Lue keskustelun säännöt.
Ärsyttää kun muutama ihminen ei suostu sanomaan lapsen nimeä oikein!
20.06.2017 |
Nimi on samantyyppinen kuin Oskar, mutta väkisin osa sanoo aina Oskari. Mikä siinä on niin kamalan vaikeaa? Ymmärtäisin, jos lapsi olisi vaikka joku Jacques tai Hjördis, mutta Oskar. Ja kyseessä kuitenkin ihmiset, jotka ovat lapsen kanssa tekemisissä useamman kerran viikossa.
Kommentit (410)
Tiedän kaksi lasta joilla samankaltaisia ongelmia nimiensä kanssa. Toisen nimi on Verner, joka kääntyy Verneriksi joka paikassa. Toinen taas on nimeltään Verneri ja siitä puolestaan ihmisten puheissa monesti puuttuu viimeinen i. Outoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä varten umpisuomalaisille lapsille pitää ylipäänsä antaa jotain selvästi suomalaiseen suuhun istumattomia nimiä? Varsinkin silloin kun sukunimi on tyyliin Möttönen. Se on noloa ja typerää siitä tulee todella vahvat wt-vibat. Kyllähän se niin on, että maassa kuin maassa nimi tuppaa vääntymään siihen tutumpaan perinteiseen muotoon. Jenkkivuosinani omaa suomalaisittain helppoa ja lyhyttä nimeäni ei varmaan kertaakaan lausuttu oikein, enkä siitä ottanut itkupotkuraivareita.
Millä tavoin nimi Oskar on suomalaiseen suuhun istumaton? Tai Alvar?
Tiedän muuten Alvar-nimisen, joka esim. esitellessään itsensä käyttää muotoa Alvari.
Täytyy myös muistaa, että kaikki eivät ole niitä penaalin terävimpiä kyniä. Joillekin pitää tavallisesta nimestä kertoa, miten se kirjoitetaan. Kaiken huippu ovat ihmiset, jotka eivät osaa kirjoittaa nimeä, vaikka se tavataan heille siinä heidän edessään. Täysin käsittämätöntä.
Vierailija kirjoitti:
Tosi kätevää sanoa "olen OskarN kanssa kaupassa," "Mennään MickN kanssa jäätelölle :D Tikahdun nauruun.
Antaa lapselle sellaisen nimen jota voi suomeksi taivuttaa ja nämä "ongelmat" jäävät unholaan ;) KAverin pojan nimi on Albert, ja minun suuhuni hän on ihan vaan alpertti, ja tulee aina ja ikusiesti olemaan. Tämä ei tietystikään haittaa äitiään, sillä hän ei ole wt joka on yrittänyt antaa pojalleen hienon nimen, vaan tavallinen normaali ihminen, joka on antanut pojalleen sukuunsa kuuluneen nimen. Hienointa ovat kuitenkin nimet Aaprami ja Iita, koska siinä ei ole yritettykään saada vaikeaa nimeä lapselle.
Tässä oikein oppikirjaesimerkki sivistymättömästä juntista, joka hekottelee itsekseen ääliöhuumoria.
92/146: Jopa mieheni kouluttamaton isoäiti. Mä en kestä😂.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis tämähän käy järkeen että kirjoituasusta ei tiedä varmaks mitään vanhoissa kirkonkirjoissa. Se taas ei käy järkeen, että esim. isopappani oli Henrik, lausuttiin Henrik sen verran monesti olen kuullut isäni ja mummoni puhuvan Henrik-papasta. Miksi siis yhtäkkiä mun lapseni kohdalla on ihan ylivoimaisen vaikeaa samoille ihmisille käyttää sitä Henrik nimeä eikä muuttaa sitä jatkuvasti muotoon Henrikki. Nyt lapsi alkaa olla jo sen ikäinen, että on mun mummolle jo kerran sanonut, että hän on Henrik tai Henkka ei mikään Henrikki. Silti taas eilen kyseltiin että jokos se Henrikki aloitti kesäloman tarhasta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on Henrik ja sekin on jotenkin tosi vaikea. Eihän se oo suvussa kuin ollut vasta neljällä sukupolvella samassa muodossa joko ensimmäisenä tai toisena nimenä. Ihan jatkuvasti se on Henri tai Henrikki. Kaikki muut osaa sanoa Henrik, paitsi oma sukuni.
