Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Rakastan omaa rauhaa niin paljon, että olen ollut pari vuotta lähes kokonaan yksin. Henkisyys ja ulkopuolisuuden tunne.
21.06.2017 |
Monet tykkäävät nähdä ystäviä, viettää aikaa rakkaiden kanssa ja suunnitelmissa on aina joku toinenkin mukana. Tai yksineläjät taas haluavat viettää aikaa omissa harrastuksissaan ja nähdä ympäristöä ja kulttuuria.
Minä kyllä innostun asioista mutta jotenkin tämä maailma ei jotenkin puhuttele minua. Siis nuo ihmiset, politiikka ja kulttuuri.
Tuntuu kuin eläisin väärässä ajassa. Tai että olen vääränlainen. Tai sanotaanko näin, että olen henkinen ja syvällinen ihminen.
Maailma tuntuu liian pinnalliselta.
Mutta kuitenkin olen ylpeä itsestäni, nautin elämästäni oman syvällisen ajatteluni seurassa ja yritän löytää sisäisen rauhani.
On ollut aikoja kun olin jatkuvasti menoissa mukana ja tyrin siinä elämäni.
En ketään syyttele, että olin aikoinaan melko säälittävässä pisteessä ja nyt kun olen ollut yksin kauan nuoreen ikääni katsoen niin olen käsitellyt asioita hyvin paljon ja ymmärtänyt että minä pidän eniten itseni seurasta.
Takana todella traumaattinen lapsuus ja nuoruus mutta loppuen lopuksi olen kiitollinen kaikesta.
Muiden ihmisten seurassa olen jotain muuta.
Tai minussa on niin monta eri puolta että olen arvoitus monille ja hämmenän ihmisiä välillä.
Ja teen itsestäni oudon tahattomasti.
Kaikkein parhaiten minä ymmärrän itseäni ja siksi varmaan jotenkin olen sulkeutunut muista vähän.
Vaikka sosiaalinen olenkin. Mutta kuitenkin vahva yksinäinen nainen.
Voisin vain istua koko päivän ja miettiä asioita omassa pienessä yksiössäni.
Mutta olen töissä ja onneksi rakastan työtäni sen vaihtelevuuden vuoksi, sillä kyllästyn helposti sosiaalisessa elämässäni.
Mutta olen kuitenkin kasvanut ihmisenä niin paljon että vanhat ystäväni..
Ikävä sanoa näin mutta en oikein osaa arvostaa heidän seuraansa enää.
Kaikki uudet tuttavuudet ovat minua reilusti vanhempia ihmisiä. En oikein kaipaa minkäänlaista pinnallisuutta elämääni.
Mietin vain mihin tämä minut johdattaa ja mietin pitäisikö minun edistää kasvuani lähtemällä tapahtumiin ja sosialisoitua.
Mutta kun jotenkin ei vain nappaa.
Eri asia toki silloin jos olen viihteellä mutta muuten olen aina yksin.
Heräsikö mitään ajatuksia kenellekään? Kokemuksia tai näkemyksiä?
Kommentit (33)
Paljon tuttua minullekin. Lisäksi jotenkin "kadotan itseni" helposti muiden seurassa. Vaikka omat arvoni ja ajatukseni ovatkin selkeitä, olen seurassa liian miellyttämisen haluinen ja se ärsyttää usein jälkikäteen itseänikin.
En ole edes mikään nuori, vaan kohta 40v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhä enemmän ihmisiä herää elämään ikäänkuin sisäisyydestään käsin. Ns. ulkoinen ohjelmointi, opitut ajatusmallit siitä millainen olet ja miten sinun tulisi elää murenee pala palalta...
Vierailija kirjoitti:
Monet tykkäävät nähdä ystäviä, viettää aikaa rakkaiden kanssa ja suunnitelmissa on aina joku toinenkin mukana. Tai yksineläjät taas haluavat viettää aikaa omissa harrastuksissaan ja nähdä ympäristöä ja kulttuuria.
Minä kyllä innostun asioista mutta jotenkin tämä maailma ei jotenkin puhuttele minua. Siis nuo ihmiset, politiikka ja kulttuuri.
Tuntuu kuin eläisin väärässä ajassa. Tai että olen vääränlainen. Tai sanotaanko näin, että olen henkinen ja syvällinen ihminen.
Maailma tuntuu liian pinnalliselta.
Mutta kuitenkin olen ylpeä itsestäni, nautin elämästäni oman syvällisen ajatteluni seurassa ja yritän löytää sisäisen rauhani.
On ollut aikoja kun olin jatkuvasti menoissa mukana ja tyrin siinä elämäni.
En ketään syyttele, että olin aikoinaan melko säälittävässä pisteessä ja nyt kun olen ollut yksin kauan nuoreen ikääni katsoen niin olen käsitellyt asioita hyvin paljon ja ymmärtänyt että minä pidän eniten itseni seurasta.
Takana todella traumaattinen lapsuus ja nuoruus mutta loppuen lopuksi olen kiitollinen kaikesta.Muiden ihmisten seurassa olen jotain muuta.
