Lue keskustelun säännöt.
Te jotka ette muista lapsuuttanne, eikö se häiritse? Tule paniikki?
16.07.2017 |
Jos mulla olisi elämästä iso ja tärkeä osa niin että en muistaisi siitä mitään, niin kyllä iskisi paniikki, kun ei yhtään tietäisi mitä on tapahtunut. Sehän olisi kuin jonkun onnettomuuden jälkeinen muistinmenetys. Jotkut sanoo ihan kuin se olisi normaalia, että en minä muista minkälainen lapsi olin, ja minkälaista oli elää "lapsiperheessä". Mun mielestä jos ei muista, täytyy olla jotain traumaattista tapahtunut. Kyllähän nyt pitää omat lapsuuden ystävät muistaa, omat mielikuvitusleikit ja lelut, synttärit, kesälomat, huvipuistot, lempiruuat, isovanhemmat, sisarukset... miten voi olla muistamatta vaikka sen kun meni ekalle kouluun? Tai yläasteelle?
Kommentit (82)
Olkaa onnellisia jos ette muista lapsuutta! Muistan väkivaltaisen ns. lasisen lapsuuden, joka oli kuin orjuutusta. Pelkäsin ja olin varuillani yötä päivää, näin henki säilyi. Olisi armeliasta unohtaa edes osa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitkä asiat omasta historiastasi ovat sinulle tärkeitä?
En muista juuri mitään alle 10-vuotiaana olostani, ja muistikuvat vain vähenevät vuosi vuodelta. Mikä olisi AP:lle sopiva määrä?No kuvaile minkälainen lapsi olit alle 10 vuotiaana? Minkälainen lapsuudenperheesi oli? Miten vietit lomat? Oliko vanhempasi ankaria kasvattajia vai vapaan kasvatuksen kannattajia? Leikkivätkö vanhempasi kanssasi vai eivät? Olitko yhteydessä sukulaisten kanssa? Olitko yötä isovanhemmilla? Leikitkö serkkujen kanssa? Oliko sinulla kavereita? Tunsitko yksinäisyyttä tai pelkoa joskus? Mikä oli lempileikkisi? Minkä ikäisenä opit ajamaan pyörällä ja lukemaan? Tykkäsitkö mennä kouluun? Pärjäsitkö koulussa hyvin vai huonosti?
ap
Olin hiljainen lapsi, ainakin omasta mielestäni. Lapsuudenperheeni oli tyyliä uravanhemmat, mutta nainen on päävastuussa lapsista. Lomalla käytiin välillä ulkomailla, välillä isovanhemmilla. En muista, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani, mutta kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestani. Olin yhteydessä sukulaisten kanssa ja olin yötä isovanhemmillani. Leikin serkkujeni kanssa, olen osan kanssa nykyäänkin erittäin läheinen. Minulla oli kavereita. En tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa. Lempileikkiäni en osaa sanoa. Opin ajamaan pyörää n. 4-vuotiaana, mutta en itse muista sitä. En tykännyt mennä kouluun, pärjäsin koulussa hyvin.
Niin, sinä muistat aika paljon asioita, ja tiedät vielä lisää. Tämä on normaalia. Se ei ole normaalia mikä on tällä palstalla yleistä, että ei muista yhtään mitään.
ap
Miksi väität noin, onko sinulla jotakin todistusainoeistoa että sanomasi olisi oikein? Minähän nimenomaan jossain kohdin mainitsin että "kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestan"
Jos haluaisit tarkemmin tietää asioita, jotka muistan lapsuudestani, niin niitä on yksi, ja se on negatiivinen joten en halua sitä täällä kertoa.
Tässä vielä lainaus, jos pääsi joltakulta jo unohtumaan. Tiedän siis käyneeni lomilla, niin ulkomailla kuin sukulaisillakin. En kuitenkaan muista lomii. Minulla ei myöskään ole mitään mielikuvaa serkkujeni kanssa leikkimisestä lapsena, vaikka olenkin heidän kanssaan läheinen. Ja mainitsin jo aiemmin vastaajalle että en juuri muista lapusuudestani mitään. Ihmettelen siis mihin hän perustaa lausuntonsa 'muistat lapsududestasi paljonkin' :
Olin hiljainen lapsi, ainakin omasta mielestäni. Lapsuudenperheeni oli tyyliä uravanhemmat, mutta nainen on päävastuussa lapsista. Lomalla käytiin välillä ulkomailla, välillä isovanhemmilla. En muista, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani, mutta kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestani. Olin yhteydessä sukulaisten kanssa ja olin yötä isovanhemmillani. Leikin serkkujeni kanssa, olen osan kanssa nykyäänkin erittäin läheinen. Minulla oli kavereita. En tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa. Lempileikkiäni en osaa sanoa. Opin ajamaan pyörää n. 4-vuotiaana, mutta en itse muista sitä. En tykännyt mennä kouluun, pärjäsin koulussa hyvin.
Kelle tulee paniikki kun ei muista lapsuuttaan
Häiritsee se. Minusta tuntuu, kuin olisin ns. "tullut taajuudelle" vasta joskus teininä. Sitä ennen muistan lapsuudestani irrallisia välähdyksiä, joista en ole edes varma ovatko ne oikeita todellisia muistoja vai vain mielikuvia tai kuvitelmia valokuvan tai muiden kertomuksien perusteella.
Tiedän että äiti sairastui vakavasti kun olin 2-vuotias ja meillä elettiin aina puoli vuotta kerrallaan. Varmasti oli traumatisoivaa. Olen ymmärtänyt tämän vasta nyt aikuisena, aiemmin en osannut pitää tuota kummoisena juttuna. No, olen kroonisesti masentunut ja minulla on dissosiaatio-oireita. Ei mieleen tartu muistoja jos joutuu olemaan koko ajan "muualla".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitkä asiat omasta historiastasi ovat sinulle tärkeitä?
