Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Rakastan omaa rauhaa niin paljon, että olen ollut pari vuotta lähes kokonaan yksin. Henkisyys ja ulkopuolisuuden tunne.
21.06.2017 |
Monet tykkäävät nähdä ystäviä, viettää aikaa rakkaiden kanssa ja suunnitelmissa on aina joku toinenkin mukana. Tai yksineläjät taas haluavat viettää aikaa omissa harrastuksissaan ja nähdä ympäristöä ja kulttuuria.
Minä kyllä innostun asioista mutta jotenkin tämä maailma ei jotenkin puhuttele minua. Siis nuo ihmiset, politiikka ja kulttuuri.
Tuntuu kuin eläisin väärässä ajassa. Tai että olen vääränlainen. Tai sanotaanko näin, että olen henkinen ja syvällinen ihminen.
Maailma tuntuu liian pinnalliselta.
Mutta kuitenkin olen ylpeä itsestäni, nautin elämästäni oman syvällisen ajatteluni seurassa ja yritän löytää sisäisen rauhani.
On ollut aikoja kun olin jatkuvasti menoissa mukana ja tyrin siinä elämäni.
En ketään syyttele, että olin aikoinaan melko säälittävässä pisteessä ja nyt kun olen ollut yksin kauan nuoreen ikääni katsoen niin olen käsitellyt asioita hyvin paljon ja ymmärtänyt että minä pidän eniten itseni seurasta.
Takana todella traumaattinen lapsuus ja nuoruus mutta loppuen lopuksi olen kiitollinen kaikesta.
Muiden ihmisten seurassa olen jotain muuta.
Tai minussa on niin monta eri puolta että olen arvoitus monille ja hämmenän ihmisiä välillä.
Ja teen itsestäni oudon tahattomasti.
Kaikkein parhaiten minä ymmärrän itseäni ja siksi varmaan jotenkin olen sulkeutunut muista vähän.
Vaikka sosiaalinen olenkin. Mutta kuitenkin vahva yksinäinen nainen.
Voisin vain istua koko päivän ja miettiä asioita omassa pienessä yksiössäni.
Mutta olen töissä ja onneksi rakastan työtäni sen vaihtelevuuden vuoksi, sillä kyllästyn helposti sosiaalisessa elämässäni.
Mutta olen kuitenkin kasvanut ihmisenä niin paljon että vanhat ystäväni..
Ikävä sanoa näin mutta en oikein osaa arvostaa heidän seuraansa enää.
Kaikki uudet tuttavuudet ovat minua reilusti vanhempia ihmisiä. En oikein kaipaa minkäänlaista pinnallisuutta elämääni.
Mietin vain mihin tämä minut johdattaa ja mietin pitäisikö minun edistää kasvuani lähtemällä tapahtumiin ja sosialisoitua.
Mutta kun jotenkin ei vain nappaa.
Eri asia toki silloin jos olen viihteellä mutta muuten olen aina yksin.
Heräsikö mitään ajatuksia kenellekään? Kokemuksia tai näkemyksiä?
Kommentit (33)
Vaikutat vielä aika lapselta. En itsekään viihdy muiden kanssa, mutta tekstistäsi sai sellaisen kuvan että ajattelet olevasi muiden yläpuolella ja jotenkin ihmeellinen ja erikoinen, vaikka kaltaisiasi on paljon. Niin kuin nyt vaikka minä. En minäkään ole sen kummoisempi ihmisenä vaikka viihdyn yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskustelupalstoilla on aivan varmasti suurin osa juuri niitä jotka viihtyy yksin. Mutta silti me tullaan kirjoittelemaan keskuatelupalstoille. Että kyllä se kaipuu ihmisten seuraan meissä on. Luultavasti vaan aika moni yksinolija on niin epävarma että on sen takia mieluummin yksin. Muiden kanssa voi joutua kritiikin kohteeksi. Siksi on helpompi olla yksin kun kukaan ei vaadi mitään sinulta eikä tuomitse.
