Kotona lapsen / lasten kanssa - Miten pää ei voi olla hajoamatta?

Monet tässä keskustelussa ovat sanoneet, että kotona lasten kanssa ollaan vaan pari vuotta, lapsi ei ole "este" kuin muutaman vuoden pienenä....Koko lapsiprojektiin voi varata vähintään 20 vuotta. Ja sittenkin kuulemma se on lapsen hyvinvoinnista huolehtimista, vaikka lapsi onkin aikuinen. Ja jos ei lapsella elämänhallinta onnistukaan, niin sitten koko loppuelämäsi holhoat lastasi. Että ei ole vaan " pari vuotta". 

Mullakin semmoinen työ, että ihanaa vaihtelua olla lapsen kanssa kotona.

Vierailija kirjoitti:

Olen sitten kotosalla aina muksujen kanssa, sitten joskus, sitten joskus..Näin joillekkin, mutta meneekö se elämä juuri noin, ei mene. Elämä pitää elää nyt eikä sitten joskus, näille mammoille elämä on tuolla jossain, ei tässä ja nyt, ne ovat kuin unohtaneet sen. Tai sitten ovat tyytyväisiä ja muistoissa on vain lapset ja harmaa arki..

Häh?! Elän täysillä tässä ja nyt (niin kuin haluan) läsnä ollen lapsilleni, jotka tarvitsevat minua.

Vierailija kirjoitti:

Tuolla logiikalla kukaan ei voisi jaksaa mun työtäkään, ja silti monet pitävät tätä ihan hauskana ja kutsumuksenaan.

Itselle kotivuodet meni aika nopeasti, keksin aika paljon hauskaa tekemistä lasten kanssa. Ainoa mikä todella puudutti, oli se jatkuva kokkaus. Joka päivä sitä aamupala-lounas-välipala-päivällinen rumbaa. Se oli ärsyttävää, tylsää ja puuduttavaa. Myös 1-2 ikävuosina oli raskasta, kun lapsella om mahdottomasti halua ja tahtoa, vaan ei vielä tietoa ja taitoa. Pelkkä ulos lähtö tuon ikäisen kanssa on saavutus. Mutta yli 2-vuotiaan kanssa on (lapsesta riippuen) jo tosi mukavaa, sietää enemmän sitä rutiineista poikkeamistakin toisin kuin vaikka 1-vuotias.

Lto

Tämä on niin totta... ruuan laitto!!!!! on muuten ainoa "ärsyttävä" asia kotona olossa. Koko ajan sitä pitäis tehä ja tylsistyttää omat ruuat.

5 vuotta kotona. Jossain kohtaa aion tehdä (yrittää) ainakin yhden lapsen vielä lisää ja olla lisää kotona.

Tottakai joskus oli ja on tylsää. Lapsilla tai ilman. Se on osa elämää. Pitkälti tylsyys on kuitenkin itsestä kiinni. Ihan peiliin katsomalla löytyy syy. Itse en ole esim sellaista tyyppiä joka jaksaisi istua hiekkalaatikon reunalla päivästä toiseen. Joten keksin paljon muuta puuhaa.

Suurin murhe meillä kyllä oli raha ja sen vähyys. Ei tylsyys. Siksi läksin töihin kun kuopus täytti 2 vuotta. Jos voittaisin miljoonan lotossa, jäisin kotirouvaksi.

Suurin unelmani oli olla äiti. Olen sen saavuttanut. Kaikki muu on plussaa mutta sen alapuolella. Voisin tehdä äitiydestä elämäntyöni, jos olisi taloudellisesti mahdollista. Ja sen jälkeen voisin jatkaa rouvana. Olis varmaan pitänyt syntyä jonnekkin 50-luvulle.

Heh, aina huvittaa nää "olla VAAN kotona lasten kans"-tyypit. Samat tyypit valittaa työssä käyntiä ja odottaa kieli pitkällä vapaita, viikonloppuja ja lomia.

