Mitä häpesit teininä vanhemmissasi? (ei ilkeämielinen ketju, jaetaan muistoja)

Kun äitini aina poliisiauton nähdessään (jos ei hälytysajo), pilkkasi "poliisit varmaan menossa murustelemaan donitseja". En ymmärrä mistä se poliisi"viha" kumpusi, koska muuten hän arvosti jokaista työtä ja ammattia ja ihmistä samalla tavalla, mutta poliiseissa jokin hiersi, ja silloinkin vain kun näki poliisiauton ajavan kaupungissa.

Omat vanhempani ovat hyvin vanhoja, mutta en pitänyt sitä nuorempana ongelmana. Isäni puhui mielellään itsestään ja kaikista pienistä vaivoista mitä hänellä oli.

Olin kuolla häpeästä kun hän kärsi ummetuksesta ja ison hädän jälkeen hän kuvaili tuttavapariskunnalle miten pitkä pötkö oli. Ison hauen kokoinen. Olisi varmaan näyttänyt ellei olisi ehtinyt vetää pönttöä. 

Tuttavat olivat sivystynyt pariskunta ja osasivat pitää hienosti pokan, mutta olisi ollut hauska tietää mitä he oikein ajattelivat. 

Meillä piti olla kiltti ja kaikkien asioiden aina hyvin. Ikävistä asioista äidille tuli paha mieli ja isä tuli torumaan kuinka olin aiheuttanut äidille mielipahaa kiukuttelullani. Mistään ikävistä asioista ei saanut kotona puhua suoraan. Jos kerroin, että joku oli käyttäytynyt ikävästi minua kohtaan, olin jollain tapaa itse aiheuttanut tilanteen - ärsyttämällä, tietämättömyyttäni tms. Koskaan ei voinut jutella rennosti esim. päivän tapahtumista, koska sanomisiini tai tekemisiini puututtiin helposti, ja siitä seurasi saarnatuokio miten ei pidä tehdä tai sanoa ja äiti itki ja isä taas syyllisti.

Opin jo ennen teini-ikää, että parempi oli olla vaan hiljaa. Sitten vanhempani pitivät minua sulkeutuneena ja itkivät kun meillä ei ollut yhteyttä. Ei ollut, eikä koskaan tullut.

Hävetti kun äitini oli niin nuorekas lähemmäs viisikymppiseksi. Vartalo treenattu ja hoikka kuin parikymppisellä instagram-julkkiksella, näkyvämmät vatsalihakset kuin mulla... Ja jos mentiin yhdessä kauppaan niin se oli äiti eikä minä, joka laittoi jalkaan freddyt (ne peppuhousut). Kaikilla kavereilla oli ikäisensä näköiset ja verkkareissa laahustavat mutsit, enkä tuntenut sopivani joukkoon. Nyt alan jo päästä yli asiasta ja ymmärrän, ettei äitiyden tarvitse tarkoittaa rupsahtamista.

Isässä hävetti aina sukujuhlissa sen mielipiteet. Laukoi aina ihan häpeilemättä rasistisia ym junttikommentteja ja kärkeviä mielipiteitään sinne väliin, kun muu suku yritti sivistyneesti keskustella jostain politiikan pinnalla olevasta aiheesta.

Häpesin ainoastaan sitä, että asuimme kaksiossa. En kehdannut edes pyytää isosiani juhlimaan konfirmaatiotani.

Vanhempien työssäkäyntiä häpesin. Yrittävät kyllä, mutta onneksi eivät onnistuneet pakottamaan muakin siihen.

Mun molemmat vanhemmat ovat melkein 45 vuotta mua vanhempia. Itse olen nyt kolmekymppinen. En heidän ikäeroaan kai varsinaisesti hävennyt, mutta siinä oli taas yksi syy lisää joutua koulukiusatuksi.

Vaatekaupaussa äiti veti ilmaa huulien välistä ja sanoi aina "voi kauhea miten kallista". Se oli niin ärsyttävää, koska sama vihellys ja kommentti tuli halpiskaupasta kaupungin kalleimpaan.. kaikki oli aina "hirveän kallista" :) Tästä huolimatta äiti kyllä osti minulle (niitä kalliitakin) vaatteita.