Keskustelupalstoilla on aivan varmasti suurin osa juuri niitä jotka viihtyy yksin. Mutta silti me tullaan kirjoittelemaan keskuatelupalstoille. Että kyllä se kaipuu ihmisten seuraan meissä on. Luultavasti vaan aika moni yksinolija on niin epävarma että on sen takia mieluummin yksin. Muiden kanssa voi joutua kritiikin kohteeksi. Siksi on helpompi olla yksin kun kukaan ei vaadi mitään sinulta eikä tuomitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minusta mitään syytä väkisin sosiaalistua jos kerran ei sitä halua. Jos jotkut pitää outona niin ihan sama.
Itse olen aina, ihan teinistä asti, ollut erakkoluonne. Töissä käyn, tosin it-alalla koodarina joten siinäkin tarvin hyvin vähän sosiaalisuutta. Muuten olen valinnut hyvin erakkomaisen elämän: asun syrjässä, en ole halunnut puolisoa enkä lapsia, en myöskään kavereita tai harrastuksia. Vanhoihin vanhempiini pidän ehkä kerran kuussa yhteyttä koska he sitä odottavat, mutta muuten vaan nautiskelen itsekseni olla möllöttelemisestä ja arjen pienistä puuhista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat vielä aika lapselta. En itsekään viihdy muiden kanssa, mutta tekstistäsi sai sellaisen kuvan että ajattelet olevasi muiden yläpuolella ja jotenkin ihmeellinen ja erikoinen, vaikka kaltaisiasi on paljon. Niin kuin nyt vaikka minä. En minäkään ole sen kummoisempi ihmisenä vaikka viihdyn yksin.
No ei aloittaja missään vaiheessa antanut ymmärtääkään, että olisi jotenkin muiden yläpuolella kuvaillessaan sitä, millainen hän on ihmisenä. Ihmeellisiä tulkintoja jotkut tekevät muista ihmisistä, ja ihan vain jonkin kirjoituksen perusteella. Ei ihme että aloittaja viihtyy yksikseen, niin teen minäkin.
Minäkin viihdyn parhaiten yksin. Onko se ap:n mielestä, nuori kun on, jotenkin erikoista? Siis muutenhan tällaiseen aloitukseen ei ole perusteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin viihdyn yksin, mutta introversion lisäksi emotionaalisesti turvaton lapsuus on todella iso tekijä. En oikein pysty rentoutumaan ihmisten seurassa, enkä luomaan henkistä yhteyttä, ja siksi väsymys iskee sosiaalisista tilanteista aika äkkiä.
Kovasti tunnut kuitnkin muiden sauraa kaipaavan kun täälläkin näitä avauksia viljelet.
---
En kyllä yhtään ihmettele että tämä "rakkaudella" on pääasiassa yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ymmärrän sinua. Olen paljolti kaltaisesi, tosin olen varmasti vanhempikin.
En koe saavani mitään pinnallisista sosiaalisista kontakteista, enkä nauti siitä ihmistekoisesta viihteestä tai kulttuurista mitä on tarjolla. Mieluiten olen keskenäni, vaikka joskus tuntuu tylsältä/yksitoikkoiselta. Mutta minkäs teet. Syvällisiä, samanhenkisiä ihmisiä ei löydy joka oksalta, ei edes joka toiselta.
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat vielä aika lapselta. En itsekään viihdy muiden kanssa, mutta tekstistäsi sai sellaisen kuvan että ajattelet olevasi muiden yläpuolella ja jotenkin ihmeellinen ja erikoinen, vaikka kaltaisiasi on paljon. Niin kuin nyt vaikka minä. En minäkään ole sen kummoisempi ihmisenä vaikka viihdyn yksin.
Olen pahoillani jos minusta sai sellaisen kuvan. Minä en ole muiden yläpuolella ja yritän oppia hyväksymään ja ymmärtämään kaikkia ihmisiä. Myönnän kyllä, että olen välillä liian ylpeä itsestäni, se johtuu ehkä jonkinlaisesta katkeruudesta kuitenkin kun olen oikeasti selvinnyt pahoista asioista. Jotka olen puoliksi väkisin yrittänyt kääntää voitokseni.
Ja koska on oppinut pärjäämään yksin niin siitä se ylpeyskin. Yritän kuitenkin jatkuvasti kehittää itseäni. En halua olla ylpeä enkä katkera.
En halua olla toisille vihainen ja yritän ymmärtää muita ja oppia kaikesta kritiikistä.
