Kiusatut! Miten kiusaaminen vaikutti elämääsi?

Kertokaapa mistä se johtuu, että yllättävän usein entisistä kiusatuista tulee itsestään kiusaajia? Eikä se kiusaaminen kohdistu näihin entisiin kiusaajiin, vaan nimenomaan heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin. Eikö se kiusattujen keskinäinen empatia kannakaan sen pidemmälle? Oliko niin, että alunpitäenkin nämä kiusatut olivat samaa sontasakkia kiusaajiensa kanssa, mutta sattuma vei heidät kiusaamisen kohteeksi? Kun asema vaihtuu, lähdetään kiusaamiseen innolla mukaan.

Ja tämä ei ole provo, vaan havaittu tosiasia. 

Vierailija kirjoitti:

Kertokaapa mistä se johtuu, että yllättävän usein entisistä kiusatuista tulee itsestään kiusaajia? Eikä se kiusaaminen kohdistu näihin entisiin kiusaajiin, vaan nimenomaan heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin. Eikö se kiusattujen keskinäinen empatia kannakaan sen pidemmälle? Oliko niin, että alunpitäenkin nämä kiusatut olivat samaa sontasakkia kiusaajiensa kanssa, mutta sattuma vei heidät kiusaamisen kohteeksi? Kun asema vaihtuu, lähdetään kiusaamiseen innolla mukaan.

Ja tämä ei ole provo, vaan havaittu tosiasia. 

   Minua kiusattiin ala-asteella. Tämän lisäksi kotiolot olivat huonot. Siirryin ylä-asteelle toiseen kouluun ja liityin heti kiusaajien joukkoon. Varmistin näin etten itse joudu kiusatuksi. Minullakin oli kerrankin kavereita. En ole koskaan päässyt syyllisyydestä eroon, tiedänhän miltä kiusatuksi joutuminen tuntuu. En voisi koskaan ottaa tuohon kiusattuun somessa yhteyttä ja pyytää anteeksi, sillä anteeksi pyyntö ei todellakaan korvaa sitä tuskaa minkä aiheutin. Mutta, hänellä menee hyvin nyt elämässä ja minä olen MT-ongelmainen ja syrjäytynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Teitä ei ole kyllä kiusattu kunnolla, jos jaksatte vielä sääliä kiusaajianne...

Riippuu luultavasti ihan kiusatun persoonasta että pystyykö säälimään. Minä säälin kiusaajiani ja olin taatusti kunnolla kiusattu. Minulta on kiusaamisen takia murtunut luita, olen ollut koko peruskouluajan mustelmilla ja minulle on tehty selväksi että olen täysin arvoton. Nyt aikuisena näen muutakin kuin pelkän sadistisen julmuuden tässä taustalla. Nämä pahimmat kiusaajat eivät todellakaan ole menestyneet elämässä, lapsia on 22-vuotiaana jo useampi, töitä tai koulutusta ei ole ja elämä vaikuttaa SoMen perusteella lähinnä lähiöbaarissa hengailulta. Elämään on annettu todella huonot lähtökohdat ja sitten nuori ja kehittymätön lapsi on tehnyt todella huonoja valintoja. Jonkun olisi pitänyt puuttua rankalla kädellä kiusaajien ja minun tulevaisuuden takia. Ne jotka olivat minulle käsittämättömän julmia eivät ole pärjänneet elämässä. Samat huonot päätökset ovat jatkuneet aikuisuudessakin. En hyväksy kiusaamista ja mielestäni jokaista kiusattua pitäisi tukea paljon, hänen ei tule kärsiä toisten julmien ja idioottimaisten valintojen takia. Valintahan kiusaaminen on aina, mutta ilmiön taustalla on paljon muutakin kuin se että jokainen on säälimätön persoonallisuushäiriöinen sadisti. Sosiaaliset suhteet ovat todella monimutkainen ilmiö.

