Lue keskustelun säännöt.
Te jotka ette muista lapsuuttanne, eikö se häiritse? Tule paniikki?
16.07.2017 |
Jos mulla olisi elämästä iso ja tärkeä osa niin että en muistaisi siitä mitään, niin kyllä iskisi paniikki, kun ei yhtään tietäisi mitä on tapahtunut. Sehän olisi kuin jonkun onnettomuuden jälkeinen muistinmenetys. Jotkut sanoo ihan kuin se olisi normaalia, että en minä muista minkälainen lapsi olin, ja minkälaista oli elää "lapsiperheessä". Mun mielestä jos ei muista, täytyy olla jotain traumaattista tapahtunut. Kyllähän nyt pitää omat lapsuuden ystävät muistaa, omat mielikuvitusleikit ja lelut, synttärit, kesälomat, huvipuistot, lempiruuat, isovanhemmat, sisarukset... miten voi olla muistamatta vaikka sen kun meni ekalle kouluun? Tai yläasteelle?
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyshän nimenomaan usein vaikuttaa nykyhetkeen, mitä vähemmän tiedostaa miten mikäkin asia itseen vaikuttaa niin sitä enemmän on alitajuntansa armoilla ja ihmettelee vain että esim "miksi aina valitsen pettäviä miehiä".
Nuo ovat kaksi eri asiaa. Ainakin itse osaan todellakin ottaa menneisyydestä opiksi, vaikka mieli autuaasti on pyyhkinyt rumimmat yksityiskohdat mielestä. Osan toki muistan muistelemalla, osaa en kunnolla muistelemallakaan. En halua viettää nykyisyyttäni menneisyyteni raskauttamana, joten on ihan mukavaa, että ne muistot eivät vainoa minua vaan saan elää nyt hyvää elämää.
Miten voit päätellä omasta itsestäsi yhtään mitään jos lapsuus ja murrosikä on pelkkää tyhjää? Et muista mitään minkälaisissa olosuhteissa olet kehittynyt ihmiseksi joka nyt olet, ihmisen persoona on 12 ikävuoteen mennessä valmis, ja jos ei muista mitään siltä ajalta, niin aika hukassa varmasti on itsensä kanssa. Ei voi ottaa opikseen mistään mitä ei tiedä edes tapahtuneen.
ap
http://www.iltalehti.fi/mieli/2016041221404623_md.shtml
"On sanottu, että ihmisen identiteetissä on hyvin pitkälti kysymys juuri oman elämän tapahtumien muistamisesta.
Susiella on kuitenkin vahva identiteetti. Hän on liberaali, valkoinen nainen, joka meni naimisiin mustan miehen kanssa, vaikka hänen isänsä oli liittoa vastaan. Hän on herkkä ja hieman arka, hauska, utelias ja intuitiivinen. Hänellä on harrastuksia, mielipiteitä ja ystäviä.
Vaikka hän ei muista, mitä hän on tehnyt, hän tietää, kuka hän on."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitkä asiat omasta historiastasi ovat sinulle tärkeitä?
En muista juuri mitään alle 10-vuotiaana olostani, ja muistikuvat vain vähenevät vuosi vuodelta. Mikä olisi AP:lle sopiva määrä?No kuvaile minkälainen lapsi olit alle 10 vuotiaana? Minkälainen lapsuudenperheesi oli? Miten vietit lomat? Oliko vanhempasi ankaria kasvattajia vai vapaan kasvatuksen kannattajia? Leikkivätkö vanhempasi kanssasi vai eivät? Olitko yhteydessä sukulaisten kanssa? Olitko yötä isovanhemmilla? Leikitkö serkkujen kanssa? Oliko sinulla kavereita? Tunsitko yksinäisyyttä tai pelkoa joskus? Mikä oli lempileikkisi? Minkä ikäisenä opit ajamaan pyörällä ja lukemaan? Tykkäsitkö mennä kouluun? Pärjäsitkö koulussa hyvin vai huonosti?
ap
Miksi nämä asiat ovat edes tärkeitä sinulle? Mitä väliä niillä enää on, eikö tärkeämpää ole keskittyä nykyhetkeen ja tulevaan? Miksi haluat takertua noin epätoivoisesti menneeseen että kaikki on muistettava? Vertaatko nykyelämääsi menneisyyteesi jatkuvasti, vai mistä johtuu tämä pakonomainen tarve muistaa jotakin jolle ei voi enää mitään?
