Lue keskustelun säännöt.
Miksiköhän olen aina ollut niin ei-tykätty, ei-toivottu ja yhdentekevä kaikille ympärilläni oleville / olleille ihmisille?
23.05.2017 |
Nopeasti vähän historiastani; sylivauvana isäni päätti ettei halua minua elämäänsä eli totaalihylkäys. Äiti yritti olla äiti, mutta jollain lailla häpeä au-lapsesta kuitenkin vaikutti kaikkeen. Isäpuoli suorastaan inhosi minua (tuli elämääni ollessani 3v), puhumattakaan hänen suvustaan. Olin häpeäpilkku. Kouluaikojen kaverit olivat kavereita silloin kun se heille parhaiten sopi, mutta minulle oli aina helppo tehdä ohareita ym. loukkaavia asioita. Jonkun verran kiusattiin. Myöhemmin teininä (kasvoin yllättäen kauniiksi) maineeni mustattiin ja loattiin. Olin aika hylkiö kotikaupungissani.
Tänä päivänä sama jatkuu, vaikka olen aikuinen nainen, hyvä koulutus, hyvä työpaikka, perhe (avioliitossa ja 2 lasta). Kohtaan jatkuvasti torjutuksi tulemista, hylkäämisiä, non-verbaalista viestiä siitä miten ei-toivottu olen. Minulle voi sanoa mitä tahansa, monet tuntuvat ajattelevan näin. Kohtaan esimerkiksi paljon sellaista, että ystävät puhuvat niistä PARHAISTA ystävistään minulle eli alleviivaavat etten minä ainakaan sellainen ole. Koen sen hyvin loukkaavana.
Olen hyväkäytöksinen, nöyrä, kuulemma hauskaa seuraa ja mukaudun helposti. En ole vaatimassa koko ajan jotain itselleni. Miksi törmään aina uudelleen ja uudelleen tähän samaan kuvioon - älä vaan kuvittele itsestäsi yhtään mitään! Minut on töötätty maan rakoon niin monen monituista kertaa, että en jaksa edes enää laskea. Vaikka menisin ihan uutena ja avoimin mielin täysin vieraaseen porukkaan, törmään hyvin pian samaan ilmiöön kuin aina, joten vian täytyy olla minussa.
Ainoat ihmiset maailmassa, jotka minua arvostavat ja rakastavat ovat minun lapset ja mies. Heitä varten elän.
Kommentit (131)
Vierailija kirjoitti:
Mut mitä voin sanoa kun vaikka esimies tulee juttelemaan ja rojahtaa mun tuolille istumaan. Seison siinä vieressä ja odotan et hän siirtyy mun paikalta. Koska on pöyristyttävää ettei hän sitä itse tajua tehdä. Mitä voi sanoa? "Hei pääseks siihen takasin istumaan"?
a) istut pöydälle
b) sanot: Odotapa hetki, niin haen itselleni tuolin, jutellaan sitten
c) et ota tuolillasi istumista loukkauksena, toki voit hetken seisoakin, eihän esimies siinä kauan ole
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen kokenut tuollaista. Olen nyt reilu kolmikymppisenä pikku hiljaa päässyt kiinni juurisyihin. Se on tarkoittanut liikkuvaista elämää, jossa kerta kerran jälkeen ystävystyn nopeasti, mutta jään 2-3 vuoden kuluessa poikkeuksetta paitsioon. Nyt kun tuota on toistanut 18-vuotiaasta lähtien, niin on oppinut pikku hiljaa muuttamaan tapahtumakulkua.
Minä itse viestitän olevani tossutettavissa. Ihan huomaamattani halveeraan itseäni seurassa. Vähättelen omaa panostani, olen tarjoamassa muille koko ajan jotain enkä pidä melua itsestäni. Toisaalta olen vähän huonosti saavutettavissa ja ensivaikutelmani on kaikesta nöyristelystä huolimatta kylmä ja ylpeä.
Sain oivallukseni, kun minulla oli ollut raskaampi periodi töissä ja yhtäkkiä sain perääni kiusaajajoukon. Siis 6-7-v. lapsia, jotka uskalsivat alkaa kiusata aikuista! :D Se oli ihan käsittämätöntä. Ja vielä käsittämättömämpää oli, että se loppui muutamassa viikossa, kun aloin oikaista ryhtini ja mulkoilemaan natiaisia suoraan silmiin aina lenkeillä.
Ilmeisesti joiltain ihmisiltä (minultakin) puuttuu sellainen tietynlainen tahdon ja tekemisen vimma, sellainen pieni aggressio, joka saa muut harkitsemaan tekojaan ja sanojaan enemmän? Itse olen hiljainen ja helposti huonoryhtiseksi painuva hoikka, kauniina pidetty ihminen. Minun pitää tietoisesti "pullistella" suoralla ryhdillä, rivakoilla liikkeillä ja ottamalla ryhmissä ohjaksen käsiini, ellen halua jäädä jalkoihin. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että opin tämän jo kolmikymppisenä. Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta koko lapsuus- ja nuoruusikäni, koska olin niin keinoton ja yksinäinen.
