Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita joilla ei ole sukulaisia juurikaan?
27.06.2017 |
Minulla on vain veli ja vanha isoisä. Miehellä velipuoli.
Muutama muu sukulainen elossa mutta välit katkenneet.
Nyt näin keski-ikäisenä asia on alkanut harmittamaan jostain syystä paljon. Siis enhän minä sille mitään voi mutta jotenkin pahalle tuntuu. Aina kun järjestää jotain juhlia niin tajuaa ettei yksinkertaisesti ole juuri ketään ketä kutsua. Muutama ystävä on mutta ei he ole joka juhlaan ns kuuluvia.
Meillä oli joskus suuri kaveripiiri mutta elämä vei kaikki erisuuntiin ja erkaannutti. Näin vanhemmalla iällä ei enää sellaisia tiivitä kaveriporukoita löydä, monella on jo se omansa ollut nuoresta asti.
Juhannuksena moni laitteli kuvia suvun kanssa mökeiltä. Silloin tajusin miten kirpaisee. Monella muullakin on sama tilanne ettei kaikki ystävät ole menossa pysyneet mukana mutta on kuitenkin aina oma suku jonka parissa olla.
Meillä ei ole ollut mikään mukava suku. Hirveän katkeria ja katellisia, pahansuopia kyräilijöitä. Toisille ei toivota hyvää ja pahaa puhutaan selän takana. En siis sinänsä menetä yhtään mitään. Miehen sukukaan ei sen kivempaa ole.
Olisi kiva kuulla millaisia fiiliksiä muilla suvuttomilla on. Kaipaatteko koskaan sellaista yhteisöllisyyttä mitä suvusta saa?
Kommentit (43)
Minäkin olen suvuton ainokainen. Poikani rippijuhlat lähestyvät ja tajusin, että minun puoleltani sinne on kutsuttavia pyöreä 0. Miehen suvun kanssa ei suuria ongelmia, he vain kalseata jengiä enkä ole heihin mitenkään kiintynyt kun harvoin nähdään. Myös pahoja puheita kuulunut korviini .Työkavereitakin kutsuisin mieluummin.
Ei siis tulossa mitään lämminhenkisiä kekkereitä että juhlitaan meille rakasta nuorta yhdessä.
Kuolleen äitini siskoon otin uudestaan yhteyttä aikuisiällä, oli päälleliimattua koska on vieras ihminen eikä yhteisiä muistoja. Olen hänelle merkityksessä tietenkin huimasti hänen omia lapsiaan vähäisempi eikä hän salaile sitä -tyyliin minulle tehdään oharit jos oma poikansa tulossa.
Mies olisi halunnut viettää kaikki juhannukset jne juhlat kuitenkin sukulaisissaan. Sekään ei tunnu reilulta koska ei ole sitä toista puolta. Onneksi päästiin kompromissiin että välillä ollaan perheen kesken.
Häät ja ristiäiset olivat luku sinänsä, yritin väkisin kaapia jotain väkeä sinne omaltakin puolelta, se tuntui säälittävältä koska he eivät olleet läheisiä. Rippijuhlat sitten varmaan vain miehen suvun voimin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on käytännössä vain isä ja äiti (vielä toistaiseksi). Muuta sukua on jonkin verran, mutta en ole yhteyksissä tai yhteydenpitoa on hyvin vähän, eikä kukaan sukulaisista ole läheinen. Erityisesti surettaa, että ainoan sisaruksen kanssa välit ovat etäiset. Miehen puolella on tiivis ja lämminhenkinen iso suku, mutten ole siihen sukuun sopeutunut riittävän hyvin, että kokisin oloni kotoiseksi heidän seurassaan. Suurin osa miehen sukulaisista on vähintään ok, mutta olen liian erilainen ajatusmaailmaltani ja elämäntyyliltäni, etten osaa heistä kenenkään kanssa lähentyä niin, että tuntisin jotain erityistä yhteenkuuluvuutta ja sukulaisuutta. Joskus kun vanhemmistani aika jättää, tulee minustakin suvuton, sillä lapsiakaan minulla ei ole eikä todennäköisesti tulekaan.
Ap voisi joutessaan opetella oikean sanajärjestyksen... Sattuu aivoon nämä huonoa suomea olevat otsikot.
Minä, nyt nelikymppisenä asia on alkanut vähän surettaa sillä introverttinä ystävyyssuhteitakin on vaikea solmia. Miehellä on sekä isän että äidin puolelta sukua joka pitää yhteyttä keskenään, he ovat oikein mukavia ihmisiä mutta silti seurassa on ulkopuolinen olo kun olen kuitenkin luonteeltani hyvin erilainen kuin muut.