En muista juuri mitään alle 10-vuotiaana olostani, ja muistikuvat vain vähenevät vuosi vuodelta. Mikä olisi AP:lle sopiva määrä?No kuvaile minkälainen lapsi olit alle 10 vuotiaana? Minkälainen lapsuudenperheesi oli? Miten vietit lomat? Oliko vanhempasi ankaria kasvattajia vai vapaan kasvatuksen kannattajia? Leikkivätkö vanhempasi kanssasi vai eivät? Olitko yhteydessä sukulaisten kanssa? Olitko yötä isovanhemmilla? Leikitkö serkkujen kanssa? Oliko sinulla kavereita? Tunsitko yksinäisyyttä tai pelkoa joskus? Mikä oli lempileikkisi? Minkä ikäisenä opit ajamaan pyörällä ja lukemaan? Tykkäsitkö mennä kouluun? Pärjäsitkö koulussa hyvin vai huonosti?
ap
Olin hiljainen lapsi, ainakin omasta mielestäni. Lapsuudenperheeni oli tyyliä uravanhemmat, mutta nainen on päävastuussa lapsista. Lomalla käytiin välillä ulkomailla, välillä isovanhemmilla. En muista, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani, mutta kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestani. Olin yhteydessä sukulaisten kanssa ja olin yötä isovanhemmillani. Leikin serkkujeni kanssa, olen osan kanssa nykyäänkin erittäin läheinen. Minulla oli kavereita. En tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa. Lempileikkiäni en osaa sanoa. Opin ajamaan pyörää n. 4-vuotiaana, mutta en itse muista sitä. En tykännyt mennä kouluun, pärjäsin koulussa hyvin.
Niin, sinä muistat aika paljon asioita, ja tiedät vielä lisää. Tämä on normaalia. Se ei ole normaalia mikä on tällä palstalla yleistä, että ei muista yhtään mitään.
ap
Miksi väität noin, onko sinulla jotakin todistusainoeistoa että sanomasi olisi oikein? Minähän nimenomaan jossain kohdin mainitsin että "kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestan"
Jos haluaisit tarkemmin tietää asioita, jotka muistan lapsuudestani, niin niitä on yksi, ja se on negatiivinen joten en halua sitä täällä kertoa.
Tässä vielä lainaus, jos pääsi joltakulta jo unohtumaan. Tiedän siis käyneeni lomilla, niin ulkomailla kuin sukulaisillakin. En kuitenkaan muista lomii. Minulla ei myöskään ole mitään mielikuvaa serkkujeni kanssa leikkimisestä lapsena, vaikka olenkin heidän kanssaan läheinen. Ja mainitsin jo aiemmin vastaajalle että en juuri muista lapusuudestani mitään. Ihmettelen siis mihin hän perustaa lausuntonsa 'muistat lapsududestasi paljonkin' :
Olin hiljainen lapsi, ainakin omasta mielestäni. Lapsuudenperheeni oli tyyliä uravanhemmat, mutta nainen on päävastuussa lapsista. Lomalla käytiin välillä ulkomailla, välillä isovanhemmilla. En muista, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani, mutta kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestani. Olin yhteydessä sukulaisten kanssa ja olin yötä isovanhemmillani. Leikin serkkujeni kanssa, olen osan kanssa nykyäänkin erittäin läheinen. Minulla oli kavereita. En tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa. Lempileikkiäni en osaa sanoa. Opin ajamaan pyörää n. 4-vuotiaana, mutta en itse muista sitä. En tykännyt mennä kouluun, pärjäsin koulussa hyvin.
Niin eli kaikki nuo asiat on asioita joita tiedät lapsuudestasi mutta et muista? Et muista olitko hiljainen vai et, voi olla että ette edes käyneet ulkomailla tai isovanhempien luona, sinulle on vaan sanottu niin? Etkä muista olivatko vanhemmat paljon töissä vai ei? Sinulla oli kuulemma kavereita mutta et muista heistä yhtäkään? Luulin että luettelit asiat jotka muistat lapsuudestasi. Muistat sen että et tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa etkä tykännyt mennä kouluun? Eli kuitenkin jotain muistat? Miten et muista leikkineesi serkkujen kanssa vaikka olet vieläkin läheinen, eli olette olleet koko ikänne tekemisissä?
En nyt oikein ymmärrä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 50, ja olen ehtinyt unohtaa paljon asioita, joista aikanaan ajattelin, etten ikinä unohda tätä.
Minusta muisti on sellainen, että muistaa asioita, joita säännöllisesti muistelee. Jossain vaiheessa lakkaa olemasta tarvetta muistella päivähoitopaikkaansa tai ensimmäistä poikaystäväänsä, tai mitä tapahtui ensimmäisenä päivänä yläasteella. Kun eteen tulee paljon isompia asioita.
Minäkin muistin vielä parikymppisenä, keneltä olin saanut ne ruttaantuneet rakkauskirjeet ala-asteella, ja miksi ne säilytin. Kun en enää muistanut, heitin pois.
Tajusin, että kaikkea ei edes tarvitse muistaa. Ja on paljon asioita,, joita muistan enää minä, ei kukaan muu. Minullakaan ei ole enää mitään velvollisuutta muistella enää ihan kaikkea. Ihan tavallisen tylsä lapsuus ja nuoruus se oli.
Kaikki katoaa, se on sitä kuolevaisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Kelle tulee paniikki kun ei muista lapsuuttaan
No kyllä mä miettisin sitä että miten voi olla että en muista koko lapsuudesta mitään ja kuvittelisin mielessäni kaikenlaisia kauhujuttuja mitä on voinut tapahtua niin kauheaa että mulla on muisti mennyt eikä kukaan perheenjäsen tai sukulainenkaan ole kertonut, kehittelisin ties mitä salaliittoteorioita mielessäni... Ehkä paniikki on liian voimakas sana, mutta jonkinlainen hätäännys että mitä ihmettä. Kyllä mua vaivais todella paljon jos multa menis muisti että en muistaisi vaikka 20-35-vuotiaasta elämästäni yhtään mitään, missä olen asunut, esikoisen koko lapsuus ja nuoruus olisi mennyttä, aviomieheni tapaaminen ja seurustelu... Yhtä kauheaa olisi olla muistamatta lapsuutta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitkä asiat omasta historiastasi ovat sinulle tärkeitä?
