Meidän sukupolvella ei ole varaa vanhempiemme elintasoon

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En valita, eletään onnellista elämää. Enkä todellakaan ole sitä mieltä, että elintasoa pitäisi nostaa koko ajan. Kirjoitin elintason laskusta kahden sukupolven välillä. Aihe kiinnostaa minua ja myös osittain huolestuttaa. Tiedän kyllä, että meillä on paljon enemmän kaikkea, kuin suurimmalla osalla maailman asukkaista. Tämä ei kuitenkaan estä pohtimasta asiaa ilmiönä.

Ja meidän rivarin arvo on suunnilleen puolet esimerkiksi vanhempieni omakotitalon nykyisestä arvosta.

Ap

Monelle suuriin ikäluokkiin kuuluville kävi niin että inflaatio söi asuntolainan. He saivat nuo omakotitalot käsittämättömän halvalla. Siitä heidän muukin varallisuutensa pitkälti johtuu, kun asuminen on ollut halpaa. Ei tuo taida olla sellainen asia minkä voisi toistaa peräkkäin aina joka sukupolven kohdalla. Heillä kävi vain hyvä tuuri. Toivottavaa tietenkin olisi etteivät koko ajan väittäisi että nuoret ovat vaan heitä laiskempia.

Suuri osa suurten ikäluokkien omakotitaloista on jo alkuaan rakennettu itse ja vähän sinne päin. Parhaissakin alkaa tulla peruskorjausvaihe vastaan, huonoimmissa kylppärin seutu ja valesokkeliratkaisu on läpimätä. Suuri osa sijaitsee muuttotappiopaikkakunnilla. Eli lähinnä noilla taloilla on käyttöarvo, mitä toki ei pidä väheksyä.

Itse ottaisin mieluummin rivarin Helsingistä kuin vanhempieni omatekoisen omakotitalon Kainuusta.

Vierailija kirjoitti:

Ap on oikeassa huomioissaan.

Taloussuhdanteet, globalisaatio. Kilpailu on koventunut, ja se alkaa jo lapsena (vrt esim koulujen pääsykeskiarvot). Työpaikka ei ole mikään selviö, ja silti se on tie rakentaa elämää.

Mietipä hetkonen, millainen oli suurten ikäluokkien tie ylioppilaaksi. Pääsykokeet 10-vuotiaana. Joo, on rankkaa nykyään.

Töitä toki silloin riitti, mutta koulutukseen oli todellakin hankalampi päästä kuin nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En valita, eletään onnellista elämää. Enkä todellakaan ole sitä mieltä, että elintasoa pitäisi nostaa koko ajan. Kirjoitin elintason laskusta kahden sukupolven välillä. Aihe kiinnostaa minua ja myös osittain huolestuttaa. Tiedän kyllä, että meillä on paljon enemmän kaikkea, kuin suurimmalla osalla maailman asukkaista. Tämä ei kuitenkaan estä pohtimasta asiaa ilmiönä.

Ja meidän rivarin arvo on suunnilleen puolet esimerkiksi vanhempieni omakotitalon nykyisestä arvosta.

Ap

Monelle suuriin ikäluokkiin kuuluville kävi niin että inflaatio söi asuntolainan. He saivat nuo omakotitalot käsittämättömän halvalla. Siitä heidän muukin varallisuutensa pitkälti johtuu, kun asuminen on ollut halpaa. Ei tuo taida olla sellainen asia minkä voisi toistaa peräkkäin aina joka sukupolven kohdalla. Heillä kävi vain hyvä tuuri. Toivottavaa tietenkin olisi etteivät koko ajan väittäisi että nuoret ovat vaan heitä laiskempia.

Suuri osa suurten ikäluokkien omakotitaloista on jo alkuaan rakennettu itse ja vähän sinne päin. Parhaissakin alkaa tulla peruskorjausvaihe vastaan, huonoimmissa kylppärin seutu ja valesokkeliratkaisu on läpimätä. Suuri osa sijaitsee muuttotappiopaikkakunnilla. Eli lähinnä noilla taloilla on käyttöarvo, mitä toki ei pidä väheksyä.

