Miten jaksatte lasten huomion tarvetta ja roikkumista?

Onpas tosi kielteinen ketju, tulee ihan kurja olo lasten puolesta. Kirjoitin aiemmin että meidän useammasta lapsesta ei kukaan mitenkään "roiku" kiinni ja järjetön määrä alapeukkuja. Oon ollut 7v kotona pienten kanssa ja meillä on aika selkeät pelisäännöt, jokainen saa paljon omaa aikaa, myös äiti. Lapset tosiaan leikkivät paljon yhdessä. Yksi todella tärkeä perusta kasvatuksessa on se, että lapsi voi luottaa saavansa läheisyyttä tarpeeksi (koska on aina saanut sitä, muulloinkin kun lomalla). Silloin terveen lapsen ei todellakaan tarvitse sitä vängätä kaiken aikaa.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa. Kun olin itse lapsi ja mummolassa, leikin ja lueskelin itsekseni, jos serkkuja tms. ei ollut paikalla. Minulle opetettiin jo alle kouluikäisenä, että mummo ja vaari tarvitsevat välillä lepoa ja että sinne kalaan kyllä päästään, jahka ukki on ottanut ne päivätorkkunsa. Nykyään näyttäisi olevan toisin, tosin isovanhemmat ovat suuria ikäluokkia, eikä sota-ajan sukupolvea, joten lasten annetaan mellastaa ihan eri tavalla.

Sä hyvin todennäköisesti muistelet aikaa, kun olit vähintään 6-7v, todennäköisesti vanhempikin. Alle kouluikäisenä olet aivan varmasti kaivannut ja tarvinnut läsnäoloa ja huomiota vanhemmiltasi (riippumatta siitä, oletko sitä saanut). Ei munkaan 8v ole jatkuvasti lahkeessa kiinni vaan kaiket päivät ulkona kaveriensa kanssa (illalla tosin kaipaakin sitten paljon juttuseuraa ja yleisöä tempuilleen). Mutta 3v tarvitsee sitä lähes koko ajan ja se on ihan normaalia.

-Se, jolla ei ollut ongelmaa lasten huomionkipeyden kanssa

Mä opetan jo pienestä pitäen lapsille, että he eivät ole maailman napa. Että äitiä/aikuisia ei aina kiinnosta katsoa tai kuunnella. Välillä voi tulla näyttämään tempun, mutta ei koko aikaa. Lapsia en kohtele mitenkään eri tavalla kuin aikuisiakaan, paitsi selitän asiat lapsentasoisesti. Lapset ovat saman arvoisia kuin aikuiset. Lapset eivät esim saa aina automaattisesti ottaa kakkua ensin, ottaa isointa palaa. He eivät saa erityiskohtelua siksi että ovat lapsia.

Lapsissa on eroja. Joku voi tarvita huomiota ja perään katsomista joka minuutti. Vaikka kyllä minusta tuttu iän jälkeen esim. yli 3-vuotiaalta pitäisi voida odottaa että vähän aikaa leikkii itsekseen eikä aina ryntää tekemään pahoja kun silmä välttää. Mä jaksan lapsia ja leikkejä mutta sitä on joskus vaikea kestää kun heti kun lähdet ja istut vaikka pissalla niin alkavat tappelemaan ja on juostav väliin tai kun kokkaa ja on joku vaihe että ei sais keskeyttää niin johan sitä karjutaan äitiiiiiiii....

Vierailija kirjoitti:

Tän takia en halua lapsia. En jaksa tuommoista. Lasten jutut on typeriä ja en jaksa lasten narsistisuutta.

Sama homma, tuo narsistisuus on se mitä en vaan kestä. Liekö sitten itsessäni joku vika. En vaan kestä kuunnella sitä kun lapset hyvin usein kuvittelevat olevansa jotenkin muita tärkeämpiä ja taitavampia. Haluavat että heitä ihaillaan ja kehutaan. Vaikka olisi kuinka normaalia, en kestä sitä.

No v..u kai nyt joku pari vuotta elänyt idioottiolio ihmettelee kärpästä ja isoa kiveä, kun ei ole elämänsä aikana montaa nähnyt. Kannattaisi ehkä opettaa sille idioottioliolle asioita niin se ei sitten ihmettele.

Ja minä olen LAPSETON.

Vierailija kirjoitti:

Mä en millään jaksaisi.

Lyhyt vaihe elämässä, jota jää kaipaamaan eikä takaisin saa koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tän takia en halua lapsia. En jaksa tuommoista. Lasten jutut on typeriä ja en jaksa lasten narsistisuutta.

Sama homma, tuo narsistisuus on se mitä en vaan kestä. Liekö sitten itsessäni joku vika. En vaan kestä kuunnella sitä kun lapset hyvin usein kuvittelevat olevansa jotenkin muita tärkeämpiä ja taitavampia. Haluavat että heitä ihaillaan ja kehutaan. Vaikka olisi kuinka normaalia, en kestä sitä.

