Jätättekö sitten muistisairaan tai syöpää vuosikausia sairastavan puolisonne, kun jätätte mt-ongelmaisenkin?

Ei rakkaus ole kuin yksi monista muuttujista parisuhteessa. Jos tärkeimmät ehdot eivät täyty, ei toinen ole minun ongelmani.

Muistisairaita, erilaisia, hoitavana ajattelen että muistisairaus on ainoita syitä jolloin annan pettämisen anteeksi.

Muistisairasta ei tarvitse jättää, voi hyvin vierailla hoitolaitoksessa ja elää sen ulkopuolella toista elämää, minun mielestäni hyvällä omalla tunnolla.

Fyysiset sairaudet ovat eri asioita, toinen ihminen ei ole hävinnyt, hän on yhä se sama, muistisairas on vain tutut kuoret.

Tämä viittaa johonkin ketjuun, jota en ole nähnyt?

Minä en ole jättänyt. Puolisoni on kakkostyypin bipolaari. Yhteistä matkaa on takana 12 vuotta, välillä ylä- ja alamäkiä, kuten missä tahansa suhteessa. Se vetää pulkkaa, joka jaksaa - itselläni on 2 kroonista sairautta ja voimat välillä vähissä, eikä minuakaan ole jätetty. Onnellisia ollaan, ja tuntuu, että hiukan rikkinäisiä ymmärtää parhaiten toinen samanlainen :D elämänlaatu on parantunut huikeasti viime vuosina.

Ymmärrän kyllä varsin hyvin, että dg ja suhtautuminen hoitoon vaikuttaa. Itsekin juoksisin (tai no, koikkelehtisin) ykköstyyppiä karkuun, ihan itsesuojelusyistä.

Mt-ongelmaisen ja syöpäsairaan erona on se, että ensinmainitulla ei ole sairaudentuntua,joten hän ei suostu syömään lääkkeitä. Minulla on amfetamiinipsykoosin kautta skitsofreniaan sairastunut serkku, joka ei halua syödä lääkkeitä, koska silloin elää pienemmin. Se isompi elämä nyt sattuu olemaan vaarallista meille muille.

Muistisairaan kanssa ei loputtoman pitkään pärjää kotona ihan siitä syystä koska ei voi eikä jaksa vahtia 24/7 kun vointi alkaa olla sellainen ettei pärjää hetkeäkään yksin. Onko se sitten hylkäämistä vai ei.. kyllähän sitä vierailuilla kävisi ja kotilomille ottaisi mutta ei voisi asua yhdessä jatkuvasti. Syöpä ei muuta persoonaa ja ihminen on oma itsensä vaikka toki käy läpi ison kriisin ja tunteet laidasta laitaan kuten myös omaiset mutta en tietenkään jättäisi. Mielenterveys ongelmat eivät ole yksiselitteinen juttu. Niitä on niin monenlaisia. Vakavasti ongelmaisen kanssa en edes alkaisi seurustelemaan.

Minun yksi eksä oli edellisen avoliittonsa aikana kuulemma ollut keskivaikeasti masentunut erilaisten työkuvioiden ja menneisyytensä ym takia (ei siis sen parisuhteen takia). No se avoliitto loppui, koska se nainen lopetti liiton miehen masennuksen takia. Ei toki diagnoosin takia vaan sen takia miten se masennus oli sitten vuoden pari näkynyt siinä suhteessa. Tämä mies kertoi minulle ihan suoraan itse, että oli sen masennuksensa takia kohdellut tuota silloista avovaimoaan karmivalla tavalla. Syyttänyt ja syyllistänyt, kiukutellut, ollut vihainen ja ärtyisä, jättänyt vastuunsa hoitamatta, vältellyt läheisyyttä ja seksiä, kieltäytynyt ihan ärsyttääkseen puhumasta eli leikkinyt mykkäkoulua jne. Oli kuulemma ollut niin paha olo työjuttujen ym takia, että piti purkaa se paha olo kiukuttelulla johonkin, ja avovaimohan sai sen niskaansa. Tämä mies totesi itse, että jälkikäteen ajattelee, että jättäminen oli viisas teko siltä naiselta. Mies siis kokee itse olleensa ihan sietämätön kumppani masentuneena, ja sanoi ettei itse olisi edes sitä vuotta katsonut vastaavaa.

Jokaisella on rajansa, mitä jaksaa. Jos oma terveys on vaarassa, niin silloin voi sanoa, että jaksaminen loppuu tähän. Sukulainen on hoitanut muistisairasta puolisoaan, mutta nyt se puoliso on pakko laittaa hoitokotiin. Omasta mielestä sekin tapahtuu liian myöhään, kun sairastunut ei enää tunne puolisoaan eikä entistä kotiaan.