Oma sukulaisluettelo on lyhyt ja karu. Olen vanhempieni ainoa lapsi. Isovanhemmat kuolleet aikoja sitten. Vanhemmat sukujensa mustia lampaita joten heidän sisaruksensa ovat katkoneet välit jo ajat sitten eivätkä ole minuakaan lähestyneet, luulevat varmaan että olen tullut vanhempiini (en ole). Äiti on vielä elossa mutta minäkin olen joutunut katkaisemaan häneen välit mm. vaikeahkojen mt-sairauksien takia joihin ei ole suostunut hakemaan apua. Pari serkkua on joiden kanssa olen vaihtanut joskus muutaman sanan facebookissa, sen enempää suhteet eivät lämmenneet. Ei niitä kiinnostanut.
Perhejuhlat on aina vietetty miehen sukulaisissa. Omat perhejuhlat on pidetty ihan pieninä tai jätetty pitämättä. En ehkä suurista juhlista välittäisikään, mutta kun ei ole edes päässyt valitsemaan että pitää pienet juhlat...
Mulla ei ole koskaan ollut isovanhempia tai muita sukulaisia. On vain vanhemmat ja sisarukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidetään elossa tää ketju, hyvää vertaistukea!
Minäkin olen nyt nelikymppisenä alkanut surra suvuttomuutta. Olen ainut lapsi. Isäni kuoli, eikä äitini halunnut pitää yllä suhteita isän sukuun, joten suku jäi etäiseksi. Äitini on myös ainut lapsi. Surettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole sukua, mutta en sitä kaipaakaan, koska nuo kaukaisemmat sukulaiset ovat sellaisia, joihin en halua pitää yhteyttä. En oikeastaan muista aikaa, jolloin heistä olisi ollut mitään iloa, päinvastoin. Juhliin tullaan humalassa huutelemaan ynnä muuta. Suuri helpotus, kun ei olla enää yhteyksissä. Normaaleitakin suvusta löytyy muutama, mutta heillä on varmaan sama kokemus suvusta kuin minullakin eli pitäydytään siinä, että vain hautajaisissa korkeintaan tavataan.
Äitini oli spurgu ja isää en ole koskaan nähnyt, en edes tiedä, millaisia sukulaisia hänen puolellaan olisi tarjolla. Olen ainoa lapsi ja äitini vanhempien ainoa lapsenlapsi. Nyt, kun äiti ja hänen vanhempansa on kauan sitten kuolleet, on ainoat sukulaiseni lasteni lisäksi lapsettomat täti ja eno, mutta onneksi sain jo lapsuudessa ympärilleni ison ystäväporukan, jonka kanssa pidetään edelleen yhtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen nyt nelikymppisenä alkanut surra suvuttomuutta. Olen ainut lapsi. Isäni kuoli, eikä äitini halunnut pitää yllä suhteita isän sukuun, joten suku jäi etäiseksi. Äitini on myös ainut lapsi. Surettaa.
Etkö voisi ottaa yhteyttä isän puolen sukulaisiin? Esim FB:n kautta on helppo pyytää ystäviksi (jos ovat facessa?). Et ole tilivelvollinen äidillesi omista kontakteistasi.
Itse olen nyt aikuisiällä ottanut yhteyttä serkkuihini, joihin ei ole ollut mitään kontaktia vuosikymmeniin. On vaihdeltu vanhoja valokuvia ja muisteltu edesmenneitä isovanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Äitini oli spurgu ja isää en ole koskaan nähnyt, en edes tiedä, millaisia sukulaisia hänen puolellaan olisi tarjolla. Olen ainoa lapsi ja äitini vanhempien ainoa lapsenlapsi. Nyt, kun äiti ja hänen vanhempansa on kauan sitten kuolleet, on ainoat sukulaiseni lasteni lisäksi lapsettomat täti ja eno, mutta onneksi sain jo lapsuudessa ympärilleni ison ystäväporukan, jonka kanssa pidetään edelleen yhtä.
Tiedätkö kuitenkin, kuka isäsi on, tiedät nimen vai? Saattasin etsiä isän sisaruksia ja näiden lapsia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidin ja isän puolelta on molemmista yksi täti elossa, kaikki muut on kuolleet. Joitakin serkkuja on vielä elossa. Isän puolelta ei miespuolisia ole muita kuin minä ja minulla ei ole lapsia, joten suku(nimeni) sammuu tähän. Mutta naiset jatkaa omalta osaltaan sukua, vaikkakin eri sukunimillä.
Sukujen menestyminen historian saatossa on mielenkiintoinen aihe, pitääkin tutustua siihen lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on lasten isovanhemmat, eli meidän molempien vanhemmat elossa ja mukana elämässä. Käytännössä muuta ei sitten olekaan. Minulla on yksi veli, joka asuu kaukana, näemme pari kertaa vuodessa. Miehellä ei ole sisaruksia, lapsillamme ei siis ole serkkujakaan.
Omiin serkkuihimme emme ole yhteyksissä, jossain vaiheessa vähän yritettiin, mutta ei oikein ollut hengenheimolaisia, joten ei niistäkään ole nähty ketään vuosiin, no yksissä hautajaisissa nopeasti.