Sehän on hienoa, että tiedostat tämän etkä hanki lapsia. Lapset ovat itsekeskeisiä, mutta se kuuluu tiettyyn kehitysvaiheeseen eikä ole samanlaista kuin aikuisen narsismi (olen tavannut narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä työni puolesta ja voin vakuuttaa, että kokemus on hyvin erilainen kuin pikkulasten hoitaminen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tän takia en halua lapsia. En jaksa tuommoista. Lasten jutut on typeriä ja en jaksa lasten narsistisuutta.

Sama homma, tuo narsistisuus on se mitä en vaan kestä. Liekö sitten itsessäni joku vika. En vaan kestä kuunnella sitä kun lapset hyvin usein kuvittelevat olevansa jotenkin muita tärkeämpiä ja taitavampia. Haluavat että heitä ihaillaan ja kehutaan. Vaikka olisi kuinka normaalia, en kestä sitä.

Sehän on hienoa, että tiedostat tämän etkä hanki lapsia. Lapset ovat itsekeskeisiä, mutta se kuuluu tiettyyn kehitysvaiheeseen eikä ole samanlaista kuin aikuisen narsismi (olen tavannut narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä työni puolesta ja voin vakuuttaa, että kokemus on hyvin erilainen kuin pikkulasten hoitaminen).

Kyllä, näin se on. Tiedostan että en olisi hyvä vanhempi, enkä nauttisi siitä. Eikä lapsikaan nauttisi olostaan.

Lasten kanssa on ihan kivaa viettää joku pari tuntia, mutta ei sen kauempaa.

Se esittäminen on kaikkein raivostuttavinta. Joku sellanen 8-10v esittäminen.

Olen varmaan vähemmistössä, kun minua tuo ei erityisemmin häiritse. Minulla on autistinen, lievästi kehitysvammainen lapsi, joka haluaa tarttua vähän väliä. Halata, silitellä, puristaa, taputtaa. Ja kertoo vielä omia ihmejuttujaan päivät pitkät. Minusta se hellyys kuuluu lapselleni. Ei hän koulussa voi samalla tavalla tarttua toisiin. Ja kun kavereiden saanti muutenkin on aika vaikeaa (naapureilla on pelkkiä tavislapsia, jotka eivät halua alkaa häntä). Lapseni on onnellinen, kun saa roikkua, ja minä olen tottunut, joten se ei vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on asia, josta vanhempana koen välillä huonoa omatuntoa. Olen ammatiltani opettaja ja työssäni huomioin, ohjaan, kannustan ja avustan ja olen joka hetki hymyillen läsnä kyseleville oppilaille, vanhemmille ja kolleegoille. Työpäivän jälkeen kotona tekee välillä tiukkaa, kun pitäisi jatkaa samaa hommaa kunnes omat lapset menevät nukkumaan, vaikka tekisi mieli vaan vajota puolikuolleena sohvan pohjalle kirjan tmv.kanssa eikä puhua kellekään mitään.

Uskon, että jos olisin toimistohommissa tai aikuisten kanssa päivät, jaksaisin paremmin huomioida omia lapsia iltapäivisin ja iltaisin. Toki hoidan perustarpeet ja autan ja kuuntelen sekä vien harrastuksiin, mutta usein en vaan yksinkertaisesti jaksa enää esim.lukea iltasatua tmv :(. Onneksi osaavat molemmat jo nyt lukea (5v & 6v) niin kannustan heitä lukemaan toisilleen.

Lomilla, kuten nyt, on onneksi aikaa ja energiaa omien lasten 110% huomioimiseen.

Onko muilla opettajilla tai lastenhoitajilla samaa?

No sillä tavalla on samaa, että olen opettaja lukiossa, enkä millään jaksaisi teinejä enää kotona, joten näillä näkyvin en hanki lapsia ollenkaan. Vaikka tykkään opettamisesta tosi paljon, olen introverttiluonne, ja jatkuva läsnäolo tunneilla on aika kuormittavaa. Haluan, että kotiin tultuani minulta ei vaadita mitään, ja vapaa-aikani haluan viettää lähes 100 % aikuisseurassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen varmaan vähemmistössä, kun minua tuo ei erityisemmin häiritse. Minulla on autistinen, lievästi kehitysvammainen lapsi, joka haluaa tarttua vähän väliä. Halata, silitellä, puristaa, taputtaa. Ja kertoo vielä omia ihmejuttujaan päivät pitkät. Minusta se hellyys kuuluu lapselleni. Ei hän koulussa voi samalla tavalla tarttua toisiin. Ja kun kavereiden saanti muutenkin on aika vaikeaa (naapureilla on pelkkiä tavislapsia, jotka eivät halua alkaa häntä). Lapseni on onnellinen, kun saa roikkua, ja minä olen tottunut, joten se ei vaivaa.

Aika tuuri, että lapselle sattui tuollainen vanhempi.