Kotona lapsen / lasten kanssa - Miten pää ei voi olla hajoamatta?

Osittain samaa mieltä, osittain eri. Joillekin tavoite voi olla lasten saanti ja kasvatus. Jos nauttii lasten seurasta ja tekee paljon heidän kanssaan, tykkää käydä vauvasta pitäen kerhoissa ja seurustella muiden äitien kanssa, niin kotona lasten kanssa oleminen voi olla erittäin antoisaa. Itselläni kun näin ei ole, niin kotona oleminen on aika tuskaa, vaikka vauvaani rakastankin. Onneksi kukaan ei pakota olemaan kotona aikaansa pidempään esim. 9kk vielä kestää ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Osittain samaa mieltä, osittain eri. Joillekin tavoite voi olla lasten saanti ja kasvatus. Jos nauttii lasten seurasta ja tekee paljon heidän kanssaan, tykkää käydä vauvasta pitäen kerhoissa ja seurustella muiden äitien kanssa, niin kotona lasten kanssa oleminen voi olla erittäin antoisaa. Itselläni kun näin ei ole, niin kotona oleminen on aika tuskaa, vaikka vauvaani rakastankin. Onneksi kukaan ei pakota olemaan kotona aikaansa pidempään esim. 9kk vielä kestää ihan hyvin.

Paitsi jos lapsi on erityislapsi ja lapsen kanssa pitää olla kotona koko elämä.

Niin, aika suurella osalla kuitenkin on melko rutiininomainen työ. Enemmän minä olen omia älynystyröitäni, luovuuttani ja tiedonhakutaitojani käyttänyt äitinä kuin terveydenhoitajana, joka kuitenkin toimii aika selkeistä raameissa eikä kovin suuri sooloilu ole suotavaa, ja aina on joku taho josta kysyä tai jonne lähettää jos omat rajat tulee vastaan :) Joskus pikkulapsiperheen rutiinit puuduttaa, mutta toisaalta jos virikkeistä puhutaan niin enemmän minä nyt olen kyläillyt, kotimaanmatkaillut, viettänyt aikaa luonnossa, lukenut, käynyt museoissa ja näyttelyissä kuin ennen lapsia. En osaa kokea tätä vähemmän stimuloivaksi kuin työni, erilaiseksi kyllä. Rytmikin on joustavampi kuin toimistotyöläisen!

Kovin älyllisesti haastavaa keskustelua ei toki alle kouluikäiset edellytä, mutta onneksi sitä keskustelua voi käydä muiden aikuisten kanssa vaikka ei olisi palkkatöissä. Minä en oikeastaan kaipaa "älyllistä haastetta" elämääsi, vaikka pohtiva ja tiedonhaluinen luonne olen. Jos minulla on haaveita tai tavoitteita, ne eivät keskity juurikaan palkkatyöhön, vaan jos rahasta ei tarvitsisi lainkaan välittää en palaisikaan töihin vaan tekisin vapaaehtoistyötä ja opiskelisin siihen liittyen. Teen ja opiskelen nytkin mutta aika pienessä mittakaavassa kun omat on vielä niin pieniä.

Niin, ennen lapsia kuvittelin että kokoaikatyö on tärkeää jotta voisi kokea elämänsä täydeksi ja mielekkääksi. Kuinka väärässä olinkaan! Ihan hyvillä mielin, olosuhteisiin sopeutuvana, olen kuitenkin lähdössä mieleiseen työhön elokuussa seitsemän kotiäitivuoden jälkeen. Mutta vielä 2kk aikaa nauttia tästä ihanasta elämänvaiheesta :)

Ai niin, ja on se pää hajonnutkin erinäisiä kertoja. Niin käy väkisin jos tekee pitkään sydämellään jotain itselle tosi tärkeää johon ei ole yksiselitteisiä ohjeita - riippumatta siitä maksettaisiinko siitä palkkaa tai mitkä on työajat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sitten kotosalla aina muksujen kanssa, sitten joskus, sitten joskus..Näin joillekkin, mutta meneekö se elämä juuri noin, ei mene. Elämä pitää elää nyt eikä sitten joskus, näille mammoille elämä on tuolla jossain, ei tässä ja nyt, ne ovat kuin unohtaneet sen. Tai sitten ovat tyytyväisiä ja muistoissa on vain lapset ja harmaa arki..