Tässä on mielestäni aika osuvasti analysoitu sitä mistä tilanne voisi johtua.
Yleisesti ottaen liika kiltteys ja nöyryys ärsyttää, kyllä ihmisessä pitää olla pikkasen jytyä, että näkee että on omat mielipiteet ja että "seisoo omilla jaloillaan". Nöyrän ja kiltin toinen äärilaita on tietenkin liika nokkavuus ja ylpeys ja jyräävyys, eli ei tietenkään siihenkään pidä mennä. Mutta juuri sellainen sopiva omanarvontunne pitää olla, olla sinut itsensä ja tekemistensä ja mielipiteidensä kanssa.
Kiltit ja nöyrät usein ihmettelevät miksi eivät kelpaa. Se johtuu siitä että useimmat eivät halua mitään tahdotonta perässä vedettävää rinnalle ystäväksi tai puolisoksi. Ei siis todellakaan ole hyvä, että myöntyy aina kaikkeen eikä itse ehdota mitään. Ihmissuhteissa juttujen pitää olla balanssissa.
Mutta minä en halua esim.kollegoilta mitään. En kertoa heille mielipiteitä, eikä kiinnosta juurikaan heidänkään mielipiteet. Vain lähipiirille elän ja paljastan todellisen minän. En tajua miten tämä haittaa joitain jossain työpaikalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen kokenut tuollaista. Olen nyt reilu kolmikymppisenä pikku hiljaa päässyt kiinni juurisyihin. Se on tarkoittanut liikkuvaista elämää, jossa kerta kerran jälkeen ystävystyn nopeasti, mutta jään 2-3 vuoden kuluessa poikkeuksetta paitsioon. Nyt kun tuota on toistanut 18-vuotiaasta lähtien, niin on oppinut pikku hiljaa muuttamaan tapahtumakulkua.
Minä itse viestitän olevani tossutettavissa. Ihan huomaamattani halveeraan itseäni seurassa. Vähättelen omaa panostani, olen tarjoamassa muille koko ajan jotain enkä pidä melua itsestäni. Toisaalta olen vähän huonosti saavutettavissa ja ensivaikutelmani on kaikesta nöyristelystä huolimatta kylmä ja ylpeä.
Sain oivallukseni, kun minulla oli ollut raskaampi periodi töissä ja yhtäkkiä sain perääni kiusaajajoukon. Siis 6-7-v. lapsia, jotka uskalsivat alkaa kiusata aikuista! :D Se oli ihan käsittämätöntä. Ja vielä käsittämättömämpää oli, että se loppui muutamassa viikossa, kun aloin oikaista ryhtini ja mulkoilemaan natiaisia suoraan silmiin aina lenkeillä.
Ilmeisesti joiltain ihmisiltä (minultakin) puuttuu sellainen tietynlainen tahdon ja tekemisen vimma, sellainen pieni aggressio, joka saa muut harkitsemaan tekojaan ja sanojaan enemmän? Itse olen hiljainen ja helposti huonoryhtiseksi painuva hoikka, kauniina pidetty ihminen. Minun pitää tietoisesti "pullistella" suoralla ryhdillä, rivakoilla liikkeillä ja ottamalla ryhmissä ohjaksen käsiini, ellen halua jäädä jalkoihin. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että opin tämän jo kolmikymppisenä. Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta koko lapsuus- ja nuoruusikäni, koska olin niin keinoton ja yksinäinen.
Tässä on mielestäni aika osuvasti analysoitu sitä mistä tilanne voisi johtua.
Yleisesti ottaen liika kiltteys ja nöyryys ärsyttää, kyllä ihmisessä pitää olla pikkasen jytyä, että näkee että on omat mielipiteet ja että "seisoo omilla jaloillaan". Nöyrän ja kiltin toinen äärilaita on tietenkin liika nokkavuus ja ylpeys ja jyräävyys, eli ei tietenkään siihenkään pidä mennä. Mutta juuri sellainen sopiva omanarvontunne pitää olla, olla sinut itsensä ja tekemistensä ja mielipiteidensä kanssa.
Kiltit ja nöyrät usein ihmettelevät miksi eivät kelpaa. Se johtuu siitä että useimmat eivät halua mitään tahdotonta perässä vedettävää rinnalle ystäväksi tai puolisoksi. Ei siis todellakaan ole hyvä, että myöntyy aina kaikkeen eikä itse ehdota mitään. Ihmissuhteissa juttujen pitää olla balanssissa.
Tämä. Jos rinnalla on tarkoitus kulkea, älä ole perässä vedettävä.