Itse ottaisin mieluummin rivarin Helsingistä kuin vanhempieni omatekoisen omakotitalon Kainuusta.

On näitäkin, mutta osa on myös myynyt jo aikoja sitten sen ensimmäisen talonsa ja hyppelehtinyt eteenpäin asuntomarkkinoilla helpon alun jälkeen. Ja sekin osa joka ei ole näin tehnyt on asunut edullisesti siinä talossaan. Se ettei niillä ole nyt enää suurta arvoa harmittaa todennäköisesti eniten perikuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on oikeassa huomioissaan.

Taloussuhdanteet, globalisaatio. Kilpailu on koventunut, ja se alkaa jo lapsena (vrt esim koulujen pääsykeskiarvot). Työpaikka ei ole mikään selviö, ja silti se on tie rakentaa elämää.

Mietipä hetkonen, millainen oli suurten ikäluokkien tie ylioppilaaksi. Pääsykokeet 10-vuotiaana. Joo, on rankkaa nykyään.

Töitä toki silloin riitti, mutta koulutukseen oli todellakin hankalampi päästä kuin nykyään.

Olen itse käynyt 10-vuotiaana oppikoulun pääsykokeet. Peruskoulu tuli pari vuotta myöhemmin.

Rankempaa on nykyään, koska kaikesta kilpaillaan huomattavasti kovemmin. Ennen yliopistossa oli elinikäinen opinto-oikeus, sitä on ikävä.

Teillä on ollut isällä hyvät tienestit! Meillä oli molemmat vanhemmat töissä koko ajan ja asuttiin kerrostalokolmiossa 57 neliötä. Kesämökki oli. Mutta vain yksi auto. Ulkomailla käytiin kerran vuodessa viikon lomalla. Lama-aikaan 90-luvulla toisella vanhemmista oli lomautukset, jolloin syötiin paljon puuroja ja velllejä, kerättiin itse valtavat määrät marjoja ja sieniä ja kalastettiin joka viikonloppu.

Äh, suomalaisten ostovoima on kasvanut kovaa vauhtia sotien jälkeen. Vuonna 2008 oli lyhyt notkahdus, josta on jo toivuttu. Sopii googlettaa, jos ei usko.

Et voi verrata itseäsi esim vanhempiisi. Tottakai niin tulee olo, että on "köyhä", jos valitsee sopivan kohteen. Voisin minäkin verrata itseäni vaikka Jorma Ollilan perheeseen.

Keskimäärin suomalaisilla on korkeampi elintaso kuin koskaan historiassa. Rahan arvo on korkeampi kuin koskaan (eli sillä saa enemmän). Vaatimukset vaan ovat kasvaneet samassa suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Sulla on ollut etuoikeutettu lapsuus ja nyt et vain kykene tarjoamaan samaa lapsillesi. Ei se yhteiskunnan syy ole.

Oma lapsuuteni oli varsin köyhä - ei puhettakaan harrastamisesta, asuimme pienellä kirkonkylällä keskellä ei mitään, vanhemmat eivät osanneet tukea koulunkäyntiäni jne. Näillä eväillä amk-tutkinto ja ihme kyllä oikein poikkeuksellisen hyvin palkattu työ. Ilmaiseksi tuo ei ole tullut. Joudun tekemään kaksinverroin enemmän kuin paremmin koulutetut.

Sulta puuttuu vain tsemppi. Luulit että asiat tarjoillaan sulle. Ei se niin mene, eikä se mennyt vanhemmillasikaan vaikka lapsena niin saattoi tuntua.

Nousukiidossa varmaan tuntuukin, että oma ansio. Nykyisin tarvitaan myös tuuria, kun samaan työpaikkaan hakee muitakin ja koulutettuja on paljon.