Lasten kannalta harmittaa, kun heillä ei ole sitten sukulaisia, joihin olla yhteyksissä, vain toisensa.
Läheiset, ihanat sukulaiset kuolleet ja jäljellä suuresta suvusta vain ne joiden kanssa en edes halua olla tekemisissä.
Ensimmäisen kysymys, jos nähdään on " missäs olet töissä"?
Olen kärsinyt masennuksesta koko aikuisikäni ja vaikeaa käydä töissä.
Häpeän tätä suuresti.
Sukulaiseni ovat aina olleet
" kovia tekemään töitä" ja tätä jaksavat aina mainostaa.
Tärkeintä on missä olet töissä.
Ikinä eivät kysy miten jaksat, voinko auttaa jotenkin.
Halveksuvia katseita , selän takana haukkuninen...
tätä on meidän ihana suku.
Ainoat elossa olevat sukulaiseni ovat serkut jotka asuvat satojen kilometrien päässä. Olen heihin harvoin yhteydessä. Muut sukulaiset ovat kaikki kuolleet ja olen ainoa lapsi eli sisaruksiakaan ei ole. Olen yksin, minullakaan ei ole perhettä.
Ap niin ymmärrän sua ja tiedän miten juureton, orpo ja yksinäinen olo on ilman sukua.
Mulla on vähän erilainen tausta.
Toinen vanhempani on jotain vielä narsistista pahempaa, luonnevikainen sadistinen psyko, väkivaltainen lapsenhakkaaja joka haluaa tuhota lapsensa. Koko lapsuus ja nuoruus oli hirveä pelkohelvetti ja kaltoinkohtelua kaikissa muodoissa.
Sain katkaistua välit vasta aikuisena, vähän alle kolmekymppisenä, kun jouduin taas päällekarkauksen kohteeksi vanhemman taholta. Tämä välien etäännytys maksoi koko suvun.
Tämä luonnevikainen vanhempi pakotti sen ”terveen” (en nyt normaali hänkään, läheisriippuvainen alistuja) vanhemman valitsemaan hänet ja hylkäämään minut. Käänsi koko suvun mua vastaan, valehteli että olen rikollinen ja huumerahoilla ostanut taloni, ja että olen vaikea ja mahdoton ihminen.
Onen ollut ahkera ja kiltti lapsi aina, ja siksi vanhemman viha ja k0sto tuntuu todella pahalta. Olen sukuni ensimmäinen akateeminen ja kaiken olen saavuttanut työllä ja ahkeruudella, mitään apua ja tukea en ole kotoa saanut koskaan.
Mulla on lapsia jotka ei ole nähneet ketään sukulaista mun puolelta koskaan. Asun eri paikkakunnalla kuin vanhempani ja sukuni, ja ilmeisesti tilanne on se että koko sukuni pelkää tätä riehujavanhempaani, hän pitää jotenkin sukua pelossa ja otteessaan.
Mulla on omia lapsia ja surettaa että ei ole isovanhempia ollenkaan. Molemmat isovanhemmat on elossa, mutta puolisonkaan puolelta he eivät ole ihan normaaleita. Siellä puoella ei ole väkivaltaa tms mutta sellaista tunnalylmää piittaamattomuutta.
Mullakaan ei ole ketään jota kutsua omiin juhliin tai lasten juhliin. Ristiäisiäkään ei voinut järjestää, ei ollut ketään jota kutsua.
Ihan kuin ei olisi jo tarpeeksi hirveä syntyä väkivaltahullun lapseksi. Ja sitten se hullu vie vielä koko suvun.
Alue: Aihe vapaa
Minulla olisi noin 20 setää/enoa/tätiä ja tuplasti serkkuja, mutta vanhempani eivät pitäneet heihin yhteyttä ja jäivät oudoiksi. Olen yrittänyt itse pitää aikuisena yhteyttä joihinkin joiden yhteystiedot minulla oli, mutta en tuntunut olevan toivottua seuraa, ja yhteydenpito jäi yksipuoliseksi, joten lopetin sitten jonkin ajan päästä. Esim sukujuhliin en saa kutsua, ja viimeisen kerran kun menin (kun kuulin kiertotietä), ei minulle puhunut kukaan, joten en enää sinnekään ala tuppautua. Isä on kuollut, äitiin en ole enää yhteydessä (hyvin ilkeä ihminen) ja veli vastaa kyllä jos häneen ottaa yhteyttä, mutta ei koskaan itse soita tai viesti. Eli teoriassa sukua on, mutta ei käytännössä. Onhan se surullista, kun ystäviäkin on vain yksi. Olen kyllä yrittänyt vuosikymmeniä niitä hankkia, mutta olen aina se ns varakaveri, enkä enää jaksa olla se ainoa aktiivinen jonka varassa kaveruus on, joten nekin tuttavuudet on jääneet... Tämän takia ei esim häitä pidetty ollenkaan, koska mulla ei ollut kuin se yksi ystävä kutsuttavien listalla :(.