Lue keskustelun säännöt.
Nuoret (aikuiset), joilta on kuollut oma vanhempi, mitä vastaatte perheestänne kyselijöille?
26.05.2017 |
Olen itse parikymppinen opiskelija ja olen huomannut että uusia ihmisiä tavatessa juttu aina kääntyy jossain vaiheessa omaan perhetaustaan. Aina jotenkin siis joku aina kysyy miten usein käyt vanhempiesi luona (jatkokysymys: mikset käy useammin??!), mitä vanhemmat tekevät työkseen, missä vanhempasi asuvat, jne...
Toinen vanhemmistani teki siis itsemurhan kun olin teini-ikäinen, ja puolituntemattomille vänkääjille en rupea koko kuviota selittämään. Usein vastaan vain yhden vanhemman tiedoilla, ja useimmat alkavat sitten kysellä sen ei-mainitun vanhemman perään, johon suoraan sanon henkilön olevan kuollut. Ihan tuntemattomille puhun vanhemmistani vain yksikkönä, jolloin kuulostaa että molemmat olisivat elossa. Ihmiset olettavat 99,9% standardina että nuorella ihmisellä on elossa olevat kunnon vanhemmat, ja on aivan kauheaa vastailla tuollaiseen tenttiin kun niin ei todellakaan ole.
Miten te muut samassa tilanteessa olevat vastailette tuollaisiin kyselyihin? Siis kun ihmiset viittaavat vanhempiisi aivan oletuksena että heitä on kaksi tai että kyläisit sosiaalisesti hyväksyttävän usein?
Itsestä tuntuu että jos sanallakin mainitsen vanhemman itsemurhan tai viileät kotiolot jonka takia en todellakaan halua kyläillä, muutun itsekin ihan ongelmajätteeksi uusien tuttavuuksien silmissä. En itsekään ikinä kysele kenenkään kotioloista, niin miksi oi miksi se aina tuleekin esille muiden toimesta?
Kommentit (63)
Voit sanoa että sinulla ei ole toista vanhempaa/hän on kuollut etkä halua/näe syytä keskustella aiheesta enempää.
Jos muut ihmiset suhtautuvat sinuun nuivasti kuullessaan että olet joutunut kokemaan kovia vika on vain ja ainoastaan heissä, mutta on itsesuojelun kannalta parempi olla avautumatta heille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut tuon kysymyksen äärellä teini-ikäisestä saakka. Tosiasia on, että jos vastapuolella ei ole kokemusta vanhemman menettämisestä, hän menee helposti jäihin jos hänelle sen kertoo. Eli kun ei ole kokemusta niin ei osata suhtautua ("mitä tohon nyt voi sanoa") ja ehkä kadutaan että alettiin itse kysellä. Siksi on hyvä itse valita kenelle kertoo mitäkin.
Itse olen henkilöstä riippuen joko sivuuttanut kysymyksen jotenkin tai kertonut joko lyhyesti tai pidemmästi vanhemman kuolemasta. Usein pitää olla itse se, joka selkeästi myös vaihtaa aihetta, moni kuuntelija ei tohdi aihetta vaihtaa kun ei ole varma loukkaako se.
Hauskinta on se, kun tapaa ihmisen, jolla ON asiasta kokemusta. Silloin voi tulla kohdatuksi ja kohdata toisen surun. Parhaimmillaan heitetään mustaa huumoria, joka on aivan huippua!
Mun on oikeesti todella vaikee ymmärtää tän ongelman laajuutta kun ei tuu ihan äkkiseltään mieleen koska oisin keskustellu perhesuhteista tuntemattoman ihmisen kanssa. Tai miksi oisin niin edes tehnyt, mitä mun asiat vieraalle kuuluu?
Enkä mä uusien potentiaalisten kavereidenkaan kanssa ihan ekana keskustele vanhemmista. Miksi ihmeessä, aikuisiahan tässä ollaan.
Opiskeluiden yhteydessä toki voi tulla tilanteita, jossa puhutaan näitä mistä oot jne mut en kyllä niiltäkään ajoilta mitään vanhemmista tenttausta muista.
Vähän tuntuu, että kun aihe on itselle vaikea niin siitä on tekemällä tehty ongelma. Joku kysyy mikset käy usein kotona kun oot aina opiskelupaikkakunnalla niin sen sijaan että toteais ettei oo tarvetta / en tuu toimeen porukoiden kanssa kokee jotain tarvetta kertoo kun vanhempi kuoli ja toinen on paska ja en mä vttu sen kanssa haluu olla.
Ei tarvi valehdella mutta ei tarvi avautua. Kertoo jitain ympäripyöreetä. Kyllä ne kaveriksi jäävät sitte joskus kuulee jos haluut kertoa.