Ihan vinkkinä, miksi te haluatte olla siellä pääkaupunkiseudulla?

Joo on sukulaiset, on koti, on työ, mutta oletteko koskaan edes pysähtyneet miettimään muuta?

Minä olen neljännen polven paljasjalkainen stadilainen, mutta ulkomaan vuosien jälkeen muutimme muualle Suomessa, n. kymmenen vuotta sitten. Ajatus tuntui mahdottomalta, mutta kun ensin miehelle tarjoutui työpaikka täältä vähän kauempaa ja sitten äitiysloman jälkeen myös minulle.

Asumme isossa kaupungissa, meillä on omakotitalo kävelymatkan päässä keskustasta ja uimarannasta (ei ole meri, siitä miinusta), lapset on hyvissä kouluissa, meillä on työtä, lapsilla harrastukset, kilpaurheilija urheilee ihan Suomen huipulla ja yksi harrastaa kallista lajia tavoittellisesti, vaikkei huippu-urheilija olekaan.

Kyllä me elämme leveämmin kuin omat vanhempamme. Pk-seudulla olisimme just jossain hikisessä rivarissa, en usko että meillä olisi varaa noihin lasten harrastuksiin ja olisi jäänyt näkemättä monta paikkaa maailmassa.

Ei täällä nyt tietenkään halpaa ole asua, mutta se pieni ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on oikeassa huomioissaan.

Taloussuhdanteet, globalisaatio. Kilpailu on koventunut, ja se alkaa jo lapsena (vrt esim koulujen pääsykeskiarvot). Työpaikka ei ole mikään selviö, ja silti se on tie rakentaa elämää.

Mietipä hetkonen, millainen oli suurten ikäluokkien tie ylioppilaaksi. Pääsykokeet 10-vuotiaana. Joo, on rankkaa nykyään.

Töitä toki silloin riitti, mutta koulutukseen oli todellakin hankalampi päästä kuin nykyään.

Olen itse käynyt 10-vuotiaana oppikoulun pääsykokeet. Peruskoulu tuli pari vuotta myöhemmin.

Rankempaa on nykyään, koska kaikesta kilpaillaan huomattavasti kovemmin. Ennen yliopistossa oli elinikäinen opinto-oikeus, sitä on ikävä.

Omasta kuplasta katsoen toki näin. Itsellänikin on edelleen yliopiston opinto-oikeus. Mutta jos katsotaan objektiivisesti, miten suuri osa ikäluokasta sai korkeakoulutuksen, ja mistä yhteiskuntaluokista korkeakouluihin päästiin, on koulutuksen tavoitettavuus huikeasti parantunut. Toivottavasti koulutus ei jatkossa taas muutu rikkaiden yksinoikeudeksi.

Kyllähän täällä on eletty aiemmin kuin pellossa ja paska tulee vielä osumaan tuulettimeen. Harmillista että nuoremmille sukupolville jää käteen vain tuhottu ympäristö ja planeetta.

Olin itse joku 8v muistaakseni, kun vanhempani hankkivat ensimmäisen omistusasunnon (80-luvun alkupuolta). Muistan kuinka monta viikkoa jännittivät pankinjohtajan luo menoa, miettivät saisivatko lainaa jne. Voi mikä riemu, kun laina myönnettiin. Korko oli jotain rapiat 15%. Monta vuotta elettiin todella pihistäen kaikesta, että saatiin summaa lyhennettyä. Että todella helppo alku juu. Isäni oli aloitteleva tehtaanjohtaja tuolloin ja hyvät tulot sen ajan mittapuulla, myöhemmin yleni hyvinkin arvostettuun asemaan ihan kansainvälisesti. Nykyään omaisuutta on kertynyt kyllä.

