Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten jaksatte lasten huomion tarvetta ja roikkumista?
Kommentit (54)
Lapsia ei voi palauttaa. Harkinta-aikaa kannattaisi harrastaa ennen perheellistymistä. Tietääkseni kukaan ei pakota äidiksi tai isäksi. Elämä on valintoja ja jos v...''' voi katsoa siihen niin kuuluisaan peiliin. Niin makaa kuin petaa... on ollut välillä muhkuraista ja peiliä joutunut tuijottelemaan tuon tuostakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se ON kuluttavaa! Tuntuu kuin olisi koko ajan kireällä kuin viulunkieli, kun joku on koko ajan sen huomion perässä. Se on yksi syy miksi näen kavereitakin niin harvoin - jos saan olla hetken ilman lasta, haluan olla OMASSA RAUHASSA YKSIN.
Vierailija kirjoitti:
Se on raskasta. Oma lapseni oli tosi takertuvainen aina 5-vuotiaaksi saakka. Nyt leikkii jo itsekseenkin hetken. Pienempänä ei pystynyt olemaan itsekseen yhtään. Se oli todella vaikeaa, kun ei ihan pientä voi yksinkään jättää ja paeta omiin oloihin ja toisaalta mikään: äitipä lukee nyt lehden tai juo kahvin, ei auttanut, hän oli siinä vieressä jotakin asiaansa toimittamassa koko ajan. Välillä olin todella ahdistunutkin sen vuoksi. Nyt lapsi ymmärtää jo hyvin, jos minulla on muita tekemisiä tai haluan juoda kahvin rauhassa ja leikkii sen aikaa itsekseen. Olo ja mieli äitinä on keventynyt ja arki tuntuu helpommalta.
Juu siis tuo ympärillä pörrääminen on niin ahdistavaa. Ja se että aina kun istun johonkin, niin joku on tunkemassa syliin. Aina kun teen ruokaa, joku haluaa auttaa tai katsella ja kysellä. Aina ollaan tekemässä jotain temppuja tai höpötellään ett "katso, tuossa on tuoli/banaani/kärpänen!"... Miten lapsen saa ymmärtämään että maailma ei pyöri hänen ympärillään? Sen että aikuinen ei koko aikaa ole kiinnostunut lapsenseurasta ja jutuista?
Vierailija kirjoitti:
Mun kolmesta lapsesta kukaan ei roiku lahkeessa... Me tehdään paljon asioita yhdessä ja annan heille kiireetöntä aikaa (käyvät vain osa-aikahoidossa) ihan omasta tahdostani. Meillä on kivaa yhdessä. Suurimman osan ajasta puuhaavat kuitenkin keskenään koska haluavat niin, ei mua huolita edes leikkeihin mukaan aina. Lapset 2v 3v ja 5v. Mutta jos olisi sellaista kun ap kuvaa/kuvittelee niin en jaksaisi.
Niin mekin tehdään erityisesti nyt kesälomalla koko ajan jotain yhdessä. Silti ollaan koko ajan vinkumassa ja poraamassa että miksi ei tehdä mitään ja katso katso ihaile minua ja kehu. Meillä myös 3 lasta ja vuorollaan jokainen halumassa, roikkumassa ja näyttämässä jotain typeriä temppuja tai kyselemässä jotain "miksi tuo kivi on niin iso?". No ööö vi*ustako minä tiedän miksi...
Minulla oli sellainen pahamaineinen 30-luvulla syntynyt äiti,
joka vihasi minua ja muutenkin pikkutyttöjä. En muista koskan olleeni esim. äidin sylissä.
Olen ollut omalle tyttärelleni täysin päinvastainen:
sanon joka päivä hänelle eri tavoin, että hän on tärkeä. Olin aina mukana ulkona leikkimässä, kun hän oli alle 8-vuotias.
Nyt hän on jo teini, mutta edelleen käymme pari kertaa viikossa yhdessä ulkona: uimassa tai jädebaarissa tai kylässä.
En koskaan jättänyt häntä yksin kotiin käydäkseni ravintolassa, kuten minulle tehtiin jo tarhaikäisenä. Jaksoin olla yli 10 vuotta melkein kokonaan poissa ravintoloista, paitsi lapsen kanssa päiväsaikaan.
Se roikkuminen, muistan sen kyllä.
Lapsi vaati huomiota ja huusi kiljui koko ajan. Pidin lastani sylissä niin paljon, että ollessaan puolipäivätarhassa tarhantädit kiukuttelivat siitä, ettei lapsi muka kävele tai juokse koskaan, kun äiti on lähellä.
Minä halusin antaa läheisyyttä ja läsnäoloa lapselleni, kyllä hän oppi juoksemaan. Jatkuva vuosien sylissäkantaminen ei käynyt edes selälleni, koska olen niin urheilullinen.
Toista lasta en kyllä hanki, on se niin vaativa ja pitkä projekti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selittäkää hyvänenaika niille lapsillenne asiat lapsen tasoisesti. Ne ymmärtää enemmän kun arvaattekaan.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli sellainen pahamaineinen 30-luvulla syntynyt äiti,
joka vihasi minua ja muutenkin pikkutyttöjä. En muista koskan olleeni esim. äidin sylissä.
