Te jotka ette muista lapsuuttanne, eikö se häiritse? Tule paniikki?

Vierailija kirjoitti:

Mulla ensimmäinen muistikuva joskus 6 v. Nyt sekin on haalistunut.

En ole koskaan muistanu oikeestaan mitään. Pieni muistikapasiteetti.

Eikä ole oikeastaan häirinny elämää. En vaan oo mikään tarinankertoja, edes hienoista lomamatkoista en vuoden päästä saa helpolla mitään tarkkoja muistikuvia.

Olen matemaattisesti lahjakas ja akateeminen. Ja menestynyt.

Ehkä olet täyttänyt muilla asioilla sen muistikapasiteetin. En tiedä miten mahtaa olla, voiko ne lapsuuden muistot tulla sitten vanhana mieleen? Aina sanotaan että kun vanhana alkaa muisti heiketä, unohtaa mitä söi lounaaksi mutta muistaa mitä teki viisivuotiaana.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä yksi, jonka muistot alkavat varsinaisesti vasta aikuisiältä. Yksittäisiä välähdyksiä on, ja sitten tiedän asioita joita on tapahtunut, eli mulle on kerrottu, mutta itse en muista.

Aktiivisen unohtamisen tulos. Ainoa tapa selvitä ilman itsemurhaa.

Taustalla ei ole väkivaltaa, tai hyväksikäyttöä tai muuta "vakavaa". Vanhemmat ei vaan välittäneet, ei yhtään ystävää. Aina olin yksin.

Äiti tykkäsi vauvoista. Ja sitten niitä tekivät neljä. Äiti siis tykkää vauvoista ja taaperoista, sen jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa. Isä läsnä fyysisesti, henkisesti en ole varmaan ikinä tavannut.

Mua pidettiin kotona siihen asti että koulu alkoi. Kotona oli joko äiti nuoremman sisaruksen kanssa tai joku vanhempien tuttu/sukulainen hoitajana. Hoitaja vaihtui monta kertaa vuodessa, eli piti nopeasti oppia se ettei kehenkään voi kiintyä.

Kun koulu alkoi en tuntenut ketään, enkä osannut olla muiden lasten kanssa. Koko ala-aste ja yläaste pelkkää kiusaamista. Vanhempia ei siis mun asiat kiinnostaneet pätkääkään. Yläasteen ajan äiti kävikin vain kotona nukkumassa, ja muuttikin sitten pois. Isä edelleen fyysisesti läsnä, muutaman vuoden, kunnes löysi itselleen uuden perheen, minkä jälkeen mä sisaruksineni lakkasin olemasta.

Lukion ajan asuin neljästään sisarusten kanssa vanhassa kodissa. Isä maksoi asumisen ja toi ruokaa kaappiin. Tässä vaiheessa olin jo ollut käytännössä koko elämäni yksin, en edes osannut olla muiden kanssa vaikka nyt vaihtui ihmiset ympärillä. Yksin siis. Kouluun, kotiin, kouluun, kotiin... Kun tuli 18 täuteen, tuli lisäksi työpaikka. Saattoi mennä kuukausia etten puhunut sanaakaan kenellekään.

Sitten ammattikorkeakouluun ja muutto eri paikkakunnalle. Kouluun, töihin, kotiin, kouluun töihin, kotiin... Ja aina yksin.

Pakko unohtaa, että pystyi jatkamaan. Se yksinäisyys on niin musertavaa.

Jossain vaiheessa fyysiset tarpeet ajoi etsimään panoseuraa. Rumaksi on aina haukuttu, mutta sitä ei ollut vaikeaa löytää. Vaikuttaa siltä etten sittenkään ole ruma. Yhdestä tällaisesta sitten kehkeytyi suhde toisen "erakon" kanssa. En tiedä miten sinä kävi niin, ehkä tunnistettiin toisemme, molemmat samalla tavalla rikki. 15 vuotta ollaan oltu yhdessä. Tämän ajan muistan. Sitä ennen en oikein mitään.

Turha ehdottaa terapiaa. Se olisi monta vuosikymmentä myöhässä. Nyt on ok, turha niitä menneitä on enää kaivella.

Hyvähän se on että tiedät kuitenkin sen miten sun elämä on mennyt ja miksi niitä muistoja ei niin hirveästi ole. Oletko sisarustesi kanssa tekemisissä?  Miten he ovat kokeneet lapsuutenne? Ovatko yhtä rikki? Voi olla että sullakin jossain kriisikohdassa tulee vielä mieleen noita asioita joita olet aktiivisesti unohtanut, jos ei tule, niin mikäpä siinä jos ei ole tarvetta niitä kaivella.

ap

Ei olla tekemisissä. Yksi perheellinen, terapiassa. Kaksi työtöntä alkoholista.

Onhan tässä elämää vielä edessä. Voi olla että joskus tulee jotain pintaan. Tähän mennessä ei ole tullut. Enkä kaipaa.