Mikä oli suurin järkytys lapsiperhearjessa?

Vierailija kirjoitti:

Se kuinka univelka laskee älykkyyttä ja muistia. Tämä on mulle ihsn hirveää koska olen alalla jossa looginen päättelykyky ja muisti ja uuden tiedon oppiminen on erittäin tätkeää.

Tämä. Univelan kanssa pärjäsi, kun oli kotona. Töihin paluun jälkeen oli ihan järkyttävää huomata miten saattoi unohtaa jotain mitä oli viisi minuuttia aiemmin sopinut työkaverin kanssa.

Toiseksi on yllättänyt se miten paljon helpompaa yhden kanssa on kuin useamman. Itsellä siis vain yksi ja monella kaverilla kaksi. Jotenkin olin aina ajatellut, että kaksikin on ihan helppo homma, mutta kavereiden perheistä on huomannut miten paljon enemmän säätöä ja huutoa jo se toinen lapsi tuo.

Vierailija kirjoitti:

Se, että lapsi voi olla niin itsepäinen ja tempperamenttinen ja kuinka rankkaa se voi olla vaikka lapsi on rakas. Kaikkea yritin, selitin, yritin harhauttaa, lukea kirjaa, sai valita mitkä vaatteet, talvikengät ei mennyt jalkaan. Nostin ulos "sitten olet valmis, odota äitiä ulkona". Kolmannella kysymisellä sisään pukemaan ja sama rumba joka päivä kuukausia, kolmena talvena 2-4 vuotiaana. Kakkosen tarvi testata kerran niin seuraavanakin vuonna muisti että kengät tarvii, mutta testaa ihan järkysti 5-8v, pieni ja suuri yhtäaikaa. Monessa asiassa oli tarrataulu ja palkkiot käytössä isommalla. Ei moisia mun lapsuudessa.

Toinen kuinka rankkaa lastenkutsujen järjestäminen on kaiken muun keralla. Hatunnosto äidilleni jutusta joka lapsena oli itsestäänselvyys.

Kumman suvusta tuo itsepäisyys tulee? Minulla itselläni menisi hermot, meillä on kaksoset eikä todellakaan niiltä ensimmäisten vuosien aikana kyselty puetaanko ja laitetaanko kengät, ne laitettiin väkisin ja kakara pihalle, tottuivat tosin siihen niin hyvin etteivät juuri koskaan laittaneet hanttiin, kun tiesivät että nyt isi tai äiti pukee ja lähdetään jonnekin. Sama aamu- ja iltapalojen kanssa, vuorotellen kummallekin ruokaa suuhun, tiesivät että velipojan kanssa jaetaan, ja jos alkaa kiukutella siitä ei seuraa mitään hyvää.

Kaikki tämä höösäys lapsiin nykyaikana. Sain lapseni 2011 ja en todellakaan tiennyt näistä varhaiskasvatusjutuista ja siitä miten ollaan niin tunkemassa lapsia samaan muottiin, kuten neuvolat tekee. Mulle valkeni aika kummallisia asioita lapsen ensimmäisessä päiväkodissa. Normaaliinkin kehitykseen ollaan takertumassa epänormaalina ja tehdään siitä numero. Ja sitten lasu lasu ja vielä kerran lasu jota vanhemmat pelkäävät. Lapset hyppii silmille kun niitä ei enää osata/uskalleta kasvattaa. Koko yhteiskunta on jotenkin sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

Mies oli isä jo tavatessamme. Yllätys minulle lapsettomalle naiselle oli se, että yhteen muutettuamme mies oletti minun yksin hoitavan, ruokkivan , kasvattavan ja etenkin elättävän hänet ja hänen lapsensa. Mies itse huiteli missä satuu harrasteissa ja osteli kalliita vimpaimia niihin ja valitti aina rahan puutetta isoon ääneen. Minä maksoin kaikki elämisen viulut ruoat, vaateet, lääkärin, lääkkeet,  vuokrat jne.  Mies oli täysin työkykyinen ja sai useamman työtarjouksen joista aina kieltäytyi ties millä verukkein. Mies piti lapsilisät itsellään tietysti. Minä olen työkyvyttömyys eläkkeellä kuljen kuntoutuksessa ja olen palaamassa pitkäin sairastelun jälkeen takasin työelämään. En tiedä kauanko jaksan tätä "ihanuutta" enää.

