Lue keskustelun säännöt.
Nuoret (aikuiset), joilta on kuollut oma vanhempi, mitä vastaatte perheestänne kyselijöille?
26.05.2017 |
Olen itse parikymppinen opiskelija ja olen huomannut että uusia ihmisiä tavatessa juttu aina kääntyy jossain vaiheessa omaan perhetaustaan. Aina jotenkin siis joku aina kysyy miten usein käyt vanhempiesi luona (jatkokysymys: mikset käy useammin??!), mitä vanhemmat tekevät työkseen, missä vanhempasi asuvat, jne...
Toinen vanhemmistani teki siis itsemurhan kun olin teini-ikäinen, ja puolituntemattomille vänkääjille en rupea koko kuviota selittämään. Usein vastaan vain yhden vanhemman tiedoilla, ja useimmat alkavat sitten kysellä sen ei-mainitun vanhemman perään, johon suoraan sanon henkilön olevan kuollut. Ihan tuntemattomille puhun vanhemmistani vain yksikkönä, jolloin kuulostaa että molemmat olisivat elossa. Ihmiset olettavat 99,9% standardina että nuorella ihmisellä on elossa olevat kunnon vanhemmat, ja on aivan kauheaa vastailla tuollaiseen tenttiin kun niin ei todellakaan ole.
Miten te muut samassa tilanteessa olevat vastailette tuollaisiin kyselyihin? Siis kun ihmiset viittaavat vanhempiisi aivan oletuksena että heitä on kaksi tai että kyläisit sosiaalisesti hyväksyttävän usein?
Itsestä tuntuu että jos sanallakin mainitsen vanhemman itsemurhan tai viileät kotiolot jonka takia en todellakaan halua kyläillä, muutun itsekin ihan ongelmajätteeksi uusien tuttavuuksien silmissä. En itsekään ikinä kysele kenenkään kotioloista, niin miksi oi miksi se aina tuleekin esille muiden toimesta?
Kommentit (63)
Kyllä minä ymmärrän tuon ikäeron tekemän "epänormaaliuden" vanhemman menettämisessä, mutta silti: eikö kysymyksiin voi vastata lyhyesti kuten ehdotin? Että olen menettänyt toisen vanhempani, toista tapaan kyllä? Mitä siitä jatkamaan enempiä? Rva 47
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuollaisiim uteluihin voi vastata, että toinen vanhempani on kuollut ja perhettä tapaan harvakseltaan?
Luulen kyllä, että ongelma on omassa päässä. Perheestä juttelu kepeällä tasolla on ihan normaali small talk -aihe noin muuten.
Täti 47 vuotta
Voitko lukea vastaajan nro. 18 viestin? Useimmat keskustelut menevät juuri tuolla tavalla. Ongelmana onkin juuri että kepeä small talk ei oikein yhdisty itsemurhien, alkoholiongelmien ja henkisen pahoinpitelyn kanssa.
Otetaanpa toinen esimerkki: kesän uudet bikinitrendit tai lasten hassut sanomiset ovat myös kepeitä puheenaiheita, mutta rintasyöpäpotilas tai lapsesa menettänyt vanhempi eivät saata olla keskustelussa ihan ilomielin. En sanoisi että ongelma on heidän päissään.
-ap
Itse sanon aina, että isäni on kuollut tapaturmassa. Usein uudet ihmiset ei siinä vaiheessa enää kysy tarkennusta (poikkeuksia lukuunottamatta). Ja oma isäni kuoli kun olin 12v (nyt oon 19)
Pitääkö koko muun maailman lakata puhumasta äideistään, kun yhdellä ei sitä ole? Pitääkö muun maailman suhtautua eri tavalla yhteen, vai yhden suhtautua muuhun maailmaan uudella tavalla?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä ymmärrän tuon ikäeron tekemän "epänormaaliuden" vanhemman menettämisessä, mutta silti: eikö kysymyksiin voi vastata lyhyesti kuten ehdotin? Että olen menettänyt toisen vanhempani, toista tapaan kyllä? Mitä siitä jatkamaan enempiä? Rva 47
Niin, mutta entä me jotka ei tavata sitä hengissä olevaakaan? Mitäpä silloin? Kun jos sä jätät siihen luuloon että tapaat niin siitä aika nopeesti leivotaan se että onneksi sulla ja sun äidillä on vielä toisenne kuitenkin? Kun ei ole! Jos toinen on väkivaltainen sekopää joka otti yhteyttä vain silloin kun tarvitsi rahaa vaikka päihteisiin niin edes sen small talkin nimissä mä en halua jättää ketään siihen luuloon että mä olen jonkun ihmishirviön kanssa missään tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voit sanoa, ettei sinulla ole lapsuuskotia. Vain moukka jatkokyselee eikä ole pakko selventää.