Kuten aiempana kerrottiin, kirkonkirjat on Ruotsin vallan aikana ja paljon sen jälkeenkin kirjoitettu ruotsiksi ja nimet kirjattu ruotsalaisissa muodoissa, tai joskus varhaisessa vaiheessa latinaisessa muodossakin. Siksi niistä ei löydy Heikkejä vaan Henricejä, Henricuksia ja Hindrichejä. Suomenkielisessä puheessa näitä on kyllä kutsuttu Heikeiksi, Henrikeiksi (i:illä) ja Hintriikoiksi jne, eivätkä henkilöt itse luku- ja kirjoitustaidottomina ole edes osanneet omaa nimeään millään kielellä kirjoittaa, vaan ovat jukertaneet puumerkkinsä tarvittaessa paperiin.
Sukunimissä olevat Heikkilät, Mattilat, Pekkalat, Ollilat jne sen sijaan kertovat siitä, miksi talojen isäntiä on puheessa kutsuttu.
Siispä se, että joku nimi on jossain muodossa kirkonkirjoissa ollut, ei kerro mitään siitä miksi häntä on käytännössä kutsuttu.
Poikkeuksena tietysti ruotsinkielinen väestö, joiden nimet ruotsinkielisissä muodoissa ovat pääsääntöisesti samassa muodossa puhekielessä ja kirkonkirjoissa.
Vierailija kirjoitti:
No siis tämähän käy järkeen että kirjoituasusta ei tiedä varmaks mitään vanhoissa kirkonkirjoissa. Se taas ei käy järkeen, että esim. isopappani oli Henrik, lausuttiin Henrik sen verran monesti olen kuullut isäni ja mummoni puhuvan Henrik-papasta. Miksi siis yhtäkkiä mun lapseni kohdalla on ihan ylivoimaisen vaikeaa samoille ihmisille käyttää sitä Henrik nimeä eikä muuttaa sitä jatkuvasti muotoon Henrikki. Nyt lapsi alkaa olla jo sen ikäinen, että on mun mummolle jo kerran sanonut, että hän on Henrik tai Henkka ei mikään Henrikki. Silti taas eilen kyseltiin että jokos se Henrikki aloitti kesäloman tarhasta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on Henrik ja sekin on jotenkin tosi vaikea. Eihän se oo suvussa kuin ollut vasta neljällä sukupolvella samassa muodossa joko ensimmäisenä tai toisena nimenä. Ihan jatkuvasti se on Henri tai Henrikki. Kaikki muut osaa sanoa Henrik, paitsi oma sukuni.
Kuten aiempana kerrottiin, kirkonkirjat on Ruotsin vallan aikana ja paljon sen jälkeenkin kirjoitettu ruotsiksi ja nimet kirjattu ruotsalaisissa muodoissa, tai joskus varhaisessa vaiheessa latinaisessa muodossakin. Siksi niistä ei löydy Heikkejä vaan Henricejä, Henricuksia ja Hindrichejä. Suomenkielisessä puheessa näitä on kyllä kutsuttu Heikeiksi, Henrikeiksi (i:illä) ja Hintriikoiksi jne, eivätkä henkilöt itse luku- ja kirjoitustaidottomina ole edes osanneet omaa nimeään millään kielellä kirjoittaa, vaan ovat jukertaneet puumerkkinsä tarvittaessa paperiin.
Sukunimissä olevat Heikkilät, Mattilat, Pekkalat, Ollilat jne sen sijaan kertovat siitä, miksi talojen isäntiä on puheessa kutsuttu.
Siispä se, että joku nimi on jossain muodossa kirkonkirjoissa ollut, ei kerro mitään siitä miksi häntä on käytännössä kutsuttu.
Poikkeuksena tietysti ruotsinkielinen väestö, joiden nimet ruotsinkielisissä muodoissa ovat pääsääntöisesti samassa muodossa puhekielessä ja kirkonkirjoissa.