Juuri tämän monimutkaisuuden takia säälin kiusaajiani. Huolimatta siitä kuinka ylivertaisia he olivat lapsina, ei heidän elämänsä vaikuta olevan kovin erikoista. Siellä samassa lähiöbaarissa otetaan selfietä someen eikä koulutusta ole. Minulla on akateeminen koulutus, töitä tuputetaan ja pääsisin töihin lähes jokaiseen kuntaan Suomessa. Ulkomaillakin olen tehnyt töitä. Minulle on hyvä mies joka rakastaa minua ja minä häntä. Perheeseen on hyvät välit ja elämä on nykyisin helppoa kun olen joutunut rakentamaan itsetuntoni, löytämään identiteettini ja käsittelemään kaiken paskan menneisyydestä. Tämän taustankin takia uskoisin olevani hyvä työssäni, se on antanut elämään niin paljon näkökulmaa. Kun on 10 vuoden terapiassa käsitellyt asioita, näkee niin paljon enemmän kuin suppean näkökulman tarjoaman vihan. Jos olisin vihainen, katkera ja antanut elämäni lysähtää kasaan, kiusaajani olisivat voittaneet. Nyt olen taistellut tieni täksi onnelliseksi, tasapainoiseksi ja menestyväksi aikuiseksi. Se olisi ollut helpompaa ilman peruskouluhelvettiä, mutta en silti vaihtaisi elämääni toisenlaiseksi. Ilman negatiivisiakin kokemuksia en olisi se ihminen kuin olen tänään ja olen ylpeä siitä mikä nykyisin olen. Huolimatta kiusaajistani. He eivät ansaitse katkeruutta tai vihaani.

Olen siitä lähtien viihtynyt paremmin yksin kuin seurassa.

Vaikutti paljon!

Sitä kesti 14 vuotta ja seuraukset on elämässä yhä.

-Sairastuin vaikeaan masennukseen

-En luota ihmisiin

-Pelkään parisuhteita

-Ahdistuneisuushäiriö

-Paniikkihäiriö

-Vakavia traumoja

-Itsetuhoisuus

-Pitkiä jaksoja suljetulla

-Vihaan itseäni

^Voimia!

Minusta se teki kyynisen (kun näin, että opettajatkaan eivät halunneet nähdä, mitä tapahtui), kovan, ja epäempaattisen, kun halusin kasvattaa itsestäni selviytyjän. Vasta myöhemmin löysin itsestäni uudelleen herkkyyden ja uskalsin päästää muut lähelle. Parasta oli, kun tajusin, että muut ihmiset oikeasti pitävät minusta, ja olen sen arvoinen. 

Mutta en toivo tuollaista kokemusta kenellekään, ehyempänä säilyy ilman tällaisia "mikä ei tapa, vahvistaa" kokemuksia.

Ei vaikuttanut. Ystäviä minulla on ollut vähän, mutta en viihdy edes isossa porukassa. Minulla on aina ollut hyvä itsetunto ja on edelleen. Koko kouluajan olen kuullut huorittelua ja lyömistä pahimmillaan. En edes kertonut kellekään tästä, sillä äitini on mielenterveysongelmainen, enkä hänelle halunnut taakkaa. Olen aina tajunnut , että vika on kiusaajassa ei kiusatussa. Yhdellä tytöllä oli pienet kaksois sisaret ja varmaan kärsi huomion puutteesta. Yhden äiti oli alkoholisti. Yhden isä aina töissä ym. Äidin sairauden takia olen jotunut aikuistua paljon ennen muita ikäisinä. Etkä myös siksi kiusaamisen käsittely oli itselleni helppoa. Yleensä ohitin koko kiusaamisen sanomatta mitään, ja jos joku väittää että tällä kiusaaminen loppuu, niin väärässä on. Nyt aikuisena huomannut että niitä kusipäitä riittää yhä, mutta ei se minuun vaikuta. Voin itse valita ystävääni, tottakai työt on tehtävä oli sitten työkaverini kuka vaan. Kaikista vaan ei voi pitää, eikä tarvitse, mutta en näe aiheeksi siitä syystä kiusata tai arvostella.