Me emme ole huomanneet samaa. Olemme molemmat yhtä kouluttautuneita kuin vanhempamme, ehkä kuitenkin paremmin palkattuja. Mieheni vietti lapsuutensa 70- ja 80-luvuilla ja minä 80- ja 90-luvuilla. 70-luvulla oli vaikea hankkia omistusasuntoja, lainan saanti todella hankalaa. 80-luvulla sitten lainan saanti helpottui ja 90-luvun alussa oli sitten tosi tiukkaa korkojen takia. Itse ainakin muitan äidin budjetoineen tosi tarkkaan. Mitään turhaa ei hankittu, jotta pystyttiin matkustamaan kerran vuodessa. Lapsilla oli paljon vähemmän vaatteita ja ne olivat kaikki ainakin meillä halpismerkkejä. Elektroniikkaan ei kulunut niin paljoa, meillä oli isän töiden takia tietokone ja monella lapsella oli jonkinlainen mankka huoneessaan. Suurimmalla osalla ei ollut 90-luvun alkupuolella nettiliittymiä eikä kännyköitä. Tuo on aika iso säästö, kun nykyään isommassa perheessä menee aika paljonkin rahaa kännyköiden hankintahintoihin ja liittymiin. Käytännössä, kun kaikilla kouluikäisillä on oma puhelin.

Meillä on kallis asunto, josta on vajaa puolet velkaa. Sijoitusasunto, josta on hitusen velkaa. Lapsilla hyvin vaatteita, mutta yritän pysyä kohtuudessa ja kierrätän lapselta toisella. Kuitenkin lapsemme ovat selkeästi paremmin vaatetettuja kuin itse miehen kanssa olimme lapsuudessa. Meillä on Nettiliittymä, kolme kännykkäliittymää, netflix ja Spotify.

Olin lapsi samaan aikaan kuin ap, mutta vanhempani eivät kuuluneet suuriin ikäluokkiin, vaan ovat 1950-luvulla syntyneitä. Ja kyllä minun taloudellinen elintasoni (vardinaisesta elämänlaadusta en nyt mene pihuman mitään) on selvästi parempi kuin heidän.

Meilläkin oli omakotitalo ja äiti kotiäitinä jame lapset kävimme monen instrumentin soittotunneilla ja kai useimmille muillekin harrastuksille olisi rahaa hankittu, koska siinä oli vanhempieni prioriteetti. Asuntolaina oli kova, eikä sitä inflaatio syönyt, erien maksaminen oli hankalaa ja maksuaikataulu tiukka, aina 1989-luvun lopulle asti. Mutta kyllä me olimme köyhiä. Matkustelu rajoittui kotimaahan ja sielläkin sukulaisvierailuihin, mökki saatiin kun itse rakennettiin (ai vanhemmat rakensi, joka ainoa viikonloppu monta vuotta) äidin perintönsä sijasta saamalle tontintapaiselle). Vaatteita ei ollut kunnolla vara ostaa. Silti minä elin onnellisen ja huolettoman lapsuuden. Hyvänä puolena oli myös se, että vanhempani olivat liian köyhiä osallistumaan 1980-luvun lopun finanssihuumaan ja siten välttyivät myös 1991 romahdukselta. Meidän elämä jatkui sellaisena kuin se oli ollutkin, vaikka ympärillä sortui kaikki.

Omien lasteni pikkulapsuusajan elin jokseenkin samalla tavalla kuin vanhempani. Viimeisen 10 vuoden ajan elintasoni on kuitenkin noussut selvästi yli sen, mitä vanhempani koskaan saavuttivat tai tulevat saavuttamaan. Omaisuutta on noin viisinkertaisesti, ja tavallaan tämä on väärä vertaus, koska vertaan vain omaani heihin pariskuntana. Elämänlaatu on silti suunnilleen sama. Omat ongelmat, sairaudet ja kiire on, omat yritykset hallita niitä ja rentoutua myös.