Olen ollut omalle tyttärelleni täysin päinvastainen:
sanon joka päivä hänelle eri tavoin, että hän on tärkeä. Olin aina mukana ulkona leikkimässä, kun hän oli alle 8-vuotias.
Nyt hän on jo teini, mutta edelleen käymme pari kertaa viikossa yhdessä ulkona: uimassa tai jädebaarissa tai kylässä.
En koskaan jättänyt häntä yksin kotiin käydäkseni ravintolassa, kuten minulle tehtiin jo tarhaikäisenä. Jaksoin olla yli 10 vuotta melkein kokonaan poissa ravintoloista, paitsi lapsen kanssa päiväsaikaan.
Se roikkuminen, muistan sen kyllä.
Lapsi vaati huomiota ja huusi kiljui koko ajan. Pidin lastani sylissä niin paljon, että ollessaan puolipäivätarhassa tarhantädit kiukuttelivat siitä, ettei lapsi muka kävele tai juokse koskaan, kun äiti on lähellä.
Minä halusin antaa läheisyyttä ja läsnäoloa lapselleni, kyllä hän oppi juoksemaan. Jatkuva vuosien sylissäkantaminen ei käynyt edes selälleni, koska olen niin urheilullinen.
Toista lasta en kyllä hanki, on se niin vaativa ja pitkä projekti.
Se siitä, että olisimme vanhempiemme kopioita. Enemmän nämä on päätös kysymyksiä, olla parempi äiti tai isä. Ethän säkään ole äitis vaan puolet sun geeneistäs on isältäs. Ehkä sieltä löyty sitten ne paremmat ainekset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä on kyllä omissa hermoissa pitelemistä, kun lapset mankuvat huomiota eri keinoin jatkuvasti. Päässäni kiehuu ja tekisi mieli sanoa että painu nyt muualle siitä, mua ei kiinnosta. Silti kuuntelen ja nyökkäilen. Joskus jopa esitän kiinnostunutta tai olen oikeasti kiinnostunut. Aina ei jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kolmesta lapsesta kukaan ei roiku lahkeessa... Me tehdään paljon asioita yhdessä ja annan heille kiireetöntä aikaa (käyvät vain osa-aikahoidossa) ihan omasta tahdostani. Meillä on kivaa yhdessä. Suurimman osan ajasta puuhaavat kuitenkin keskenään koska haluavat niin, ei mua huolita edes leikkeihin mukaan aina. Lapset 2v 3v ja 5v. Mutta jos olisi sellaista kun ap kuvaa/kuvittelee niin en jaksaisi.
Niin mekin tehdään erityisesti nyt kesälomalla koko ajan jotain yhdessä. Silti ollaan koko ajan vinkumassa ja poraamassa että miksi ei tehdä mitään ja katso katso ihaile minua ja kehu. Meillä myös 3 lasta ja vuorollaan jokainen halumassa, roikkumassa ja näyttämässä jotain typeriä temppuja tai kyselemässä jotain "miksi tuo kivi on niin iso?". No ööö vi*ustako minä tiedän miksi...
Tuliko tehtyä ne loput esikolle kavereiksi, niin etteivät olis teidän kimpussa? Lapset ei kasvata toisia lapsia vaan vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tän takia en halua lapsia. En jaksa tuommoista. Lasten jutut on typeriä ja en jaksa lasten narsistisuutta.
En jaksakaan enää nyt, kun olen omani kasvattanut. Aikanaan oli pakko, kun lapsen oli hankkinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi olet 'tehnyt' lapsen tai lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Miksi olet 'tehnyt' lapsen tai lapsia?
Trollihan tuo on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä jaksan useimmiten ja ihan hyvin. En aina, tietenkään. Mutta en tiedä mitään ihanampaa kuin katsoa yhdessä lastenohjelmia tai olla lääkärileikkien kohde, tai olla se jolle oppimisen riemu näytetään. Se haltioitunut hymy ja innosta palavat silmät! Minusta on ihana kuulla poikani huutavan "äitii". Haluan että myös minun poikani voi luottaa siihen että jos ketään muuta ei kiinnosta, niin äitiä kyllä kiinnostaa. On vieläkin ihanaa kertoa nimenomaan omalle äidilleni kaikkea koska hän kuuntelee aina ja reagoi aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei ole niin ärsyttävää ja kuluttavaa kun lasten huomion tarve. "Katso minua ja ihaile ja minä minä minä anna hali katso katso".
Jatkaisin vielä, että se iholle tunkeminen on pahinta. En halua että joku kyhnyttää koko ajan mun henkilökohtaisella tilalla. Eikä jaksa koko ajan olla katsomassa jotain huomionhakutemppuja. Mikä ihme siinä on että lapset on sellaisia "katso minua minä olen tärkein!".
Ymmärrän sua niin hyvin. En tykkää halailusta enkä kyhnäämisestä muutenkaan, enkä varsinkaan lasten, koska ne on usein likaisia ja jossain kuolassa tai räässä. Ja ne temput on niin rasittavia, en koskaan tiedä miten pitäisi suhtautua kun lapsi tulee kiljumaan että kato kato kun pompin. Just joo no niinpä näytät tekevän.
