Lue keskustelun säännöt.
Miksiköhän olen aina ollut niin ei-tykätty, ei-toivottu ja yhdentekevä kaikille ympärilläni oleville / olleille ihmisille?
23.05.2017 |
Nopeasti vähän historiastani; sylivauvana isäni päätti ettei halua minua elämäänsä eli totaalihylkäys. Äiti yritti olla äiti, mutta jollain lailla häpeä au-lapsesta kuitenkin vaikutti kaikkeen. Isäpuoli suorastaan inhosi minua (tuli elämääni ollessani 3v), puhumattakaan hänen suvustaan. Olin häpeäpilkku. Kouluaikojen kaverit olivat kavereita silloin kun se heille parhaiten sopi, mutta minulle oli aina helppo tehdä ohareita ym. loukkaavia asioita. Jonkun verran kiusattiin. Myöhemmin teininä (kasvoin yllättäen kauniiksi) maineeni mustattiin ja loattiin. Olin aika hylkiö kotikaupungissani.
Tänä päivänä sama jatkuu, vaikka olen aikuinen nainen, hyvä koulutus, hyvä työpaikka, perhe (avioliitossa ja 2 lasta). Kohtaan jatkuvasti torjutuksi tulemista, hylkäämisiä, non-verbaalista viestiä siitä miten ei-toivottu olen. Minulle voi sanoa mitä tahansa, monet tuntuvat ajattelevan näin. Kohtaan esimerkiksi paljon sellaista, että ystävät puhuvat niistä PARHAISTA ystävistään minulle eli alleviivaavat etten minä ainakaan sellainen ole. Koen sen hyvin loukkaavana.
Olen hyväkäytöksinen, nöyrä, kuulemma hauskaa seuraa ja mukaudun helposti. En ole vaatimassa koko ajan jotain itselleni. Miksi törmään aina uudelleen ja uudelleen tähän samaan kuvioon - älä vaan kuvittele itsestäsi yhtään mitään! Minut on töötätty maan rakoon niin monen monituista kertaa, että en jaksa edes enää laskea. Vaikka menisin ihan uutena ja avoimin mielin täysin vieraaseen porukkaan, törmään hyvin pian samaan ilmiöön kuin aina, joten vian täytyy olla minussa.
Ainoat ihmiset maailmassa, jotka minua arvostavat ja rakastavat ovat minun lapset ja mies. Heitä varten elän.
Kommentit (131)
Minäkin olen kokenut tuollaista. Olen nyt reilu kolmikymppisenä pikku hiljaa päässyt kiinni juurisyihin. Se on tarkoittanut liikkuvaista elämää, jossa kerta kerran jälkeen ystävystyn nopeasti, mutta jään 2-3 vuoden kuluessa poikkeuksetta paitsioon. Nyt kun tuota on toistanut 18-vuotiaasta lähtien, niin on oppinut pikku hiljaa muuttamaan tapahtumakulkua.
Minä itse viestitän olevani tossutettavissa. Ihan huomaamattani halveeraan itseäni seurassa. Vähättelen omaa panostani, olen tarjoamassa muille koko ajan jotain enkä pidä melua itsestäni. Toisaalta olen vähän huonosti saavutettavissa ja ensivaikutelmani on kaikesta nöyristelystä huolimatta kylmä ja ylpeä.
Sain oivallukseni, kun minulla oli ollut raskaampi periodi töissä ja yhtäkkiä sain perääni kiusaajajoukon. Siis 6-7-v. lapsia, jotka uskalsivat alkaa kiusata aikuista! :D Se oli ihan käsittämätöntä. Ja vielä käsittämättömämpää oli, että se loppui muutamassa viikossa, kun aloin oikaista ryhtini ja mulkoilemaan natiaisia suoraan silmiin aina lenkeillä.