Tuosta ei saanut mitään selvää.

No mammat ovat ottaneet elämänbtehtäväkseen olla kotona. Niitä aikoja he muistelevat sitten vanhana, eipä jää paljon muisteltavaa. OMA elämä menee hukkaan lasten kanssa kotona, joko ymmärrät?

Outo käsitys että oma elämä menee hukkaan. Sitä omaa elämäähän se on lasten kanssa? Miten niin ei jää paljoa muisteltavaa? Väitän että jää moninkertaisesti. Vai pitäisikö kaikkien elämän olla yksin matkustelua, luksusbileitä ja shampanjaa, vai mitä ihmettä tarkoitat?

Musta tuntuu että kaikki mä-oon-niin-kotiäitityyppi-henkilöt joihin itse olen törmännyt ovat olleet kouluttamattomia ja työttömiä, verhoavat sen vain kotiäitiyden taakse ettei jatkossakaan tarvitsisi tehdä mitään tai vaihtoehtoisesti kohdata sitä tosiasiaa ettei pääse töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osittain samaa mieltä, osittain eri. Joillekin tavoite voi olla lasten saanti ja kasvatus. Jos nauttii lasten seurasta ja tekee paljon heidän kanssaan, tykkää käydä vauvasta pitäen kerhoissa ja seurustella muiden äitien kanssa, niin kotona lasten kanssa oleminen voi olla erittäin antoisaa. Itselläni kun näin ei ole, niin kotona oleminen on aika tuskaa, vaikka vauvaani rakastankin. Onneksi kukaan ei pakota olemaan kotona aikaansa pidempään esim. 9kk vielä kestää ihan hyvin.

Paitsi jos lapsi on erityislapsi ja lapsen kanssa pitää olla kotona koko elämä.

Paitsi siinä tapauksessa tietysti, mikä olisikin henkisesti haastavaa, mutta siihen sitten asennoituisi eri tavalla. Tämä olikin vain oma kokemukseni asiasta.

Kertoo ajatusmaailman kapeidesta jos pitää toisten valintoja päivitellä. Siis daaaaaah miten joku siiis voi olla joku kaupan kazZa.....!!!!!

Mitenkähän ennen on selvitty kotona? Ihmiset tottuneet liian hyvään. Sitä paitsi jollekin tavoite voi olla se oman perheen laittaminen etusijalle. Joku voi oikeasti haluta olla kotiäitinä.

Tottakai se ei kaikkia kiinnosta. Joku halua olla töissä ja luoda uraa, joku toinen olla kotona, kolmas tehdä duunia, mutta ei pidä sitä elämän päämääränä. Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää. Tärkeintä on, että realisoidaan tilanteet. Jos hommaat muksuja, silloin pitää ennen hankintaa miettiä kumpi on tärkeämpää. Oma menestys vai lapset. Molempia et oikein voi saada, jompikumpi jää automaattisesti enemmän huomiotta ja kostautuu myöhemmin.

Silloin, kun olin 2- ja 0-vuotiaiden kanssa kotona, pää meinasikin hajota. Mutta nyt odotan varsin innolla sitä, että saan olla kotona 6-, 4-, ja 0-vuotiaiden kanssa. Toki edellyttäen, että nuorimmainen nukkuu suunnilleen kunnolla yönsä.

Noilla isommilla on jo aika viisaita juttuja. Kuusivuotias tykkää lukemisesta ja auttaa kokkaamisessa. Puhumme luonnontieteistä (to do -listalla muun muassa saippuan valmistus), askartelemme ja maalaamme, tykkään myös soittaa paria instrumenttia. Eli olen luonnostani aikamoinen kotoilija, ja ihan rehellisesti tykkään lapsistani seurana enemmän kuin useimmista työkavereistani.

Osa-aikatyön aion kyllä aloittaa jo vauvan ollessa puolivuotias. Eli ihan täysipäiväisesti en kotoilisi. 