En muista juuri mitään alle 10-vuotiaana olostani, ja muistikuvat vain vähenevät vuosi vuodelta. Mikä olisi AP:lle sopiva määrä?No kuvaile minkälainen lapsi olit alle 10 vuotiaana? Minkälainen lapsuudenperheesi oli? Miten vietit lomat? Oliko vanhempasi ankaria kasvattajia vai vapaan kasvatuksen kannattajia? Leikkivätkö vanhempasi kanssasi vai eivät? Olitko yhteydessä sukulaisten kanssa? Olitko yötä isovanhemmilla? Leikitkö serkkujen kanssa? Oliko sinulla kavereita? Tunsitko yksinäisyyttä tai pelkoa joskus? Mikä oli lempileikkisi? Minkä ikäisenä opit ajamaan pyörällä ja lukemaan? Tykkäsitkö mennä kouluun? Pärjäsitkö koulussa hyvin vai huonosti?
ap
Olin hiljainen lapsi, ainakin omasta mielestäni. Lapsuudenperheeni oli tyyliä uravanhemmat, mutta nainen on päävastuussa lapsista. Lomalla käytiin välillä ulkomailla, välillä isovanhemmilla. En muista, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani, mutta kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestani. Olin yhteydessä sukulaisten kanssa ja olin yötä isovanhemmillani. Leikin serkkujeni kanssa, olen osan kanssa nykyäänkin erittäin läheinen. Minulla oli kavereita. En tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa. Lempileikkiäni en osaa sanoa. Opin ajamaan pyörää n. 4-vuotiaana, mutta en itse muista sitä. En tykännyt mennä kouluun, pärjäsin koulussa hyvin.
Niin, sinä muistat aika paljon asioita, ja tiedät vielä lisää. Tämä on normaalia. Se ei ole normaalia mikä on tällä palstalla yleistä, että ei muista yhtään mitään.
ap
Miksi väität noin, onko sinulla jotakin todistusainoeistoa että sanomasi olisi oikein? Minähän nimenomaan jossain kohdin mainitsin että "kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestan"
Jos haluaisit tarkemmin tietää asioita, jotka muistan lapsuudestani, niin niitä on yksi, ja se on negatiivinen joten en halua sitä täällä kertoa.
Tässä vielä lainaus, jos pääsi joltakulta jo unohtumaan. Tiedän siis käyneeni lomilla, niin ulkomailla kuin sukulaisillakin. En kuitenkaan muista lomii. Minulla ei myöskään ole mitään mielikuvaa serkkujeni kanssa leikkimisestä lapsena, vaikka olenkin heidän kanssaan läheinen. Ja mainitsin jo aiemmin vastaajalle että en juuri muista lapusuudestani mitään. Ihmettelen siis mihin hän perustaa lausuntonsa 'muistat lapsududestasi paljonkin' :
Olin hiljainen lapsi, ainakin omasta mielestäni. Lapsuudenperheeni oli tyyliä uravanhemmat, mutta nainen on päävastuussa lapsista. Lomalla käytiin välillä ulkomailla, välillä isovanhemmilla. En muista, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani, mutta kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestani. Olin yhteydessä sukulaisten kanssa ja olin yötä isovanhemmillani. Leikin serkkujeni kanssa, olen osan kanssa nykyäänkin erittäin läheinen. Minulla oli kavereita. En tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa. Lempileikkiäni en osaa sanoa. Opin ajamaan pyörää n. 4-vuotiaana, mutta en itse muista sitä. En tykännyt mennä kouluun, pärjäsin koulussa hyvin.
Niin eli kaikki nuo asiat on asioita joita tiedät lapsuudestasi mutta et muista? Et muista olitko hiljainen vai et, voi olla että ette edes käyneet ulkomailla tai isovanhempien luona, sinulle on vaan sanottu niin? Etkä muista olivatko vanhemmat paljon töissä vai ei? Sinulla oli kuulemma kavereita mutta et muista heistä yhtäkään? Luulin että luettelit asiat jotka muistat lapsuudestasi. Muistat sen että et tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa etkä tykännyt mennä kouluun? Eli kuitenkin jotain muistat? Miten et muista leikkineesi serkkujen kanssa vaikka olet vieläkin läheinen, eli olette olleet koko ikänne tekemisissä?
En nyt oikein ymmärrä.
ap
Ehkä itselläsi on poikkeuksellisen hyvä muisti, ehkä jopa valokuvamuisti. Joillakin ihmisillähän on.. Minusta on outoa, ettet ymmärrä että ihmiset ovat ominaisuuksiltaan erilaisia, ja että tuo vielä aiheuttaa sinulle noin suurta ahdistusta.
Minulla itselläni on tavattoman tarkka sävelkorva ja värisilmä, ja minua ihmetyttää, ettei joku kuule laulavansa väärin, tai näkee vain kaksi sävyä siinä missä minä näen kuusi. Ymmärrän kuitenkin että olemme erilaisia, eikä siitä voi ahdistua.
Vierailija kirjoitti:
Olen 50, ja olen ehtinyt unohtaa paljon asioita, joista aikanaan ajattelin, etten ikinä unohda tätä.
Minusta muisti on sellainen, että muistaa asioita, joita säännöllisesti muistelee. Jossain vaiheessa lakkaa olemasta tarvetta muistella päivähoitopaikkaansa tai ensimmäistä poikaystäväänsä, tai mitä tapahtui ensimmäisenä päivänä yläasteella. Kun eteen tulee paljon isompia asioita.Minäkin muistin vielä parikymppisenä, keneltä olin saanut ne ruttaantuneet rakkauskirjeet ala-asteella, ja miksi ne säilytin. Kun en enää muistanut, heitin pois.
Tajusin, että kaikkea ei edes tarvitse muistaa. Ja on paljon asioita,, joita muistan enää minä, ei kukaan muu. Minullakaan ei ole enää mitään velvollisuutta muistella enää ihan kaikkea. Ihan tavallisen tylsä lapsuus ja nuoruus se oli.
Kaikki katoaa, se on sitä kuolevaisuutta.
Joo, no on tiettyjä muistoja joita en usko että unohdan koskaan, koska muistan ne nytkin yli nelikymppisenä, mutta jos yhtäkkiä joku kysyy että mitä teit vuonna 2006 niin en osaa sanoa mitään. Mutta muistan asioita kuitenkin aina sieltä täältä, varmaankaan ei ole sellaista vuotta josta en muistasi mitään, en vaan muista kaikkia muistoja että koska ne oli kun ne tapahtui, lapsuusmuistoista on helpompi tietää kuinka vanha on ollut, ja taas omista lapsista muistaa vuoden kun muistaa suurinpiirtein minkä ikäinen lapsi oli kun jotain tapahtui.
Facebook on mulle päiväkirja, sieltä tulee nykyään muistoja esiin vuosien takaa joita kaikkia en ole enää muistanut, se on kiva kun olen joskus kirjoittanut ja laittanut kuvia sinne, koska muuten ne olisi jääneet unholaan ikuisiksi ajoiksi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liittyisikö jotenkin kielen kehitykseen - siis että lapsella on sanat/symbolit sille mitä tapahtuu? Itse olen oppinut puhumaan poikkeuksellisen aikaisin ja minulla on muistoja jo 2-vuotiaasta lähtien. 4-5 -vuotiaan elämästä minulla on todella paljon muistoja, ne eivät enää ole irrallisia tapahtumia vaan pidempiä muistikuvia. KAiken lisäksi lapsuuteni oli traumaattinen, mutta muistan kaikki ikävät asiat yhtä hyvin kuin hyvätkin. Hyvät muistot liittyy usein luontoon ja eläimiin, pahat ihmisiin.