Mulla on melko samanlainen tausta kuin ap:lla ja monella muulla vastaajalla. Itse olen tälleen optimistisesti ajatellut, että suurin osa ihmisistä ja ihmissuhteista varmaan vain ovat tuollaisia; pinnallisia ja helppoja jättää taakseen. Mutta ehkä oma lapsuus aiheuttaa sen, että koemme epäonnistuneet ihmissuhteet voimakkaammin kuin muut? Ihmettelemme, miksi minulle taas kävi näin... Kun joku mukavan lapsuuden kokenut suhtautuisi samaan kokemukseen vähän rennommin. Enpä tiedä, tämä on vain oma ajatukseni.
Meidän pitäisi tässä ketjussa tutustua ja kaverustua :)
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan ongelman. Yksi syy joidenkin halveeraavaan käytökseen voi olla se, että nöyrä, vaatimaton ja kiltti ihminen on aika armoton peili; hän korostaa kanssakäyvän itsekkäitä, jyrääviä puolia, joiden kohtaaminen saattaa olla hyvinkin hankalaa monelle. Siinä ikäänkuin kasataan tulisia hiiliä toisen syliin. Jotkut eivät sitä kestä, mutta mielestäni on silti positiivista olla ap:n kaltainen. Kumpa hän vain tajuaisi arvonsa!
Monet eivät myöskään usko, että ihminen voi aidosti olla kiltti ha nöyrä, joten he yrittävät kiusaamalla kaivaa sen kuvittelemansa "todellisen persoonan" esiin. Auta armias, jos saavatkin tökkimisellään reaktion aikaiseksi, niin joha saa kuulla siitä: "minähän tiesin, että se on oikeesti tollanen.."
Muilta ärsyyntyminen samassa tilanteessa sallitaan helpommin.
Näkisin, että tällaiseen selitykseen takertuminen on osa ongelmaa, tai voisi tulla sellaiseksi. Ihmissuhteet ovat poikkeuksetta monimutkaisia asioita, joiden lakeja ei kukaan tarkalleen ottaen ymmärrä. Melko varmaa on kuitenkin se, että suurin osa ihmisistä yrittää parhaansa ja haluaa olla hyvä tyyppi kaikkien mielestä.
Siksi tällaiseen sapekkaaseen selitykseen ripustautuminen tuskin auttaa. Että minun hyvyyteni saa muut ihmiset tajuamaan, kuinka inhottavia he itse ovat, ja siksi minulla ei ole ystäviä. ...ehkä siinä voi joissain tapauksissa olla totuuden siemen, mutta aika ihmeelliseltä suhtautumiselta kuulostaa.
Minä en tiedä, mistä asia kokonaisuudessaan johtuu, mutta yksi näkökulma tuli kyllä mieleen, liittyen tulkintoihin. Omat tulkinnat juontuvat omista uskomuksista, vaikuttavat käytökseen ja reagointiin tilanteissa ja siten muovaavat todellisuutta. Kukaan ei todennäköisesti ajattele sinusta hirveästi mitään, kuten tavallista, mutta sinä ymmärräettävästi ajattelet itseäsi ja suhteitasi paljonkin.
Siksi, kun käy vaikka tuollainen tapaus, jonka joku mainitsi, että sinua ei kutsuta juhliin, tulkitset sen negatiivisesti. Taas minulle käy näin, aina jätetään ulkopuolelle. Sitten, kun kutsutaan juhliin, ja joku sattuu puhumaan päällesi, ajattelet, että taas ketään ei kiinnosta minun juttuni ja minut jyrätään. Se vaikuttaa olemukseesi ja "energiaasi", ja ihmiset aistivat, että sinun kanssasi pitää olla hyvin varovainen, ettet tulkitse HEIDÄN käytöstään negatiivisesti. Koska suurin osa ihmisistä ovat sosiaalisissa tilanteissa jossain määrin epävarmoja jo omasta itsestään, myös toisen henkilön epävarmuuden huomiointi ja heidän tsemppaamisensa jokaisella mikroeleellä ja -ilmeellä on yksinkertaisesti liikaa.
Avainjuttu voi siis olla, että näkee, ettei asiat, jotka vaikuttavat sinuun, kuitenkaan suoranaisesti KOHDISTU sinuun. Muut ihmiset eivät pääosin ole sosiaalista hierarkiaa tahallaan joka käänteessä korostavia vallankäyttäjiä, jotka pyrkivät viestimään sinulle paikkaasi nokkimisjärjestyksessä, vaan yhtälailla omaa asemaansa, olemustaan ja sanomisiaan vahtaavia ja puivia neurootikkoja, jotka jälkikäteen soimaavat itseään siitä, että hätäpäissään tulivat keskeyttäneeksi sinut kun olit kertomassa jotain juttua.