Lapset usein luulevat,että heidän vanhemmillaan on ollut taloudelliset asiat paremmin, koska lapsia on tietenkin säästetty ongelmilta. Sitten ei yksinkertaisesti tiedä, minkä taloudellisten haasteiden kanssa vanhemmat ovat salaa painineet ja millä priorisoinnilla ne lapsuudn mökit ja ulkomaanmatkat on saatu tehtyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on oikeassa huomioissaan.

Taloussuhdanteet, globalisaatio. Kilpailu on koventunut, ja se alkaa jo lapsena (vrt esim koulujen pääsykeskiarvot). Työpaikka ei ole mikään selviö, ja silti se on tie rakentaa elämää.

Mietipä hetkonen, millainen oli suurten ikäluokkien tie ylioppilaaksi. Pääsykokeet 10-vuotiaana. Joo, on rankkaa nykyään.

Töitä toki silloin riitti, mutta koulutukseen oli todellakin hankalampi päästä kuin nykyään.

Et voi olla tosissasi.

Koulutukseen ei todellakaan ollut hankalampi päästä. Joo, oli oppikoulu, mutta sinne kyllä pääsi oikeastaan kuka tahansa normaalilla järjellä varustettu. Mietipä mitä nykyiset alakouluikäiset osaa ja vertaa oppikoulun pääsykokeita.

Mun isä on opiskellut valtsikassa ja hänen vakiovitsinsä oli, että silloin yliopistoon pääsi kuka vaan joka osasi kulkea Porthanian pyöröovista oikeeseen suuntaan (en tiedä millaiset ovet Porthaniassa oli silloin, mutta tää oli siis vitsi). Yliopistoon pääsi silloin ihan kuka vaan, ylioppilas ja normaali äly. Yliopistoon haki harvempi ja opiskelu oli kallista kun ei ollut opintotukea jne. Muistan lapsuudesta keskustelut isän opintolainasta. Toki nyt on enemmän mahdollisuuksia, kun AMK:t on muokattu vähän niinkuin yliopistoiksi ja edelleen siis "korkekouluopintoihin" pääsee kuka tahansa. Ja missä Suomi makaakaan? Akateeminen työttömyys on iso ongelma...

T: 1946 syntyneiden vanhempien lapsi

Ainoa keino, miten edes jonkinlainen elintaso säilyisi, olisi perinnön kautta, mutta siitäkin viedään niin paljon pois veroina, että ei paljon juhlita. Minulla on sama koulutus kuin molemmilla vanhemmillani, mutta Suomessa se ei takaa enää edes lähellekään samaa tulotasoa, ellei sitten käy todella hyvä tuuri. Ulkomailla kyllä vielä.

Voi jessus miten irrelevantteja vastauksia taas. Voiehan vesipyssy. Mutta asunto on hyvä vertailukohde ja se miten palkka suhteutuu siihen ja miten pitkään lainaa maksetaan. Nuorten perheiden velkaisuus on korkea. Ei tietoakaan, että toinen olisi kotona.

Vanhukset muistelee noita oppikouluaikojaan, kui oli vaikeaa. No mutta jokuhan sinne sitten pääsikin. Eikö? Toiset saivat pitkän uran tehtaalla.

Minulla on korkeampi elintaso selvästi kuin vanhemmillani tämän ikäisenä. Vaikka sekä minä että mieheni olemme akateemisia pätkätyöläisiä, ja heillä taas oli turvalliset työpaikat läpi työuran. Vieläpä hyvätuloisia kumpikin, me hikisesti pääsemme suomalaiseen keskikastiin.

Silti meillä on pieni uusi okt pääkaupunkiseudulla, velka lähes maksettu, reissaamme yhden pidemmän matkan ja muutamia lyhyitä vuosittain, lapset harrastavat ratsastusta (kaksi ponia myös perheessä) eikä varsinaisesti tarvitse ruuassa tai vaatteissa säästellä. Jonkinverran löytyy sijoituksia myös. Vanhempani asuivat itseni ikäisenä kerrostalossa, ikinä ei matkusteltu, harrastukset olivat halpoja, vaatteita ostettiin vain ehdottomaan tarpeeseen ja silloinkin vaikka kenkiä runsaalla kasvunvaralla.