Elämässä on mukavaa rauhoittua ja ajatella elämää. Tuntuu tyhjältä jos painaa elämässä eteenpäin ilman juuria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, jatkuva paniikki kaikista maailman asioista joita en tiedä tapahtuneen.
Jos tänään joutuisit onnettomuuteen ja unohtaisit edelliset 10-20 vuotta, niin eikö häiritsisi yhtään? Et muistaisi työpaikkaasi, opiskelua, miestä, sisaruksia, harrastuksia tai edes kotiasi, menisit asuntoon joka näyttäisi täysin vieraalta, vieras mies tulisi nukkumaan kanssasi samaan sänkyyn ja vieraat lapset tulisivat syliin, et tietäisi missä kaapissa säilytät kahvia tai alushousujasi.
ap
Itse jouduin noin 10 vuotta sitten onnettomuuteen jossa menetin muistini. Muistin vain perheeni, missä asun ja mitä koulua kävin. Vieläkin tulee pätkiä jolloin en muista edes kuka olen. Entisistä kavereista muistan vain pari, nimet unohtuu aina välillä mutta naamat ovat suht. tuttuja.
Eipä häiritse se mistä en tiedä. Nykyhetki ja tuleva on tärkeämpi kuin se, mitä ei ole enää olemassa minulle. Oman itsensä unohtaminen tosin välillä hämmentää, mutta asian hyväksyy ajan kuluessa ja antaa asian olla. Hyväksyn itseni ja muistamattomuuteni sellaisina kuin ne ovat, koska ne ovat osa kokonaisuuttani. En murehdi turhia asioita joihin en voi enää vaikuttaa, tai joista en tiedä kun ne eivät vaikuta enää millään lailla.
Eikö mitenkään hätkähdyttänyt kun huomasit että olet menettänyt muistisi?
ap
Lapsuuden traumojen käsitteleminen ei muuta mihinkään sitä faktaa että lapsuus oli järkyttävä ja hirveä. Sitä vain romahtaa pahemmin muistaessaan miten p*skaan maailmaan syntyi ja kuinka epäonninen on muihin verrattuna. Minä en ainakaan halua palata niihin aikoihin vaan keskittyä nykyhetkeen, menneisyys ei määrittele minua ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin mistä asti sitä elämää pitää muistaa? Muistan kyllä koulusta asti, mutta sitä ennen vain sellaisia irrallisia välähdyksiä.
No normaalisti kai muistaa suurinpiirtein viisivuotiaasta, minä muistan joitain hetkiä jo alle 2v. mutta neljä-viisivuotiaasta asti alan muistaa minkälaista elämäni oli, yksittäisi tapahtumia tietysti on, mutta se yleinen tieto että mitä se arki oli, mitä yleensä tein. Päivähoitopaikan muistan, minkälaisia ruokia siellä oli, miten täti pakotti syömään silakkapihvejä ja tungin ne salaa vakosamettihousujen taskuun, ja perunat salakuljetin roskiin yksi kerrallaan kun täti kävi jossain pois keittiöstä, minkälaisia ruokia isoäiti teki ja miten hyräilin syödessäni kun oli hyvää ruokaa esim. jauhelihakastiketta, miten inhosin samettia ja poolopaitoja, minkälaisia leikkejä leikin pihalla, mitä tein toisten lasten kanssa, miten kävin lähikaupasta ostamassa irtokarkkeja ja muisteja, miten pelkäsin isoja poikia pihalla ja hoitopaikassa, miten mietin yksin hiekkalaatikolla ollessani että minkähänlainen minä olen kun olen 10v tai 15v.
Outoa olisi jos ei muistasi yhtään minkälainen oli lapsena, onko ollut ujo vai riehuja, onko tykännyt piirtää, onko leikkinyt autoilla vai nukeilla, onko ollut kavereita vai ei, onko käynyt laskettelemassa pulkalla tai rannalla pulikoimassa rantavedessä....
ap
Semmosta se on, mieli on armollinen. Tiedän, että vanhemmat erosivat, kun olin neljä-viisi. Siihen asti olin ollut isän tyttö. Isä hylkäsi minut erossa kokonaan. Äidin kanssa en uskaltanut asiasta puhua mitään, pelkäsin että hänkin romahtaa/jättää tms. Leikittiin siis, ettei mitään tapahtunut.