Siksi, jos joku vaikkapa puhuu päällesi, voi asian tulkita myös niin, että tuo on nyt vähän pihalla tilanteesta ja teki moukkamaisen virheen, mutta so what. Tai jos jää kutsu saamatta, voi miettiä, että hänelle ei varmaan yksinkertaisesti tullut mieleen kutsua, mutta kysynpä, oliko hyvät juhlat, keskityn aidosti kuuntelemaan vastauksen, ja lopuksi sanon vaikka, että kuulostaa kivalta, jos vieraslistalle mahtuu niin ensi kerralla liittyisin itsekin mielelläni ilonpitoon.
Edellämainitun kaltaisella myönteisellä ja itsevarmalla asenteella on minusta, myös
lapsuudessa perheeni, sukuni ja koulukavereideni hylkimästä henkilöstä iän myötä varttunut yhteisössäni arvostusta ja suosiota nauttiva henkilö. Silti minuakaan ei kutsuta joka kesteille, ja minunkin sanomisiani ohitetaan tuon tuosta keskustelun ollessa vilkasta. Se ei kerro kuitenkaan mitään minusta, eikä ystävieni suhtautumisesta minuun - sellaista sosiaalinen kanssakäyminen vain on, paitsi ehkä vanhoissa englantilaisissa seurapiirileffoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen kokenut tuollaista. Olen nyt reilu kolmikymppisenä pikku hiljaa päässyt kiinni juurisyihin. Se on tarkoittanut liikkuvaista elämää, jossa kerta kerran jälkeen ystävystyn nopeasti, mutta jään 2-3 vuoden kuluessa poikkeuksetta paitsioon. Nyt kun tuota on toistanut 18-vuotiaasta lähtien, niin on oppinut pikku hiljaa muuttamaan tapahtumakulkua.
Minä itse viestitän olevani tossutettavissa. Ihan huomaamattani halveeraan itseäni seurassa. Vähättelen omaa panostani, olen tarjoamassa muille koko ajan jotain enkä pidä melua itsestäni. Toisaalta olen vähän huonosti saavutettavissa ja ensivaikutelmani on kaikesta nöyristelystä huolimatta kylmä ja ylpeä.
Sain oivallukseni, kun minulla oli ollut raskaampi periodi töissä ja yhtäkkiä sain perääni kiusaajajoukon. Siis 6-7-v. lapsia, jotka uskalsivat alkaa kiusata aikuista! :D Se oli ihan käsittämätöntä. Ja vielä käsittämättömämpää oli, että se loppui muutamassa viikossa, kun aloin oikaista ryhtini ja mulkoilemaan natiaisia suoraan silmiin aina lenkeillä.
Ilmeisesti joiltain ihmisiltä (minultakin) puuttuu sellainen tietynlainen tahdon ja tekemisen vimma, sellainen pieni aggressio, joka saa muut harkitsemaan tekojaan ja sanojaan enemmän? Itse olen hiljainen ja helposti huonoryhtiseksi painuva hoikka, kauniina pidetty ihminen. Minun pitää tietoisesti "pullistella" suoralla ryhdillä, rivakoilla liikkeillä ja ottamalla ryhmissä ohjaksen käsiini, ellen halua jäädä jalkoihin. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että opin tämän jo kolmikymppisenä. Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta koko lapsuus- ja nuoruusikäni, koska olin niin keinoton ja yksinäinen.
Tässä on mielestäni aika osuvasti analysoitu sitä mistä tilanne voisi johtua.
Yleisesti ottaen liika kiltteys ja nöyryys ärsyttää, kyllä ihmisessä pitää olla pikkasen jytyä, että näkee että on omat mielipiteet ja että "seisoo omilla jaloillaan". Nöyrän ja kiltin toinen äärilaita on tietenkin liika nokkavuus ja ylpeys ja jyräävyys, eli ei tietenkään siihenkään pidä mennä. Mutta juuri sellainen sopiva omanarvontunne pitää olla, olla sinut itsensä ja tekemistensä ja mielipiteidensä kanssa.
Kiltit ja nöyrät usein ihmettelevät miksi eivät kelpaa. Se johtuu siitä että useimmat eivät halua mitään tahdotonta perässä vedettävää rinnalle ystäväksi tai puolisoksi. Ei siis todellakaan ole hyvä, että myöntyy aina kaikkeen eikä itse ehdota mitään. Ihmissuhteissa juttujen pitää olla balanssissa.
Mutta ei tämä "jytyn puute" oikeuta ihmisiä kohtelemaan huonoitsetuntoista huonosti. Ei tarvitse ryhtyä kaveriksi ja puolisoksi mutta jos tällainen ihminen ärsyttää, kannattaa miettiä onko se omakaan itsetunto ihan kunnossa. Minulla ei ole useimmista asioista mielipidettä koska useimmat asiat on niin turhanpäiväisiä etten edes rekisteröi niitä.
Vierailija kirjoitti:
Kaksi taikasanaa toistuu näissä teksteissä, nöyryys, ja se ettei olla ripustautuvia.