Ilmeisesti joiltain ihmisiltä (minultakin) puuttuu sellainen tietynlainen tahdon ja tekemisen vimma, sellainen pieni aggressio, joka saa muut harkitsemaan tekojaan ja sanojaan enemmän? Itse olen hiljainen ja helposti huonoryhtiseksi painuva hoikka, kauniina pidetty ihminen. Minun pitää tietoisesti "pullistella" suoralla ryhdillä, rivakoilla liikkeillä ja ottamalla ryhmissä ohjaksen käsiini, ellen halua jäädä jalkoihin. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että opin tämän jo kolmikymppisenä. Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta koko lapsuus- ja nuoruusikäni, koska olin niin keinoton ja yksinäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen kokenut tuollaista. Olen nyt reilu kolmikymppisenä pikku hiljaa päässyt kiinni juurisyihin. Se on tarkoittanut liikkuvaista elämää, jossa kerta kerran jälkeen ystävystyn nopeasti, mutta jään 2-3 vuoden kuluessa poikkeuksetta paitsioon. Nyt kun tuota on toistanut 18-vuotiaasta lähtien, niin on oppinut pikku hiljaa muuttamaan tapahtumakulkua.
Minä itse viestitän olevani tossutettavissa. Ihan huomaamattani halveeraan itseäni seurassa. Vähättelen omaa panostani, olen tarjoamassa muille koko ajan jotain enkä pidä melua itsestäni. Toisaalta olen vähän huonosti saavutettavissa ja ensivaikutelmani on kaikesta nöyristelystä huolimatta kylmä ja ylpeä.
Sain oivallukseni, kun minulla oli ollut raskaampi periodi töissä ja yhtäkkiä sain perääni kiusaajajoukon. Siis 6-7-v. lapsia, jotka uskalsivat alkaa kiusata aikuista! :D Se oli ihan käsittämätöntä. Ja vielä käsittämättömämpää oli, että se loppui muutamassa viikossa, kun aloin oikaista ryhtini ja mulkoilemaan natiaisia suoraan silmiin aina lenkeillä.
Ilmeisesti joiltain ihmisiltä (minultakin) puuttuu sellainen tietynlainen tahdon ja tekemisen vimma, sellainen pieni aggressio, joka saa muut harkitsemaan tekojaan ja sanojaan enemmän? Itse olen hiljainen ja helposti huonoryhtiseksi painuva hoikka, kauniina pidetty ihminen. Minun pitää tietoisesti "pullistella" suoralla ryhdillä, rivakoilla liikkeillä ja ottamalla ryhmissä ohjaksen käsiini, ellen halua jäädä jalkoihin. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että opin tämän jo kolmikymppisenä. Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta koko lapsuus- ja nuoruusikäni, koska olin niin keinoton ja yksinäinen.
Minulle taas vit tuiltuiin n kolmikymppiseksi ja vedin puoleeni kaikkia lanniatajia, sitten minusta tuli aggressiivisempi ja enää en vedä puoleeni em henkilöitä mutta en kyllä ketään muutakaan.
Netissä kaikki tykästyy minuun ja ovat silleen "sulla on varmaan paljon ystäviä" juu ei oo.
Mulla samanlaisia kokemuksia kuin aloittajalla. Olen pohtinut, että johtuisiko huono kohteluni siitä, että yritän liikaa olla muille mieliksi, kun en ole lapsenakaan kelvannut edes omille vanhemmilleni. Olen aina ollut valmis antamaan vaikka paitani päältäni tarvitsijoille, ja sitä on todellakin käytetty hyväksi. Ja kun huomaan, että olen vain kaveri paremman puutteessa ja minulle ollaan ilkeitä, vetäydyn. En osaa enää lähestyä näitä ihmisiä, vaan haihdun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan ongelman. Yksi syy joidenkin halveeraavaan käytökseen voi olla se, että nöyrä, vaatimaton ja kiltti ihminen on aika armoton peili; hän korostaa kanssakäyvän itsekkäitä, jyrääviä puolia, joiden kohtaaminen saattaa olla hyvinkin hankalaa monelle. Siinä ikäänkuin kasataan tulisia hiiliä toisen syliin. Jotkut eivät sitä kestä, mutta mielestäni on silti positiivista olla ap:n kaltainen. Kumpa hän vain tajuaisi arvonsa!
Monet eivät myöskään usko, että ihminen voi aidosti olla kiltti ha nöyrä, joten he yrittävät kiusaamalla kaivaa sen kuvittelemansa "todellisen persoonan" esiin. Auta armias, jos saavatkin tökkimisellään reaktion aikaiseksi, niin joha saa kuulla siitä: "minähän tiesin, että se on oikeesti tollanen.."
Muilta ärsyyntyminen samassa tilanteessa sallitaan helpommin.
Mulla on ihan samanlaista!