Miksi sinä olet tuon miehen kanssa? Mikä siinä on niin ihanaa? Miksi rakastat sitä? Miksi ihmeessä olet tuollainen lapatossu? 

Myötähäpeä on nyt kyllä aika tapissa...

Se että en muuttunutkaan "äidiksi" tuosta noin vain. Ajattelin että lasten myötä kotona olo, kakkavaippojen vaihto, leikkipaikoilla istuskelu, muskarit, mammakaverit, iltapuurot, lasten piirretyt, hoplopit jne tuntuisivat omilta jutuilta, mutta ei. Viihdyn edelleen leffassa, ravintolaillallisilla, vieraissa kaupungeissa ja lasten mukanaan tuoma lasten maailma ei ole minun juttuni. Lapsiani toki rakastan mutta viettäisin heidän kanssaan aikaa mieluiten muualla kuin hiekkalaatikolla.

Syy Suomen heikkoon syntyvyyteen ei ole talousongelmissa, vaan lapsiperheiden yksinäisyydessä.

1. Sadepäivät on perseestä.

2. En saa äitiystäviä naapuristosta koska ajattelen eri tavalla äitiydestä ja lapsista kuin he. Olen hiekkalaatikolla siis vain rekvisiitta vaikka yritän jutella. Käymme siis nykyään vain sellaisina kellonaikoina kun tiedän ettei siellä ole muita. Parempi näin niin saan leikkiä ja touhuta pojan kanssa kahdestaan! Onneksi olen lisääntynyt ystävien kanssa samaan aikaan ja heidän kanssa voi puhua vaikka olisikin erilaisia ajatuksia.

3. Äitiys on ihmeellistä kilpavarustelua.

Minut yllätti synnytyksen jälkeinen masennus ja henkinen herkistyminen maailman lasten hädälle ihan eri tavoin mitä aiemmin, vaikka koin surua ennenkin näistä asioista. Yllätti myös se rakkaus, jota en laadullisesti ja määrällisesti ollut osannut edes kuvitella olevan. Yllätti se, miten satunnaisesta väsymyksestä ja rasituksesta en kuitenkaan musertunut vaan minusta tuli vahvempi ihminen. Yllätti, miten lapsi kasvatti ja kasvattaa minua. Yllätti, miten ne ennen lasta tylsältä kuulostaneet lapsiperhearkea tapahtumat tulivatkin merkityksellisiksi ja kiviksi oman lapsen myötä. Yllätti äitien keskinäinen kilpailu "oikeasta äitiydestä". Yllätti vapaaehtoislapsettomien raivo, koska kuvittelin jokaisen valinneen lapsettomuuden itse. Yllätti, että vauva.fi on täynnä parhaiten perhe-elämästä tietäviä veloja - en siis itse koskaan käynyt vauvapalstalla ennen lapsia, koska evvk silloin lapsiperheille suunnatut sivustot. Yllätti myös sama mitä joku jo sanoikin, kun työpaikan lapseton 40v riehui mun raskaudesta kuultuaan, miten äidit eivät hyväksy hänen lapsettomuuttaan, koska mua ei tulevana äitinä paskaakaan kiinnostanut jonkun muun lapseton valinta. Ei kyllä kiinnostanut ennen omaa lastakaan kenenkään muun elämänvalinnat sillä saralla.

Suurin yllätys oli huomata se, miten paljon lapsista on iloa itselle ja miten ihmeen hyvin kaikki kuitenkin järjestyy, vaikka lähtökohdat eivät olisikaan optimaalisia.

En tarvitse viisastelijoita kommentoimaan.

Eniten yllätti se, että mies teki itsarin, kun kumpikin lapsi oli alle 2,5. Kaikkien nähden, yhtäkkiä. Siitä seurasikin sitten tukiverkottomuutta, pelkoa (koska itsarin tehneen avovaimo on pelottava), totaalista yksinäisyyttä uudella paikkakunnalla, jonne oltiin muutettu, muiden ihmisten tietämistä ja neuvomista lapsia koskevissa asioissa, lasteni vertailu heidän tuttujensa lapsiin.

Omaa pelkoa siitä, miten elämä järjestyy ja mistä lapset jäävät paitsi isän lisäksi, huonommuuden tuntemista siitä, että olin ollut työtön enkä pystynyt siitä lähtemään työn hakuun, koska jouduin pitkään käyttämään rauhoittavia pillereitä.