Mä kotiäitinä (lapsi vasta vuoden, aion olla vielä ainakin toisen vuoden) koen, että mulla on aina loma/viikonloppu. Mä oon vapaa lapsen kans käymään kaupungilla, kylpylässä, kylässä, tekemään pihatöitä ja laittamaan taloa koska tahansa. Oon vapaa aikatauluista ja deadlineista ja hölmöistä asiakkaista. Omaa aikaa on sillon kun mies on vapaalla, eli monta kertaa viikossa halutessani. Mä viihdyn hyvin tällä pidennetyllä kesälomalla, ja onneksi taloudellinen tilanne on sellainen ettei tarvi vielä työelämään orjaksi palatakaan. Ymmärtän kiekkovaimoja, niillä on kaikki tsänssit ja matskut tehdä mitä huvittaa eikä sitä mitä on pakko.

Elämäni oli vapaampaa ja parempaa kun olin lapsen kanssa 2 v kotona. Töihin mentyä elämästä vasta tuli aikataulutettua, tylsää ja sidottua. Minulla on nyt vähemmän omaa aikaa kuin silloin kun olin kotona, koska en raaski olla lapsen luota pois aamusta iltaan. Kotona olosta voi tehdä sellaista, että itse viihtyy. Harrastaa jotain, lukea kirjoja, tehdä sitä mistä tykkää silloin kun lapsi nukkuu tai kumppani hoitaa. Töissä käydessä elämä on pelkkää velvollisuutta. En ole kyllä koskaan ollut ihminen, joka olisi löytänyt sisällön elämään työpaikalta.

Olin kotona aika pitkään. En todellakaan tylsistynyt. Touhuttiin perheenä vaikka mitä, ja lapset kasvoivat (liian) nopeasti iloiseksi seuraksi vaikka mihin. Käytiin joukolla taidekerhoissa, näyttelyissä, ratsastamassa, golfaamassa, uimassa, ravintoloissa syömässä, reissuissa kotimaassa ja ulkomailla, luettiin paljon, oltiin kirjaston vakiasiakkaita (ollaan edelleen toki). Kotona askarreltiin, piirrettiin, näyteltiin, harrastettiin musiikkia jne. niin, ettei aika kaikkeen kivaan tuntunut riittävänkään. Kesät parasta aikaa. Saatettiin vain lähteä ja lapset saivat matkan aikana päöttää, minne mennään - vaikka etsimään maailman makeinta leikkikenttää. Ystävien kanssa vietettiin kesäisin piha-/ulkojuhlia. Ikävä tuota aikaa! Tällä hetkellä olen osa-aikatyössä. Lapset jo yli kymmenenvuotiaita, heillä omia menoja jo niin, että äitille tulee välistä ihan vieroitusoireita. Kauhulla odotan aikaa, jolloin lentävät pesästä lopullisesti. Siihen ei ole pitkälti. Nautin nyt, kun vielä voin. Tiedän, että tulen, jos elää saan, muistelemaan menneitä vuosia lasten kanssa elämäni parhaina.

On tämä tylsää. Siksi olen palaamassa töihin osa-aikaisena nyt syksyllä, kun lapsi on 1,5 v. Lapsi on ihana ja rakas, mutta ei sentään koko elämä.

Tämä kesä on pahinta aikaa, kun ei ole mitään perhekerhoja tai muskareita tai muita. Mies tekee pitkää päivää, ja perheen ainoa auto on hänen käytössään, ja bussilla minne tahasa meneminen kestää aina tunnin-puolitoista, niin ei paljon nappaa lähteä minnekään... silloin kun lapsi vielä nukkui vaunuissa oli helpompaa mennä, kun ajoitti bussimatkan päiväuniaikaan, mutta se ei ole enää onnistunut aikoihin. Välillä tuntuu että olen jumissa täällä. Hiekkalaatikolta tai kerhoista en ole löytänyt samanhenkistä seuraa. Kaikkia tuntuu kiinnostavan vaan lapset ja lasten kasvatus ja lastenvaatteet ja ehkä meikit tai hömppäsarjat. Yritäpä puhua vaikka jostain ajankohtaisesta, niin katsotaan kuin hullua.