Ensinnäkin, en itse haluaisi nöyrää ystävää, jonkinlaista omaa halua ja itsetuntoa, sekä innostista pitää löytyä. Nöyrä ihminen kuulostaa joltain, jota pitää kokoajan vetää perässä, jonka puolesta pitää tehdä päätökset, joka ottaa paljon, mutta antaa vähän.
Se taas ettei ole ripustautuva, on ihan hyvä asia, mutta sekin voi tuntua kylmältä tai etäiseltä. Liiallisena ripustautumattomuutena, voi käydä niin, ettei ystävyys pääse syventymään, kun varotaan liika menemästä toisen tontille.
Et lainkaan nyt ymmärrä mitä nöyrällä tarkoitettiin. Muutenkin viestistä näkee että et edes ymmärtänyt mistä tässä puhuttiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voiko joku joka kohtelee joitakin ihmisiä kuten ketjussa on mainittu, selittää mistä se johtuu? Varmaan tunnistat kaltaisiamme ihmisiä tutuista työpaikalla tai harrastuksissa tai lasten kavereiden vanhemmissa tms?
Jään odottamaan vastauksia. Ain välillä tulee näitä "Älä ole noin lapanen!" Vihaisia vastauksia. Miksi suututtaa? Älä ole näin mulkku, heille pitäisi huutaa
Ap ei kyllä taida olla mikään kynnysmatto? En minä ainakaan ole, ja silti olen saanut samanlaista kohtelua osakseni useasti elämäni varrella. Lapsena muilla oli ne parhaat ystävät, minä en ollut koskaan kenenkään paras ystävä, vaan jos oli parempaa seuraa, jäin yksin. Teininä sama homma, mutta lisänä minullakin se, että kasvoin yllättäen kauniiksi myös! Miesseuraa riitti kyllä senkin edestä sitten. Kaikki pojat olivat mielellään kavereitani. Aikuisena mulla oli hetken aikaa, n. 5v kaveripiiri, jossa jopa minulle soitettiin ja pyydettiin mukaan. Käytiin kylässä puolin ja toisin. Kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa, tämä porukka jäi. Ovat siis edelleen kavereita keskenään, mutta tiivistä porukka ei enää ole.
Kävin läpi rankan elämäntilanteen, jossa minua tuki mieheni, ja kaksi kaveria. Nämä ovat edelleen elämäni tärkeimmät ihmiset.
Olen kasvanut ydinperheessä, eikä lapsuudessani ole mitään vikaa, ei äidissänikään(AINA joku syyttää äitiä kiakesta... huoh) Osaan puolustaa itseäni, mutta en usein koe sitä tarpeelliseksi, miksi itkisin ja mesoaisin huonosti käyttäytyvän kaverin perään, kun järkevintä on antaa hänen mennä menojaan muita kiusaamaan.
En siis osaa sanoa mikä piirre se on joka ihmisestä tällaisen tekee. Enää asia ei minua harmita, koska en oikeastaan edes halua olla tekemisissä yhdentekevien ihmisten kanssa, jotka eivät ole minusta kiinnostuneita. Nykyisin riittää mies, hänen tyttärensä, oma tyttäreni, miehen sisaret ja vanhemmat siinä määrin kun treffaillaan heitä, ja nämä kaksi kaveria. En kaipaa muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen kokenut tuollaista. Olen nyt reilu kolmikymppisenä pikku hiljaa päässyt kiinni juurisyihin. Se on tarkoittanut liikkuvaista elämää, jossa kerta kerran jälkeen ystävystyn nopeasti, mutta jään 2-3 vuoden kuluessa poikkeuksetta paitsioon. Nyt kun tuota on toistanut 18-vuotiaasta lähtien, niin on oppinut pikku hiljaa muuttamaan tapahtumakulkua.
Minä itse viestitän olevani tossutettavissa. Ihan huomaamattani halveeraan itseäni seurassa. Vähättelen omaa panostani, olen tarjoamassa muille koko ajan jotain enkä pidä melua itsestäni. Toisaalta olen vähän huonosti saavutettavissa ja ensivaikutelmani on kaikesta nöyristelystä huolimatta kylmä ja ylpeä.
Sain oivallukseni, kun minulla oli ollut raskaampi periodi töissä ja yhtäkkiä sain perääni kiusaajajoukon. Siis 6-7-v. lapsia, jotka uskalsivat alkaa kiusata aikuista! :D Se oli ihan käsittämätöntä. Ja vielä käsittämättömämpää oli, että se loppui muutamassa viikossa, kun aloin oikaista ryhtini ja mulkoilemaan natiaisia suoraan silmiin aina lenkeillä.
Ilmeisesti joiltain ihmisiltä (minultakin) puuttuu sellainen tietynlainen tahdon ja tekemisen vimma, sellainen pieni aggressio, joka saa muut harkitsemaan tekojaan ja sanojaan enemmän? Itse olen hiljainen ja helposti huonoryhtiseksi painuva hoikka, kauniina pidetty ihminen. Minun pitää tietoisesti "pullistella" suoralla ryhdillä, rivakoilla liikkeillä ja ottamalla ryhmissä ohjaksen käsiini, ellen halua jäädä jalkoihin. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että opin tämän jo kolmikymppisenä. Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta koko lapsuus- ja nuoruusikäni, koska olin niin keinoton ja yksinäinen.
