja tehdä muita kotitöitä) enemmän kuin lapsettomassa taloudessa, ovat kyllä suoranaisia itsestäänselvyyksiä. Jos vähänkin tekee tutkimustyötä ennen elämänsä suurimman päätöksen tekemistä, noista pitäisi kyllä olla tietoinen.

Ei minulle lasteni hankkiminen ollut elämäni suurin päätös. Suurempia päätöksiä ovat olleet elämänkumppanin hankkiminen ja sen päättäminen, mille alalle suuntaudun ja kouluttaudun. Ja mitä niihin yllätyksiin tulee, niin  vahingoniloiset mitäs-minä-sanoin -kommentit ihan kaikkeen, mikä koskee lapsia, tuli kyllä yllätyksenä. Lapseton saa olla väsynyt mutta lapsellinen ei, koska sen ääneen sanominen tulkitaan valittamiseksi, ja koska lapsellisen väsymys olisi kuulemma voitu estää sillä, ettei lapsia olisi hankkinut. Muita syitä esim. väsymykseen ei ole olemassa. Mutta miten sitten lapsetonkin voi olla väsynyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli yllätyksenä totaalinen oman ajan ja elämän menetys. Tätäkään ei saa sanoa ääneen koska silloin on tyhmä ja olisi pitänyt osata arvata etukäteen, kuinka kokonaisvaltaista vanhemmuus on. Mitään vanhasta elämästä ei ole jäljellä paitsi työpaikka ja mies, ja miehen kanssa olemme etääntyneet. Sitäkään ei kuulemma joko tapahdu muille ollenkaan vaan lapsi lähentää parisuhdetta tai sitten sekin olisi vaan pitänyt tietää etukäteen. Vaihdoin vuorotyöni lapsen synnyttyä 8-4 päivätyöhön, enkä silti jaksa illan ruuanlaitto ja siivousrumban jälkeen harrastaa mitään vaan sänky kutsuu heti kun mahdollista.

Nyt tulee turpiin mutta: olen lapseton ja tiedän nämä asiat. Koska minulla on silmät ja korvat päässäni. Heti kaksikymppisestä ylöspäin kun kamut alkoi lisääntyä, kyllä tuli hyvin selväksi mitä on lapsiperhearki.  Nyt olen 40+ vela, suhteessa mutta en ole katunut sitä etten lisääntynyt koskaan. On kai ne lapset ihania jne, mutta on niistä tosi paljon myös vaivaa ja vastuuta. Kelle tämä tulee yllätyksenä koska sen tosiaan tietää ja näkee jopa lapsetonkin ihminen. Jos yhtään on silmää ja korvaa päässä, kannattaa niitä käyttää jos harkitsee lasten tekoa.

Jumissa olet kokoajan, rahat, hermot ja parisuhde on tiukilla, duunikuviot sotkeutuu, surraan ulkonäköjuttuja kun synnytys väistämättä vaikuttaa vartaloon, jne. Sitten jotkut ihmettelee sovinistisikamiestään kun hän ei nyt isäksi tultuaan lopettanutkaan sitä omissa juoksuissa juoksuaan vaan jopa lisäsi niitä. Aiemmin mies oli ihan samanlainen omaan napaansa tuijottaja, miten hän siitä paranisi sillä hetkellä kun hänestä tulee isä?

No niin saa lynkata!

Pessimisti ei pety niinhän se on, mutta tuolla asenteella et koskaan saa mitään mukaviakaan yllätyksiä. Olen myös 40+ ja velana suurimman osan aikuisikää. Nyt minulla on vaippaikäinen. Minulle on ollut järkytys miten vähän vaivaa lapsesta on ollut verrattuna sen tuomiin mukaviin asioihin. Mies on osoittautunut erinomaiseksi isäksi ja hoitaa lasta vähintäänkin tasapuolisesti, jumissa en ole kokenut olevani. Rahaa meillä on riittävästi ja parisuhdekin on tiivistynyt ja harmonisoitunut perhemuodon mukana. Oikeasti kukaan täyspäinen nainen ei mieti jotain ulkonäköjuttuja kun puhutaan lapsista, hei kamoon, vanha nainen.

Olet 24/7 oikeasti vastuussa toisesta ihmisestä. Jos sitä ajattelee liian raskaana tinkinä, ei kannata lasta hankkia. Mutta vastuun lisäksi tulee paljon muita asioita, jotka ovat taas positiivista elämässä. Lapsen rakkaus ja hänestä huolehtiminen ovat ilo. Kaikissa oloissa kautta aikojen lapsen tuoma ilo on se kantava voima. Kuitenkin Suomessa on korkea elintaso ja paljon elämää helpottavia asioita verrattuna moneen muuhun maahan.

Se kuinka törkeitä muut vanhemmat ovat toisille vanhemmille. Kuljetaan nenä pystyssä oman lapsen kanssa ohi, ja katsotaan päästä varpaisiin. Aivan kuin itse olisi parempi kun toinen. Luulisi että toinen vanhempi osaa olla toiselle tukena kun tietää suunnilleen mitä käy läpi. Silti arvostellaan pyyteettömästi ja luullaan itsestä liikoja.

Olen itsekin paras äiti! Mutta vain omalle lapselleni.

hmm... kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallisista ja ilmeisistäkin asioista on osa näkökään yllättynyt.

t. lapseton

Nopeasti löytyi se näsäviisas, joka kyllä tietää ja tuntee kaikki jutut jo etukäteen.   ;)

En minä esimerkiksi Helsingin kouluverkosta tai lastenvaatemerkeistä tiedä mitään, mutta oman ajan ja vapauden menetys tai se, että lapsiperheessä pitää laittaa ruokaa (ja tehdä muita kotitöitä) enemmän kuin lapsettomassa taloudessa, ovat kyllä suoranaisia itsestäänselvyyksiä. Jos vähänkin tekee tutkimustyötä ennen elämänsä suurimman päätöksen tekemistä, noista pitäisi kyllä olla tietoinen.

Ei minulle lasteni hankkiminen ollut elämäni suurin päätös.

Kyllä oli. Mikään muu pääös ei vaikuta ihmisen elämään yhtä perustavanlaatuisella tavalla kuin päätös vanhemmaksi ryhtymisestä.

Vierailija kirjoitti:

Hirveintä maailmassa on ulkoleikkipaikoilla olo. Ei sellaista kulttuuria ollut nykyaikuisten lapsuudessa.

Minusta se on just hauskaa. :D Paitsi talvella jos on kauhean kylmä. Mutta yleisesti ottaen lasten kanssa on hauska leikkiä ulkona.