Olen yrittänyt pitää itseni järjissäni lukemalla paljon ja opiskelemalla kursseja avoimessa yliopistossa, mutta sekin ärsytti miestä, kun joutui viikonloppuisin ja joskus iltaisin hoitamaan lasta yksin minun opiskellessa, oli mielestään liian kuormittavaa hänelle.

Mutta nyt odotan toiveekkaasti syksyä: pääsen takaisin töihin tekemään työtä, josta pidän ja josta saa älyllistä haastetta, samalla kun osa-aikaisuuden myötä ehdin myös olla lapsen kanssa. Ehkä olisi palkkatulojen myötä myös varaa toiseen autoon, niin logistiikka sujuisi paremmin.

Musta oli ihan parasta olla lasten kanssa kotona. Sai itse vaikuttaa päivien sisältöön ja puuhailla lasten kanssa milloin mitäkin. Ikinä ei tarvinnut surkutella että on työpäivä kun ulkona oli hellettä. Sen kun vaan ulos nauttimaan auringosta. Paljon kotona viihtymiseen varmasti vaikutti että naapurin äiti ja muutama muukin kaveri olivat samanaikaisesti kotona lastensa kanssa joten tapasimme usein kahvitellen toistemme luona ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kesällä otettiin ne kahvit pihalle. Mä en koskaan oo ollu erityisen työorientoitunut enkä varsinkaan urahakuinen. Työssä käynti on mulle vaan pakollinen keino tienata elanto ja hankkia rahaa vapaa-aikaa varten.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin mielipiteitä/keskustelua siitä, miten ihmiset pystyvät olemaan vuoden, useamman vuoden, jotkut kymmenenkin vuotta kotona hoitamassa lapsiaan. Eikö siinä pää hajoa tylsyyteen ja arjen rutiinien toistuvuuteen? Millaista näiden ihmisten elämä on ollut ennen lapsia, eivätkö he kaipaa muutenkaan sen enempää virikkeitä elämäänsä? Kysyn siksi, koska itse en tällaista elämää pysty ajattelemaan omalle kohdalleni. Eikö tule tarve älylliselle stimulaatiolle ja virikkeille ollenkaan, kun on päivät lastensa kanssa? Ja riittääkö se näille ihmisille, elämä kuluu lasten hoitamiseen. Eikö ihmisillä ole mitään omia tavoitteita elämälleen?

Taidat olla trolli tai joku. Tutkimusten mukaan useimmat naiset voivat parhaiten kun on turvallista ja rutiineja. Ja toisena on äidinvaisto, joka saa naisen huolehtimaan jälkikasvusta.

Nautin lasten kanssa kotona olemisesta, mutta olen siihen ohelle järjestänyt muutakin tekemistä. Haluttiin lapset sen verran nuorina, että olen opiskellut käytännössä koko tuon ajan ja lapset olleet noin pari vuotta kerrallaan kotona ja siinä välissä sitten päiväkodissa ja minä töissä tai/ja koulussa. Kirjoitin ylioppilaaksi kun esikoinen syntyi ja tulen valmistumaan AMK:sta kun pienin on noin 2-3v. Kaksi yritystä perustettu sinä aikana joista toinen oli huono idea ja josta oppi ihan hirveästi, toinen oli hyvä idea ja toiminta jatkuu. Ollaan tehty kuvauskeikkoja, muutettu spontaanisti ulkomaille, matkusteltu ja tehty mitä haluttu.

Onhan mulla vapaata myös koska haluan, harrastaa tai tehdä mitä huvittaa kun on toinenkin vanhempi olemassa ja hyvä tukiverkosto. Ei mun lapsettomat kaverit ainakaan elä niin ihmeellistä elämää, että se näyttäisi jotenkin kiinnostavammalta kuin omani. Keskimäärin sen tuntuu _mulle_ liian kuivalta :D Aika perus arkea suurin osa päivistä niillä. Töihin, kotiin, leffa, treffit, kesällä yks matka, harrastus, kahville... perus.