Mä vastaan vaan että äiti kuoli 5v sitten, enkä juuri käy isän luona koska ei olla niin läheisiä. (A.k.a. isä on todella vaikea ihminen)
Minun äitini kuoli kun olin 30 ja asuimme silloin pienellä kylällä. Kyllä satutti kun tuntemattomat utelivat kuolinsyytä oikein tarkasti. Tuli vähän tiuskahdettua siinä kun tuntui että olivat haaskalla vaan.
Isäni on alkoholisti, en näe häntä ja on kyllä noloa kun jotkut kyselevät että ai äitisi on kuollut, no miten se isäsi jakselee. Tekisi mieli sanoa että enpä tiedä, mutta vastaan jotain täysin ympäripyöreää että siellähän se Vaasassa asustelee.
Aika parantaa tämän ongelman, olen jo yli 40 ja sanon että äiti kuoli jo aikoja sitten ( vihjaten että niin aikoja että en halua palata asiaan). Isästä sanon että hän asuu siellä tosi kaukana ( totta, mutta ei ongelmamme ydin).
Kenellekään puolitutuille ei sun asiat kuulu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän tämä mikään ongelma olisikaan, jos ihmiset ohittaisivat sen ylimalkaisen vastauksen ja vaihtaisivat aihetta. Mulla tämä menee useimmiten näin:
-Menetkos jouluna/lomalla/tms kotona käymään?
- joo ihan kotona me ajateltiin olla
- eikun tarkoitin siis sun lapsuudenkotia
- juuei, ihan kotosalla vaan
-ai jaa, no etkö ollenkaan vieraile siellä, mites sun vanhemmat
- joo en
- miten usein sä sit käyt?
- no en nyt kovin usein ole käynyt kun on tuota matkaa
- kuitenkin elossa ovat?
- isä on kuollut
- eikö sun äiti kysele käymään?
- no ei oikeastaan
- ai, no milloin viimeksi kävit
Jne jne jne.
Ja mä olen kohta 4-kymppinen ihminen!!! Vaikka miten yrittäisi jokaisessa välissä vaihtaa puheenaihettakin jos vastapuoli on niin tyhmä ettei vastauksista älyä ettei aihe ole mieluista, niin silti tuo kuulustelu yleensä AINA jatkuu ties kuinka kauan.
Olen 23 ja molemmat vanhemmat on elossa, mutta rappioalkoholisteja. En siis ole tekemisissä vanhempieni kanssa ja olen huomannut saman, että ihmeen usein muut kyselee perheestä. Nuorena hävetti ihan hirveästi sanoa just noihin vanhempien työjuttuihin liittyviin kysymyksiin että ovat työttömänä.
Sitten kun olin jo täysi-ikäistynyt keksin, että "hei mähän voin valehdella kaikille että mun vanhemmat on kuollu" joten itse kerron vanhempieni kuolleen jos tulee jotain niihin liittyviä kysymyksiä. Isäni kuoli autokolarissa, kun olin 13 ja äiti kuoli rintasyöpään muutama vuosi sitten. Ei ole vaikeaa ja yleensä ihmiset menee jotenkin hämilleen ehkä jopa surulliseksi. Asun satojen kilometrien päässä kotiseudulta joten ei tarvitse pelätä että kukaan tietäisi mun vanhemmista mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totean äidin olevan kuollut ja isän asuvan puolisoineen paikassa X. Harva kyselee enempää.
Isäni kuoli, kun olin 23, ja aika monet kerrat olen kyselijöille sanonut, että äitini asuu siellä ja siellä ja isä on jo kuollut. Aika harvoin kysellään isästä sen enempää. Voihan tietysti sanoa, että kuoli äkillisesti, jos joku kysyy enempää (isäni kuoli sairauskohtaukseen). Ja mikä ettet voisi ainakin joissain tilanteissa sanoa, että teki itsemurhan, jos oikein tiukataan - ehkä se saattaisi jollekin utelijalle jopa opettaa käytöstapoja...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena oli tosi inhottavaa kun kyseltiin vanhemmista. Kun sanoin että isä on kuollut , alkoi sääliminen ja tenttaaminen milloin kuoli , miksi kuoli ym. Lapselle ahdistavaa. Tämä utelu siis aikuisten tekemää.
Vierailija kirjoitti:
Lapsena oli tosi inhottavaa kun kyseltiin vanhemmista. Kun sanoin että isä on kuollut , alkoi sääliminen ja tenttaaminen milloin kuoli , miksi kuoli ym. Lapselle ahdistavaa. Tämä utelu siis aikuisten tekemää.