Itse en riskeeraisi lasten terveyttä, joten jos on pakko valita lapset tai puoliso, niin lapset menee edelle.

En missään nimessä samaan aikaan. Ennemmin jätän muistisairaan ensiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmaisen ja syöpäsairaan erona on se, että ensinmainitulla ei ole sairaudentuntua,joten hän ei suostu syömään lääkkeitä. Minulla on amfetamiinipsykoosin kautta skitsofreniaan sairastunut serkku, joka ei halua syödä lääkkeitä, koska silloin elää pienemmin. Se isompi elämä nyt sattuu olemaan vaarallista meille muille.

Ei pidä paikkansa.

Sun serkku voi olla sairaudentunnoton, ei päde kaikkiin.

Sitä paitsi, kyllä ympäristö muistuttaa, että olet sairas, aivan koko ajan.

En jätä tai hylkää missään tapauksessa. Sairaudet on niitä vastoinkäymisiä avioliitossa.

Jos puoliso ja masentunut vähän väliä ja korjaa ongelmaa ryyppäämällä niin sinusta toisen pitää vaan kestää?

Vierailija kirjoitti:

En jätä tai hylkää missään tapauksessa. Sairaudet on niitä vastoinkäymisiä avioliitossa.

No puolison masennus on kyllä yksi helveti*lisimpä vastoinkäymisiä liitossa, mitä nyt ylipäätään voi vain olla. 

Ja masennus tarttuu ikävä kyllä. Syöpä ei tartu.

Vierailija kirjoitti:

Jos puoliso ja masentunut vähän väliä ja korjaa ongelmaa ryyppäämällä niin sinusta toisen pitää vaan kestää?

Mikä se vastuksesi siis nyt on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos puoliso ja masentunut vähän väliä ja korjaa ongelmaa ryyppäämällä niin sinusta toisen pitää vaan kestää?

Mikä se vastuksesi siis nyt on?

Mielummin muistisairas kuin ryyppäävä alkkis

Muistisairas dementialaitokseen.

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella on rajansa, mitä jaksaa. Jos oma terveys on vaarassa, niin silloin voi sanoa, että jaksaminen loppuu tähän. Sukulainen on hoitanut muistisairasta puolisoaan, mutta nyt se puoliso on pakko laittaa hoitokotiin. Omasta mielestä sekin tapahtuu liian myöhään, kun sairastunut ei enää tunne puolisoaan eikä entistä kotiaan.

Itse en riskeeraisi lasten terveyttä, joten jos on pakko valita lapset tai puoliso, niin lapset menee edelle.

Hylkäätkö mt-ongelmaisen lapsen pelastaaksesi muut lapset?

Jaa-a.. tää taitaa olla sellainen asia mitä ei etukäteen voi tietää. Joku ajatus voi olla siitä miten tekisi mutta luulen että lopultakaan ei voi tietää ennen kuin osuu omalle kohdalle.

Olen elänyt vakavasti masentuneen kumppanin kanssa,en jättänyt,suhde päättyi kun kumppani lähti oman käden kautta.Se toisen masennus vaikuttaa todella voimakkaasti myös ei-masentuneeseen osapuoleen,niin raskasta elämää en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni.Eli ymmärrän ihmisiä,joiden voimat eivät riitä mueletereysongelmaisen tukemiseen vaan päätyvät eroon,ei varmasti ole kenellekään helppo päätös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella on rajansa, mitä jaksaa. Jos oma terveys on vaarassa, niin silloin voi sanoa, että jaksaminen loppuu tähän. Sukulainen on hoitanut muistisairasta puolisoaan, mutta nyt se puoliso on pakko laittaa hoitokotiin. Omasta mielestä sekin tapahtuu liian myöhään, kun sairastunut ei enää tunne puolisoaan eikä entistä kotiaan.

Itse en riskeeraisi lasten terveyttä, joten jos on pakko valita lapset tai puoliso, niin lapset menee edelle.

Hylkäätkö mt-ongelmaisen lapsen pelastaaksesi muut lapset?

Alaikäisen lapsen toimittaisin hoitoon, täysi-ikäisen kanssa tekisin, mitä voisin. Vaikea sanoa, kun en tilanteessa ole ollut.

Jos puolisolla skitsofrenia, vakava masennus tai psykoosi, ei hän ole kykeneväinen parisuhteeseen.