Mä en jaksa enää muilta ruinata esim ystävyyttä. Puhukoot parhaista kavereistaan ja olkoon niiden kanssa. Miehelleni olen tärkeä ja se riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edellinen jatkaa: töissä en kyllä jaksaisi tätä. Mullekin keljuillaan muka humoristisesti tosi paljon. Oon kanssa ajatellut että heitä häiritsee kun olen millainen olen. Kohtelias ja mukava, hymyilen, onnellinen mutta hiljainen. Oon tosi poikki ihmisiin ja unelmoin etätöistä. En halua muilta muuta kuin että kohdellaan hyvin.
Mut mitä voin sanoa kun vaikka esimies tulee juttelemaan ja rojahtaa mun tuolille istumaan. Seison siinä vieressä ja odotan et hän siirtyy mun paikalta. Koska on pöyristyttävää ettei hän sitä itse tajua tehdä. Mitä voi sanoa? "Hei pääseks siihen takasin istumaan"? Tai nää jatkuvat humoristiset naljailut. Tuntuu että jotkut yrittää provosoida koska heillä on tylsää.
Osa kyllä suhtautuu ihan mukavasti ja normaalisti ja se on ihanaa.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä susta huokuu jotenkin sellainen, et sua voi kohdella noin. Kuulostaa vähän tutulta, nimittäin :/
Toinen vaihtoehto on, että tuo on sun omassa päässäsi. Etsit merkkejä tarkoitushakuisasti.
Tämä ensimmäinen vastaus, tätä kannatta pohtia ap. Jos löytyy hennilö jonka kanssa keskustella tästä asiasta, hän voi ehkä osoittaa sinulle kumpi vaihtoehto on lähempänä totuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle kävi myös niin että hoitolapset alkoi kiusaamaan mua. Olin tässä vaiheessa jo aikuinen. Se avasi munkin silmät. Heille olisi pitänyt olla kova, jämpti ja ilkeä takaisin. Olen kaikkea muuta. En enää välitä siitä ettenole koskaan ollut kenenkään paras ystävä mutta kiusaamiseen olen täysin uupunut. Ajattelen että kiusaajilla on jotain vikaa omassa olossaan, eivät he ole onnellisia, mutta en osaa vielä torjua heitä. Joten välttelen turhia ihmiskontakteja parhaani mukaan. Töissä nyt joutuu sitä leikkimielistä naljailua joiltain kestämään, ja tuollaista tökeryyttä että viedään röyhkeästi mun paikka. Miksi nää ihmiset haluaa sitä että niille ärähdetään? Voi luoja että olen väsynyt tuollaisiin tyyppeihin. Antakaa muiden olla millaisia ovat.
Lapsuuden hylätyksitulemisista voi varmaan seurata poikkeuksellisen voimakasta miellyttämisen tarvetta ja liiallista mukautuvuutta. Se miellyttäminen ja mukautuvuus taas voi johtaa siihen, ettei uskalla tai osaa tuoda omaa persoonaa ja tahtoa esiin kunnolla. Sen takia muut saattavat arastella täyttä, normaalia vuorovaikutusta.
En tiedä sitten onko tuo syynä, mutta ainakin teoriassa tuntuisi mahdolliselta.
Ne ilkeät, lyttäävät kommentit saattavat taas johtua kateudesta, esim. ulkonäöstä, koulutuksesta, perheestä. Kateus saattaa saada ihmisen vainuamaan tosi tarkasti, mikä on kateuden kohteen heikko kohta, ja sitten iskemään siihen.
Hyvä kuitenkin että miehesi ja lapsesi rakastavat ja arvostavat sinua. Se on jo paljon.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi taikasanaa toistuu näissä teksteissä, nöyryys, ja se ettei olla ripustautuvia.
Ensinnäkin, en itse haluaisi nöyrää ystävää, jonkinlaista omaa halua ja itsetuntoa, sekä innostista pitää löytyä. Nöyrä ihminen kuulostaa joltain, jota pitää kokoajan vetää perässä, jonka puolesta pitää tehdä päätökset, joka ottaa paljon, mutta antaa vähän.
