Lue keskustelun säännöt.
Köyhä lapsuus ja "älä vain kuvittele olevasi jotain"-mentaliteetti pilasi elämäni
28.06.2017 |
Olen kohta 30 vuotta yrittänyt selviytyä tästä elämästä, mutta enää en jaksaisi. Lapsuudenperheeni oli köyhä duunaritaustainen perhe, joka kärsi 90-luvun lamasta. Lapsuus oli ankeaa. Asuimme syrjässä enkä tästä syystä juuri tavannut kavereita kouluajan ulkopuolella. En ole koskaan oppinut sosiaalisia taitoja. En siis ymmärrä miten ystävyyssuhteita ylläpidetään, koska en ole koskaan oppinut siihen. Vanhempani kutsuivat lähinnä vain sukulaisia kylään silloin tällöin. Joitain hyvänpäiväntuttuja on, mutta siihen se jää. Olen aika yksinäinen. Itsetuntoni on huono, koska minua ei koskaan kannustettu mihinkään. Jos koin vähänkin ylpeyttä pienestäkin onnistumisesta, minut palautettiin heti maanpinnalle. Huonosta taloudellisesta tilanteesta johtuen jäin kaveripiirin ulkopuolelle myös materiaalin suhteen. En voinut harrastaa mitään ja vaatteeni olivat rumia. Matkoista ja muotitavaroista en edes osannut haaveilla. Eivät muutkaan olleet rikkaita, mutta itse en edes saanut sitä vähää mitä muut.
Opin jo pienenä etten ole minkään arvoinen enkä saa edes kuvitella itsestäni mitään. Myöhemmin tämä heijastui seurustelusuhteisiini. Minua käytettiin hyväksi ja ajauduin välillä huonoihin porukoihin. Jouduin kamaliin tilanteisiin, koska halusin niin kovasti hyväksyntää. Lopulta perustin perheen ensimmäisen miehen kanssa, joka osoitti olevansa vakavissaan suhteeni. Ajattelin naiivisti, että jos en heti tartu tilaisuuteen, en tule koskaan saamaan perhettä. En uskonut kelpaavani muille. En kyllä usko edelleenkään, vaikka haaveilen salaa romanttisesta suhteesta. Mies on ihan ok. Hän on laiska tekemään kotitöitä eikä oikein ymmärrä minua. Lapsille hän on ihan hyvä isä. Mitään suuria tunteita ei ole ollut, mutta emme erityisesti riitelekään.
Välillä ajattelen itsemurhaa. Koen elämäni pelkäksi resurssien tuhlaamiseksi. Ulospäin esitän jaksavaa ja iloista, mutta todellisuudessa minusta tuntuu, että yhtä hyvin voisin kuolla pois. Olin murrosiässä vaikeasti masentunut ja ajattelin tuolloin paljon itsemurhaa. Olin myös itsetuhoinen. Vaikka kävin terapiassa ja minulla oli lääkitys, vanhempani eivät juuri asiaan kiinnittäneet huomiota. Sain pärjätä itsekseni. Välillä mietin miksen vain tappanut itseäni tuolloin. En ymmärrä miksi vanhempani halusivat edes lapsia, koska en koskaan kokenut olevani rakastettu. Nämä ajatukset ovat pyörineet mielessäni lapsuudesta lähtien. Jostain syystä viime aikoina olen pohtinut näitä asioita enemmän. Elämä tuntuu niin merkityksettömältä. Nuorena toisaalta jaksoin uskoa, että joku päivä tapahtuu muutos ja saan elämälleni uuden suunnan. Nyt kolmikymppisenä on alkanut tuntua siltä ettei mitään ole enää tehtävissä.
Kiitos, että sain avautua.
Kommentit (14)
Mulla samantapainen lapsuus mutta ei ole mua haitannut, koska olin itsekin introvertti luonne. En itsekään ole koskaan halunnut olla sosiaalinen, en saada kavereita, en pariutua. Olen onnellinen yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös sama asetelma. Näköalaton, ahdistava, köyhä, ankea lapsuus, josta puuttui raha, tuki, kannustus ja arvostus.
Näin jälkikäteen ajateltuna vanhempani yrittivät ilmeisesti kasvattaa musta jonkinlaista siivoaja-duunaria? Koululla ja läksyillä ei ollut mitään väliä, kunhan olin vaan tiskannut ja siivonnut, se oli lapsen ja nuoren tärkein tehtävä.