Itselleni on tullut tästä sellainen "vika", etten koskaan kommentoi mitään kalliiksi ja aidosti kalliistakin saatan sanoa "no eihän nää nyt mitään kovin kalliita ole" mikä usein nostattaa kulmakarvoja pienissä putiikeissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin häpesin vanhempieni ikää, isä oli nelikymppinen kun synnyin, äiti vähän nuorempi. Häpesin myös tiettyjä vanhanaikaiseksi ja junttimaiseksi mieltämiäni piirteitä vanhemmissani. Etenkin isäni oli ja on edelleen sellainen "luonnonlapsi", joka ei välttämättä osaa käyttäytyä erilaisissa tilanteissa aikuisten tavoin. Hän saattoi kailottaa ventovieraalle naiselle, että "kyllä sää oot pitkä, hyvänen aika sää oot pitkä naiseksi, kuinka pitkä sää oikein olet, pelaatko sä koripalloa?" Muita vastaavia möläytyksiä oli vaikka miten.

Toisekseen isäni puhuu murretta, joka kuulostaa vieläkin ärsyttävältä. Hän ei ole koskaan oppinut sanomaan d-kirjainta, vaan ääntää sen t-kirjaimena. Danny on hänelle Täni tai Tanny, kardaaniakseli on kartaaniakseli jne. Häpesin joskus tuota puhetyyliä.

Isäni soitti nuorempana myös erästä soitinta ja hän soitteli vanhaa iskelmämusiikkia. Hävetti kun hän soitti Elämää juoksuhaudoissa ja Metsäkukkia. Lisäksi hän soitteli "menevää humppaa" ja lisäsi kappaleen päätteeksi "menevän ja vauhdikkaan" lopun, sellaisen ryt-kyt-kyt-kyt-rytkytikyy.

Joskus hävetti, kun teininä ollessani hän kyseli, että "tykkäätkö säkin rokista, sellaisesta kuin Kirka ja Tanny". Kaverini nauroi sitä vielä vuosia jälkeenpäin.

Iskelmää laulaessaan isäni usein rallatteli "ralilalilalilali-laiiiilaa ralilaliralilaaaa..." ja minähän häpesin sitäkin :D

Joskus ala-asteella kaveri kehui, että hänen isänsä vei hänet Alice Cooperin keikalle. Minua hävetti kun ajattelin, että oma isäni rytkyttää humppaa peräkamarissa.

Äidilläni taas puolestaan on erilaisia äänitehosteita, jotka ärsyttävät vieläkin. Hän saattoi ruveta hokemaan musiikin mukana "tinkeli tonkeli tinks tanks tinkeli tankeli" ja minua hävettää tämä vieläkin.

Äitini on myös kovin estoinen ja häntä  hirvitti 90-luvun teinityttöjen syntinen muoti. Minua hän vahti tarkkaan, ettei vaan rintsikoiden olkaimet näy paidan alta. Lisäksi minulle piti hankkia "esiliina" (ulkopuolinen vahti, joka tuli minun ja poikien väliin) viikonloppumenoihin. Äidiltäni olenkin saanut kuulla olevani ties mikä synnintekijä, kun en odottanut seksiä avioliittoon asti. Tämä vanhanaikaisuus hävetti. Kai hänellä oli sinänsä hyvä tarkoitus suojella minua, mutta käsitys seksuaalisuudesta oli kovin hysteerinen.

Vanhempani eivät ole pahoja tai ilkeitä, mutta etenkin isä on sellainen 40-luvulle jämähtänyt luonnonlapsi, joka ei vain osaa hillitä itseään. Äiti elää muuten vaan pysähtyneisyyden aikaa ja kaikki nuorisomuoti on syntiä. No, ihan hyviä vanhempia he ovat silti.

En tiedä miksi, mutta tuo kertomuksesi sai mut nauramaan vesi silmissä enemmän kuin pitkään aikaan. Kiitos.

Sama täällä :´D Kirjoittajan isästä muodostui oikein elävä kuva mieleen.. ja tuo Tanny ja kartaaniakseli kyllä ovat noloja, silti iskä kuulosti toisaalta aivan hellyttävän ihanalta humppaiskältä.

Vanhempien kieitaidottomuutta ja sitä että ei koskaan käyty ulkomailla.