Aivan. Ja meillä oli Ester-täti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomen kielessä nimet eivät pääty konsonanttiin. Jos konsonantti nimen lopusta puuttu, se lisätään Suomea puhuttaessa automaattisesti. Jos lapsen äidinkieli on ruotsi, on tilanne toinen.
Näitä kannatta miettiä ennen nimen antamista.
Suomessa on perinteisesti varsinkin rahvaan ja wt:n parissa annettu lapsille hienoja ulkomaisia nimiä, joista on sitten puheessa joka tapauksessa käytetty kansanomaista väännöstä, kun sitä hienoa muotoa ei ole osattu lausua. Johannes -> Jussi, Mattias -> Matti, Laurentius -> Lasse, Lauri, Lalli, Paavali/Påhl -> Paavo, Henrik/Heinrich -> Heikki, Heinärikki jne.
Ei auta kuin tottua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomen kielessä nimet eivät pääty konsonanttiin. Jos konsonantti nimen lopusta puuttu, se lisätään Suomea puhuttaessa automaattisesti. Jos lapsen äidinkieli on ruotsi, on tilanne toinen.
Näitä kannatta miettiä ennen nimen antamista.
Autocorrect... * suomea puhuttaessa
Vierailija kirjoitti:
No siis tämähän käy järkeen että kirjoituasusta ei tiedä varmaks mitään vanhoissa kirkonkirjoissa. Se taas ei käy järkeen, että esim. isopappani oli Henrik, lausuttiin Henrik sen verran monesti olen kuullut isäni ja mummoni puhuvan Henrik-papasta. Miksi siis yhtäkkiä mun lapseni kohdalla on ihan ylivoimaisen vaikeaa samoille ihmisille käyttää sitä Henrik nimeä eikä muuttaa sitä jatkuvasti muotoon Henrikki. Nyt lapsi alkaa olla jo sen ikäinen, että on mun mummolle jo kerran sanonut, että hän on Henrik tai Henkka ei mikään Henrikki. Silti taas eilen kyseltiin että jokos se Henrikki aloitti kesäloman tarhasta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on Henrik ja sekin on jotenkin tosi vaikea. Eihän se oo suvussa kuin ollut vasta neljällä sukupolvella samassa muodossa joko ensimmäisenä tai toisena nimenä. Ihan jatkuvasti se on Henri tai Henrikki. Kaikki muut osaa sanoa Henrik, paitsi oma sukuni.
Kuten aiempana kerrottiin, kirkonkirjat on Ruotsin vallan aikana ja paljon sen jälkeenkin kirjoitettu ruotsiksi ja nimet kirjattu ruotsalaisissa muodoissa, tai joskus varhaisessa vaiheessa latinaisessa muodossakin. Siksi niistä ei löydy Heikkejä vaan Henricejä, Henricuksia ja Hindrichejä. Suomenkielisessä puheessa näitä on kyllä kutsuttu Heikeiksi, Henrikeiksi (i:illä) ja Hintriikoiksi jne, eivätkä henkilöt itse luku- ja kirjoitustaidottomina ole edes osanneet omaa nimeään millään kielellä kirjoittaa, vaan ovat jukertaneet puumerkkinsä tarvittaessa paperiin.
Sukunimissä olevat Heikkilät, Mattilat, Pekkalat, Ollilat jne sen sijaan kertovat siitä, miksi talojen isäntiä on puheessa kutsuttu.
Siispä se, että joku nimi on jossain muodossa kirkonkirjoissa ollut, ei kerro mitään siitä miksi häntä on käytännössä kutsuttu.
Poikkeuksena tietysti ruotsinkielinen väestö, joiden nimet ruotsinkielisissä muodoissa ovat pääsääntöisesti samassa muodossa puhekielessä ja kirkonkirjoissa.