Tai minussa on niin monta eri puolta että olen arvoitus monille ja hämmenän ihmisiä välillä.
Ja teen itsestäni oudon tahattomasti.
Kaikkein parhaiten minä ymmärrän itseäni ja siksi varmaan jotenkin olen sulkeutunut muista vähän.
Vaikka sosiaalinen olenkin. Mutta kuitenkin vahva yksinäinen nainen.Voisin vain istua koko päivän ja miettiä asioita omassa pienessä yksiössäni.
Mutta olen töissä ja onneksi rakastan työtäni sen vaihtelevuuden vuoksi, sillä kyllästyn helposti sosiaalisessa elämässäni.Mutta olen kuitenkin kasvanut ihmisenä niin paljon että vanhat ystäväni..
Ikävä sanoa näin mutta en oikein osaa arvostaa heidän seuraansa enää.
Kaikki uudet tuttavuudet ovat minua reilusti vanhempia ihmisiä. En oikein kaipaa minkäänlaista pinnallisuutta elämääni.Mietin vain mihin tämä minut johdattaa ja mietin pitäisikö minun edistää kasvuani lähtemällä tapahtumiin ja sosialisoitua.
Mutta kun jotenkin ei vain nappaa.
Eri asia toki silloin jos olen viihteellä mutta muuten olen aina yksin.Heräsikö mitään ajatuksia kenellekään? Kokemuksia tai näkemyksiä?
Vaikutti melko teennäiseltä. Jos oikeasti pystyisit pysymään ulkopuolisena, niin sinua ei kiinnostaisi minkä kuvan ne muut ovat sinusta saaneet.
Turhaa pohdintaa, joka taas viittaa siihen, ettet kykene olemaan ulkopuolinen.
Semi-asteella kuitenkin, vähän teennäisen oloista tekstiä.
Vierailija kirjoitti:
Keskustelupalstoilla on aivan varmasti suurin osa juuri niitä jotka viihtyy yksin. Mutta silti me tullaan kirjoittelemaan keskuatelupalstoille. Että kyllä se kaipuu ihmisten seuraan meissä on. Luultavasti vaan aika moni yksinolija on niin epävarma että on sen takia mieluummin yksin. Muiden kanssa voi joutua kritiikin kohteeksi. Siksi on helpompi olla yksin kun kukaan ei vaadi mitään sinulta eikä tuomitse.
Idiootti ei ymmärrä miten maailma on rakennettu. Kaikki muut mahdollisuudet on evätty.
Vierailija kirjoitti:
Paljon tuttua minullekin. Lisäksi jotenkin "kadotan itseni" helposti muiden seurassa. Vaikka omat arvoni ja ajatukseni ovatkin selkeitä, olen seurassa liian miellyttämisen haluinen ja se ärsyttää usein jälkikäteen itseänikin.
En ole edes mikään nuori, vaan kohta 40v
Miksi? Mitä väliä sen on mitä niille tyhjäpäille sanoo? Mä nauran jälkikäteen, jos olen antanut itsestäni "väärän" kuvan ja teen sitä ihan tietoisesti tahallaankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä on nimenomaan hauskaa olla "samaa mieltä" niiden kanssa ja hihitellä sisäisesti ja nauraa niille..
Vierailija kirjoitti:
Yhä enemmän ihmisiä herää elämään ikäänkuin sisäisyydestään käsin. Ns. ulkoinen ohjelmointi, opitut ajatusmallit siitä millainen olet ja miten sinun tulisi elää murenee pala palalta...
Mä en ymmärrä kuka tuommoisiin edes koskaan on uskonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhä enemmän ihmisiä herää elämään ikäänkuin sisäisyydestään käsin. Ns. ulkoinen ohjelmointi, opitut ajatusmallit siitä millainen olet ja miten sinun tulisi elää murenee pala palalta...
Mä en ymmärrä kuka tuommoisiin edes koskaan on uskonut.
Kuule, yllättävän moni vieläkin. Eli täytyy olla parisuhde (joillekin avioliittokin on vielä must!), lapsia, kesämökki, asuntolaina, auto, pystykorva jne. Kyllä tätä ajattelua on erittäin paljon. Jos et ole samanlainen, on sinussa lähtökohtaisesti jotakin vikaa.
Itse pystyn hyvin samastumaan ap:hen, ja olen jo neljänkympin paremmalla puolella. Toki olen välillä seurustellut ja mulla on ystäviä jne., mutta viihdyn parhaiten yksin, etenkin kun työni on erittäin sosiaalista. Oma seura paras seura.
Toki jos tapaisin sattumalta samanlaisen miehen, niin yhteiselo olisi mahdollista. Molemmat antaisimme toisillemme tilaa emmekä pakottaisi mihinkään sukujuhannuksiin, näin esimerkiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon tuttua minullekin. Lisäksi jotenkin "kadotan itseni" helposti muiden seurassa. Vaikka omat arvoni ja ajatukseni ovatkin selkeitä, olen seurassa liian miellyttämisen haluinen ja se ärsyttää usein jälkikäteen itseänikin.