Se taas ettei ole ripustautuva, on ihan hyvä asia, mutta sekin voi tuntua kylmältä tai etäiseltä. Liiallisena ripustautumattomuutena, voi käydä niin, ettei ystävyys pääse syventymään, kun varotaan liika menemästä toisen tontille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä susta huokuu jotenkin sellainen, et sua voi kohdella noin. Kuulostaa vähän tutulta, nimittäin :/
Toinen vaihtoehto on, että tuo on sun omassa päässäsi. Etsit merkkejä tarkoitushakuisasti.
Tämä ensimmäinen vastaus, tätä kannatta pohtia ap. Jos löytyy hennilö jonka kanssa keskustella tästä asiasta, hän voi ehkä osoittaa sinulle kumpi vaihtoehto on lähempänä totuutta.
Itse olen keskustellut mieheni kanssa joka arvostaa herkkyyttäni ja pitää minusta sellaisena kuin olen. Hän ehdotti tuota peiliteoriaa. Monesti naljaillaan siitä että olen tunnollinen. Muut näkevät itsessään sen että eivät ole, ja tuntevat huonommuutta. Mua ei voisi vähempää kiinnostaa muiden tunnollisuudet kunhan hommat hoituu. Enkä edes ole niin erityisen tunnollinen, he vaan näkevät mut siinä valossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä susta huokuu jotenkin sellainen, et sua voi kohdella noin. Kuulostaa vähän tutulta, nimittäin :/
Toinen vaihtoehto on, että tuo on sun omassa päässäsi. Etsit merkkejä tarkoitushakuisasti.
Pidän todennäköisenä huonoa omanarvontuntoa ja sitä että tulkitsee kaiken negatiivisen kautta. Sinä et ole maailmannapa ja toiset ihmiset eivät kuluta aikaansa sinun miettimiseen ja dissaamiseen. Keskity hyviin asioihin elämässäsi kun kerran ollet miehen ja perheenkin saanut.
Tuo ripustautumattomuus on sellainen asia mistä en itse aio luopua. Kun ei ole koskaan ollut sitä parasta kaveria ja hylkäyksiä on tullut monia, ei vaan kiinnity muihin samalla tavalla enää kuin lapsena. Mua tää ei kyllä enää haittaa. En vaan enää välitä kavereistani paljon. Vika niitti oli kun lapsuudenystävä alkoi, ehkä kateuksissaan, vittuilemaan mulle. Annoin mennä koko ystävyyden. Lähinnä toivon että kaikkiin voisi olla etäisen kohteliaat välit. En mä työkavereista kavereita halua. Tääkin ehkä ihmetyttää joitain?
Lisäksi näytän monien mielestä ikäistäni nuoremmalta. Osa kohtelee kunnolla vasta kun kuulee oikean ikäni.
Joku juttu siinä on mutten itsekään tiedä mikä. Mulla on lähes sama tarina ja tausta, joskin isä ei hylännyt vaan on edelleen äiti kanssa, isä nyt vaan sattui olemaan väkivaltainen lapsenhakkaaja ja kaltoinkohteli minua lapsuuden ja nuoruuden.
Veikkaan että mulla se johtuu tuosta lapsuuden kaltoinkohtelusta. Olen kuten sinä - kohtelias, kiva, ystävällinen, auttavainen - ja silti saan ihan törkeää kohtelua. Tuntemattomat äyskii ja tiuskii ja raivoaa ilman syytä, työssä jätetään ulos piireistä, äitikerhossa suorastaan konkreettisesti selät käännettiin ja suljettiin ulos sakista. Tämä toistui harrastuksissa, lasten koulun vanhempainyhdistyksessä, kaikkialla.
En osaa valitettavasti auttaa mutta tiedä se että muitakin on. Ihan kuin olisi suunniteltu elämän kehityskaareksi tulla kaltoinkohdelluksi, torjutuksi ja huonosti kohdelluksi.
Mullakin on perhe ja panostan siihen.
Vierailija kirjoitti:
Edellinen jatkaa: töissä en kyllä jaksaisi tätä. Mullekin keljuillaan muka humoristisesti tosi paljon. Oon kanssa ajatellut että heitä häiritsee kun olen millainen olen. Kohtelias ja mukava, hymyilen, onnellinen mutta hiljainen. Oon tosi poikki ihmisiin ja unelmoin etätöistä. En halua muilta muuta kuin että kohdellaan hyvin.