Että enpä tiedä, mistä moinen harha, että nykyään olisi köyhempää kuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Me emme ole huomanneet samaa. Olemme molemmat yhtä kouluttautuneita kuin vanhempamme, ehkä kuitenkin paremmin palkattuja. Mieheni vietti lapsuutensa 70- ja 80-luvuilla ja minä 80- ja 90-luvuilla. 70-luvulla oli vaikea hankkia omistusasuntoja, lainan saanti todella hankalaa. 80-luvulla sitten lainan saanti helpottui ja 90-luvun alussa oli sitten tosi tiukkaa korkojen takia. Itse ainakin muitan äidin budjetoineen tosi tarkkaan. Mitään turhaa ei hankittu, jotta pystyttiin matkustamaan kerran vuodessa. Lapsilla oli paljon vähemmän vaatteita ja ne olivat kaikki ainakin meillä halpismerkkejä. Elektroniikkaan ei kulunut niin paljoa, meillä oli isän töiden takia tietokone ja monella lapsella oli jonkinlainen mankka huoneessaan. Suurimmalla osalla ei ollut 90-luvun alkupuolella nettiliittymiä eikä kännyköitä. Tuo on aika iso säästö, kun nykyään isommassa perheessä menee aika paljonkin rahaa kännyköiden hankintahintoihin ja liittymiin. Käytännössä, kun kaikilla kouluikäisillä on oma puhelin.

Meillä on kallis asunto, josta on vajaa puolet velkaa. Sijoitusasunto, josta on hitusen velkaa. Lapsilla hyvin vaatteita, mutta yritän pysyä kohtuudessa ja kierrätän lapselta toisella. Kuitenkin lapsemme ovat selkeästi paremmin vaatetettuja kuin itse miehen kanssa olimme lapsuudessa. Meillä on Nettiliittymä, kolme kännykkäliittymää, netflix ja Spotify.

Voiko esimerkiksi nettiliittymän sanoa nostavan elintasoa nykypäivänä? Se on pakollinen menoerä, jos ylipäätään haluaa pystyä maksamaan laskuja tai tarjota lapsille mahdollisuuden hoitaa koulutehtävät. Samaan kategoriaan kuuluu mm. kännykät ja esimerkiksi lasten urheiluvälineet. 80-luvulla näitä asioita ei ollut, mutta en ainakaan itse koe sen alentaneen tuolloista elintasoa. Nykyään on paljon enemmän pakollisia menoja, joihin menee älyttömästi rahaa ilman, että ne varsinaisesti nostaisivat elintasoa.

Ap

Me taas asuttiin krs-talo kaksiossa 80-luvulla ja muutettiin oliko v.85 rivari kolmioon, kun olin 5v. ja pikkusisko 2v. Äiti oli opettaja ja isä pankissa töissä. Kuljettiin äidin ompelemissa vaatteissa ja kavereiden äidit ompeli. Muistan, kun muutettiin rivariin, kerättiin puolukoita ja ostettiin ensimmäinen ast.pesukone.

Eikä paljon matkusteltu, vaan ainoastaan käytiin laivariskeilyllä ja telttaretkillä.

Sun lapsuus on elintasoltaan ollut keskivertoa parempi, kun vertaan omaani tai kavereiden lapsuuteen, joilla monilla myös oli akateemiset vanhemmat ja hyvät työpaikat. Aika vaatimatonta oli monen elämä.

Perustelevatko jotkut ap:n olevan väärässä noilla kommenteilla, että kyllä me ainakin ollaan rikkaampia? Joku syytti ap:ta uutisten lukematta jättämisestä, mutta jos uutisia on lukenut, niin sielläkin on puhuttu siitä, kuinka noin milleniaaleihin kuuluva sukupolvi on edeltäjäänsä köyhempi.