Mun vanhemmilleni oli jostain syystä kriisi, että kaikki heidän lapsensa olivat liian hillittyjä "tavallisiksi nuoriksi". Viihdyimme kotona lukemassa kirjoja. Erityisesti isä oli tästä huolissaan. Pelkäsi, että kaikista tulee vanhapiikoja ja peräkamarin poikia. Isä aina ehdotti kaikkia WT-juttuja. Olisi pitänyt mennä kylälle nuorison kanssa ryyppäämään ja "rimpsalle". Oli ihan innoissaan kerran, kun olin kaverin luona juonut yhden siiderin. Äidissä taas hävetti se, että hän rehvasteli meidän lasten kouluarvosanoilla. Aika usein jouduin todella myötähäpeän valtaan niissä tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidin kanssa asioimista häpesin, kun hän aina välillä innostui asiakkaan oikeudella kohtelemaan myyjiä ja kassoja palvelusväkenä, jota sopii vapaasti komentaa ja muistuttaa, että minun rahoillani te ootte täällä töissä. Ei juuri shoppailtu yhdessä.

Äitisi käyttäytyi niin kuin asiakkaan kuuluukin.

Onko tämä se legendaarinen hoitsu Paulina, jonka ylipainoisen tyttären suklaamunaashoppailua katsotaan kieroon myyjien toimesta?

Ja asiakaspalautetta tulee kuin margariinitehtaan liukuhihnalta.

Vierailija kirjoitti:

Häpesin vanhempien riitelyä ja ivallisia kommentteja toisistaan jopa vieraiden aikana. Isä kuittasi kaiken sanomalla tämä on tätä meidän huumoria. Äidillä oli ja on vieläkin tapana kailottaa omia juttujaan olivat ne sitten mitä tahansa.Sama tapa on myös äidin äidillä. Muutenkin meidän perheessä oli sellainen jako, että isä yleensä aloitti riitelyn sitten äiti tuli mukaan ja minä sitten sovittelijana väliin. Se oli kauhean raskasta, kun molemmat vaativat minua puolelleen, että olisin heidän kanssaan samaa mieltä. Vanhempani olivat ja ovat vieläkin ihan pihalla nuorten asioista. Olin yksinäinen nuori ja he eivät koskaan ymmärtäneet sitä. He ajattelivat, että kun kävin harrastuksissa ( sellaisissa joihin he pakottivat) se korvasisi  kaverit. Muutenkaan asiasta ei silloin puhuttu, samaten kiusaaminen lakaistiin maton alle niin kuin minä olisin ollut syyllinen. Arki oli vaan sellaista pinnallista höpinää, kaikki vaikeat asiat jäivät selvittämättä.

Minulla oli niin vaikea nuoruus muuttoineen, koulun vaihtoineen, kiusaamisineen ja kauhean yksinäisyyden kanssa. Olisin tarvinnut vanhempien apua, mutta heidän mielestään olin kunnossa, kun hoidin kouluni hyvin.  Lopulta myös koulussa alkoi tulla vaikeuksia, mutta kun numerot laskivat sain vain haukkuja. Meillä ei saanut itkeä, eikä olla heikko. Vaikeuksista ei saanut puhua ja jos joskus puhuin niin mitään hyötyä siitä ei ollut. Kun sitten romahdin täysin. Sanoin heille, että haluan kuolla. He vaan sanoivat, että rasitan heitä. Isä uhkasi ajaa itsensä kuoliaaksi kun puhun sellaisia hänelle. Se oli pysäyttävä kokemus. Itse olin niin huonossa kunnossa ja silti yritin käydä koulussa. Melkein itkin koulussa, oksensin kaiken, kun en ahdistuksen vuoksi pystynyt syömään ja sydän meinasi "seota" rytmihäiriöiden takia. Välillä niitä oli niin paljon ja tuntui kipua. Olisin tarvinnut apua. 

Luulen, että kärsin ahdistuksesta minkä kiusaaminen ja yksinäisyys aiheutti. Mutta itse sain selvitä. Sitten juoduin väärään kouluun sama homma jatkui ja jotenkin turruin koko asiaan ja ajattelin ihan sama. Yritin jaksaa opiskella, mutta kyllä todistus jäi heikoksi, vaikka olen hyvä koulussa ollutkin. Meni niin paljon energiaa hukkaan jatkuvaan pelkäämiseen. Vanhemmat eivät ikinä kysyneet mitä minulle kuuluu. Heidän pitäisi olla kiitollisia, että olen yleensä hengissä. Jos itsemurhan teko olisi ollut helppoa niin minua ei enää olisi. Mutta minä olen vieläkin se kiltti tyttö, joka ei aiheuta harmia. Välillä en tunne enää mitään. Olisin niin toivonut erilaiset vanhemmat. Olisin halunnut tukea ja että joka olisi selvittänyt asioita kanssani. Äiti vaan hoki aina, kun sanoin yksinäisyydestä tai kiusaamisesta, että  mitä hän sille voi. Jätti tyttärensä uhriksi. Ja silti vieläkin minä olen heidän valtansa alla. Taloudellisestikin riippuvainen myös heidän rahoistaan ja sama mielistely jatkuu. He eivät häpeä mitään ja ovat olleet hyviä vanhempia. Voi, kun tätä oli raskas kirjoittaa. Anteeksi vuodatus.