En ole edes mikään nuori, vaan kohta 40vMiksi? Mitä väliä sen on mitä niille tyhjäpäille sanoo? Mä nauran jälkikäteen, jos olen antanut itsestäni "väärän" kuvan ja teen sitä ihan tietoisesti tahallaankin.
Esim. töissä ollessa haluan kuulua porukkaan, koska se tekee pitkällä tähtäimellä työskentelystä miellyttävämpää. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin joku "jees jees -tyyppi", joka myötäilee koko ajan muita vaan sitä, että tarkkailen koko ajan vaistomaisesti vuorovaikutustilanteita ja mukautan käytöstäni seuran mukaan. Olen silti puhelias, nauravainen, eloisa yms. En mikään toisten "kyttääjä", tuppisuu, totinen tms.
Työni on hyvin sosiaalista, enkä oikein jaksaisi enää ihmisiä vapaa-ajalla (perhettäni lukuunottamatta). Kaipan myös rauhoittumista ja tarvitsen enemmän omaa aikaa. Haveeni olisi asua maalla omassa rauhassa ja luontoa lähellä niin kuin joku aiempi kirjoittaja kertoi. Aika monen keski-ikäisenkin elämä tuntuu olevan vain yhtä kuluttamista ja päätöntä menoa paikasta toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse jo 51-vuotias. Nuorena olin sosiaalinen ja hengailin kavereiden kanssa, käytiin festareilla, keikoilla, erilaisissa tapahtumissa ja vaan hengailtiin yhdessä, milloin missäkin. En kuitenkaan kokenut saavani siitä mitään sitä erityistä. Enemmänkin olin mukana, koska se oli tavallaan oletus, että niin ollaan. Ihmiset olivat kivoja, meillä oli hauskaa, mutta silti tunsin aina olevani jotenkin sen jutun ulkopuolella ja olin väsynyt joskus monta päivää tapaamisten jälkeen - ei, alkoholilla ei ollut osuutta asiaan ;)
Joskus n. 30-vuotiaana aloin sitten irtaantua niistä menoista. Se oli luontevaakin, koska moni meistä siirtyi elämässään lapsiperheen arkeen ja tapaamisista tuli satunnaisempia. Nykyään tapaamme vain kerran vuodessa samalla porukalla. Yhä edelleen olen aivan uupunut niiden tapaamisten jälkeen. Väsyn myös esim. kauppakeskuksissa käynneistä ja ylipäätään ihmisten kanssa vietetystä ajasta. En ole ujo, en aristele ihmisiä, en saa paniikkihäiriöitä, olen vaan todella väsynyt ja jos tapaaminen kestää vaikkapa pari tuntia, joudun pinnistelemään jaksaakseni. Huomaan ajautuvani omiin ajatuksiini mitä pidemmälle tapaaminen etenee.
Toiset vaan nauttivat rauhasta ja yksinolosta. Miksei saisi olla kuten parhaalta tuntuu :) Hiljainen maailma on toisille pelottavaa ja toisille nautinto. Itselleni sitä viimeistä. Olen tyytyväisin kun saan kävellä koiran kanssa luonnossa, puuhailla puutarhassa, lukea hyviä kirjoja, katsella kivoja sarjoja ja dokumentteja, leipoa, ommella ja kutoa ja olla yksin tai kahden koiran kanssa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä oli heti alkuun muutama inhottava kommentti. Mielestäni aloittajalta todella hieno aloitus, maailmassa jossa koko ajan pitää olla ihmisiä ympärillä ja hälinää. Mielestäni tämä maailma ei ole normaali, ihmiset ovat hukanneet itsensä tänne meteliin ja ihmishälinään. Aito totuus löytyy vain ihmisestä itsestään, munkkien ja buddhalaisuuden opit ovat tärkeitä oppeja. Mielestäni aidosti onnellinen elämä on juurikin se että osaa olla syvästi onnellinen yksikseen, silloin tulee myös tarpeen tullen oikeita ihmisiä elämään, ilman että niitä etsii.
Tuo lause että voisin vaikka koko päivän vain mietiskellä yksiössäni resonoi syvältä. Välillä tunnen niin suurta onnea vain pelkästä yksin olosta ja itsensä kehittelystä että oikein sydän pamppaa ja tekisi mieli hyppiä niityllä
Mielestäni on hienoa että ihmiset uskaltavat avautua tästä asiasta nettipalstoilla jotta muutkin sen ymmärtäisivät, sitähän aloittaja tekstillään tarkoitti. Yksinolo on maailman tärkein asia maailmassa oppia. Eikä se tarkoita että pitäisi koko loppuelämän olla yksin, esim se oikea kumppanikin tulee elämään kun ihminen on onnellinen itsensä kanssa
Alue: Aihe vapaa
Ihan sama millaisena uniikkina lumihiutaleena minua pidätte, mutta kyllä minustakin tuntuu siltä, että katselisin sivusta, kun muut juoksevat tiedottomana/valveunisena/mitään kyseenalaistamattomana laumana valtavassa mainstreamissa, toisiaan kyynärpäillä sohien, sähisten ja jalkoihinsa talloen.