Kotona lapsen / lasten kanssa - Miten pää ei voi olla hajoamatta?

Vierailija kirjoitti:

5 vuotta kotona. Jossain kohtaa aion tehdä (yrittää) ainakin yhden lapsen vielä lisää ja olla lisää kotona.

Tottakai joskus oli ja on tylsää. Lapsilla tai ilman. Se on osa elämää. Pitkälti tylsyys on kuitenkin itsestä kiinni. Ihan peiliin katsomalla löytyy syy. Itse en ole esim sellaista tyyppiä joka jaksaisi istua hiekkalaatikon reunalla päivästä toiseen. Joten keksin paljon muuta puuhaa.

Suurin murhe meillä kyllä oli raha ja sen vähyys. Ei tylsyys. Siksi läksin töihin kun kuopus täytti 2 vuotta. Jos voittaisin miljoonan lotossa, jäisin kotirouvaksi.

Suurin unelmani oli olla äiti. Olen sen saavuttanut. Kaikki muu on plussaa mutta sen alapuolella. Voisin tehdä äitiydestä elämäntyöni, jos olisi taloudellisesti mahdollista. Ja sen jälkeen voisin jatkaa rouvana. Olis varmaan pitänyt syntyä jonnekkin 50-luvulle.

Ihana kuulla et on muitakin kuin minä, jotka ajattelee näin.

Vierailija kirjoitti:

Näille ketjun hoitajille ei vissiin tullut mieleen, että jotkut tekevät vähän vaativampia, mielenkiintoisempia ja palkitsevampia töitä kuin he ja mahdollisesti myös harrastavat antoisia juttuja vapaa-ajallaan?

Tai uskottelee niin itselleen. Vaikka olen äiti, lapsilla on myös isä. Ja isovanhemmat.

Minulla oli työpaikka ennen lapsia ja työtä on ollut lasten saamisen jälkeenkin.

Minulle työ on tärkeä asia mutta olen ollut kotona 10 vuotta ja ehdin tehdä töitä seuraavat 30 vuotta. Perheeni ei liity työhöni ja molemmasta pidän! En uhraa lapsia työni eteen, enkä usko että sinäkään uhraat mitään työsi eteen. Onko elämäsi noin tyhjää että perhe on noin turha sinusta? Vähän säälittää lapsuutesi ja oma perheesi josta olet kasvanut selvästi ulos omaan egoistiseen sinuuteen.

Tällaisissa aloituksissa lapsi käsitetään objektiksi, vähän kuin vaikeahoitoiseksi huonekasviksi. Samalla unohdetaan, että lapsi on yksilö ja persoona ja että vanhemmuudessa antoisinta on muodostaa suhde ja oppia tuntemaan oma lapsensa juurikin yksilönä ja persoonana. Se on mielenkiintoista ja innostavaa! Minun lapseni ovat jo nuoria aikuisia, ja suhteesta heihin saan aivan valtavan paljon itselleni. Molemmat ovat älykkäitä, sivistyneitä nuoria ihmisiä ja iloitsen valtavasti siitä, että he ovat elämässäni.

Se pikkulapsi aika kotona on niin lyhyt aika, että sen jälkeen ehtii kyllä taas tavoittelemaan niitä omia uralla etenemisiä jos se on tärkeää. Meillä on kaksi alle kouluikäistä ja päiväkotiin menevät molemmat 3 vuotiaana. Lapsilla on myös isä joka hoitaa. Olen tässä sivussa kotiäitinä lukenut itseni maisteriksi ja tehnyt välillä keikkaa. Olemme myös lasten kanssa lähes päivittäin tavanneet ystäviä ja olen käynyt myös omissa harrastuksissa miehen ollessa lasten lasten kanssa. Tämä kotona olo lasten kanssa on ollut itsestäänselvyys laittaa omat tarpeet vähemmälle ja luoda lapsille hyvä lapsuus. En ole luopunut mistään. Niitä aivonystyröitä voi halutessaan aktivoida myös vaikka iltaisin lukemalla. Itsestä on kaikki kiinni. Jos se työelämä on maailman tärkein asia, ei niitä lapsia varmaan kannata edes harkita.

"Tottakai joskus oli ja on tylsää. Lapsilla tai ilman. Se on osa elämää. Pitkälti tylsyys on kuitenkin itsestä kiinni. Ihan peiliin katsomalla löytyy syy. Itse en ole esim sellaista tyyppiä joka jaksaisi istua hiekkalaatikon reunalla päivästä toiseen. Joten keksin paljon muuta puuhaa."

Tylsyyden lääke ei ole se, että haetaan yhä uutta ärsykettä ympäriltä, vaan se, että opitaan "vain olemaan", viihtymään itsensä kanssa.

Samaa mieltä kuin 65, tylsyyden ja hetkellisten epämukavuuksien sieto opettaa. Lapsen kanssa olen ehtinyt miettiä omaa suhdettani elämään, kuolemaan ja maailmaan, sukupolvien ketjua, kuinka jokainen on pieni ja kuitenkin merkittävä. Pysähtyä hetkeksi, jättää työ mielessä toiselle sijalle. Oppia itsehillintää ja toisen ihmisen asettamista itsen edelle. Ja löytää terve itsekkyys sopivassa määrin.