En kykene loukkaantumaan enää mistään ja sanat on menettänyt lähes kaiken merkityksensä. (Vain teot merkitsevät)

Enkä juurikaan välitä muiden mielipiteistä tai ajatuksista, ellei ne ole erittäin hyvin perusteltuja tai yleisesti fiksuja.

Taidan olla yksi niistä harvoista, ketä ei koe tuota pitkään jatkunutta kiusaamista, mitenkään huonona asiana. Oikeastaan ajattelen sitä nykyään, vain positiivisena/kasvattavana kokemuksena.

Opinpahan pitämään puoleni, haistattamaan (tarvittaessa) pitkät ja valitsemaan seurani huolella.

Mua ei ole pahasti kiusattu, mutta lukiossa vuosien takainen paras ystävä puukotti pahasti selkään ja työpaikalla mun työpari on kiusannut mua rankasti. Vaikka tiedän, että kyse on kateudesta (ovat molemmat vahingossa tunnustaneet raivotessaan ) niin olen menettänyt luottamuksen ihmisiin. Kateuden syyt ovat naurettavia eikä minussa ja elämässäni ole mitään poikkeuksellisen hohdokasta, mutta olen tyytyväinen elämääni j se tuntuu olevan ongelma. Tutustun kyllä helposti uusiin ihmisiin ja juttelen avoimesti, mutta olen tarkka ja arka päästämään ihmisiä lähelle ja henkilökohtaiseen elämääni. Luovutan myös ystävystymisen helposti, jos toinen ei näe ylimääräistä vaivaa luottamuksen saavuttamiseksi.

Pilannut käytännössä mun elämän. Mutta hengissä aion pysyä, ihan kiusaajien "iloksi". Koskaan en anna anteeksi, mutta pyrin olemaan katkeroitumatta.

Kiusatuksi tuleminen vaikutti siten, että pelkään vieraita, isokokoisia ja kovaäänisiä ihmisiä. Oikeastaan pelkään kaikkia paitsi hyvin tuttuja ja ystävälliseksi tietämiäni ihmisiä. Pelkään esittää pyyntöjä ja toiveita edes lähimmille ihmisille arkisista, itsestään selvästi suostuttavista asioista. Pelkään vieraalle ihmiselle soittamista tai että minulle soitetaan. Tunnen, että minun ei ole lupa mennä paikkoihin ja tehdä asioita joita kaikki muut tuntuvat tekevän.

Niin opettajat ja päättäjät.. Kun luette näitä tarinoita niin eikö edelleenkään kiusatun tuhottu elämä merkitse teille mitään? Olette siis kiusaajia itsekin kun annatte elämien tuhoutua silmienne edessä.

Ja tämän vuoksi heidän kurkkunsa viillellään auki, ettäs tiedätte.

Kiusaaminen tuhosi elämäni kokonaan. Kiitti ftusti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teitä ei ole kyllä kiusattu kunnolla, jos jaksatte vielä sääliä kiusaajianne...

Riippuu luultavasti ihan kiusatun persoonasta että pystyykö säälimään. Minä säälin kiusaajiani ja olin taatusti kunnolla kiusattu. Minulta on kiusaamisen takia murtunut luita, olen ollut koko peruskouluajan mustelmilla ja minulle on tehty selväksi että olen täysin arvoton. Nyt aikuisena näen muutakin kuin pelkän sadistisen julmuuden tässä taustalla. Nämä pahimmat kiusaajat eivät todellakaan ole menestyneet elämässä, lapsia on 22-vuotiaana jo useampi, töitä tai koulutusta ei ole ja elämä vaikuttaa SoMen perusteella lähinnä lähiöbaarissa hengailulta. Elämään on annettu todella huonot lähtökohdat ja sitten nuori ja kehittymätön lapsi on tehnyt todella huonoja valintoja. Jonkun olisi pitänyt puuttua rankalla kädellä kiusaajien ja minun tulevaisuuden takia. Ne jotka olivat minulle käsittämättömän julmia eivät ole pärjänneet elämässä. Samat huonot päätökset ovat jatkuneet aikuisuudessakin. En hyväksy kiusaamista ja mielestäni jokaista kiusattua pitäisi tukea paljon, hänen ei tule kärsiä toisten julmien ja idioottimaisten valintojen takia. Valintahan kiusaaminen on aina, mutta ilmiön taustalla on paljon muutakin kuin se että jokainen on säälimätön persoonallisuushäiriöinen sadisti. Sosiaaliset suhteet ovat todella monimutkainen ilmiö.