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu että kaikki mä-oon-niin-kotiäitityyppi-henkilöt joihin itse olen törmännyt ovat olleet kouluttamattomia ja työttömiä, verhoavat sen vain kotiäitiyden taakse ettei jatkossakaan tarvitsisi tehdä mitään tai vaihtoehtoisesti kohdata sitä tosiasiaa ettei pääse töihin.

Lastenhoito on tottakai sama kuin että ei tee mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin mielipiteitä/keskustelua siitä, miten ihmiset pystyvät olemaan vuoden, useamman vuoden, jotkut kymmenenkin vuotta kotona hoitamassa lapsiaan. Eikö siinä pää hajoa tylsyyteen ja arjen rutiinien toistuvuuteen? Millaista näiden ihmisten elämä on ollut ennen lapsia, eivätkö he kaipaa muutenkaan sen enempää virikkeitä elämäänsä? Kysyn siksi, koska itse en tällaista elämää pysty ajattelemaan omalle kohdalleni. Eikö tule tarve älylliselle stimulaatiolle ja virikkeille ollenkaan, kun on päivät lastensa kanssa? Ja riittääkö se näille ihmisille, elämä kuluu lasten hoitamiseen. Eikö ihmisillä ole mitään omia tavoitteita elämälleen?

Mun mielestä tuo oli aika ikävästi sanottu ja yleistetty, koska asia ei ole noin. Tavoitteissa voi huomioida sen, että lisääntymisiässä on muutaman vuoden kotona lasten kanssa, ja palaa sitten jälleen tavoittelemaan haluamaansa. Se voi itsessään olla jollekin tavoite, että hoitaa lapsensa kotona.

Miten niin ikävästi sanottu ja yleistetty, hänhän puhui aivan asiaa. Eikä pelkkä lasten kasvattaminen voi olla mikään tavoite elämässä.

Ei sitä kannata ainoaksi tavoitteeksi ottaa, mutta miksei tärkeimmäksi? Jos nyt ei ole jonkun tärkeän alan luonnonlahjakkuus ja ainoa toivo niin töihin voi aina paikata korvaajan. Toki vanhemmillekin voi tiukan paikan tullen järjestää sijaisen, mutta kyllä minä siinä hommassa ihmisen näen korvaamattomampana kuin työntekijänä.

Jos ihmisellä on täyspäistä aikuisikää 40-50 vuotta, ja siitä 10 investoi halutessaan lapsiin, niin jää vielä 30-40 vuotta niille muille tavoitteille.

Tulee vaan mieleen ,että tuollaisia asioita miettii sillon jos ei ole elämän kokemusta tarpeeksi.

Eihän muiden elämää kannata verrata omaan!!! Jos sille tielle lähtee niin se ei lopu koskaan ja jatkuvasti kuvittelee, et toisten elämä on parempaa. Siihen kuluu turhaa energiaa ja aikaa. Koska kenenkään ihmisen elämä ei ole samanlaista kuin itsellä.

Me koemme ja ajattelemme asioista eri tavalla.

Kaikki vanhemmat ovat välillä väsyneitä ja kyllästyneitä.Ei elämä ole jatkuvaa onnea ilman vaikeuksia. Ihminen on vaan sellanen,et se haluaisi koko ajan helppoa ja mukavaa elämää. Mutta elämä opettaa.

Ja pienten lastenhoito tuntuu vasta vanhempana parhaimmalta ajalta elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Itse en tajua sitä leikkipaikoilla odottelua räntäsateessa. Miten kukaan voi kestää sellaista kymmenen vuotta?

Minulla on kolme lasta (esikoinen+kaksoset) enkä ole eläissäni odotellut räntäsateessa leikkipaikoilla. Enkä juuri missään muussakaan kelissä. Joskus esikoisen kanssa oltiin ulkona hyvällä säällä, muuten oltiin sisällä ja käytiin jossain Itiksessä kiertelemässä rattaat mukana. Kun lapsi oli tarpeeksi vanha menemään yksin ulos, niin sitten sai olla ulkona halutessaan, ja toki kun 3v. meni päiväkotiin niin siellä ulkoiltiin. 