Nuorena aikuisena minulla oli lähes valokuvamuisti, muistin asioita/tarkkoja yksityiskohtia, joita kukaan ei uskonut, että voin muistaa. Tein kaksi akateemista tutkintoa pikavauhtia, kun kaikki jäi mieleen kertaselailulta sivunumeroja myöten. Nyt keski-ikäisenä muistini ei ole enää yhtä hyvä ja mielestäni se on armollista, en jaksa enää muistaa kaikkea. Toisaalta olen aina voinut pelata sillä, että teen asioita erittäin viime tipassa, kun kuitenkin muistini avulla pärjään hyvin. Nyt en voi enää laskea sen varaan esim töissä vaan pitää opetella uusi tyyli. Luulen, että nyt minulla on ehkä sellainen normimuisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitkä asiat omasta historiastasi ovat sinulle tärkeitä?
En muista juuri mitään alle 10-vuotiaana olostani, ja muistikuvat vain vähenevät vuosi vuodelta. Mikä olisi AP:lle sopiva määrä?No kuvaile minkälainen lapsi olit alle 10 vuotiaana? Minkälainen lapsuudenperheesi oli? Miten vietit lomat? Oliko vanhempasi ankaria kasvattajia vai vapaan kasvatuksen kannattajia? Leikkivätkö vanhempasi kanssasi vai eivät? Olitko yhteydessä sukulaisten kanssa? Olitko yötä isovanhemmilla? Leikitkö serkkujen kanssa? Oliko sinulla kavereita? Tunsitko yksinäisyyttä tai pelkoa joskus? Mikä oli lempileikkisi? Minkä ikäisenä opit ajamaan pyörällä ja lukemaan? Tykkäsitkö mennä kouluun? Pärjäsitkö koulussa hyvin vai huonosti?
ap
Olin hiljainen lapsi, ainakin omasta mielestäni. Lapsuudenperheeni oli tyyliä uravanhemmat, mutta nainen on päävastuussa lapsista. Lomalla käytiin välillä ulkomailla, välillä isovanhemmilla. En muista, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani, mutta kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestani. Olin yhteydessä sukulaisten kanssa ja olin yötä isovanhemmillani. Leikin serkkujeni kanssa, olen osan kanssa nykyäänkin erittäin läheinen. Minulla oli kavereita. En tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa. Lempileikkiäni en osaa sanoa. Opin ajamaan pyörää n. 4-vuotiaana, mutta en itse muista sitä. En tykännyt mennä kouluun, pärjäsin koulussa hyvin.
Niin, sinä muistat aika paljon asioita, ja tiedät vielä lisää. Tämä on normaalia. Se ei ole normaalia mikä on tällä palstalla yleistä, että ei muista yhtään mitään.
ap
Miksi väität noin, onko sinulla jotakin todistusainoeistoa että sanomasi olisi oikein? Minähän nimenomaan jossain kohdin mainitsin että "kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestan"
Jos haluaisit tarkemmin tietää asioita, jotka muistan lapsuudestani, niin niitä on yksi, ja se on negatiivinen joten en halua sitä täällä kertoa.
Tässä vielä lainaus, jos pääsi joltakulta jo unohtumaan. Tiedän siis käyneeni lomilla, niin ulkomailla kuin sukulaisillakin. En kuitenkaan muista lomii. Minulla ei myöskään ole mitään mielikuvaa serkkujeni kanssa leikkimisestä lapsena, vaikka olenkin heidän kanssaan läheinen. Ja mainitsin jo aiemmin vastaajalle että en juuri muista lapusuudestani mitään. Ihmettelen siis mihin hän perustaa lausuntonsa 'muistat lapsududestasi paljonkin' :
Olin hiljainen lapsi, ainakin omasta mielestäni. Lapsuudenperheeni oli tyyliä uravanhemmat, mutta nainen on päävastuussa lapsista. Lomalla käytiin välillä ulkomailla, välillä isovanhemmilla. En muista, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani, mutta kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestani. Olin yhteydessä sukulaisten kanssa ja olin yötä isovanhemmillani. Leikin serkkujeni kanssa, olen osan kanssa nykyäänkin erittäin läheinen. Minulla oli kavereita. En tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa. Lempileikkiäni en osaa sanoa. Opin ajamaan pyörää n. 4-vuotiaana, mutta en itse muista sitä. En tykännyt mennä kouluun, pärjäsin koulussa hyvin.
Niin eli kaikki nuo asiat on asioita joita tiedät lapsuudestasi mutta et muista? Et muista olitko hiljainen vai et, voi olla että ette edes käyneet ulkomailla tai isovanhempien luona, sinulle on vaan sanottu niin? Etkä muista olivatko vanhemmat paljon töissä vai ei? Sinulla oli kuulemma kavereita mutta et muista heistä yhtäkään? Luulin että luettelit asiat jotka muistat lapsuudestasi. Muistat sen että et tuntenut yksinäisyyttä tai pelkoa etkä tykännyt mennä kouluun? Eli kuitenkin jotain muistat? Miten et muista leikkineesi serkkujen kanssa vaikka olet vieläkin läheinen, eli olette olleet koko ikänne tekemisissä?
En nyt oikein ymmärrä.
ap
Ehkä itselläsi on poikkeuksellisen hyvä muisti, ehkä jopa valokuvamuisti. Joillakin ihmisillähän on.. Minusta on outoa, ettet ymmärrä että ihmiset ovat ominaisuuksiltaan erilaisia, ja että tuo vielä aiheuttaa sinulle noin suurta ahdistusta.
Minulla itselläni on tavattoman tarkka sävelkorva ja värisilmä, ja minua ihmetyttää, ettei joku kuule laulavansa väärin, tai näkee vain kaksi sävyä siinä missä minä näen kuusi. Ymmärrän kuitenkin että olemme erilaisia, eikä siitä voi ahdistua.