Juuri tämän monimutkaisuuden takia säälin kiusaajiani. Huolimatta siitä kuinka ylivertaisia he olivat lapsina, ei heidän elämänsä vaikuta olevan kovin erikoista. Siellä samassa lähiöbaarissa otetaan selfietä someen eikä koulutusta ole. Minulla on akateeminen koulutus, töitä tuputetaan ja pääsisin töihin lähes jokaiseen kuntaan Suomessa. Ulkomaillakin olen tehnyt töitä. Minulle on hyvä mies joka rakastaa minua ja minä häntä. Perheeseen on hyvät välit ja elämä on nykyisin helppoa kun olen joutunut rakentamaan itsetuntoni, löytämään identiteettini ja käsittelemään kaiken paskan menneisyydestä. Tämän taustankin takia uskoisin olevani hyvä työssäni, se on antanut elämään niin paljon näkökulmaa. Kun on 10 vuoden terapiassa käsitellyt asioita, näkee niin paljon enemmän kuin suppean näkökulman tarjoaman vihan. Jos olisin vihainen, katkera ja antanut elämäni lysähtää kasaan, kiusaajani olisivat voittaneet. Nyt olen taistellut tieni täksi onnelliseksi, tasapainoiseksi ja menestyväksi aikuiseksi. Se olisi ollut helpompaa ilman peruskouluhelvettiä, mutta en silti vaihtaisi elämääni toisenlaiseksi. Ilman negatiivisiakin kokemuksia en olisi se ihminen kuin olen tänään ja olen ylpeä siitä mikä nykyisin olen. Huolimatta kiusaajistani. He eivät ansaitse katkeruutta tai vihaani.

Pitäskö sun päästää vihdoin irti? Kauhea kauna puskee läpi tekstistä etkä oikeasti ole antanut anteeksi. Et ole valmis vaikka kuinka niin sanot, tsemppiä! Toivottavasti löydät rauhan ja ilon.

Naurattaa nämä et ole antanut anteeksi ja katkeruus ym. Miksi kiusaajasta pitäisi ajatella kauniisti ja antaa anteeksi saati ajatella siitä yhtään mitään. Ei tarvitse.

Vierailija kirjoitti:

Naurattaa nämä et ole antanut anteeksi ja katkeruus ym. Miksi kiusaajasta pitäisi ajatella kauniisti ja antaa anteeksi saati ajatella siitä yhtään mitään. Ei tarvitse.

Ittensä takia kanttis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naurattaa nämä et ole antanut anteeksi ja katkeruus ym. Miksi kiusaajasta pitäisi ajatella kauniisti ja antaa anteeksi saati ajatella siitä yhtään mitään. Ei tarvitse.

Ittensä takia kanttis.

🤣🤣🤣.

Psykologiassa sanotaan, että ihmisen ei tarvitse antaa väärin tekijälleen anteeksi voidakseen itse hyvin. Joku voi jopa voida paremmin osoittamalla kiusaajalle, että hänen teko ei ole anteeksi annettava. Tuntematta sen enempää katkeruutta ym. Ei väärin tekijälle kannata antaa sekunttiakaan aikaansa edes ajatuksen tasolla👍🏻. Ei ole sen arvoista. Keskittyä siihen mikä on hyväksi itselle.