Sellaiset todelliset muistikuvat alkavat jostain 7 vuoden tienoilta. Sitä ennen on väläyksiä sekä toki tiedän asioita, vaikka en itse niitä muista.
Tuonkin vanhemmilla turha ero luultavasti. Erossa menetti isänsä, joka oli ollut hyvä. Erot traumatisoivat lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsuuden traumojen käsitteleminen ei muuta mihinkään sitä faktaa että lapsuus oli järkyttävä ja hirveä. Sitä vain romahtaa pahemmin muistaessaan miten p*skaan maailmaan syntyi ja kuinka epäonninen on muihin verrattuna. Minä en ainakaan halua palata niihin aikoihin vaan keskittyä nykyhetkeen, menneisyys ei määrittele minua ihmisenä.
Traumojen kanssa on helpomi elää jos käsittelee. Niiden torjuminen kasaantuu ja jossain kohtaa se tulee vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Lapsuuden traumojen käsitteleminen ei muuta mihinkään sitä faktaa että lapsuus oli järkyttävä ja hirveä. Sitä vain romahtaa pahemmin muistaessaan miten p*skaan maailmaan syntyi ja kuinka epäonninen on muihin verrattuna. Minä en ainakaan halua palata niihin aikoihin vaan keskittyä nykyhetkeen, menneisyys ei määrittele minua ihmisenä.
Mutta sinäkin muistat ja tiedät. Et voi sanoa että et muista mitään etkä tiedä yhtään minkälainen lapsi olit.
Jos ei muista mitään, ei muista oliko onnellinen, kauhea vai tavallinen lapsuus.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, jatkuva paniikki kaikista maailman asioista joita en tiedä tapahtuneen.
Jos tänään joutuisit onnettomuuteen ja unohtaisit edelliset 10-20 vuotta, niin eikö häiritsisi yhtään? Et muistaisi työpaikkaasi, opiskelua, miestä, sisaruksia, harrastuksia tai edes kotiasi, menisit asuntoon joka näyttäisi täysin vieraalta, vieras mies tulisi nukkumaan kanssasi samaan sänkyyn ja vieraat lapset tulisivat syliin, et tietäisi missä kaapissa säilytät kahvia tai alushousujasi.
ap
Itse jouduin noin 10 vuotta sitten onnettomuuteen jossa menetin muistini. Muistin vain perheeni, missä asun ja mitä koulua kävin. Vieläkin tulee pätkiä jolloin en muista edes kuka olen. Entisistä kavereista muistan vain pari, nimet unohtuu aina välillä mutta naamat ovat suht. tuttuja.
Eipä häiritse se mistä en tiedä. Nykyhetki ja tuleva on tärkeämpi kuin se, mitä ei ole enää olemassa minulle. Oman itsensä unohtaminen tosin välillä hämmentää, mutta asian hyväksyy ajan kuluessa ja antaa asian olla. Hyväksyn itseni ja muistamattomuuteni sellaisina kuin ne ovat, koska ne ovat osa kokonaisuuttani. En murehdi turhia asioita joihin en voi enää vaikuttaa, tai joista en tiedä kun ne eivät vaikuta enää millään lailla.
Eikö mitenkään hätkähdyttänyt kun huomasit että olet menettänyt muistisi?
ap
No vähän siinä herätessä tuli sellainen "mitäs v!ddua" olo joka kesti pari kuukautta, mutta keskityin elämään. Aloitin puhtaalta pöydältä ja lähdin rakentamaan elämääni uudelleen. En pahemmin edes yritä muistella onnettomuutta edeltävää aikaa, koska tuleva kiinnostaa enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, jatkuva paniikki kaikista maailman asioista joita en tiedä tapahtuneen.
Jos tänään joutuisit onnettomuuteen ja unohtaisit edelliset 10-20 vuotta, niin eikö häiritsisi yhtään? Et muistaisi työpaikkaasi, opiskelua, miestä, sisaruksia, harrastuksia tai edes kotiasi, menisit asuntoon joka näyttäisi täysin vieraalta, vieras mies tulisi nukkumaan kanssasi samaan sänkyyn ja vieraat lapset tulisivat syliin, et tietäisi missä kaapissa säilytät kahvia tai alushousujasi.
ap
Itse jouduin noin 10 vuotta sitten onnettomuuteen jossa menetin muistini. Muistin vain perheeni, missä asun ja mitä koulua kävin. Vieläkin tulee pätkiä jolloin en muista edes kuka olen. Entisistä kavereista muistan vain pari, nimet unohtuu aina välillä mutta naamat ovat suht. tuttuja.