Ei se minulle mitään ahdistusta tuota, minulla on ihan eri asiat mistä tunnen ahdistusta, minä vaan mietin usein elämän kummallisia asioita, ja tällä palstalla niitä tulee aika paljon vastaan. Yksi ystävä sanoi minulle hiljattain että ei muista minkälainen lapsi oli, ja jäin miettimään että miksi ihmeessä, kun tietääkseni hänen lapsuutensa ei ollut mitenkään erityisen traumaattinen, jos nyt ei perinteisen "onnellinenkaan".
Muistan myös sen että jo lapsena mietin paljon asioita :)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ymmärrän aloittajaa kyllä oikein hyvin, ja kummeksun sitä jos ei lapsuuttaan muista ja on sen muistamattomuuden suhteen ihan huoleton. Ihan kuin sillä ei olisi mitään merkitystä.
Mä olen ihan normaali nelikymppinen nainen enkä mitenkään takertunut menneisyyteeni tms, mutta muistelen hyvällä monia asioita elämästäni ja ajattelen asioita taaksepäin. Ihan alle 2-3v en ehkä muista mitään (tai ne muistikuvat perustuvat minulle kerrottuihin asioihin), mutta kyllä mä siitä 4-5v eteenpäin muistan paljon juttuja ihan joka vuodelta (tosin en osaa varmaankaan kaikkea laittaa aikajärjestykseen).
Kavereita, tarhajuttuja, lempiruokia, jotain tapahtumia ja tunteita, leikkejä, mummolassa oloa, synttäreitä, kaikkea mitä tehtiin vanhempien kanssa ja mitä ajattelin elämästä, mikä oli kivaa ja mitä pelkäsin jne. Muistan paljon myös tilanteita missä olen ollut yksin tai ystävien kanssa joten niitä ei ole vanhempani voineet mulle kertoa, joten varmuudella ovat aitoja muistoja.
Kysyttäessä osaan varmaankin vastata aika moniin kysymyksiin menneisyydestä ja jos en heti muista niin muistelemalla ne palautuu mieleeni. Itseäni kyllä huolestuttaisi jos lapsuus olisi pelkkää sumua. Mitä olen jutellut ihmisten kanssa niin pari elämänkumppaniani ja ystävääni eivät muista kunnolla lapsuuttaan, ja se on ollut outoa. Tiedossa ei kuitenkaan ole onko tapahtunut jotain ikävää, mutta on mulla oletuksia esim. että toisen vanhemman alkoholismi on voinut vaikuttaa asiaan jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ignorance is bliss vai miten ne sanoi.
Turha sitä on miettiä millä ei ole enää väliä, mitä ei voi muuttaa, tai mistä ei tiedä. Tapahtunut mikä tapahtunut, tärkeintä on nykyhetki ja tulevaisuus, menneisyydellä ei ole väliä kun se ei voi vaikuttaa enää mitenkään.
Lapsuuden unohtaminen aiheuttaa ahdistusta, koska se oli mukavaa aikaa ja sen muistelu tuo turvaa. Jos on traumoja niin ne kannattaisi käsitellä, vaikka niitä ei muistaisi kunnolla, koska ne aiheuttavat paljon surua ja häiritsevät elämää, vaikka ei selvästi muistaisi.
Miksi ihmeessä pitäisi kokea turvaa muistelemalla lapsuutta?
Minulla oli hyvin tavallinen lapsuus, samoin mahdollisimman tavallinen, tylsä ja turvallinen nuoruus. Joulu joululta ja juhannus juhannukselta tapahtui samat asiat. Ja suvussa tapahtuu edelleen. Ei minun ole tarvis pakonomaisesti yrittää pitää mielessä jotain lapsuuden asioita ja hakea niistä turvaa, en koe turvattomuutta tässä hetkessä, enkä odota turvattomuutta tulevaisuudessa.
Olen jo huomannut että oma teinini ei muista moniakaan asioita, mitä on tehnyt tai missä ollut kanssani, olin itse teininä samanlainen. Se liittyy varmaan introverttiin luonteeseemme, emme ole niin kauhean kiinnostuneita kaikesta koko ajan, olemme paljonkin omissa puuhissamme. Tunnen ihmisiä jotka ovat paljon ekstrovertimpia, tekevät koko ajan paljon huomioita, ja kertaavat keskenään toistuvasti muiden ihmisten tekemisiä vuosienkin takaa loputtoman kiinnostuneina. Ei meitä jaksa kiinnostaa.
Teinini tietää, millaista Saksassa on, mutta ei varsinaisesti muista matkaa jonka sinne teimme kun hän oli viiden. Hän osaa ajaa pyörällä, mutta ei muista sen opettelua, niin kuin minä aikuinen muistan, kun sen hänelle opetin.
Ei kaikkea tarvitse eikä pidä muistaa, kuormittaa päätä ihan turhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 50, ja olen ehtinyt unohtaa paljon asioita, joista aikanaan ajattelin, etten ikinä unohda tätä.
Minusta muisti on sellainen, että muistaa asioita, joita säännöllisesti muistelee. Jossain vaiheessa lakkaa olemasta tarvetta muistella päivähoitopaikkaansa tai ensimmäistä poikaystäväänsä, tai mitä tapahtui ensimmäisenä päivänä yläasteella. Kun eteen tulee paljon isompia asioita.Minäkin muistin vielä parikymppisenä, keneltä olin saanut ne ruttaantuneet rakkauskirjeet ala-asteella, ja miksi ne säilytin. Kun en enää muistanut, heitin pois.
Tajusin, että kaikkea ei edes tarvitse muistaa. Ja on paljon asioita,, joita muistan enää minä, ei kukaan muu. Minullakaan ei ole enää mitään velvollisuutta muistella enää ihan kaikkea. Ihan tavallisen tylsä lapsuus ja nuoruus se oli.
Kaikki katoaa, se on sitä kuolevaisuutta.Joo, no on tiettyjä muistoja joita en usko että unohdan koskaan, koska muistan ne nytkin yli nelikymppisenä, mutta jos yhtäkkiä joku kysyy että mitä teit vuonna 2006 niin en osaa sanoa mitään. Mutta muistan asioita kuitenkin aina sieltä täältä, varmaankaan ei ole sellaista vuotta josta en muistasi mitään, en vaan muista kaikkia muistoja että koska ne oli kun ne tapahtui, lapsuusmuistoista on helpompi tietää kuinka vanha on ollut, ja taas omista lapsista muistaa vuoden kun muistaa suurinpiirtein minkä ikäinen lapsi oli kun jotain tapahtui.