Ja vaikka jonkun "ainoa asia" sen 10v olisi kasvattaa paria lasta niin mikäs sen hienompaa (ja haastavaa!) kuin kasvattaa kaksi ihmistä tähän yhteiskuntaan, erittäin tärkeä rooli ja todella kunnioitettavaa jos joltain löytyy täydet panokset niihin lapsiin. Miksi kaikkien pitäisi jatkuvasti tavoitella jotain (muka) niin erikoista? :D Kuulostaa jotenkin lammasmaiselta ajattelulta. Eikä kotona oloa tarvitse btw toteuttaa hiekkalaatikolla masentuneena istuen ja elämän ainoana asiana puuron keittäminen. Vaikka ei mun ole vaikea ymmärtää, että jossain on sellainen ihminen jolle on mukavaa arkea keitellä ne aamupuuroa ja istuskella hiekkalaatikon reunalla lapsiaan seuraten pitkin päivää. Ei ole yhtään vaikeaa kuvitella, että joku nuu nauttii eri asioista kuin minä.

Jotenkin ikävän sävyinen keskustelu, arvioidaan ja arvotetaan toisten tekemistä. Ihmisille sopii eri asiat. Mun valintani on ollut olla kotona neljän lapsen kanssa, ja vain yksi oma. Oon siis perhepäivähoitaja. Uskallan sanoa, että tämä on aivan yhtä haastava ja palkitseva kuin mikä vaan muukin työ. On vastuu kaikkein pienimmistä ja tärkeimmistä ihmisistä. Mielestäni ihminen ja lapsuus on arvokkaita, ja haluan tarjota turvallisen ja virikkeellisen ympäristön, ns. hyvää varhaiskasvatusta. Käyn kursseja ja opiskelen omaan tahtiin iltaisin. En väittäisi tätä helpoksi, kun huolehtii samaan aikaan useiden vaippaikäisten perustarpeista. Suurperheiden äidit tekevät samaa 24/7. Kunnioitan.

Olin kotona yli 10 v kolmen lapsen kanssa ja n. 5 v olin samalla pph. Olen introvertti luonne, en ole koskaan viihtynyt missään työssä, kotona olemisesta nautin ja jäinkin sitten pysyvästi kotiin, tosin yrittäjäksi. En jaksa olla tekemisissä kovinkaan paljon ihmisten kanssa, inhoan kaikenlaista "seurustelua" ja pintapuolista jutustelua, se on mun mielestä täysin turhaa. 

Tekemistähän pienten lasten äidillä riittää niin paljon kuin jaksaa ja viitsii tehdä. Minusta oli ihanaa retkeillä lasten kanssa, käydä uimassa, rakastin lastenkirjoja ja -teatteria yms. Kotihommista tykkään kaikista. Asumme maalla ja meillä on eläimiä, joten siinäkin oli puuhaa. Harrastuksiini kuuluu mm. jooga, uinti, pyöräily, suunnistus, puutarha, sienestys, hiihto, lumikenkäily, valokuvaus, kielten opiskelu, öljyvärimaalaus, keramiikkatyöt, lasinsulatus, korujen tekeminen, kasvivärjäys, karstaus ja kehräys...

Ihmissuhteiksi mulle riittää mies, lapset, vanhemmat, sisarusten perheet, miehen sukua ja muutama hyvä ystävä. Työni on luovaa ja erittäin antoisaa, pohjan sille loin juuri kotiäitivuosinani, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty! En ollenkaan koe, että arkeni olisi koskaan ollut harmaata ja tylsää, vaan ihan päinvastoin. Usein ihmettelenkin muiden ihmisten arjen tylsyyttä ja harmautta, mutta nämähän ovat täysin makuasioita.