Niiiiiiin samaa mieltä, että aikuiset tekee törkeästi väärin utelemalla alaikäiseltä miten tämän vanhempi on kuollut. Itselle oli pitkään (on ehkä edelleenkin) inhottavin kysymys tässä keskustelussa se "Minkä ikäinen olit kun äitisi kuoli?". Mitä v*tun merkitystä sillä on kuulijalle paitsi että pääsee säälimään ja mahdollisesti mässäilemään utelemallaan tiedolla juorupiirissä. Oikeasti empaattiset ihmiset antavat toisen päättää mitä yksityiskohtia kertoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kun olin 19, en muista, että asiasta olisi kukaan koskaan kummemmin tentannut. Yleensä esim lähimmille työkavereille olen jossain kohtaa maininnut asiasta ohimennen (äitini on kuollut tms), jos kysyvät vaikka mitä teen äitienpäivänä. Puhun aina isästäni/isäni luokse menemisestä tms, moni varmaan ajattelee vanhempieni eronneen.
Mutta kukaan puolituttu ei ole kysynyt tarkempia tietoja kuolinsyistä, enkä ole asiaa enempää avannut.
En ole vuosien varrella koskaan törmännyt tuohon että tarkemmin kyseltäisiin, jos vaan puhuu vanhemmista noin yleensä. Kyllähän ihmiset nyt tajuaa että jotkut ovat kasvaneet vaikkapa yksinhuoltajaäidin kanssa tai on isäpuolea yms. toki jos itse tuo esille erikseen korostaen äitin ja isän tekemisiä ihmiset kysyvät koska olettavat että olet halukas asiasta lisää puhumaan
7 vuotta isätön
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin harva on minulta vanhemmistani kysynyt.
Jos kysyy, kysyjänä on usein vanhempieni ikäinen henkilö.
Yleensä vastaan että isä on kuollut, äiti elää.
Sen jälkeen kyselyt yleensä loppuu.
Tuntuu, että ihmiset ovat jotain kyökkipsykologeja ja määrittelevät tällaisten asioiden kautta toisen persoonaa. Tätini muistaa joka kerta vieraalle esiteltäessä mainita, että tämä on se jonka vanhempi kuoli silloin lapsena, eli olen ikuisesti puoliorpo reppana näin aikuisenakin.
Sanon että äiti kuollut. Usein senkin että teki itsemurhan. Jos joku siitä tekee minun suhteeni johtopäätöksiä niin siitä vaan.
Olenpa kuullut kerran tämän asian työkaverille kerrottuani, että " kyllä sellaistenkin lapsista voi tulla joskus ihan normaaleja".... epäselväksi jäi olinko minä hänen mielestään tähän kastiin kuuluva vai en🤣
Joskus on suorastaan kiva provosoida ihmisiä paukauttamalla totuus samantien. Ei ole minun ongelma ni jos se on jollekin ongelma. Suurin osa kyllä suhtautuu oikein hyvin.
Olen nyt 23-vuotias ja isäni kuoli ollessani 16-vuotias. Toisin kuin aplle, minulle tulee kysymyksiä perheestäni aika harvoin. Kaikkiin tulleisiin tiedusteluihin olen kyllä vastannut, tosin isän kuolinsyytä en yleensä jakele.
Itse en halua järkyttää ei niin läheisiä ihmisiä ja kartan puheenaihetta vanhemmat. Isäni kuoli sairauteen kun olin lapsi ja äiti myöhemmin toiseen sairauteen. Lapsellani ei ole isovanhempia ollenkaan ja olen eronnutkin. Monesti helpompi kierrellä ja kaarrella ettei nämä asiat tule ilmi. Tuo joulukysely on tosi piinallista. Niin missäs me oltaisiin muualla kuin kotona tyyliin koskaan. Jotkut puhuu että ensin kasvatetaan lapset ja sitten hoidetaan omia vanhempia. Niin se menee, usko pois. Siihen minä nyökyttelen että niin niin niinhän se menee. Ja että vanhemmat sitä ja appikset tätä...aivan. Ei ole vanhempia, ei appiksia ei miestä. Toosi outoa koska kaikillahan on vähintään vanhemmat. Lapsena mulle sanottiin että isäs varmaan tulee hakemaan. Juu ei tule mutta olin hiljaa. Lapseni oli valokuvattavana ja valokuvaaja toisteli koko ajan mummon mussukkaa. Niin minkä mummon mussukka??? Olin kuitenkin hiljaa jälleen kerran. Mitä sitä järkyttämään.
Kyselijöille yleensä sanon vaan että ovat kuolleet. Suurin osa typeryy ja vaihtaa puheenaihetta, uteliammille voi vaan todeta että se siitä ja vaihtaa päättäväisesti puheenaihetta.
Vanhempani ovat elossa, eikä heistä ole ikinä kyselty. Sen sijaan saan kuulla usein kysymyksen: "Onko sinulla sisaruksia?" Isoveljeni on kuollut hoitovirheeseen, eikä muita ole.