Tuo on muuten ihan hyvä toimintatapa, mutta sitten ihmiset alkavat rakennella omia kuvitelmiaan tai sanomaan ajattelemattomuuksissaan ihan omituisia asioita. "Olitsä sitten laitoksessa?" "Kyllä sä opit vielä arvostamaan vanhempias kuhan kasvat" "Mut kaikillahan on vanhemmat" "*vuosisadan mittainen hiljaisuus, vaivautunut small talk ja orastavan tuttavuuden kuolema*"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voit sanoa, ettei sinulla ole lapsuuskotia. Vain moukka jatkokyselee eikä ole pakko selventää.
Tuo on muuten ihan hyvä toimintatapa, mutta sitten ihmiset alkavat rakennella omia kuvitelmiaan tai sanomaan ajattelemattomuuksissaan ihan omituisia asioita. "Olitsä sitten laitoksessa?" "Kyllä sä opit vielä arvostamaan vanhempias kuhan kasvat" "Mut kaikillahan on vanhemmat" "*vuosisadan mittainen hiljaisuus, vaivautunut small talk ja orastavan tuttavuuden kuolema*"
"sun äitis varmasti teki parhaansa mitä se pystyi siinä tilanteessa"
Tälle mä nauran melkein aina ääneen. Jos se saatanan show oli PARASTA mihin se pystyi niin mitä helvettiä olisi tapahtunut jos se ei olisi edes yrittänyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis puhun vain äidistä ja kysyttäessä vastaan, että isä kuoli kun olin teini.
Vierailija kirjoitti:
Pitääkö koko muun maailman lakata puhumasta äideistään, kun yhdellä ei sitä ole? Pitääkö muun maailman suhtautua eri tavalla yhteen, vai yhden suhtautua muuhun maailmaan uudella tavalla?
Ei tietenkään tarvitse! Sä saat puhua sun äidistä ihan niin paljon kuin ikinä haluat. Mä veikkaan että sun äiti on loistotyyppi, mun äiti on ihan paska. Mä en halua puhua siitä mitään, enkä mä oikein edes voi koska mä en tiedä mitä sille kuuluu nykyään. Mutta silloin kun olin väleissä niin oli sairain ihminen minkä mä olin ikinä tavannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitääkö koko muun maailman lakata puhumasta äideistään, kun yhdellä ei sitä ole? Pitääkö muun maailman suhtautua eri tavalla yhteen, vai yhden suhtautua muuhun maailmaan uudella tavalla?
En nyt sano että koko maailman tarvitsee lakata puhumasta vanhemmistaan, mutta kyllä, arvostaisin jos he pystyisivät suhtautumaan eri tavalla ihmisiin jotka ovat aivan eri tilanteessa. Tilanne ei tule usein vastaan, joten monilla ei ole työkaluja sen käsittelemiseen, mikä on ymmärrettävää. Niille harvoille joilla ei ole vanhempia tämä tulee kuitenkin pöydälle joka kerta kun perhe tulee puheeksi, joten kysyikin miten he handlaavat nämä kohtaamiset.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Pitääkö koko muun maailman lakata puhumasta äideistään, kun yhdellä ei sitä ole? Pitääkö muun maailman suhtautua eri tavalla yhteen, vai yhden suhtautua muuhun maailmaan uudella tavalla?
Mene urpo trollaamaan muualle, tämä keskustelu ei ole sun kaltaisia empatiakyvyttömiä ääliöitä varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on molemmat vanhemmat kuolleet ja todella usein tulee kysymyksiä vanhempiin liittyen, esim. "menetkö vanhemmille jouluksi?" Minua nuo eivät haittaa, mutta pyrin silti vastaamaan jotakin ympäripyöreää ja vaihtamaan aihetta, koska ihmiset kiusaantuvat silminnähden, kun kerron molempien vanhempani olevan kuollut. Monille kuolema tai siitä puhuminen on selvästi vaikeaa ja haluan säästää ihmiset vaivaantumiselta...
Kauhean surullista, että välit vanhempiin on niin monella huonot.
Mutta tuohon toisen vanhemman kuolemaa koskevaan kysymykseen eikö siihen voi vastata, vanhempani on kuollut ja se on vieläkin kipeä asia, josta en jaksa/halua puhua.
Aika moukka täytyy olla jos vielä kstkss kyselyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on molemmat vanhemmat kuolleet ja sanon sen kyllä. Ei seuraa lisäkysymyksiä. Ihmiset ei onneksi edes halua tietää enempää. Jos ystävystytään, sitten toki jutellaan tällaisistakin.
Miehelläni on hyvin samanlainen tilanne, isä kuoli humalassa autoa ajettuaan, ja hänen äitinsä on myös pahasti alkoholisoitunut ja useasti varastellut meiltä kun ollaan koitettu auttaa, joten nykyään ei pidetä mitään yhteyttä.
Mies sanoo tavallisesti suoraan että "Isä kuoli kun olin 17 ja äitini on tällä hetkellä elämäntilanteessa jossa hänen kanssaan yhteyden pitäminen ei ole kummallekkaan osapuolelle hyödyllistä."
Jos joku koittaa udella niin tavallisesti mies sanoo suoraan että asia on arkaluontoinen ja hän ei mielummin puhuisi asiasta.