Eipä häiritse se mistä en tiedä. Nykyhetki ja tuleva on tärkeämpi kuin se, mitä ei ole enää olemassa minulle. Oman itsensä unohtaminen tosin välillä hämmentää, mutta asian hyväksyy ajan kuluessa ja antaa asian olla. Hyväksyn itseni ja muistamattomuuteni sellaisina kuin ne ovat, koska ne ovat osa kokonaisuuttani. En murehdi turhia asioita joihin en voi enää vaikuttaa, tai joista en tiedä kun ne eivät vaikuta enää millään lailla.
Eikö mitenkään hätkähdyttänyt kun huomasit että olet menettänyt muistisi?
ap
No vähän siinä herätessä tuli sellainen "mitäs v!ddua" olo joka kesti pari kuukautta, mutta keskityin elämään. Aloitin puhtaalta pöydältä ja lähdin rakentamaan elämääni uudelleen. En pahemmin edes yritä muistella onnettomuutta edeltävää aikaa, koska tuleva kiinnostaa enemmän.
Traumatisoivan lapsuuden ja aivovamman vertailu on mielestäni järjetöntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, jatkuva paniikki kaikista maailman asioista joita en tiedä tapahtuneen.
Jos tänään joutuisit onnettomuuteen ja unohtaisit edelliset 10-20 vuotta, niin eikö häiritsisi yhtään? Et muistaisi työpaikkaasi, opiskelua, miestä, sisaruksia, harrastuksia tai edes kotiasi, menisit asuntoon joka näyttäisi täysin vieraalta, vieras mies tulisi nukkumaan kanssasi samaan sänkyyn ja vieraat lapset tulisivat syliin, et tietäisi missä kaapissa säilytät kahvia tai alushousujasi.
ap
Itse jouduin noin 10 vuotta sitten onnettomuuteen jossa menetin muistini. Muistin vain perheeni, missä asun ja mitä koulua kävin. Vieläkin tulee pätkiä jolloin en muista edes kuka olen. Entisistä kavereista muistan vain pari, nimet unohtuu aina välillä mutta naamat ovat suht. tuttuja.
Eipä häiritse se mistä en tiedä. Nykyhetki ja tuleva on tärkeämpi kuin se, mitä ei ole enää olemassa minulle. Oman itsensä unohtaminen tosin välillä hämmentää, mutta asian hyväksyy ajan kuluessa ja antaa asian olla. Hyväksyn itseni ja muistamattomuuteni sellaisina kuin ne ovat, koska ne ovat osa kokonaisuuttani. En murehdi turhia asioita joihin en voi enää vaikuttaa, tai joista en tiedä kun ne eivät vaikuta enää millään lailla.
Eikö mitenkään hätkähdyttänyt kun huomasit että olet menettänyt muistisi?
ap
No vähän siinä herätessä tuli sellainen "mitäs v!ddua" olo joka kesti pari kuukautta, mutta keskityin elämään. Aloitin puhtaalta pöydältä ja lähdin rakentamaan elämääni uudelleen. En pahemmin edes yritä muistella onnettomuutta edeltävää aikaa, koska tuleva kiinnostaa enemmän.
Traumatisoivan lapsuuden ja aivovamman vertailu on mielestäni järjetöntä.
Kuka tässä niitä kahta nyt on vertaillut? Ja mistä ylipäätään tiedät että kyseessä on juurikin aivovamma? Se ei ole ainut muistinmenetyksen aiheuttaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitkä asiat omasta historiastasi ovat sinulle tärkeitä?
En muista juuri mitään alle 10-vuotiaana olostani, ja muistikuvat vain vähenevät vuosi vuodelta. Mikä olisi AP:lle sopiva määrä?No kuvaile minkälainen lapsi olit alle 10 vuotiaana? Minkälainen lapsuudenperheesi oli? Miten vietit lomat? Oliko vanhempasi ankaria kasvattajia vai vapaan kasvatuksen kannattajia? Leikkivätkö vanhempasi kanssasi vai eivät? Olitko yhteydessä sukulaisten kanssa? Olitko yötä isovanhemmilla? Leikitkö serkkujen kanssa? Oliko sinulla kavereita? Tunsitko yksinäisyyttä tai pelkoa joskus? Mikä oli lempileikkisi? Minkä ikäisenä opit ajamaan pyörällä ja lukemaan? Tykkäsitkö mennä kouluun? Pärjäsitkö koulussa hyvin vai huonosti?