Mut mitä voin sanoa kun vaikka esimies tulee juttelemaan ja rojahtaa mun tuolille istumaan. Seison siinä vieressä ja odotan et hän siirtyy mun paikalta. Koska on pöyristyttävää ettei hän sitä itse tajua tehdä. Mitä voi sanoa? "Hei pääseks siihen takasin istumaan"? Tai nää jatkuvat humoristiset naljailut. Tuntuu että jotkut yrittää provosoida koska heillä on tylsää.
Osa kyllä suhtautuu ihan mukavasti ja normaalisti ja se on ihanaa.
Minkälainen lapanen ei saa itseään puolustettua? Ystävällisen napakasti voit sanoa ,että voisitko siirtyä paikaltani .
Voi nämä kuulostaa niin tutulta! Mä väsyin jatkuvaan vähättelyyn, kiusaamiseen ym. niin paljon, että kun mies kuoli eristäydyin lopullisesti kaikista ihmisistä. Myin asunnon Helsingissä ja muutin aivan vieraaseen pikkukaupunkiin. Olen täysin erakoitunut, mikä kävi helposti, koska en tunne täällä ketään. Paljon helpompi olla ihan yksin. Ihan tyytyväinen elämääni nyt!
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen kokenut tuollaista. Olen nyt reilu kolmikymppisenä pikku hiljaa päässyt kiinni juurisyihin. Se on tarkoittanut liikkuvaista elämää, jossa kerta kerran jälkeen ystävystyn nopeasti, mutta jään 2-3 vuoden kuluessa poikkeuksetta paitsioon. Nyt kun tuota on toistanut 18-vuotiaasta lähtien, niin on oppinut pikku hiljaa muuttamaan tapahtumakulkua.
Minä itse viestitän olevani tossutettavissa. Ihan huomaamattani halveeraan itseäni seurassa. Vähättelen omaa panostani, olen tarjoamassa muille koko ajan jotain enkä pidä melua itsestäni. Toisaalta olen vähän huonosti saavutettavissa ja ensivaikutelmani on kaikesta nöyristelystä huolimatta kylmä ja ylpeä.
Sain oivallukseni, kun minulla oli ollut raskaampi periodi töissä ja yhtäkkiä sain perääni kiusaajajoukon. Siis 6-7-v. lapsia, jotka uskalsivat alkaa kiusata aikuista! :D Se oli ihan käsittämätöntä. Ja vielä käsittämättömämpää oli, että se loppui muutamassa viikossa, kun aloin oikaista ryhtini ja mulkoilemaan natiaisia suoraan silmiin aina lenkeillä.
Ilmeisesti joiltain ihmisiltä (minultakin) puuttuu sellainen tietynlainen tahdon ja tekemisen vimma, sellainen pieni aggressio, joka saa muut harkitsemaan tekojaan ja sanojaan enemmän? Itse olen hiljainen ja helposti huonoryhtiseksi painuva hoikka, kauniina pidetty ihminen. Minun pitää tietoisesti "pullistella" suoralla ryhdillä, rivakoilla liikkeillä ja ottamalla ryhmissä ohjaksen käsiini, ellen halua jäädä jalkoihin. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että opin tämän jo kolmikymppisenä. Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta koko lapsuus- ja nuoruusikäni, koska olin niin keinoton ja yksinäinen.
Tässä on mielestäni aika osuvasti analysoitu sitä mistä tilanne voisi johtua.
Yleisesti ottaen liika kiltteys ja nöyryys ärsyttää, kyllä ihmisessä pitää olla pikkasen jytyä, että näkee että on omat mielipiteet ja että "seisoo omilla jaloillaan". Nöyrän ja kiltin toinen äärilaita on tietenkin liika nokkavuus ja ylpeys ja jyräävyys, eli ei tietenkään siihenkään pidä mennä. Mutta juuri sellainen sopiva omanarvontunne pitää olla, olla sinut itsensä ja tekemistensä ja mielipiteidensä kanssa.
Kiltit ja nöyrät usein ihmettelevät miksi eivät kelpaa. Se johtuu siitä että useimmat eivät halua mitään tahdotonta perässä vedettävää rinnalle ystäväksi tai puolisoksi. Ei siis todellakaan ole hyvä, että myöntyy aina kaikkeen eikä itse ehdota mitään. Ihmissuhteissa juttujen pitää olla balanssissa.
Sama! Ja aina kaikki sanoo kuinka kiva olen, mutta silti ei kukaan ota yhteyttä ellen itse ota.