Facebook on mulle päiväkirja, sieltä tulee nykyään muistoja esiin vuosien takaa joita kaikkia en ole enää muistanut, se on kiva kun olen joskus kirjoittanut ja laittanut kuvia sinne, koska muuten ne olisi jääneet unholaan ikuisiksi ajoiksi.
ap
Asioita muistaa paremmin, jos on joku kenen kanssa niitä muistella. Asiat joita ei voi palauttaa mieleen muistelemalla, alkavat ensin menettää yksityiskohtia, sitten haalistua, ja lopulta katoavat.
Jos on lähellä ihmisiä joiden kanssa muistella, tai asuu samalla alueella, tai on jäljellä lapsuuden ystäviä, tai paljon valokuvia joita vaikka vanhempasi tykkäävät katsella, tottakai se kaikki pitää muistot elävinä.
Jos on vaikka muuttanut, jopa monta kertaa, vanhemmat eivät olleet kuvaajatyyppiä, tai eivät ole muistelijatyyppiä, varmasti paljon unohtuu.
Muistaa juuri häivähdyksiä lapsuudestaan, mutta ei ole enää ketään keneltä tarkistaa, mitä se häivähdys tarkoitti, eikä pysty enää paikantamaan ikää eikä vuotta.
Tässä yksi, jonka muistot alkavat varsinaisesti vasta aikuisiältä. Yksittäisiä välähdyksiä on, ja sitten tiedän asioita joita on tapahtunut, eli mulle on kerrottu, mutta itse en muista.
Aktiivisen unohtamisen tulos. Ainoa tapa selvitä ilman itsemurhaa.
Taustalla ei ole väkivaltaa, tai hyväksikäyttöä tai muuta "vakavaa". Vanhemmat ei vaan välittäneet, ei yhtään ystävää. Aina olin yksin.
Äiti tykkäsi vauvoista. Ja sitten niitä tekivät neljä. Äiti siis tykkää vauvoista ja taaperoista, sen jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa. Isä läsnä fyysisesti, henkisesti en ole varmaan ikinä tavannut.
Mua pidettiin kotona siihen asti että koulu alkoi. Kotona oli joko äiti nuoremman sisaruksen kanssa tai joku vanhempien tuttu/sukulainen hoitajana. Hoitaja vaihtui monta kertaa vuodessa, eli piti nopeasti oppia se ettei kehenkään voi kiintyä.
Kun koulu alkoi en tuntenut ketään, enkä osannut olla muiden lasten kanssa. Koko ala-aste ja yläaste pelkkää kiusaamista. Vanhempia ei siis mun asiat kiinnostaneet pätkääkään. Yläasteen ajan äiti kävikin vain kotona nukkumassa, ja muuttikin sitten pois. Isä edelleen fyysisesti läsnä, muutaman vuoden, kunnes löysi itselleen uuden perheen, minkä jälkeen mä sisaruksineni lakkasin olemasta.
Lukion ajan asuin neljästään sisarusten kanssa vanhassa kodissa. Isä maksoi asumisen ja toi ruokaa kaappiin. Tässä vaiheessa olin jo ollut käytännössä koko elämäni yksin, en edes osannut olla muiden kanssa vaikka nyt vaihtui ihmiset ympärillä. Yksin siis. Kouluun, kotiin, kouluun, kotiin... Kun tuli 18 täuteen, tuli lisäksi työpaikka. Saattoi mennä kuukausia etten puhunut sanaakaan kenellekään.
Sitten ammattikorkeakouluun ja muutto eri paikkakunnalle. Kouluun, töihin, kotiin, kouluun töihin, kotiin... Ja aina yksin.
Pakko unohtaa, että pystyi jatkamaan. Se yksinäisyys on niin musertavaa.
Jossain vaiheessa fyysiset tarpeet ajoi etsimään panoseuraa. Rumaksi on aina haukuttu, mutta sitä ei ollut vaikeaa löytää. Vaikuttaa siltä etten sittenkään ole ruma. Yhdestä tällaisesta sitten kehkeytyi suhde toisen "erakon" kanssa. En tiedä miten sinä kävi niin, ehkä tunnistettiin toisemme, molemmat samalla tavalla rikki. 15 vuotta ollaan oltu yhdessä. Tämän ajan muistan. Sitä ennen en oikein mitään.
Turha ehdottaa terapiaa. Se olisi monta vuosikymmentä myöhässä. Nyt on ok, turha niitä menneitä on enää kaivella.
Vierailija kirjoitti:
Liittyisikö jotenkin kielen kehitykseen - siis että lapsella on sanat/symbolit sille mitä tapahtuu? Itse olen oppinut puhumaan poikkeuksellisen aikaisin ja minulla on muistoja jo 2-vuotiaasta lähtien. 4-5 -vuotiaan elämästä minulla on todella paljon muistoja, ne eivät enää ole irrallisia tapahtumia vaan pidempiä muistikuvia. KAiken lisäksi lapsuuteni oli traumaattinen, mutta muistan kaikki ikävät asiat yhtä hyvin kuin hyvätkin. Hyvät muistot liittyy usein luontoon ja eläimiin, pahat ihmisiin.
Nuorena aikuisena minulla oli lähes valokuvamuisti, muistin asioita/tarkkoja yksityiskohtia, joita kukaan ei uskonut, että voin muistaa. Tein kaksi akateemista tutkintoa pikavauhtia, kun kaikki jäi mieleen kertaselailulta sivunumeroja myöten. Nyt keski-ikäisenä muistini ei ole enää yhtä hyvä ja mielestäni se on armollista, en jaksa enää muistaa kaikkea. Toisaalta olen aina voinut pelata sillä, että teen asioita erittäin viime tipassa, kun kuitenkin muistini avulla pärjään hyvin. Nyt en voi enää laskea sen varaan esim töissä vaan pitää opetella uusi tyyli. Luulen, että nyt minulla on ehkä sellainen normimuisti.
Mielenkiintoinen teoria. Varmaan pitää paikkansa ainakin joillakin. Minä en tietääkseni ole oppinut puhumaan mitenkään erityisen varhain, mun muistot liittyy tunteisiin ja tuntemuksiin, mutta varmasti samalla tavalla kuin oppimiseenkin on monta tapaa, muistamistahan sekin on, on myös lapsuusmuistojen säilymiseen erilaisia tapoja.