ap
Olin hiljainen lapsi, ainakin omasta mielestäni. Lapsuudenperheeni oli tyyliä uravanhemmat, mutta nainen on päävastuussa lapsista. Lomalla käytiin välillä ulkomailla, välillä isovanhemmilla. En muista, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani, mutta kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestani. Olin yhteydessä sukulaisten kanssa ja olin yötä isovanhemmillani. Leikin serkkujeni kanssa, olen osan kanssa nykyäänkin erittäin läheinen. Minulla oli kavereita. En tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa. Lempileikkiäni en osaa sanoa. Opin ajamaan pyörää n. 4-vuotiaana, mutta en itse muista sitä. En tykännyt mennä kouluun, pärjäsin koulussa hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, jatkuva paniikki kaikista maailman asioista joita en tiedä tapahtuneen.
Jos tänään joutuisit onnettomuuteen ja unohtaisit edelliset 10-20 vuotta, niin eikö häiritsisi yhtään? Et muistaisi työpaikkaasi, opiskelua, miestä, sisaruksia, harrastuksia tai edes kotiasi, menisit asuntoon joka näyttäisi täysin vieraalta, vieras mies tulisi nukkumaan kanssasi samaan sänkyyn ja vieraat lapset tulisivat syliin, et tietäisi missä kaapissa säilytät kahvia tai alushousujasi.
ap
Itse jouduin noin 10 vuotta sitten onnettomuuteen jossa menetin muistini. Muistin vain perheeni, missä asun ja mitä koulua kävin. Vieläkin tulee pätkiä jolloin en muista edes kuka olen. Entisistä kavereista muistan vain pari, nimet unohtuu aina välillä mutta naamat ovat suht. tuttuja.
Eipä häiritse se mistä en tiedä. Nykyhetki ja tuleva on tärkeämpi kuin se, mitä ei ole enää olemassa minulle. Oman itsensä unohtaminen tosin välillä hämmentää, mutta asian hyväksyy ajan kuluessa ja antaa asian olla. Hyväksyn itseni ja muistamattomuuteni sellaisina kuin ne ovat, koska ne ovat osa kokonaisuuttani. En murehdi turhia asioita joihin en voi enää vaikuttaa, tai joista en tiedä kun ne eivät vaikuta enää millään lailla.
Eikö mitenkään hätkähdyttänyt kun huomasit että olet menettänyt muistisi?
ap
No vähän siinä herätessä tuli sellainen "mitäs v!ddua" olo joka kesti pari kuukautta, mutta keskityin elämään. Aloitin puhtaalta pöydältä ja lähdin rakentamaan elämääni uudelleen. En pahemmin edes yritä muistella onnettomuutta edeltävää aikaa, koska tuleva kiinnostaa enemmän.
Traumatisoivan lapsuuden ja aivovamman vertailu on mielestäni järjetöntä.
Olipas omituinen puskasta heitetty kommentti. En ole vertaillut kumpaakaan toisiinsa. Eikä muistinmenetykseni aiheuttaja ollut aivovamma.
Ei ole tapanani panikoida, koska siitä ei ole mitään hyötyä. En ole erityisemmin muistellut lapsuuttani ellei ole joku tietty asia, jonka haluan sieltä yrittää kaivaa. Ehkä se olisi hyvää treeniä aivoille yrittää muistaa vanhoja asioita useammin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, jatkuva paniikki kaikista maailman asioista joita en tiedä tapahtuneen.
Jos tänään joutuisit onnettomuuteen ja unohtaisit edelliset 10-20 vuotta, niin eikö häiritsisi yhtään? Et muistaisi työpaikkaasi, opiskelua, miestä, sisaruksia, harrastuksia tai edes kotiasi, menisit asuntoon joka näyttäisi täysin vieraalta, vieras mies tulisi nukkumaan kanssasi samaan sänkyyn ja vieraat lapset tulisivat syliin, et tietäisi missä kaapissa säilytät kahvia tai alushousujasi.
ap
Itse jouduin noin 10 vuotta sitten onnettomuuteen jossa menetin muistini. Muistin vain perheeni, missä asun ja mitä koulua kävin. Vieläkin tulee pätkiä jolloin en muista edes kuka olen. Entisistä kavereista muistan vain pari, nimet unohtuu aina välillä mutta naamat ovat suht. tuttuja.
