Jätättekö sitten muistisairaan tai syöpää vuosikausia sairastavan puolisonne, kun jätätte mt-ongelmaisenkin?

Tottakai :D humanity is overrated - Yolo

No, mun miehellä on ollut sekä syöpä että masennus, enkä ole häntä jättänyt.

Mutta eroja syntyy siitä, miten sairaa puoliso suhtautuu sairauteensa, hakeeko hoitoa - ja siitä, miten hän suhtautuu puolisoonsa.

Kun miehelläni oli masennus, hän oli aggressivinen ja syyllistävä. Jotain monen vuoden takaista riitaa olisi pitänyt jaksaa vatuloida koko ajan uudestaan ja uudestaan, koska hänen mielestään se oli ollut minun vikani ja aiheuttanut hänelle vuosien päästä masennuksen. Mitään vastuuta omasta paranemisestaan hän ei meinannut ottaaa, aluksi. Lopulta otti ja alkoi syödä lääkkeitään.

Syövässä olimme ikäänkuin samalla puolella, ponnistelimme yhdessä syövän ja hoitojen kanssa.

Yritin, kunnes itse sairastuin ja tajusin, ettei me molemmat voida seota, kuka sitten hoitaisi lapset.

Ei se rakkauden puutteesta kiinni ollut. Mutta oli vaan niin hankala tilanne, ettei oikeaa diagnoosia löytynyt ja koko ajan elämä oli todella kuluttavaa.

Olisi kannattanut lähteä jo vuosia aiemmin. Nyt mulla on 15-v lapsi joka oireilee lapsuudessa koettuja asioita... Ja mulla on niiiiiin huono omatunto. Osa näistä olisi voitu välttää aikaisemmalla eroamisella. Mutta ei auta kun on jo paskat housussa, pesulle mentävä. Toki mä nyt tuen lastani niin paljon kuin pystyn, mutta, antaisin mitä vaan että olisi tämän voinut välttää.

Nykyisen puolison kanssa on sovittu, että siinä vaiheessa kun kummalla tahansa alkaa pää pehmenemään, toisen ei ole pakko uhrata omaa elämäänsä. Hoitokotiin, ja siellä yhteisiä hyviä hetkiä. Muuten, ei-sairastunut jatkaa omaa elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos puolisolla skitsofrenia, vakava masennus tai psykoosi, ei hän ole kykeneväinen parisuhteeseen.

Psykoosi on ohimenevä tila,voi kestää tunneista viikkoihin. Psykoosin aikana ei ole erityisen kykenevä parisuhteeseen kuten ei vaikkapa tiedottomana letkuissa makaavanakaan, mutta toivuttuaan kyllä.

En ota muuten kantaa, mutta psykoosi voi uusia ja monet lopettavat lääkityksenkin yms.

Miehen sukulaisella on ollut 10 vuotta psykoosi 60-luvulla. Eri tavoin lääkittiin. Lopulta löytyi lääke. Uusi vielä 2-3 kertaa, kun vähensi lääkkeitään itsenäisesti.

Kaverillani on ollut useita psykooseja. Ollut puoli vuotta osastohoidossa. Nyt kotona. Ei vaan halua syödä lääkkeitään, jolloin jälleen psykoosi tulossa.

Psykoosissa on vaara läheisille. Voi köydä kimppuun. Yms

Niin ja jotkut menevät psykoosiin lääkkeistä huolimatta. Jotkut taas eivät sairastu uudelleen,vaikka lääkitys lopetetaan. Jos psykooseja on ollut vain yksi(tai kaksi),ei lääkkeitä yleensä ole tarkoitus syödä lopun elämää. Psykoosin jälkeen estolääkettä syödään useimmiten 2-3 vuotta. Itse olen sairastanut psykoosin ja syönyt lyhyen aikaa estolääkettä. Ei ole uusinut vaikka tuosta on jo vuosikausia aikaa. Lähipiirissäni on myös synnytyksen jälkeisen psykoosin sairastanut joka söi 2v.estolääkettä,lääkitys lopetettiin eikä psykoosi ole uusinut. Ihan tavallinen ihminen on.

Vierailija kirjoitti:

Perusteenahan palstalla on yleensä se, että jokaisella on yksi elämä eikä sitä sovi tuhlata sairaisiin. Yolo!

Olisiko ap ehkä "vähän" kohtuuton.

Mielenterveysongelmaisen puolisona on parhaimmillaan väkivallan ja järjettömien syytösten jatkuvana kohteena. Se ihminen, jonka luuli tuntevansa on kadonnut ja jäljelle jäänyt kiero sekopää VIHAA sinua palavasti.

Kokeile, ennen kuin syyllistelet muita, miltä tuntuu vaikka nukkua ihmisen vierellä, joka herättelee sua öisin sovittelemalla käsiään sun kurkun ympärille koska olet myrkyttäjä...