Kaksoset syntyivät kun esikoinen oli jo yläasteella, ja kaksosten kanssa on ulkoillut lähinnä heidän isänsä, hänellä on vuorotyö niin ehtii kyllä olla lasten kanssa. 

Minä olin kaksosten lapsuudesta 5,5 vuotta kotona ennenkuin sain työpaikan, eli kaksoset eivät olleet sitä ennen edes päiväkodissa. Edelleenkään huonolla kelillä ei ole lasten kanssa menty ulos, osaavat hyvin leikkiä sisälläkin. Kun olin kaksosten kanssa kotona, ei se juurikaan eronnut siitä minkälaista oli olla työttömänä kotona. Ihan normiasioita tein, kotityöt, kaupassa käynti (aina ilman lapsia) harrastukset (politiikka, puutarhanhoito, käsityöt, lukeminen, yhdistystoiminta ym.) telkkarin katsominen, tietokoneella oleminen... Mun lapset ovat aina osanneet leikkiä yksin tai keskenään, ei siinä mun ole tarvinnut hössätä, ihan rauhassa olen kirjaa lukenut tms. Jos metelöivät liikaa komennan pysymään huoneessaan ovi kiinni ja menen makuuhuoneeseen lukemaan ja laitan vielä oman oven kiinni.

Nyt kaksoset on 8v, ja vaikka ulkona on aika paska keli, ovat kavereiden kanssa jossain. Minä olen kesälomalla ja mies töissä. Mietin tässä josko menisi suihkuun, heräsin vasta vähän ennen kahtatoista, meni puoli kolmeen yöllä ennenkuin menin sänkyyn kun viestittelin esikoisen kanssa joka asuu ulkomailla. 

Elin sinkkuna ja liitelin pitkin maailmaa työn merkeissä 15 vuotta. Biletetty on niin että hohhoijjaa. Nyt 2 vuotta kotona ja vielä yksi lisää ennen töihin paluuta. Monen ovat olleet yllättyneitä, etten ole kaivannut töihin - kuvitelleet kuulemma, että juuri minä olisin niin uraorientoitunit, etten kestäisi kotona. Elämäni parhaat vuodet ovat olleet viimeiset kaksi lapsen kanssa kotona. Lapsi on ns. helppo, mikä toki helpottanut arkea. Nukutaan pitkään, tehdään kaikkea kivaa yhdessä. Elämä ei ole mitään räntäsateessa hiekkalaatikolla seisomista: menemme sellaisella säällä vaikkapa kylpylään uimaan.

Näille ketjun hoitajille ei vissiin tullut mieleen, että jotkut tekevät vähän vaativampia, mielenkiintoisempia ja palkitsevampia töitä kuin he ja mahdollisesti myös harrastavat antoisia juttuja vapaa-ajallaan?

Vierailija kirjoitti:

Näille ketjun hoitajille ei vissiin tullut mieleen, että jotkut tekevät vähän vaativampia, mielenkiintoisempia ja palkitsevampia töitä kuin he ja mahdollisesti myös harrastavat antoisia juttuja vapaa-ajallaan?

Mutta miksi ihmeessä ne harrastukset pitäisi jättää pois kun lapsi tulee? Onhan sillä lapsella isäkin. Vuorotellen mennään omiin harrastuksiin, ja kun lapsi on tarpeeksi iso olemaan yksin voi taas mennä yhtäaikaa, sitten luultavasti lapsellakin on omat harrastuksensa ja menonsa.

Vierailija kirjoitti:

Näille ketjun hoitajille ei vissiin tullut mieleen, että jotkut tekevät vähän vaativampia, mielenkiintoisempia ja palkitsevampia töitä kuin he ja mahdollisesti myös harrastavat antoisia juttuja vapaa-ajallaan?

Ja aloittajalle ei ehkä ole tullut mieleen että kaikille se työelämä ei ole älyllinen orgasmi vaan valtaosalle ihan arkista puurtamista sekin?