Eipä häiritse se mistä en tiedä. Nykyhetki ja tuleva on tärkeämpi kuin se, mitä ei ole enää olemassa minulle. Oman itsensä unohtaminen tosin välillä hämmentää, mutta asian hyväksyy ajan kuluessa ja antaa asian olla. Hyväksyn itseni ja muistamattomuuteni sellaisina kuin ne ovat, koska ne ovat osa kokonaisuuttani. En murehdi turhia asioita joihin en voi enää vaikuttaa, tai joista en tiedä kun ne eivät vaikuta enää millään lailla.
Eikö mitenkään hätkähdyttänyt kun huomasit että olet menettänyt muistisi?
ap
No vähän siinä herätessä tuli sellainen "mitäs v!ddua" olo joka kesti pari kuukautta, mutta keskityin elämään. Aloitin puhtaalta pöydältä ja lähdin rakentamaan elämääni uudelleen. En pahemmin edes yritä muistella onnettomuutta edeltävää aikaa, koska tuleva kiinnostaa enemmän.
No sulla on siinä mielessä erilainen tilanne, että sinä tiedät miksi et muista, sulla on fyysinen vamma jonka takia olet unohtanut, eikä vaan niin että et vaan muista yhtään mitään.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitkä asiat omasta historiastasi ovat sinulle tärkeitä?
En muista juuri mitään alle 10-vuotiaana olostani, ja muistikuvat vain vähenevät vuosi vuodelta. Mikä olisi AP:lle sopiva määrä?No kuvaile minkälainen lapsi olit alle 10 vuotiaana? Minkälainen lapsuudenperheesi oli? Miten vietit lomat? Oliko vanhempasi ankaria kasvattajia vai vapaan kasvatuksen kannattajia? Leikkivätkö vanhempasi kanssasi vai eivät? Olitko yhteydessä sukulaisten kanssa? Olitko yötä isovanhemmilla? Leikitkö serkkujen kanssa? Oliko sinulla kavereita? Tunsitko yksinäisyyttä tai pelkoa joskus? Mikä oli lempileikkisi? Minkä ikäisenä opit ajamaan pyörällä ja lukemaan? Tykkäsitkö mennä kouluun? Pärjäsitkö koulussa hyvin vai huonosti?
ap
Olin hiljainen lapsi, ainakin omasta mielestäni. Lapsuudenperheeni oli tyyliä uravanhemmat, mutta nainen on päävastuussa lapsista. Lomalla käytiin välillä ulkomailla, välillä isovanhemmilla. En muista, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani, mutta kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestani. Olin yhteydessä sukulaisten kanssa ja olin yötä isovanhemmillani. Leikin serkkujeni kanssa, olen osan kanssa nykyäänkin erittäin läheinen. Minulla oli kavereita. En tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa. Lempileikkiäni en osaa sanoa. Opin ajamaan pyörää n. 4-vuotiaana, mutta en itse muista sitä. En tykännyt mennä kouluun, pärjäsin koulussa hyvin.
Niin, sinä muistat aika paljon asioita, ja tiedät vielä lisää. Tämä on normaalia. Se ei ole normaalia mikä on tällä palstalla yleistä, että ei muista yhtään mitään.
ap
Onko se aina merkki kauheasta traumaattisesta lapsuudesta jos ei muista mitään?
Jos sulla on kaikki ihan ok normaalia elämää siitä asti kun muistat elämääsi, mutta se on vasta jotain 15-17v, niin ajatteletko että sulla on ollut normaali lapsuuskin, vai että täytyy olla jotain kauheaa tapahtunut miksi olen unohtanut yhtäkkiä tietyssä iässä kaiken menneen?
ap
Mulla ja mun veljellä oli aika murheellinen lapsuus. Minä muistan lapsuudesta aika paljon, veljeni ei kuulemma oikein mitään. Minä olen kroonisesti masentunut ja ahdistunut, veljeni viilipytty. Kateeksi käy!
Muistan vaan pätkiä lapsuudesta. Päiväkotiajasta muistan kyllä ensimmäisen päivän 4-vuotiaana ja kivoja leikkejä kavereiden kanssa ja ehkä muutaman kaverinkin.