Ennen lapsia olin ns. tavallisessa työssä ja en tosiaan siellä viihtynyt, vaikka työkaverit olivat mukavia ja palkkakin kohtuullisen hyvä. Joka päivä unelmoin jostain muusta, joka siinsi tulevaisuudessa ja onneksi unelmani sitten toteutui. 

Minulle elämäni vapaimmat, innostavimmat ja nautinnollisimmat ajat olivat opiskeluvuodet yliopistolla ja vuodet kotona lasten kanssa. Ainakin minä ehdin kotiäitinä monenlaista, mm. lukea koko Hermann Hessen tuotannon ja enimmäkseen saksaksi. Lasten kanssa saa myös olla luova: heittäytyä rakentamaan legoja, taiteilemaan tai askartelemaan. Työelämässä tämä kaikki jää, vaikka toki pidän työstänikin. Ainakin toisinaan. :)

Olen ollut kotona lasten kanssa yhteensä 10 vuotta. En ihan yhtäjaksoisesti, kerran kävin töissä muutaman vuoden ja jäin vuosiksi taas kotiin. Nykyään olen taas töissä.

Itselleni on ollut tärkeää olla kotona hoitamassa lapsiani. Kun on uutta syntynyt on ollut ilo olla kotona myös vanhempien lasten kanssa koska ei tämäkään herkkua ole että viet lapsia tarhaan ja juokset töissä 5 kertaa viikossa ja illalla niiden harkoissa ja koitat välillä itse ehtiä huoltaa omaa kehoa ja ottaa aikaa parisuhteelle.

Ainakin itselleni olen saanut hyvät vuodet lasten kanssa kotona. Niiltä vuosilta en kaivannut muuta kuin rauhallista pysähtymistä imetykseen ja kerhoiluun jne. Hoidin kodin ja lapset. Kun mies tuli kotiin, oli aikaa yhdessäoloon erilailla kuin nyt kun lapset tarhassa ja koulussa. Nyt kotona on pyykit ja tiskit, sottaiset huoneet, kaupassa tarttee käydä että saa jotain alkaa tehdä ruuaksi. Eli täysin erilaista kuin jos toinen (mieskin voi olla hoitovapaalla tai lomautettuna) mutta ehtii siivota ja laittaa ruuan, viedä lapset vaikka aamupäivällä metsään piknikille.

Vierailija kirjoitti:

Minulle elämäni vapaimmat, innostavimmat ja nautinnollisimmat ajat olivat opiskeluvuodet yliopistolla ja vuodet kotona lasten kanssa. Ainakin minä ehdin kotiäitinä monenlaista, mm. lukea koko Hermann Hessen tuotannon ja enimmäkseen saksaksi. Lasten kanssa saa myös olla luova: heittäytyä rakentamaan legoja, taiteilemaan tai askartelemaan. Työelämässä tämä kaikki jää, vaikka toki pidän työstänikin. Ainakin toisinaan. :)

Siis tähänastisen elämäni! Vielähän tämä eksistoiminen jatkuu. Ehkä eläkkeellä on vielä kivempaa?

En pysty samastumaan näihin "ei meillä tylsää ole, koko ajan käydään puistoissa ja jumpissa ja taidenäyttelyissä ja kotieläintiloilla" -tyyppeihin. Niin mäkin kotiäitinä ollessani, ja tajuan periaatteellisella tasolla mikä siinä on hauskaa... Mutta ei siitä mitään "täyttymystä" saa (en keksi nyt parempaa sanaa). Onhan se tavallaan älyllistä toimintaa kun äitinä saa koko ajan olla multitaskaamassa ja ennakoimassa ja hallinnoimassa että kaikki sujuu. Mutta ei. Kyllä ahdistaa, että ei saa hetkenkään rauhaa. Ja sitä ei lasketa, että lapset osaa hetken leikkiä omissa oloissaan. Silloinkin pitää olla koko ajan valmiudessa jos jotain sattuu. Toisin kuin töissä, jossa saa (tietyissä raameissa) tehdä ihan miten itse haluaa. Sekä työt, että vessassa käynnit, tauot, syömiset. Kyllä se töihin meno on minulle enemmän lomaa kuin äitiysloma koskaan.