Lapsia ei tahtonut millään saada tarhaankaan, koska olin työtön. Ihan väkipakolla ja subjektiiviseen oikeuteensa nojaten sain heidät sinne, koska tajusin etten ole parasta mahdollista seuraa väsymykseni kanssa. Kunnalta sain kerran viikossa kodinhoitajan alussa esim siksi että pystyin hoitamaan kauppa-asiat ja vaikka auton katsastuksen. Siis 7 tuntia/viikko.

Kaverit ja sukulaiset kaikkosivat pitkäksi aikaa. Ei soiteltu eikä kyselty kuinka pärjäämme. Itse aloin tuona aikana rukoilla ja luottaa siihen, että Jumala näkee meidän hätämme. Lasten vuoksi oli todella suuri huoli ja pelko siitä että kestänkö minä selväjärkisenä. Minua patisteltiin töihin (mihin?, olin ollut työtön jo 4 vuotta) ja lopulta kysyin kyselijöiltä, että pitäisikö lasten siis menettää toinenkin vanhempi kun ovat jo toisen menettäneet. Mielelläni olisin silti töihin mennyt, jos joku olisi huolinut. Ei kiitos -kirjeet tulivat tutuksi.

Lisääkin pointteja löytyy, mutta lapsiperhearki tosiaan menee aivan ympäri, kun toinen vanhempi kuolee. Se on kai sama, tekeekö itsarin vai kuoleeko johonkin muuhun. 

Olin itsekin valmistautunut lapsen tuloon melko hyvin ja olimme olleet mieheni kanssa yhdessä noin 9 vuotta yhdessä ennen vauvan saapumista, joten tunsin myös mieheni hyvin ja millaisen ihmisen kanssa olin perhettä perustamassa. Kuitenkin se hieman yllätti, miten paljon uusia, ärsyttäviä piirteitä kumppanista ilmeni (varmaan väsymyksestäkin johtuen) ensimmäisen lapsiperhevuoden aikana.

Miksi vela kirjoitat tähän ketjuun? Onko sinulla jotain annettavaa ketjuun, joka on oman kokemuspiirisi ulkopuolella?

En ajatellut lapsiperhearkea kovin pitkälle vauvan saatuani. Iso järkytys on ollut lapsen sosiaalisuus ja kaverin kaipuu. Meillä ravaa vieraita lapsia joka päivä leikkimässä ja lapsen kavereitten perheisiin on ollut "pakko" tutustua ja verkostoitua. Itse olen ollut lapsena (ja nyt aikuisena myös) hyvin omissa oloissani viihtyvä, ei meillä lapsuudessa ollut mitään kyläilykulttuuria tai leikkitreffejä. 

Olen luonteeltani tempperamenttinen ja ollut nuorempana varsin nopea kiihtymään.

Yllätyin siitä, miten kärsivällinen jaksan äitinä olla. Jaksan kaikki pienen lapsen kiukuttelut ja uhmat. Olen löytänyt aivan uusia piirteitä itsestäni!

Luulin, että tämä on urbaanilegenda mutta se olikin totta. Hiekkalaatikolla, vauvakerhossa, muskarissa, jne muut äidit tunsivat toisensa jo ennalta eikä heitä kiinnostanut tutustua muihin.

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että tämä on urbaanilegenda mutta se olikin totta. Hiekkalaatikolla, vauvakerhossa, muskarissa, jne muut äidit tunsivat toisensa jo ennalta eikä heitä kiinnostanut tutustua muihin.

Jatkan vielä perhekerhomammoista: niillä oli oikeasti värioksennustunika, leggingsit ja samanlainen trikoopipo kuin lapsella, nukkuivat perhepedissä, yli 2v lapsi kantoliinassa, imettivät leikki-ikäistä, juuri sellaisia stereotyyppisiä, joita en uskonut olevan olemassakaan. Ehkä ne ei siksi jutelleet mulle kun lapsi oli rattaissa... :D

Vierailija kirjoitti:

hmm... kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hmm... kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallisista ja ilmeisistäkin asioista on osa näkökään yllättynyt.

t. lapseton

Nopeasti löytyi se näsäviisas, joka kyllä tietää ja tuntee kaikki jutut jo etukäteen.   ;)

En minä esimerkiksi Helsingin kouluverkosta tai lastenvaatemerkeistä tiedä mitään, mutta oman ajan ja vapauden menetys tai se, että lapsiperheessä pitää laittaa ruokaa (ja tehdä muita kotitöitä) enemmän kuin lapsettomassa taloudessa, ovat kyllä suoranaisia itsestäänselvyyksiä. Jos vähänkin tekee tutkimustyötä ennen elämänsä suurimman päätöksen tekemistä, noista pitäisi kyllä olla tietoinen.