Ala-asteen ekoilta luokilta en muista oikeastaan mitään, kamala opettaja ja luokkakavereita, jotain leikkejä. Vasta jostain 11- vuotiaasta alan muistamaan elämää paremmin. Vaihdoin silloin koulua syrjimisen takia. Entisestä koulusta kaikki vähän hämäränpeitossa.
Muutama vuosi sitten kyllä muistin yhtäkkiä aika traumaattisen kokemuksen, jota en vielä tapahtuma-aikaan ymmärtänyt ollenkaan. Olin 8 tai 9 ja saman ikäisen tyttökaverini ja hänen isoveljensä (muistaakseni 13v, oli jossain erityiskoulussa) kanssa leikkimässä heidän luonaan. En tiedä mistä se lähti, mutta he yrittivät riisua minulta sängyssä housuja samalla kiinni pitäen ja se isoveli oli siinä päälläni housut auki. Pääsin onneksi rimpuiltua pois tilanteesta vaikka he yrittivät estää ja repiä takaisin sänkyyn. Muistan lyöneen ja potkineeni heitä niin kovaa kuin vain pystyin ja juoksin asunnosta ulos. Ulkona satoi vettä kaatamalla ja juoksin vain kotiin itkien ilman takkia. Äiti ei huomannut itkua sateen takia. Enkä puhunut asiasta.
Oli aivan kamalaa muistaa ja ymmärtää mitä tässä yritettiin tehdä. Tapaus kadonnut mielestä kokonaan noin 10- vuodeksi. Nyt muistan sen aivan selkeästi. Olin aina ollut sitä mieltä että lapsuuteni on ollut kiva, mukava ja onnellinen vaikken siitä paljoa muistakkaan. Eipäs ollutkaan. Laittaa miettimään että, mitäköhän kaikkea muuta kamalaa en lapsuudestani muista.
Mun lapsuuden rakkain ihminen, isoäiti, kuoli kun olin viidennellä luokalla. Olisi todella kamalaa jos en muistaisi häntä ollenkaan. Siskoni joka on minua 6 vuotta nuorempi ei paljon häntä muista ja veli oli silloin 1v. eikä tietenkään muista ollenkaan, nuoremmasta siskosta puhumattakaan joka syntyi monta vuotta myöhemmin, minua säälittää sisarusteni puolesta kun heillä ei ole mukavia muistoja isoäidistä, isoisä kun oli kuollut jo vuosi ennen minun syntymääni. On heillä muistoja toki toisesta isoäidistä ja isoisästäkin muilla paitsi nuoremmalla siskolla, mutta silti, paljosta ovat jääneet paitsi.
Minulla on ollut traumaattisia asioita lapsuudessa, varsinkin alle 2v. mutta siitä ajasta en muista kuin hyviä hetkiä, se on toki armollista, mutta tiedostan sen että ne varhaislapsuuden traumat ovat varmasti vaikuttaneet minuun paljon voimakkaammin kuin voisi kuvitella, turvattomuuden tunne on sellainen mitä on vaikea poistaa kun sen on kokenut ihan pienenä. Mun varhaisimmat muistot liittyy hyvin paljon juuri tunteisiin. Muistan jonkun asian siitä miltä joku tuntui tai vaikka näytti. Esim. muistan kun isoisä on vienyt minua kelkalla lumessa niin että lumi tuprusi kasvoille, tuntui että mentiin kovaa ja lunta oli paljon, olen silloin ollut alle 2v. koska vanhempani erosivat kun olin 2v. enkä ollut sen jälkeen isäni vanhempien kanssa tekemisissä. Ainoa muisto varhaislapsuudesta jossa on isä ja äiti yhdessä, on hyvä muisto, ei onneksi niitä huonoja joita varmasi olisi paljon enemmän.
ap
En minä takerru menneeseen millään lailla, vaan ihmettelen miten joku ei muista mitään. Ei kukaan voi muistaa kaikkea, mutta yhtä omituista on se että joku ei muista yhtään mitään, koko 15 vuotta kuin ei olisi ollut olemassakaan. Kun katsoo vanhoja valokuvia itsestään niin ei tunnista itseään eikä tilannetta? Katsoo itseään 80-luvun permiksessä eikä ole mitään käryä että miksi on sellainen kampaus, kuvassa on kuin vieras ihminen. Onhan se ihan helvetin omituista.
ap