Helkutti, normaalit, lapselleen parempaa tulevaisuutta haluavat vanhemmat olisivat kannustaneet koulutukseen ja kehittäviin harrastuksiin, mutta ei meillä. Kotona nyhjättiin oli juhla tai arki. Mitään ei saanut koskaan haluta eikä varsinkaan koskaan saanut sitä haluamaansa saada. Koskaan ei saanut kuvitella itsestään yhtään mitään tai tehdä numeroa, piti vajota tapettiin ja olla erottumatta porukasta. Mielipiteitä ei saanut olla, ei ainakaan eriäviä.
Sen takia vaikka mulla on ollut hyvä lapsuus mutta kiusattiin ja traumatisoiduin, kiltti tyttö joka halusi muille aina hyvää ja omasi hyvät tavat on nykyään vittumainen kaikille niille jotka jollain tavalla hyljeksivät erilaisia. Oikeesti tekis mieli rupea väkivaltaiseksi ja potkia ihmisten päät verille jotka ei mieti mitä sanoo muille vaan ihan omaa empatiakyvyttömyyttään pilaa muiden elämän.
Onhan sulla sentään perhe ja ok mies. Menneisyyttään ei voi muuttaa mutta aikuisenakin voi alkaa harrastamaan, zumba on tosi suosittua ja jos osaat tehdä käsitöitä voit myydä niitä Etsyssä. Kasvohoidot ja hieronnat on rentouttavia ja olo on parempi koko päivän kun on käynyt hemmoteltavana.
Minun lapsuus sama. Esim ilmaistapahtumiinkaan ei menty kun isä sanoi että ne on"parempia ihmisiä varten". Itsetunto painui alas kun kiusattiin niin paljon kun oli rumat vaatteet ja taisin haista tupakalle ja ei ollut hienoja kokemuksia millä kehua. Kun pääsin oman ikäluokkani touhuista erilleen ja tietoisesti aloin ottaa 17v etäisyyttä lapsuuden kotiin, olen pikku hiljaa kartuttanut rohkeutta ja tehnyt paljon asioita. Huomaan kyllä olevani taipuvainen murehtimaan asioita ja pelkäämään monia sosiaalisia tilanteita, mutta olen päättänyt että en ketään kumarra vaan olen tasan yhtä hyvä kuin muutkin. Kannustan aloittajaa liittymään esim johonkin poliittiseen järjestöön. Sitä kautta sain itse ystäviä, ja harrastuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mukava" kuulla, että on muitakin. Olen pahoillani teidän puolestanne, että joudutte kärsimään samanlaisesta menneisyydestä.
Itseäni harmittaa etten koskaan saanut kaivettua sitä rohkeutta, minkä avulla olisin voinut aktiivisesti kääntää kelkan. Lasten myötä olen kuitenkin vähitellen oppinut etten nöyristele kaikkien edessä. Tosin edelleen syytän herkästi itseäni ja pienikin moka saa mielialan todella matalaksi. En muista olleeni koskaan onnellinen elämäni aikana. Tarkoitan sellaista oikein ylitsevuotavaa onnellisuutta. Lasten syntymätkin olivat lähinnä "ihan kivoja tapahtumia". Ulospäin elämämme näyttää onnelliselta. Tavallaan kaikki on kunnossa, mutta en rakasta miestäni, inhoan työtäni (pelasin opinnoissa niin varman päälle ettei käteen jäänyt mitään...) ja lapsilla on terveysongelmaa.
ap
Ei se elämä ole kenelläkään ongelmatonta, siitä kannattaa lähteä. Ja mitään ekstaattista onnea taitaa harva tuntea ikinä.
Riittävä tyytyväisyys ja arkinen onnellisuus olisi ihan riittävää.
Sinun ongelmasi taitaa olla, että näet lasisi vain puolityhjänä, vaikka muiden mielestä se on puolitäysi. Sinulla on hyvä mies, ja lapsia, joille olet tärkeä ja rakas.
Kerroit jo lapsena sairastaneesi masennusta, joka varmasti on myös värittänyt lapsuuden muistojasi. Se on kehä: lapsuuden olot synnyttävät masennusta, mutta masennus myös värittää muistoja. Tällä en yritä väittää, että olit väärässä, kun sanoit, että vanhempasi latistivat sinua ja olivat tunnekylmiä, mutta että ehkä masennuksesi vielä lisää muistojen mustuutta.