On ihan totta, että vaikka nautin yksin olemisesta niin olen kuitenkin yksinäinen ja sisälläni on vielä tyhjyyttä. Tarvitsen kyllä ihmisiä elämääni mutta ajallaan ja rauhassa.
Muutama riittää.
Minä en oikein luota ihmisiin ja välillä pelkään, että tukahdutan läheiseni, sillä en ole käsitellyt vielä loppuun kaikkea ja sen huomaa käytöksessäni. Olen melko ailahteleva ja suljeudun kuoreeni helposti.
Minulla on todella ristiriitaisia tuntemuksia itsestäni ja muista. Mutta yritän löytää tasapainoa ja kirjoittaminen ja teidän vastaukset auttaa katselemaan tätä kaikkea kauempaa ja ulkopuolisin silmin.
Kiitos siis vastauksista.
Tosiaan, minä saatan olla vain herkkä ihminen jolla on tunne lukkoja ja traumatisoitunut. Voin katsoa sen niinkin mutta mielummin ajattelen, että olen henkinen ja syvällinen. Se auttaa minua olemaan rauhallisempi ja armollisempi itseäni kohtaan kun en aseta itseäni uhrin näkökulmaan vaan selviytyjän.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
http://www.iltalehti.fi/pinnalla/201706202200219901_iq.shtml
Voihan asia olla näinkin, vai mitä ap? ;-)
Terv. samoinajattelija
Ap, olen ihan samanlainen kuin sinä enkä enää ollenkaan nuori. Minusta tuntuu siltä että maailma jossa elän kun olen yksin kotona tai kun kuljen ulkona yksin on ihan eri kuin se, jossa muut ihmiset elävät. En pidä omaa elämäntapaani tai ajatteluani sen parempana kuin muidenkaan, vaan paremminkin kärsin erilaisuudestani, mutta minulle itselleni oma maailmani on niin paljon rikkaampi etten jaksa viettää pitkiä aikoja muiden seurassa.
En haluaisi olla yksinäinen ja viettää näin paljon aikaa yksin, mutta en ole vielä löytänyt sellaisia ihmisiä joiden kanssa voisin olla oma itseni eikä tarvitsisi esittää normaalia. Minulla on paljon elämänkokemusta ja tiedän että omana itsenäni oleminen ei automaattisesti tarkoita hyväksyntää ja tutustumista jos olen väärässä seurassa.
Ihan kuin minun kynästäni tuo ap:n kirjoitus.
Hauskaa kun tähänkin pitki jonkun kiirehtiä haukkumaan lapselliseksi, ylimieliseksi ja erikoisuuden tavoittelijaksi.
Kaikille ihmisille ei ole niin tärkeää, että on jotenkin erikoinen. Sellaisille joille on, taitaa olla tyypillistä projisoida ne omat arvonsa toisiin.
Hei ap ja muut samanhenkiset!
Mä olen pitkälti samoilla ajatuksilla sillä erotuksella että mulla on lapsia ja eläimiä. Muutin maalle, sillä en enää jaksanut elämää kaupungissa. Se on liian kuormittavaa. Olen sosiaalinen, mutta myös herkkä ja tästä syystä kuormitun helposti ja tarvitsen paljon tilaa ja aikaa itselleni. Vietän siis paljon aikaa metsässä ja luonnossa. Meditoin, kirjoitan, luen... En kaipaa ihmisiä, vaikka myönnän, että joskus on yksinäistä. Pidän yhteyttä kavereihin, tosin en mitenkään hurjan aktiivisesti... En oikein jaksaisi nähdä ketään. Vietän mieluiten aikaa lasteni kanssa ja ulkona, ns. omissa oloissani. Koen olevani "ulkopuolella" ja minun näkökulmastani se on hyvä asia. En ole masentunut tai alavireinen, en vain jaksa ihmisiä (tällä hetkellä), hoidan vain pakolliset kohtaamiset. En jaksa mitään epäaitoa, teennäistä, väkinäistä tai pinnallista. Itse olen mitä olen. Ei enää kiinnosta muiden ajatukset minusta. Mukavaa kesäaikaa teille oman polun kulkijoille! :)
Alue: Aihe vapaa
ylös