Minulla on huono nimimuisti, ja huono päivämäärämuisti, yksi ystävätär muistaa aina mitä olen vaikka sanonut jonain tiettynä päivänä, tai ainakin ennen muisti. Koulussa pärjäsin sillä että muistin hyvin mitä opettaja oli sanonut mistäkin ja kirjoista opettelin tietyt kohdat ulkoa, esim. luettelot koska tiesin että niitä luultavasti kysytään. En jaksanut päntätä päiväkausia, vaan viimetipassa opettelin ne luettelot ja muut pääkohdat ja muuten turvauduin muistiin mitä muistin tunneilta, luettelot muistin miltä sivu näytti ja kuinka monta kohtaa luettelossa oli, siitä oli helppo sitten muistella että siinä oli viisi kohtaa ja yksi kerrallaan ne yleensä tuli sitten mieleen.
Muistan esimerkiksi sellaisen asian että olimme isän ja äidin kanssa ongella, tai siis tarkemmin virvelöimässä. Muistan että oli hyvä tunnelma, isä ja äiti vaikutti onnellisilta, ja isä antoi minun vääntää siitä virvelin veivistä, en tiennyt mikä se on mutta tajusin että sillä yritetään onkia, muistan kuinka aurinko kultasi veden pinnan, mietin että se on niin kaunis kuin kultaa, sitä en tiedä tiesinkö muka jostain mitä kulta on. Aikuiseksi asti luulin että kyseessä on muisto unesta, koska tosiaan vanhempani erosivat kun olin kaksivuotias, ja isäni oli siihen aikaan aika hurja alkoholisti, en uskonut että meillä perheenä olisi ollut hyviä hetkiä ja jotenkin se onkiminen/virvelöinti tuntui kaukaiselta. Aikuisena sitten puhuin siitä äidilleni, ja hän hämmästyi että kyllä se on todellinen muisto, että miten voin muistaa kun olin niin pieni. Nyt kun isä oli kuolemansairas ja hän muisteli siskonsa ja tämän miehen kanssa nuoruusvuosia, niin puhuivat että kävivät aina onkimassa ja virvelöimässä.
Jännä sattuma oli myös se, että kun tätini 30 vuoden jälkeen näki isäni, täti kysyi isältä että mistä olit saanut silloin lapsena sen puisen auton millä aina leikit, ja isä sanoi että hän itse oli tehnyt sen. Ajattelin että olipa kiva että he muistivat sellaisen asian vaikka eivät olleet olleet missään tekemisissä kymmeniin vuosiin. Isän kuoleman jälkeen kun tyhjensin hänen kämppäänsä, löysin ulkovarastosta sen puuauton, en tajua miten hän on sen voinut säilyttää kaikki kymmenet vuodet, varsinkin kun heidän kotitalonsakin paloi aikoinaan. Isäni on muuttanut monet kerrat, ja näköjään joku halu on ollut säilyttää se lapsuuden lelu joka varmasti oli rakas. Isä ei varmaan silloin kuolemansairaana enää itsekään muistanut että oli sen auton säästänyt. Minulle tuli ensimmäistä kertaa jonkinlainen kuva minkälainen isä on ollut lapsena ja nuorena, ennen alkoholismia, kun kuviakaan ei ole säilynyt ja yhteydet isän sukulaisiin oli kymmeniä vuosia poikki. Yritin kysellä isältä kun tämä oli sairas hänen lapsuudestaan, en ollut ennemmin edes tullut ajatelleeksi että hänelläkin on ollut lapsuudessa hyviä aikoja, enkä ollut tullut kysyneeksi, eikä isä juurikaan puhunut mitään selvinpäin ja humalassa en halunnut häntä kuunnella.
En tiedä onko se vanhuus iskenyt vai mikä, mutta mun mielestä on kiva tietää edes jotain menneiden sukupolvien elämästä, varsinkin lapsuudesta, kun se on ollut niin erilaista kuin oma. Se on kuin sukututkimusta, saa sijoitettua itsensä aikajanaan, isovanhemmat, vanhemmat, minä ja minun lapseni ja tulevat lapsenlapseni...
ap
Mulla ensimmäinen muistikuva joskus 6 v. Nyt sekin on haalistunut.
En ole koskaan muistanu oikeestaan mitään. Pieni muistikapasiteetti.
Eikä ole oikeastaan häirinny elämää. En vaan oo mikään tarinankertoja, edes hienoista lomamatkoista en vuoden päästä saa helpolla mitään tarkkoja muistikuvia.
Olen matemaattisesti lahjakas ja akateeminen. Ja menestynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 50, ja olen ehtinyt unohtaa paljon asioita, joista aikanaan ajattelin, etten ikinä unohda tätä.
Minusta muisti on sellainen, että muistaa asioita, joita säännöllisesti muistelee. Jossain vaiheessa lakkaa olemasta tarvetta muistella päivähoitopaikkaansa tai ensimmäistä poikaystäväänsä, tai mitä tapahtui ensimmäisenä päivänä yläasteella. Kun eteen tulee paljon isompia asioita.Minäkin muistin vielä parikymppisenä, keneltä olin saanut ne ruttaantuneet rakkauskirjeet ala-asteella, ja miksi ne säilytin. Kun en enää muistanut, heitin pois.
Tajusin, että kaikkea ei edes tarvitse muistaa. Ja on paljon asioita,, joita muistan enää minä, ei kukaan muu. Minullakaan ei ole enää mitään velvollisuutta muistella enää ihan kaikkea. Ihan tavallisen tylsä lapsuus ja nuoruus se oli.
Kaikki katoaa, se on sitä kuolevaisuutta.Joo, no on tiettyjä muistoja joita en usko että unohdan koskaan, koska muistan ne nytkin yli nelikymppisenä, mutta jos yhtäkkiä joku kysyy että mitä teit vuonna 2006 niin en osaa sanoa mitään. Mutta muistan asioita kuitenkin aina sieltä täältä, varmaankaan ei ole sellaista vuotta josta en muistasi mitään, en vaan muista kaikkia muistoja että koska ne oli kun ne tapahtui, lapsuusmuistoista on helpompi tietää kuinka vanha on ollut, ja taas omista lapsista muistaa vuoden kun muistaa suurinpiirtein minkä ikäinen lapsi oli kun jotain tapahtui.
Facebook on mulle päiväkirja, sieltä tulee nykyään muistoja esiin vuosien takaa joita kaikkia en ole enää muistanut, se on kiva kun olen joskus kirjoittanut ja laittanut kuvia sinne, koska muuten ne olisi jääneet unholaan ikuisiksi ajoiksi.
ap
Asioita muistaa paremmin, jos on joku kenen kanssa niitä muistella. Asiat joita ei voi palauttaa mieleen muistelemalla, alkavat ensin menettää yksityiskohtia, sitten haalistua, ja lopulta katoavat.