*halaa*

Siinä on herkälle ihmiselle tullut tampiot vanhemmat. Otan osaa.

Se hävetti esimerkiksi, että isä tuli JOKA PAIKKAAN mukaan: mm. luokkakavereiden synttäreille, harrastukseen, vei aina autolla kouluun, vaikka koulu oli ihan kävelymatkan päässä. Olin vapaa-ajalla aina kotona tai vanhempien seurassa... No, mua kiusattiinkin sitten yhdeksän vuotta koulussa eikä aikuisena ole edelleenkään kavereita (nykyään todennäköisesti diagnosoimaton sosiaalisten tilanteiden pelko).

Häpesin vanhaa äitiäni. Muistan kun kuljin murkkuna kaupungila 20-30 m hänen jäljessään, ettei kukaan hoksaisi, että hän on äitini. Äiti sai minut ollessaan 21-vuotias.

Äiti oli kodin ulkopuolella aina hyvin huoliteltu ja mun kavereiden mielestä tosi jees. Kotona kuitenkin aina alusvaatteisillaan ja varsinkin poikien kyläillessä mua hävetti ihan kympillä.

Ja tätä kirjoittaessa tajusin just, että mun omat teinit varmaan häpee silmät päästään kun kuljeskelen usein kotona 15 vuotta vanhoissa roiskeläppähameissa. Mikä sopi kolmekymppiselle, ei ehkä enää nelivitosen päällä ole ihan niin cool. XD

Vierailija kirjoitti:

Häpesin teininä äidin mansikkapipoa. Siis sellainen punainen pipomainen neulottu kudelma, jossa oli vihreä yläosa, ikäänkuin mansikan kantana. Kaiken kruunasi tummanvihreä virkattu antenni pipon laella. Toimitti mansikan lehden varren virkaa.

Pipo oli mielestäni ylinolo ja kävelin kolme metriä äidin takana posket punaisena häpeästä aina kun sillä oli se tätipipo päässä.

Nyt hävettää, että hävetti. Se pipo on oikeasti ihan symppis. On tosi morkkis siitä, että syrjin sitä silloin..

:D Apua!! Tää ihan paras. Vedet silmissä nauran 😂 Voisin niin nähdä tän tapahtuneen myös itselleni. Muistan noi mansikka-antennipipot ysäriltä.

Isä oli alkoholisti, ja istui spurgujen kanssa metsässä ryyppäämässä. Huuteli sieltä minua nimeltä kun olin kavereiden kanssa menossa siitä ohi.

Hitto että häpesin...

Hauska ketju! :) Monia asioita tuli hävettyä, mm. autoja, millon oli ruosteinen lada ja millon mikäkin. Isällä óli myös nolo tapa hakiessa tulla kotterolla suoraan oven eteen, kun muita odoteltiin fiksusti parkkipaikalla.

Vanhemmillani oli hyvin menestynyt yritys (menestys oli tullut kovan työn tuloksena). En ikinä kehuskellut sillä tiedolla koulussa enkä edes tajunnut pienenä koko asiaa. Olin vaatimaton ja ystävällinen eikä minulla ollut koulussa juurikaan merkkivaatteita tai kalliita harrastuksia yms. Jotkut luokkakavereideni vanhemmat kuitenkin tajusivat asian lehtien veroluetteloista. Verotietojen julkaisuun ei voi itse vaikuttaa, vaikkei haluaisi ansio- ja pääomatulojaan lehteen, kun tulot ylittävät tietyn rajan.

Jo ala-asteen alussa luokkakaverini alkoivat pilkkaamaan tästä asiasta vanhempiensa innoittamina, sillä tuskin 7 - 8-vuotiaat lapset lukevat verotietoja. Siitä alkoi vuosien mittainen rankka kiusaamiskierre. Itse en tarkoituksella halunnut hankkia hyväpalkkaista ammattia, vaikka olin kympin oppilas. 

Eli lyhyesti: häpesin vanhempieni yritystä. Olisin niin toivonut, että vanhempani olisivat olleet vaikka köyhiä työttömiä. 

P.S. Nyt olen itse työtön.