Vanhempieni kuolemasta on jo kauan aikaa, mutta edelleen vastaan samalla tavoin, kuin asian ollessa kiepämpi. Olin parin kympin molemmin puolin, kun juopot vanhempani kuolivat. Toinen aivoverenvuotoon, toinen syöpään.
Kyselijöille vastasin, että molemmat vanhempani kuolivat suomalaisille tyypillisiin sairauksiin aika nuorena, enkä nyt välittäisi puhua asiasta sen tarkemmin. Kukaan ei ole jäänyt jankkaamaan ja läheisten ihmisten kanssa olen asiasta keskustellut sitten kunnolla.
Joskus joku vanhempi työkaveri yritti asiaa voivotella, mutta totesin vain, että jokaisen aika tulee joskus ja kaikella lienee tarkoituksensa, eikä asiaa nyt tarvi sen isommin voivotella.
Tsemppiä ap! Kipeitä asioita, mutta ihmiset, joilla ei ole omakohtaista kokemusta ns. paskoista vanhemmista, eivät useinkaan näitä asioita ymmärrä. Että yhteydenpitämättömyys ja jopa kuolema voivat tulla helpotuksena. Toivottavasti et katkeroidu, vaan annat anteeksi (en tarkoita, että pitäisi korjata välit siihen elossa olevaan vanhempaan) ihan itsesi takia!
Hyviä puolia tässä jutussa on se, että ei tarvi tapella vanhojen ja sairaiden vanhempien hoidon puolesta eri instanssien kanssa. Nyt kun omat lapset alkavat olla jo isompia, voin keskittyä enemmän omiin harrastuksiin tai vaikka vaan levätä töiden jälkeen. Ei tarvi lähteä selvittelemään dementoituneen ja monisairaan vanhemman arkiasioita ja muita ongelmia. :)
Isäni kuoli kun olin lapsi, mutta ei kukaan oo oikeastaan kysellyt koskaan kauheesti perheestä mitään. Jos kysyy tai aihe tulee muuten esille, niin kerron, että isä on kuollut. En siitä mitään numeroa kuitenkaan itse tee.
Tiedän, mistä puhutaan. Isäni kuoli, kun en vielä ollut koulussakaan. Äiti joskus (ollessani jo aikuinen) sanoi, että mulle oli varmaan kiusallista askarrella isänpäiväksi jotain korttia yms. Ei se silloin ollut, ei lapsi sitä tajunnut sillä tavalla. Asia oli niinkuin se oli.
Joskus luokkatovereilla oli jotain sellaista raukkaparka-ajattelua, kun kuulivat. Se oli kuitenkin minimaalista.
Myöhemmin äiti sairastui ja olisi jotain lanttumaakaria tarvinnut. Sitä vaan ei ollut, kun en lapsena osannut äitiä sellaiselle taluttaa!
Olin kai 25v, kun Kreikassa joku "järkyttyi", kun sanoin isäni kuolleen, kun olin lapsi. Hänellä oli molemmat hengissä. Tällaisia järkytyksen poikasia on ollut joskus Suomessakin.
Kaikki ammattilaisetkaan eivät osaa ottaa huomioon, ettei kaikki vanhemmat elä keskimääräiseen kuolinikään. Lomakkeissa kysyttiin ainakin mun kouluaikaan vanhempien syntymäaikaa, muttei koskaan kuolinaikaa. Itse olisin joskus halunnut jotain asia lasteni terveystietoihin; tk-lekuri tuumasi, että viekää sellaiselle erikoislääkärille, jonka erikoisalaa se asia on. Kyllä olin sitten hengissä ja vein (silmä)lääkäriin, mutta jos olisin kuollut ennen lapseni aikuisikää, kuka sitten olisi asian hoitanut?
Hyvä ap.
Mulla oli täsmälleen sama tilanne kuin sulla.
Tärkeintä on, että saat itsellesi terapiaa, kun olet ensinnäkin menettänyt vanhempasi nuorena ja vielä noin traumaattisesti.
Itse en tätä ymmärtänyt. Kukaan ei kertonut. Päinvastoin, luulin että mun kuuluu vain salailla ja suojella perhehäpeää. Näin käskettiin.
Ts. nuoruus meni pilalle, en uskaltanut päästää ketään lähelle. Muiden mielestä olin omituinen ja pingottunut. Olisin tarvinnut lohtua ja läheisyyttä.
Myöhemmin masennuin.
Se mitä sanot utelijoille, ei siis ole pääasia, vaan se, että pääset vähin erin irti tuosta traumasta ja kasvat omaksi, vapaaksi itseksesi.
Kaikkea hyvää!
Reippaasti vain, ei kannata piitata muista. Ja aina on joku muu jolla sama tilanne. Ne jotka ei vain voi elää ilman sitä äitiää aloittaa sen huutamisen "missä sun äiti on? MISSÄ SUN ÄITI ON? EIKÖ SUN ÄITI TULLUT?!? Mä en voisi olla täällä jos mun äiti ei tulisi"
Joo, ei mun äiti tullut. Kun ei sitä kutsuttu.