Ei minulle lasteni hankkiminen ollut elämäni suurin päätös.

Kyllä oli. Mikään muu pääös ei vaikuta ihmisen elämään yhtä perustavanlaatuisella tavalla kuin päätös vanhemmaksi ryhtymisestä.

Puhu vain itsestäsi. Minulle suurempi päätös oli kyllä elämänkumppanin valinta. Ja myös ammatin valinta. Mutta eniten puolison. Jos nämä valinnat olisi menneet poskelleen, eli ei olisi ollut hyvää kumppania eikä riittävää toimeentuloa, en olisi hankkinut lapsiakaan.

Tämä ei ole mielipidekysymys.

Minulla on kyllä aivan täysi oikeus mielipiteeseeni, enkä tarvitse siihen lupaa sinulta. Annapa kun arvaan: sinulla ei itselläsi ole lapsia. Menikö oikein?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että tämä on urbaanilegenda mutta se olikin totta. Hiekkalaatikolla, vauvakerhossa, muskarissa, jne muut äidit tunsivat toisensa jo ennalta eikä heitä kiinnostanut tutustua muihin.

Jatkan vielä perhekerhomammoista: niillä oli oikeasti värioksennustunika, leggingsit ja samanlainen trikoopipo kuin lapsella, nukkuivat perhepedissä, yli 2v lapsi kantoliinassa, imettivät leikki-ikäistä, juuri sellaisia stereotyyppisiä, joita en uskonut olevan olemassakaan. Ehkä ne ei siksi jutelleet mulle kun lapsi oli rattaissa... :D

Meillä oli vähän sama meno. Kolme äitiä rivissä inttivät minulta, että miksi en enää imetä, kun lapseni oli 11kk. Lisäksi kaikki muut äidit olivat yli kymmenen vuotta minua nuorempia ja katsoivat ja kohtelivat minua kuin teiniäitiä. Olin 25-vuotias, kun lapseni syntyi. En olisi uskonut, että kotiäitien kesken on noin absurdi meno.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten täyteläistä, hauskaa ja merkityksellistä elämä omien lasten kanssa on. Esimerkiksi vanhenevien vanhempien murheet, lapsettomien kavereiden omaan napaan tuijotteleva egoismi... aivan sama. Valivali-meininki tuntuu kaukaiselta, kun oma perhe on "se oma jengi", jonka kanssa voi mennä, tehdä ja touhuta.

On mahtavaa jutella leffoista ja kirjoista oman esiteinin kanssa, katsoa yhdessä oman nuoruuden suosikkileffoja kuten Matrixia ja Top Gunia kädet yhteisessä popcorn-kulhossa, tuntea kymmenvuotiaan tiukka iltahalaus ja kostea pusu "äiti sä oot ihana" -lauseen säestyksellä. Jopa ruotsin verbitaivutusten kysely omalta lapselta on hienoa, kun näkee sen oivalluksen valon syttyvän toisen silmissä.

Kukaan ei etukäteen kertonut, että lapsen hankkiessa saa itselleen ihanan oman jengin, uusia kavereita, joiden kanssa voi vitsailla, jutella elämästä, pelleillä, uida, fillaroida, halailla, kokkailla, leipoa... Meillä perhe-elämä on muuttunut sitä hauskemmaksi, mitä vanhemmiksi lapset ovat tulleet.

Omien vanhempien kuihtuminen ja vanheneminen tai oma ikääntyminen tuntuvat paljon kepeämmiltä, kun näkee nämä ihanat, kirkassilmäiset, hassut ja fiksut tyypit, jotka olemme saaneet aikaiseksi omasta epätäydellisyydestämme huolimatta. Tulevaisuuden ihmiset.

Lapseton työkaverini päivittelee aina ääneen konttorissa, kuinka perheelliset aina "kyseenalaistavat" hänen valintansa olla lapseton. Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti.