Minä olin lapsen kanssa kotona kaksi vuotta. Ensimmäinen vuosi meni neljän seinän sisällä, koska vaikeasta synnytyksestä toipumiseen meni ensin yli puoli vuotta, ja toinen puoli vuotta meni sairastelevan lapsen takia. Ei jatkuvassa tautikierteessä paljon ulos lähdetä, kun vähän väliä täytyy startata lääkäriin/sairaalaan.

Toinen vuosi olikin sitten helpompaa terveyden kannalta. Se oli silti aivan kauheaa minulle. Ei ollut ketään, kenen kanssa puhua. Kaikki tutut olivat töissä, harrastamaan ei päässyt eikä mitään muutakaan kivaa rahapulan takia, perhekahvilassa oli niin tiiviitä kuppikuntia, ettei niihin päässyt millään sisään jne. Lapsesta ei ollut vielä seuraksi, sen sijaan piti koko ajan vahtia, ettei hän loukkaa itseään. Se oli todella uuvuttavaa. Aviomiehestäkään ei ole kovin älylliseksi puhekumppaniksi sikäli, että minua ei tuo autonrassaaminen kiinnosta, ja hän taas ei lue kirjoja tai katso sellaisia tv-ohjelmia kuin minä.

Kahteen vuoteen en juuri puhunut muiden kanssa kuin mieheni kanssa (vauva söi tänään kolme lusikallista / tänään tuli hyvin kakka / näin kun naapuri leikkasi ruohoa), neuvolan ja lääkäreiden kanssa, ehkä kerran kuussa äitini kanssa puhelimessa. Aivan helvettiä.

Kun lapsi täytti kaksi vuotta, laitoin hänet päiväkotiin ja palasin työelämään. Nyt olen onnellinen ja tasapainoinen ihminen. En aio tehdä toista lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sitten kotosalla aina muksujen kanssa, sitten joskus, sitten joskus..Näin joillekkin, mutta meneekö se elämä juuri noin, ei mene. Elämä pitää elää nyt eikä sitten joskus, näille mammoille elämä on tuolla jossain, ei tässä ja nyt, ne ovat kuin unohtaneet sen. Tai sitten ovat tyytyväisiä ja muistoissa on vain lapset ja harmaa arki..

Tuosta ei saanut mitään selvää.

No mammat ovat ottaneet elämänbtehtäväkseen olla kotona. Niitä aikoja he muistelevat sitten vanhana, eipä jää paljon muisteltavaa. OMA elämä menee hukkaan lasten kanssa kotona, joko ymmärrät?

Oma elämä on kokoajan olemassa. Täysin eri asia pitääkö omia lapsiaan itselleen tärkeinä joiden kanssa haluaa viettää aikaa.

Esimerkkinä voin sanoa vain itseni: 5 lasta ja 10 vuotta kotona on ollut hyvä asia monessa suhteessa. Läheiset suhteet toisiimme ja kotona ollessa oli kiireettömät illat. Olin käynyt aamulla kaupassa lasten kanssa ja ruuat valmiina. Ei se ollut harmaata vaan värikästä ja hauskaa aikaa.

Ei arki näin työläisenäkään ole harmaata koska itse siitä on vastuussa miten tylsää on.

Minusta oma perhe ei ole tylsä asia, mutta kyllä kesälomalla näkee itse kukin miten saa päivät käytettyä kun ei ole työpäivää. Ihanaa se on ja valtaosa ihmisistä haaveilee että voisi voittaa lotossa niin ei tarvitse käydä töissä; näin minä olen elämästäni ajatellut! Olen saanut olla kotona pitkään ja se on ollut mukavaa aikaa 💛

Ymmärrän kyllä jos joku ei lapsia halua, mutta osa haluaa ja niiden kanssa viettämä aika kiirettä voi olla mitä tahtoo. Ehdin tehdä töitä seuraavat +30 vuotta.