Tässä on mielestäni aika osuvasti analysoitu sitä mistä tilanne voisi johtua.
Yleisesti ottaen liika kiltteys ja nöyryys ärsyttää, kyllä ihmisessä pitää olla pikkasen jytyä, että näkee että on omat mielipiteet ja että "seisoo omilla jaloillaan". Nöyrän ja kiltin toinen äärilaita on tietenkin liika nokkavuus ja ylpeys ja jyräävyys, eli ei tietenkään siihenkään pidä mennä. Mutta juuri sellainen sopiva omanarvontunne pitää olla, olla sinut itsensä ja tekemistensä ja mielipiteidensä kanssa.
Kiltit ja nöyrät usein ihmettelevät miksi eivät kelpaa. Se johtuu siitä että useimmat eivät halua mitään tahdotonta perässä vedettävää rinnalle ystäväksi tai puolisoksi. Ei siis todellakaan ole hyvä, että myöntyy aina kaikkeen eikä itse ehdota mitään. Ihmissuhteissa juttujen pitää olla balanssissa.
Tämä. Jos rinnalla on tarkoitus kulkea, älä ole perässä vedettävä.
Tätä on kyllä vaikea sanoittaa. Kun ei se ole perässä vedettävyyttä. Mä olen esim johtaja, työssä keskisuuren organisaation johtoryhmässä, napakka, teen koviakin päätöksiä, ollut monissa tilanteissa mukana ja aikaansaava ja päätöksentekokykyinen. Kaukana perässä vedettävästä siis.
Ja silti mua kohdellaan samoin kuin ap:ta. Leikkipuistoon tullessani joku äiti kivahtaa tai tiuskaisee mulle ilman syytä. Jätetään harrastuspiireissä ulkopuolelle, suku ei välitä, aina suhtaudutaan torjuvasti. En ole myöskään kova tai tyly vaan kiltti ja ystävällinen, mutta napakka.
Olen paljon pohtinut asiaa ja mulla tää johtuu siitä että toinen vanhempi on narsisti. Narsistin lapsesta tulee varmaan väkisin sellainen minkä kaulassa on lappu ”potkaise”.
Olen onneksi ollut sukuni tyhmyydestä poiketen erittäin älykäs, jonka avulla pääsin kouluttautumaan pitkälle ja menestyin uralla hyvin. Mutta ei menestyskään mitään suosiota takaa.
Kuulostaa tutulta nämä tarinat. Olen ollut tämän asian vuoksi jopa niin epätoivoinen, että olen kysynyt astrologilta, mistä voisi olla kyse! Hän sanoi, että muiden ihmisten tarkoitus on yrittää saada minut oppimaan puolustamaan itseäni. Minun siis pitäisi ns. kasvattaa paksumpi nahka ja nousta puolustamaan itseäni.
No, astrologia on hömppää, mutta saattaa tuossa tulkinnassa silti olla totuuden siemen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edellinen jatkaa: töissä en kyllä jaksaisi tätä. Mullekin keljuillaan muka humoristisesti tosi paljon. Oon kanssa ajatellut että heitä häiritsee kun olen millainen olen. Kohtelias ja mukava, hymyilen, onnellinen mutta hiljainen. Oon tosi poikki ihmisiin ja unelmoin etätöistä. En halua muilta muuta kuin että kohdellaan hyvin.
Mut mitä voin sanoa kun vaikka esimies tulee juttelemaan ja rojahtaa mun tuolille istumaan. Seison siinä vieressä ja odotan et hän siirtyy mun paikalta. Koska on pöyristyttävää ettei hän sitä itse tajua tehdä. Mitä voi sanoa? "Hei pääseks siihen takasin istumaan"? Tai nää jatkuvat humoristiset naljailut. Tuntuu että jotkut yrittää provosoida koska heillä on tylsää.
Osa kyllä suhtautuu ihan mukavasti ja normaalisti ja se on ihanaa.
Minkälainen lapanen ei saa itseään puolustettua? Ystävällisen napakasti voit sanoa ,että voisitko siirtyä paikaltani .
Sellainen joka olettaa että aikuinen ihminen (pomoni) tietää kyllä että on rojahtanut minun paikalleni istumaan kun seison vieressä. Tuntuu ihan älyttömältä että pitäisi alkaa opettaa muita käyttäytymään. Yleensä ajattelen että tällaiset käyttäytyy noin tahallaan ja hakee musta jotain reaktiota. Ei tee mieli antaa sitä. Ja tuntuu typerältä tokaista yhtäkkiä tylysti "siirry". "Siirtyisitkö" olisi kohtelias mutta nöyristelevä. Yleensä pyörittelen mielessäni silmiä näille tyypeille mutta jatkan juttelua ja seisoskelua ja odotan että he itse tajuavat siirtää itsensä.