Nyt tuli itselleni mieleen, että voikohan tää johtua siitä, että tää mun isopappa on ollut kuitenkin mun mummon isä ja isän isoisä, että heille ei oo tullut vanhemmasta ihmisestä mieleen käyttää muuta muotoa kuin mitä hän itse on käyttänyt. Mun poika taas on se suvun nuorin niin voi huoletta käyttää tämmöistä muunneltua diminutiivia. Oli miten oli, ärsyttää silti. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomeksi Oskar taipuu Oskarin ja Jeesus Jeesuksen. S-loppuisiin ei edes yritetä lisätä iitä. Rasmus Rasmuksen jne taivutus säännöistä johtuen...ksen tulee s:ään päättyvien lisäksi. (Tässä ero, kun joku kyseli miksei Jeesusi.)
Ei ole mitään eroa. Ii loppuun ja taivutus Jeesusin. Niinhän tuo ääliö esitti, kun minä kerroin että lapseni nimi on Raamatussa ilman iitä. Että se silti muka äännetään Jeesusi.
Ja taipuuko Joosef sitten sinusta Jooseksen kun siinäkään ei äännetä iitä.
Oli kyse kirjaimista s ja r. Kyllä viimeinen konsonantti määrää taivutuksen. Kyllä Joosef taipuu Joosefin ....
Ääntyykö se Joosefi? Ei äänny. Ei äänny myöskään minun lapseni nimi iillisenä. Ei Raamatussa eikä muualla.
Paitsi Suomessa se ääntyy Jooseppi.
Sori, älä suutu. Ymmärrän, että ärsyttää...Ei muuten äänny. Kyllä se pappi joulukirkossa edelleen sanoo että Joosef.
Pappi sanoo, kun kirjasta lukee. Mutta kyllä kirkkokansa on Joosepista puhunut. F kun ei nyt vaan kuulu suomen kieleen.
Sitä paitsi Raamatussa olevat "viralliset" nimetkään eivät useinkaan ole ollenkaan alkuperäisessä heprealais-, aramelais- tms. muodoissaan vaan ovat latinalais/saksalais/ruotsalais/suomalaistettuja.
Iso osa Raamatun nimistä on kyllä ihan sellaisinaan kalenterissa. Maria, Ruut, Saara, Ester...
Missasit pointin. Nuokin muodot on jo kreikan, latinan, saksan ja ruotsin kautta suomalaistettu alkuperäisistä heprealaisista tai aramelaisista muodoistaan. Ja "alkukielinen" kreikaksi kirjoitettu Uusi Testamentti on sekin jo käännös ja nimet siinä usein krekkalaisessa muodossa.
En missannut. Satun olemaan kääntäjä ja tiedän kyllä kielistä aika paljon ja nimitutkimuksestakin sattumoisin. Nimet ovat silti Raamatussa ja suomenkielisessä kalenterissa ihan samassa muodossa. Ester on Ester, Ruut on Ruut jne.
Entäs nimi Esteri?
Esteri on Essi.
Sama se on esim näillä nimillä:
Sara= Saara
Jenny= Jenni
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomen kielessä nimet eivät pääty konsonanttiin. Jos konsonantti nimen lopusta puuttu, se lisätään Suomea puhuttaessa automaattisesti. Jos lapsen äidinkieli on ruotsi, on tilanne toinen.
Näitä kannatta miettiä ennen nimen antamista.
Mun täytyykin sitten korjata sukututkimuksesta kaikki kymmenet väärät nimet.
Meidän lapsi on Max, ja sanon useasti Maxi, se vain on luontevampaa omaan suuhuni. Eipä tullut nimeä valitessa mieleen tällainen, mutta ei lasta vaikuta haittaavankaan.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on perinteisesti varsinkin rahvaan ja wt:n parissa annettu lapsille hienoja ulkomaisia nimiä, joista on sitten puheessa joka tapauksessa käytetty kansanomaista väännöstä, kun sitä hienoa muotoa ei ole osattu lausua. Johannes -> Jussi, Mattias -> Matti, Laurentius -> Lasse, Lauri, Lalli, Paavali/Påhl -> Paavo, Henrik/Heinrich -> Heikki, Heinärikki jne.
Ei auta kuin tottua.