Äsken kännykkä piippasi. Kymmenvuotias se siellä lähetteli sydämiä isille ja äidille perheen omassa Whatsupp -ryhmässä. Voi suloisuus.

Jotenkin huvittavaa, kun palstamammat yrittävät kuvailla lapsiperhe-elämää mahdollisimman ihannoivaan sävyyn, ja lopputulos on juuri päinvastainen, luotaantyötävä kuvaus todella tympeästä elämäntavasta.

Kiitos vain, mutta tiedän ihan hyvin, minkälaista vanhemmuus on, ja juuri siksi en sitä haluakaan kokea.

AI tänne saa kirjoittaa ainoastaan negatiivisia yllättäviä asioita perhe-elämästä? Kaikki kuu on valetta ja liioittelua? Ei ne ihmiset niitä lapsia tekisi montakin jos se olisi pelkkää paskaa ja kuraa. Voithan sinä niin uskotella itsellesi. Ethän tiedä totuutta kokeilematta. Eikä onneksi sinun tarvitsekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että lapsi voi olla niin itsepäinen ja tempperamenttinen ja kuinka rankkaa se voi olla vaikka lapsi on rakas. Kaikkea yritin, selitin, yritin harhauttaa, lukea kirjaa, sai valita mitkä vaatteet, talvikengät ei mennyt jalkaan. Nostin ulos "sitten olet valmis, odota äitiä ulkona". Kolmannella kysymisellä sisään pukemaan ja sama rumba joka päivä kuukausia, kolmena talvena 2-4 vuotiaana. Kakkosen tarvi testata kerran niin seuraavanakin vuonna muisti että kengät tarvii, mutta testaa ihan järkysti 5-8v, pieni ja suuri yhtäaikaa. Monessa asiassa oli tarrataulu ja palkkiot käytössä isommalla. Ei moisia mun lapsuudessa.

Toinen kuinka rankkaa lastenkutsujen järjestäminen on kaiken muun keralla. Hatunnosto äidilleni jutusta joka lapsena oli itsestäänselvyys.

Kumman suvusta tuo itsepäisyys tulee? Minulla itselläni menisi hermot, meillä on kaksoset eikä todellakaan niiltä ensimmäisten vuosien aikana kyselty puetaanko ja laitetaanko kengät, ne laitettiin väkisin ja kakara pihalle, tottuivat tosin siihen niin hyvin etteivät juuri koskaan laittaneet hanttiin, kun tiesivät että nyt isi tai äiti pukee ja lähdetään jonnekin. Sama aamu- ja iltapalojen kanssa, vuorotellen kummallekin ruokaa suuhun, tiesivät että velipojan kanssa jaetaan, ja jos alkaa kiukutella siitä ei seuraa mitään hyvää.

Oikeasti tempperamenttiselle lapselle on ihan sama tehdäänkö asiat aina samalla tavalla vai ei, sillä hän kun on päättänyt kiukuta niin hän myös kiukkuaa. Sääntö, että kun tehdään aina samalla tavalla niin lapsi oppii ja tottuu, eikä kiukuttele, toimii varmasti suurimpaan osaan lapsista. Silti oikeasti tempperamenttiset ja/tai emootioiltaan negatiivisesti virittyneet kiukkuavat, jos ovat niin päättäneet. 

Minulla on kolme lasta. Jos olisi vain keskimmäinen, kuvittelisin varmasti olemani erinomainen äiti. Onneksi on kuopus, joka todella on valaissut minua omista kasvatustaidoistani. Häntä ei oikeasti edes voinut oikein kasvattaa vaan ohjata pelkästään oikeaan suuntaan. Hän tuntui olevan täysin piittaamaton muiden mielipiteistä, tarvitsi tuhansia toistoja ennen kuin asiat menivät jakeluun, kiihtyi nollasta sataan sekunnissa jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaisesti hänelle tärkeissä asioissa sekä todella ilmaisi oman tahtonsa hyvin voimakkaasti. Jo taaperona suuttuessaan hakkasi päätään vaikka asfalttiin, jos kiivastui. Ihan fiksu lapsi hänestäkin kasvoi, lahjakas ja periksiantamaton urheilijanuorukainen, joka on nykyisin kohtelias herrasmies. 

Pointtina siis se, että en alkaisi omia kasvatustaitoja kehumaan hirveän paljoa. Koskaan ei tiedä millainen vanhempi olisi toiseinlaiselle lapselle.