Tämä on itsesuojelumekanismikin. Yrittää välttää konfliktin jossa epäkypsä tyyppi (se tuolin valtaaja) suuttuisi ja hankaloittaisi mun elämää. Olen oppinut että tökeröt ihmiset voi olla hankalia tyyppejä.
Voisiko joku avata analysoiden miksi sain alapeukkuja? Kuuntelen avoimin mielin. Kirjoitin rehellisesti mitä päässäni käy läpi kun joku kohtelee asiattomasti.
Voihan olla ettei tuo edes ole asiatonta kohtelua. Mutta itse tulkitsen sen niin.
Äitini on kiusaajapersoona. Häneen reaktioni on pyöritellä silmiä mielessäni, koska reaktiosta ei koskaan seuraa yhtään mitään hyvää. Vain riita tai tappelu. Hänellä saattaa olla joku persoonallisuushäiriö. Passiivisuus lienee joku suokamekanismini.
Kun hoitolapset kiusasivat näin mitä tapahtuu, ahdistuin ja itkin ystävälle. Mutta hampaat purren tein pestin loppuun asti. En löytänyt itsestäni sitä jämäkkää komentajaa. Tiesin toimivani väärin, mutta yritin selviytyä.
Selviytyminen. Avainsana vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden ihmisten kanssa.
Luojan kiitos on ihmisiä jotka eivät kohtele huonosti. Heitä vaan on tosi harvassa. Ajatusmaailmani on että miksi vaivautua noiden vaikeiden kanssa mihinkään toimiin, kun voi vaan valita seuransa. Ja sietää hetken sitä rasittavaa henkilöä joka valtaa kuninkaan elkein tuolini.
Ja tosiaan hoitolapsia toki käskin ja pyysin tekemään asioita. Mutta he eivät vaan millään totelleet. Minun olisi pitänyt huutaa heille. Tuo taas on vaikeaa. Olen koko ikäni joutunut elämään huutavassa ilmapiirissä. Ja toisessa hoitolapsista oli narsistisia piirteitä. Haukkui minua todella kurjasti välillä. Meni heti selviytymismoodiin. Narsistin kanssa on turha tapella, turha opettaa häntä. Ei se auta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohdin mainita vielä että kerroin hoitolasten käytöksestä heidän vanhemmilleen. Äitinsä oli topakka ihminen joka otti lapset heti puhutteluun. Myös heidän isänsä puhui heille monesti kuulleni kuinka minua pitää kohdella hyvin. Tällä ei ollut juuri mitään vaikutusta loppujen lopuksi, käytös jatkui.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edellinen jatkaa: töissä en kyllä jaksaisi tätä. Mullekin keljuillaan muka humoristisesti tosi paljon. Oon kanssa ajatellut että heitä häiritsee kun olen millainen olen. Kohtelias ja mukava, hymyilen, onnellinen mutta hiljainen. Oon tosi poikki ihmisiin ja unelmoin etätöistä. En halua muilta muuta kuin että kohdellaan hyvin.
Mut mitä voin sanoa kun vaikka esimies tulee juttelemaan ja rojahtaa mun tuolille istumaan. Seison siinä vieressä ja odotan et hän siirtyy mun paikalta. Koska on pöyristyttävää ettei hän sitä itse tajua tehdä. Mitä voi sanoa? "Hei pääseks siihen takasin istumaan"? Tai nää jatkuvat humoristiset naljailut. Tuntuu että jotkut yrittää provosoida koska heillä on tylsää.
Osa kyllä suhtautuu ihan mukavasti ja normaalisti ja se on ihanaa.
Minkälainen lapanen ei saa itseään puolustettua? Ystävällisen napakasti voit sanoa ,että voisitko siirtyä paikaltani .
Sellainen joka olettaa että aikuinen ihminen (pomoni) tietää kyllä että on rojahtanut minun paikalleni istumaan kun seison vieressä. Tuntuu ihan älyttömältä että pitäisi alkaa opettaa muita käyttäytymään. Yleensä ajattelen että tällaiset käyttäytyy noin tahallaan ja hakee musta jotain reaktiota. Ei tee mieli antaa sitä. Ja tuntuu typerältä tokaista yhtäkkiä tylysti "siirry". "Siirtyisitkö" olisi kohtelias mutta nöyristelevä. Yleensä pyörittelen mielessäni silmiä näille tyypeille mutta jatkan juttelua ja seisoskelua ja odotan että he itse tajuavat siirtää itsensä.
Tämä on itsesuojelumekanismikin. Yrittää välttää konfliktin jossa epäkypsä tyyppi (se tuolin valtaaja) suuttuisi ja hankaloittaisi mun elämää. Olen oppinut että tökeröt ihmiset voi olla hankalia tyyppejä.