Joka tapauksessa lapsuudellesi et enää mitään voi, ainoastaan käsitellä ja surra ja pyrkiä niistä irti. Oletko nyt terapiassa, kuulostaa siltä, että siitä voisi olla sinulle apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistähän voisin lähettää sinulle ylitsevuotavan onnen tunteen <3
Onni liittyy käsittääkseni oman elämänsä ohjaksissa olemisen tunteisiin. Jos sen on menettänyt tai mikä vielä pahempaa, sitä ei ole koskaan ollutkaan, on se vakava paikka. Jos kuitenkin voisit lähteä miettimään tätä kohtaa, eli että hallinnan tunne on avain onneen. Rukoilet sitä vaikka, vaikket jumalaan uskoisikaan. Affirmaatio eli se, että kerromme alitajunnallemme, mitä haluamme, vaikkemme edes usko siihen, että sen saamme, auttaa. Hitaasti, ihmeitä ei pidä odotella, mutta sen varmaan tiedätkin. Silti hidaskin muutos oikeaan suuntaan vie sinut kyllä lopulta perille ja ylitsevuotavaan onnen tunteeseen <3
Kuinka monta kertaa teet saman aloituksen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sorry. Sun elämä kuulostaa oleen ihan kuten sinä aikana oli. Elämä on mennyt ok. Mutta se ei riitä. Mikä sinulle rttäisi?
Tämä kaikki aloituksessakin käsitelty on tiivistetty Janten lakiin:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös sama asetelma. Näköalaton, ahdistava, köyhä, ankea lapsuus, josta puuttui raha, tuki, kannustus ja arvostus.
Näin jälkikäteen ajateltuna vanhempani yrittivät ilmeisesti kasvattaa musta jonkinlaista siivoaja-duunaria? Koululla ja läksyillä ei ollut mitään väliä, kunhan olin vaan tiskannut ja siivonnut, se oli lapsen ja nuoren tärkein tehtävä.
Helkutti, normaalit, lapselleen parempaa tulevaisuutta haluavat vanhemmat olisivat kannustaneet koulutukseen ja kehittäviin harrastuksiin, mutta ei meillä. Kotona nyhjättiin oli juhla tai arki. Mitään ei saanut koskaan haluta eikä varsinkaan koskaan saanut sitä haluamaansa saada. Koskaan ei saanut kuvitella itsestään yhtään mitään tai tehdä numeroa, piti vajota tapettiin ja olla erottumatta porukasta. Mielipiteitä ei saanut olla, ei ainakaan eriäviä.
Samanlainen oli minunkin lapsuuteni ja nuoruuteni. Jos yritti ilmaista varovasti omaa mielipidettään niin se sammutettiin sillä että kaikki nämä on per.e edellä syntyneet.
Tuo näköalattomuus ja ankeus oli ikävää. Nyt vasta keski-ikäisenä olen ajatellut asiaa ja ymmärtänyt että se määritti jokaista päivää. Koulunkäynnillä ei ollut minkäänlaista väliä kunhan vahdin pikkusisaruksia ja osaan leipoa ja siivota. Poikien ei tarvinnut niitä tehdä. Opiskelu ei ollut tärkeää kunhan pääsee töihin keittäjäksi ja äkkiä niin että alkaa kantaa rahaa kotiin. Ei toki niin että pystyisi muuttamaan omaan kotiin ja elättäisi itsensä ja pärjäisi.
Muita ihailivat ja kuinka se ja se on diplomi-insinööri tai lääkäri tms. Omia ei vaan kannustettu enkä ymmärrä miksi. Kyllähän oma vanhempi lapselleen parasta toivoo ja suo? Ainakin minä omille.
Olen pitkien mutkien kautta jotenkin ihmeen kaupalla kuitenkin opiskellut pitkälle. Sekös se äitiäni korpeaa ja aina antaa puheillaan ymmärtää etten ole yhtään mitään.
Tuttuja tunteita. Vanhempani muuttivat töihin maaseutupaikkakunnalle, jossa perhettämme vieroksuttiin. Minusta tuli kunnon ihmisiä pelkäävä metsäläinen. En oppinut koskaan luonnollista sosiaalisuutta, vaan ennemmin välttämään kaikki ihmiskontakteja hinnalla millä hyvänsä. Introverttinä sosiaalisuuden puute ei oikeastaan häiritse, mutta tuli tehtyä alavalinnan kanssa sellainen virhe, että odottamaani suurempi osa mahdollisuuksista perustuu suhdeverkoston olemassaoloon ja kehittämiseen. Tämä on ajanut minut vähitellen täydelliseen syrjäytymiseen ammatillisista mahdollisuuksista. Tutkijan uraa siis yritin huonolla menestyksellä.
Tutulta kuulostaa. Vähän samantapaista itselläni, en tosin perhettä ole halunnut perustaa.
Kokeilepa vähän hemmotella itseäsi tosi röyhkeän itsekkäästi.