Ei välttämättä ole annettu hienoja ulkomaisia nimiä, vaan on annettu nimiksi Anttia, Mattia, Maijaa, Tiinaa, Reettaa, Kaisaa jne. Mutta rahvas ei ole osannut edes lukea eikä kirjoittaa edes nimiäänkään, ja koska kirkonkirjat on pidetty ruotsin kielellä, on nimet kirjattu sinne Andersina, Mathiaksina, Marioina, Christinoina, Margarethoina.
Talonnimistä kehittyineistä sukunimistä kyllä näkee, mikä on ollut normaalisti suomenkielessä käytetty nimimuoto: Anttilat. Mattilat, Maijalat jne ovat etunimistä peräisin. Ruotsinkielisiinkin kirkonkirjoihin ne on kirjattu sellaisinaan, vaikka etunimet ovat olleet ruotsalaismuodossa.
Vierailija kirjoitti:
Se on Emil mutta lausutaan Eemil. Ei siis Eemeli. Ja pahimmillaan vitsikkäästi sanovat vaahteramäki-ohjelmaa imitoiden eeeeemeliiiii
Pahimmat vieläpä vääntämävät muotoon Iiiiiiiiimilll!!
Poika korjaa jo itse olevansa Eemil, täysin vaaleatukkainen kun on niin tästä saadaan aina "hauska" keskustelu Vaahterämäen Eemelistä, ihan kun se!
Miksi suomenkieliset annatte ruotsin-/ muunkielisiä nimiä? Ei niitä kukaan suomenkielinen ala ääntämään muutoin kuin suomalaisittain.
Kirkonkirjoissa isopappani nimi oli Clemens, Lemettinä hän eli ja kuoli.
Jokainen peruskoulun käynyt tietää että papit olivat ennen kaikki ruotsinkielistä alkuperää - eihän täällä ollut suomenkielisiä akateemisesti koulutettuja ihmisiä. Tästä syystä kirkonkirjoista löytyvistä nimistä harvat on kirjoitettu suomenkieliseen muotoon. Nimi jolla henkilöä kutsuttiin, oli suomenkielinen versio ristimänimstä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomen kielessä nimet eivät pääty konsonanttiin. Jos konsonantti nimen lopusta puuttu, se lisätään Suomea puhuttaessa automaattisesti. Jos lapsen äidinkieli on ruotsi, on tilanne toinen.
Näitä kannatta miettiä ennen nimen antamista.
Mun täytyykin sitten korjata sukututkimuksesta kaikki kymmenet väärät nimet.
Ehkä. Jos olet sukututkimusta harrastanut, tiedätkin että nimien "normalisointi" on ensimmäisiä kysymyksiä, joihin tutkija törmää. Nimet on kirjattu ruotsinkielisiin kirkonkirjoihin ruotsalaisessa muodossa, joka sekin usein vaihtelee. Kastekirjassa nimi voi olla Matthias, rippikirjoissa Mattz, Matts tai Mathias, ja 1800-luvun puolelta 1900-luvulle saman henkilön nimi voikin muuttua Matiksi, kun on alettu kirjoittamaan kirkonkirjat suomeksi. Ei siis ole ollenkaan yksiselitteinen asia, mikä henkilön "oikea" nimi on ollut, kun kirjoitettukin muoto vaihtelee, ja puhekielinen muoto on ollut joku muu. Mitä vanhempaan aikaan mennään, voidaan vain arvailla, mitä nimeä perhe ja kyläläiset ovat käyttäneet.
Tosi kätevää sanoa "olen OskarN kanssa kaupassa," "Mennään MickN kanssa jäätelölle :D Tikahdun nauruun.
Antaa lapselle sellaisen nimen jota voi suomeksi taivuttaa ja nämä "ongelmat" jäävät unholaan ;) KAverin pojan nimi on Albert, ja minun suuhuni hän on ihan vaan alpertti, ja tulee aina ja ikusiesti olemaan. Tämä ei tietystikään haittaa äitiään, sillä hän ei ole wt joka on yrittänyt antaa pojalleen hienon nimen, vaan tavallinen normaali ihminen, joka on antanut pojalleen sukuunsa kuuluneen nimen. Hienointa ovat kuitenkin nimet Aaprami ja Iita, koska siinä ei ole yritettykään saada vaikeaa nimeä lapselle.