Kotivanhemmuushan muuten ei estä antoisia vapaa-ajanharrastuksia, päin vastoin! Illalla uskaltaa rohkeammin harrastaa kun on päivällä saanut jo viettää paljon aikaa lasten kanssa, eikä niin että moikkaa työpäivän ja omien iltamenojen välissä päivällisen verran.

Tuolla logiikalla kukaan ei voisi jaksaa mun työtäkään, ja silti monet pitävät tätä ihan hauskana ja kutsumuksenaan.

Itselle kotivuodet meni aika nopeasti, keksin aika paljon hauskaa tekemistä lasten kanssa. Ainoa mikä todella puudutti, oli se jatkuva kokkaus. Joka päivä sitä aamupala-lounas-välipala-päivällinen rumbaa. Se oli ärsyttävää, tylsää ja puuduttavaa. Myös 1-2 ikävuosina oli raskasta, kun lapsella om mahdottomasti halua ja tahtoa, vaan ei vielä tietoa ja taitoa. Pelkkä ulos lähtö tuon ikäisen kanssa on saavutus. Mutta yli 2-vuotiaan kanssa on (lapsesta riippuen) jo tosi mukavaa, sietää enemmän sitä rutiineista poikkeamistakin toisin kuin vaikka 1-vuotias.

Lto

Olen aineenopettaja ja nautin ajastani kotona lasteni kanssa. Itse asiassa en edes halua palata töihin. Minua motivoi juuri se, että saan kasvattaa omia lapsiani ja viettää heidän kanssaan aikaa ilman, että pitää nousta aikaisin aamulla pakkaseen ja kiireellä mennä päiväkotiin. Me teemme kaikenlaista mukavaa yhdessä; askarrellaan ja leivotaan, käydään lastenkulttuuririennoissa ym. En todellakaan kaipaa sitä kouluhärdelliä ja melua. Tiedän, että tuota saan tehdä vuosikausia ennen kuin eläke pelastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin mielipiteitä/keskustelua siitä, miten ihmiset pystyvät olemaan vuoden, useamman vuoden, jotkut kymmenenkin vuotta kotona hoitamassa lapsiaan. Eikö siinä pää hajoa tylsyyteen ja arjen rutiinien toistuvuuteen? Millaista näiden ihmisten elämä on ollut ennen lapsia, eivätkö he kaipaa muutenkaan sen enempää virikkeitä elämäänsä? Kysyn siksi, koska itse en tällaista elämää pysty ajattelemaan omalle kohdalleni. Eikö tule tarve älylliselle stimulaatiolle ja virikkeille ollenkaan, kun on päivät lastensa kanssa? Ja riittääkö se näille ihmisille, elämä kuluu lasten hoitamiseen. Eikö ihmisillä ole mitään omia tavoitteita elämälleen?

Mun mielestä tuo oli aika ikävästi sanottu ja yleistetty, koska asia ei ole noin. Tavoitteissa voi huomioida sen, että lisääntymisiässä on muutaman vuoden kotona lasten kanssa, ja palaa sitten jälleen tavoittelemaan haluamaansa. Se voi itsessään olla jollekin tavoite, että hoitaa lapsensa kotona.

Miten niin ikävästi sanottu ja yleistetty, hänhän puhui aivan asiaa. Eikä pelkkä lasten kasvattaminen voi olla mikään tavoite elämässä.

Ei kaikilla ole erityisiä "tavoitteita" elämässään tai ne voivat liittyä vain hyvin yleisluontesiin asioihin: yritä olla reilu ja rehellinen muita kohtaan ym. 

Miksi lasten kasvattaminen kelpo kansalaisiksi sitä paitsi olisi jotenkin huonompi tavoite kuin päästä pankinjohtajaksi? 

Suurin osa veloistakaan ei tee mitään erityisen ihmeellistä. Mädäntyvät jossain arkiston uumenissa tai parhaimmassa tapauksessa väkertävät väitöskirjaa, joka jää unholaan ilmestyttyään. 

Ihan yhtä lailla se lapsia saanut on suurimman osan elämästään siellä arkistossa tai tekee väikkärin, usein ansiokkaankin. Lapset eivät ole millekään este kuin muutaman vuoden. Joillekin tosi aikaansaaville ei sitäkään.