Ja mulla on lapsia kaksi kappaletta. Olen varmasti inhottava äiti, mutta olen opettanut ne pienestä asti siihen, että äidin kimpussa ei roikuta, koko ajan ei saa pitää jotain showta, ja pitää osata olla itsenäisesti ja ilman jatkuvaa huomiota.
Minulla oli tuolainen emotionaalisesti torjuva äiti, ja valitettavasti koen kyllä jääneeni ilman huomiota ja tukea. Terapialla olen päässyt siitä melko hyvin yli, mutta minusta tuntuu, etteivät vanhemmat useinkaan ymmärrä herkän lapsen tarpeita.
Vierailija kirjoitti:
Minä jaksan useimmiten ja ihan hyvin. En aina, tietenkään. Mutta en tiedä mitään ihanampaa kuin katsoa yhdessä lastenohjelmia tai olla lääkärileikkien kohde, tai olla se jolle oppimisen riemu näytetään. Se haltioitunut hymy ja innosta palavat silmät! Minusta on ihana kuulla poikani huutavan "äitii". Haluan että myös minun poikani voi luottaa siihen että jos ketään muuta ei kiinnosta, niin äitiä kyllä kiinnostaa. On vieläkin ihanaa kertoa nimenomaan omalle äidilleni kaikkea koska hän kuuntelee aina ja reagoi aina.
Huh huh. Meillä on pakko olla jotenkin erilaiset aivot, koska tuo kuulostaa minusta aivan painajaismaiselta. :D
Kasvatus ihan pielessä teillä. Ette keskustele ja selitä lapsille pelisäännöt, lisäksi läheisyys ja huomontarpeen tyydyttäminen puuttuu jos lapsi ei osaa olla hetkeäkään roikkumatta. Keskustelkaa, halatkaa, huomioikaa sitä lasta! Lapsi tarvii ehdotonta rakkautta. Lapsiaika on todella lyhyt, jos on hankittu lapsia niin luulis että jonkun ajan elämästään voi uhrata sille joka sitä aikaa ja huomioo tarvitsee kaikkein eniten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jaksan useimmiten ja ihan hyvin. En aina, tietenkään. Mutta en tiedä mitään ihanampaa kuin katsoa yhdessä lastenohjelmia tai olla lääkärileikkien kohde, tai olla se jolle oppimisen riemu näytetään. Se haltioitunut hymy ja innosta palavat silmät! Minusta on ihana kuulla poikani huutavan "äitii". Haluan että myös minun poikani voi luottaa siihen että jos ketään muuta ei kiinnosta, niin äitiä kyllä kiinnostaa. On vieläkin ihanaa kertoa nimenomaan omalle äidilleni kaikkea koska hän kuuntelee aina ja reagoi aina.
Huh huh. Meillä on pakko olla jotenkin erilaiset aivot, koska tuo kuulostaa minusta aivan painajaismaiselta. :D
Varmaankin :) täytyy myöntää, että poikaani toimii käänteinen psykologia aika hyvin; mitä enemmän haluan pitää häntä sylissä ja halia, sitä "kiireisempi" hän on eikä ehdi istua syliin, ja kas, saan keskittyä vaikka lehteen. Kun hän on isompi, aion muuttua huolimattomammaksi, niin hän voi tuntea itsensä viisaaksi ja vastuulliseksi kun joutuu katsomaan minun perääni.
Tämä on asia, josta vanhempana koen välillä huonoa omatuntoa. Olen ammatiltani opettaja ja työssäni huomioin, ohjaan, kannustan ja avustan ja olen joka hetki hymyillen läsnä kyseleville oppilaille, vanhemmille ja kolleegoille. Työpäivän jälkeen kotona tekee välillä tiukkaa, kun pitäisi jatkaa samaa hommaa kunnes omat lapset menevät nukkumaan, vaikka tekisi mieli vaan vajota puolikuolleena sohvan pohjalle kirjan tmv.kanssa eikä puhua kellekään mitään.
Uskon, että jos olisin toimistohommissa tai aikuisten kanssa päivät, jaksaisin paremmin huomioida omia lapsia iltapäivisin ja iltaisin. Toki hoidan perustarpeet ja autan ja kuuntelen sekä vien harrastuksiin, mutta usein en vaan yksinkertaisesti jaksa enää esim.lukea iltasatua tmv :(. Onneksi osaavat molemmat jo nyt lukea (5v & 6v) niin kannustan heitä lukemaan toisilleen.
Lomilla, kuten nyt, on onneksi aikaa ja energiaa omien lasten 110% huomioimiseen.
Onko muilla opettajilla tai lastenhoitajilla samaa?
Alue: Aihe vapaa
Tuo vaihe kestää kuitenkin tosi vähän aikaa ja sit ku se on 15 ja toivottaa sut sinne missä pippuri kasvaa, niin kaiholla muistelet sitä palleroa, joka halus puuhailla ja halia sun kaa..