Vierailija kirjoitti:

Mikä tahansa vaikea sairaus on rankkaa läheisille, mutta ikävää kuinka mt-ongelmaiset ovat edelleen yhteiskunnan pohjasakkaa. Aina ja ikuisesti, kunnes kuolema korjaa.

Itse osaan auttaa fyysisesti sairasta. Autan pesulle, annan lääkettä, vien lääkäriin, teen ruuat ja autan, mitä läheinen pyytää. Mt-sairauksissa ongelmaksi tulee se, että en minä tiedä, mitä minun täytyy tehdä. En ole muutenkaan sosiaalisesti hirveän herkkä eikä minulla ole terveyshoitoalan koulutusta. En varmaan osaisi suhtautua oikein, jos minua syyllistettäisiin sairastumisesta tai minun tekemiset estävät toipumista. Vaikka yrittää parhaansa, se ei aina riitä.

Mun mies sairastunut vakavasti psyykkisesti, oireillut kyllä jo vuosia tätä ennen eri tavoilla... ( psykoottista käytöstä, väkivaltaisia taipumuksia ). Nyt tilanne kuitenkin huonontunut entisestään, koska persoona muuttunut niin paljon sekä sairauden että lääkkeiden myötä ja siitä entisestä puolisosta tuntuu olevan enää hyvin vähän jäljellä. Toinen aikuinen on tästä suhteesta kadonnut jonnekin sinne sairauteen enkä oikein keksi edes syitä olla yhdessä. Kamalaa näin sanoa, mutta velvollisuudentunnosta ja menneisyyden takia tässä yritän kestää ja kannustaa, vaikka mieleni tekisi vain huutaa etten jaksa enää!!!!!

Jos puolisoni sairastuisi nyt 20 v jälkeen mihin tahansa, voisin jaksaa hänen kanssaan. Tosin hän on tasapainoinen enkä usko sen lopullisesti muuttuvan.

Mutta en koskaan olisi valinnut muuta kuin tasapainoisen ihmisen. Se on tärkeintä parisuhteessa.

Eli vaikka hn sairastuisi psykoosiin (lyhytkestoinen) tai kaksisuuntaiseen tai masennukseen, jaksaisin kyllä.

Mutta persoonallisuushäiriö tai paha ahdistuneisuushäiriö (saati vakavat häiriöt) olisi Alunperin ollut ehdoton EI.

Minullakaan ei nyt oikein aukene, että koska on käyty sellainen keskustelu, että mt- ongelmaan sairastuva puoliso jätetään.

Vierailija kirjoitti:

Minullakaan ei nyt oikein aukene, että koska on käyty sellainen keskustelu, että mt- ongelmaan sairastuva puoliso jätetään.

Parin vuoden palstailun aikana olen itsekin osallistunut noin kymmeneen ketjuun, missä naiset kertovat joukolla hyvin tiukkaan sävyyn, että mt-ongelmaisiin ei kannata sekaantua eli terveet terveiden kanssa tai muuten saatte syyttää vain itseänne.  Avainsanat todellakin: yksi elämä, sairas sairastuttaa kaikki, hullut!, elä itsellesi, juokse!

t. demonisoitu, tavismiehen kanssa suhteessa elävä reumaatiko/mt-kuntoutujanainen, jolla mt-ongelmainen veli, joka ei ole koskaan kelvannut kenellekään sen jälkeen, kun bipolaarinen diagnoosi on paljastunut

En itse alkaisi suhteeseen vaikeasti mt- ongelmaisen kanssa. Mutta jos alkaisin suhteeseen, kiintyisin ja eläisin kauan jonkun kanssa ja hän sairastuisi niin en tietenkään voisi häntä hyljätä. Ihmiseen kun kiintyy niin on raukkamaista hylätä sitten pahoina päivinä.

Vaikeat mt- ongelmat ovat raskaita ja on oikeasti kohtuutonta olettaa kenen tahansa alkavan suhteeseen jossa on enemmän vaikeuksia kuin iloa jo alusta asti.

Jos mt- ongelma on joku lievä masennus, jota en edes mt- ongelmaksi lue, niin silloinhan asia eri.

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmaisen ja syöpäsairaan erona on se, että ensinmainitulla ei ole sairaudentuntua,joten hän ei suostu syömään lääkkeitä. Minulla on amfetamiinipsykoosin kautta skitsofreniaan sairastunut serkku, joka ei halua syödä lääkkeitä, koska silloin elää pienemmin. Se isompi elämä nyt sattuu olemaan vaarallista meille muille.

HÄH?? Kyllä suurimmalla osalla mt-ongelmaisista on sairaudentunto. Sen takiahan he ovat hoitoon hakeutuneet. Lääkkeet eivät todellakaan ole ainoa keino auttaa mt-ongelmaisia, vaan psykoterapia on myös tehokasta hoitoa.