Jos on lähellä ihmisiä joiden kanssa muistella, tai asuu samalla alueella, tai on jäljellä lapsuuden ystäviä, tai paljon valokuvia joita vaikka vanhempasi tykkäävät katsella, tottakai se kaikki pitää muistot elävinä.
Jos on vaikka muuttanut, jopa monta kertaa, vanhemmat eivät olleet kuvaajatyyppiä, tai eivät ole muistelijatyyppiä, varmasti paljon unohtuu.
Muistaa juuri häivähdyksiä lapsuudestaan, mutta ei ole enää ketään keneltä tarkistaa, mitä se häivähdys tarkoitti, eikä pysty enää paikantamaan ikää eikä vuotta.
Niin, varmaan onkin niin että valokuvat ja niistä puhuminen pitää ne asit mielessä. Minä olen muuttanut elämäni aika todella monta kertaa, lapsena ennen kouluikää jo monta kertaa. Koulua ei onneksi tarvinnut koskaan vaihtaa, mutta muutin heti peruskoulun jälkeen omilleni ja olen asunut monessa paikassa, ei ole kaikki ihmiset aina pysyneet matkassa. Joskus näen unia ihmisistä joita en ole nähnyt kymmeniin vuosiin, eikä heitä ole ollut mitään syytä muistella, se on outoa.
Tästä muistelusta on isäni tädit kyllä hyviä esimerkkejä, he muistavat hämmästyttävän paljon tietoja sukulaisistaan, heidän äitinsä oli ollut sellainen että oli paljon puhunut lapsilleen sukulaisista, ja jokaiselle oli antanut valokuva-albumin mihin lapset saivat liimata sukulaisten kuvia, se oli siihen aikaan aika harvinaista, ehkä se vaikutti kun yksi sukulainen oli valokuvaaja/valokuvaamon pitäjä. Kaikki kuvat ei ole säilyneet, mutta luojan kiitos osa, koska jos heidän äitinsä olisi pitänyt kaikki kuvat vain itsellään ne olisi menneet kaikki tulipalossa. Luulen että tämä isoäitini on oikeasti höpissyt jatkuvasti niistä sukulaisista ja kun siihen aikaan ei hirveästi muuta viihdykettä ollut, niin ainakin tytöille on jäänyt päähän väkisinkin niitä juttuja. Ne on nyt sitten minulle kullan arvoisia, heidän lapsuusmuistojaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Tässä yksi, jonka muistot alkavat varsinaisesti vasta aikuisiältä. Yksittäisiä välähdyksiä on, ja sitten tiedän asioita joita on tapahtunut, eli mulle on kerrottu, mutta itse en muista.
Aktiivisen unohtamisen tulos. Ainoa tapa selvitä ilman itsemurhaa.
Taustalla ei ole väkivaltaa, tai hyväksikäyttöä tai muuta "vakavaa". Vanhemmat ei vaan välittäneet, ei yhtään ystävää. Aina olin yksin.
Äiti tykkäsi vauvoista. Ja sitten niitä tekivät neljä. Äiti siis tykkää vauvoista ja taaperoista, sen jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa. Isä läsnä fyysisesti, henkisesti en ole varmaan ikinä tavannut.
Mua pidettiin kotona siihen asti että koulu alkoi. Kotona oli joko äiti nuoremman sisaruksen kanssa tai joku vanhempien tuttu/sukulainen hoitajana. Hoitaja vaihtui monta kertaa vuodessa, eli piti nopeasti oppia se ettei kehenkään voi kiintyä.
Kun koulu alkoi en tuntenut ketään, enkä osannut olla muiden lasten kanssa. Koko ala-aste ja yläaste pelkkää kiusaamista. Vanhempia ei siis mun asiat kiinnostaneet pätkääkään. Yläasteen ajan äiti kävikin vain kotona nukkumassa, ja muuttikin sitten pois. Isä edelleen fyysisesti läsnä, muutaman vuoden, kunnes löysi itselleen uuden perheen, minkä jälkeen mä sisaruksineni lakkasin olemasta.
Lukion ajan asuin neljästään sisarusten kanssa vanhassa kodissa. Isä maksoi asumisen ja toi ruokaa kaappiin. Tässä vaiheessa olin jo ollut käytännössä koko elämäni yksin, en edes osannut olla muiden kanssa vaikka nyt vaihtui ihmiset ympärillä. Yksin siis. Kouluun, kotiin, kouluun, kotiin... Kun tuli 18 täuteen, tuli lisäksi työpaikka. Saattoi mennä kuukausia etten puhunut sanaakaan kenellekään.
Sitten ammattikorkeakouluun ja muutto eri paikkakunnalle. Kouluun, töihin, kotiin, kouluun töihin, kotiin... Ja aina yksin.
Pakko unohtaa, että pystyi jatkamaan. Se yksinäisyys on niin musertavaa.
Jossain vaiheessa fyysiset tarpeet ajoi etsimään panoseuraa. Rumaksi on aina haukuttu, mutta sitä ei ollut vaikeaa löytää. Vaikuttaa siltä etten sittenkään ole ruma. Yhdestä tällaisesta sitten kehkeytyi suhde toisen "erakon" kanssa. En tiedä miten sinä kävi niin, ehkä tunnistettiin toisemme, molemmat samalla tavalla rikki. 15 vuotta ollaan oltu yhdessä. Tämän ajan muistan. Sitä ennen en oikein mitään.
Turha ehdottaa terapiaa. Se olisi monta vuosikymmentä myöhässä. Nyt on ok, turha niitä menneitä on enää kaivella.
Hyvähän se on että tiedät kuitenkin sen miten sun elämä on mennyt ja miksi niitä muistoja ei niin hirveästi ole. Oletko sisarustesi kanssa tekemisissä? Miten he ovat kokeneet lapsuutenne? Ovatko yhtä rikki? Voi olla että sullakin jossain kriisikohdassa tulee vielä mieleen noita asioita joita olet aktiivisesti unohtanut, jos ei tule, niin mikäpä siinä jos ei ole tarvetta niitä kaivella.
ap
Miksi väität noin, onko sinulla jotakin todistusainoeistoa että sanomasi olisi oikein? Minähän nimenomaan jossain kohdin mainitsin että "kuten sanoin en muista juuri mitään varhaislapsuudestan"
Jos haluaisit tarkemmin tietää asioita, jotka muistan lapsuudestani, niin niitä on yksi, ja se on negatiivinen joten en halua sitä täällä kertoa.