Voisiko joku avata analysoiden miksi sain alapeukkuja? Kuuntelen avoimin mielin. Kirjoitin rehellisesti mitä päässäni käy läpi kun joku kohtelee asiattomasti.
Voihan olla ettei tuo edes ole asiatonta kohtelua. Mutta itse tulkitsen sen niin.
Äitini on kiusaajapersoona. Häneen reaktioni on pyöritellä silmiä mielessäni, koska reaktiosta ei koskaan seuraa yhtään mitään hyvää. Vain riita tai tappelu. Hänellä saattaa olla joku persoonallisuushäiriö. Passiivisuus lienee joku suokamekanismini.
Kun hoitolapset kiusasivat näin mitä tapahtuu, ahdistuin ja itkin ystävälle. Mutta hampaat purren tein pestin loppuun asti. En löytänyt itsestäni sitä jämäkkää komentajaa. Tiesin toimivani väärin, mutta yritin selviytyä.
Selviytyminen. Avainsana vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden ihmisten kanssa.
Luojan kiitos on ihmisiä jotka eivät kohtele huonosti. Heitä vaan on tosi harvassa. Ajatusmaailmani on että miksi vaivautua noiden vaikeiden kanssa mihinkään toimiin, kun voi vaan valita seuransa. Ja sietää hetken sitä rasittavaa henkilöä joka valtaa kuninkaan elkein tuolini.
Luulen alapeukkujen johtuvan siitä, että sinä itse vaikutat vaikealta ja vihamieliseltä ihmiseltä.
On totta, että jotkut ihmiset ovat luonnoltaan poikkeuksellisen hienotunteisia ja huomaavaisia, eivätkä esimerkiksi istuisi toisen tuolille. Totta on myös, että esimerkiksi pomosi ei välttämättä tarkoittanut mitään pahaa: ei tarkoittanut kyykyttää, nöyryyttää tai saada sinua hermostumaan, vaikka "kuninkaan elkein" istuikin tuolillesi. Todennäköisesti pomon mieli askarteli siinä työasiassa, minkä takia oli luoksesi tullut, saattoipa hänellä olla lisäksi selkäkipuja tai vaikka hirveä pieretys, joka vaati istumaan.
Sinun reaktiosi pomosta ja tilanteesta on kuitenkin hyvin ilkeämielinen. Sen sijaan, että ajattelisit kuntosi kestävän parin minuutin seisomisen tai istuisit pöydälle ja keskittyisit siihen työjuttuun, miksi pomo tuolillasi istui, sinä "pyörittelet silmiä mielessäsi" ja leimaat pomon huonokäytöksiseksi törpöksi.
Siitä uskon alapeukkujen johtuvan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen kokenut tuollaista. Olen nyt reilu kolmikymppisenä pikku hiljaa päässyt kiinni juurisyihin. Se on tarkoittanut liikkuvaista elämää, jossa kerta kerran jälkeen ystävystyn nopeasti, mutta jään 2-3 vuoden kuluessa poikkeuksetta paitsioon. Nyt kun tuota on toistanut 18-vuotiaasta lähtien, niin on oppinut pikku hiljaa muuttamaan tapahtumakulkua.
Minä itse viestitän olevani tossutettavissa. Ihan huomaamattani halveeraan itseäni seurassa. Vähättelen omaa panostani, olen tarjoamassa muille koko ajan jotain enkä pidä melua itsestäni. Toisaalta olen vähän huonosti saavutettavissa ja ensivaikutelmani on kaikesta nöyristelystä huolimatta kylmä ja ylpeä.
Sain oivallukseni, kun minulla oli ollut raskaampi periodi töissä ja yhtäkkiä sain perääni kiusaajajoukon. Siis 6-7-v. lapsia, jotka uskalsivat alkaa kiusata aikuista! :D Se oli ihan käsittämätöntä. Ja vielä käsittämättömämpää oli, että se loppui muutamassa viikossa, kun aloin oikaista ryhtini ja mulkoilemaan natiaisia suoraan silmiin aina lenkeillä.
Ilmeisesti joiltain ihmisiltä (minultakin) puuttuu sellainen tietynlainen tahdon ja tekemisen vimma, sellainen pieni aggressio, joka saa muut harkitsemaan tekojaan ja sanojaan enemmän? Itse olen hiljainen ja helposti huonoryhtiseksi painuva hoikka, kauniina pidetty ihminen. Minun pitää tietoisesti "pullistella" suoralla ryhdillä, rivakoilla liikkeillä ja ottamalla ryhmissä ohjaksen käsiini, ellen halua jäädä jalkoihin. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että opin tämän jo kolmikymppisenä. Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta koko lapsuus- ja nuoruusikäni, koska olin niin keinoton ja yksinäinen.
Tässä on mielestäni aika osuvasti analysoitu sitä mistä tilanne voisi johtua.
Yleisesti ottaen liika kiltteys ja nöyryys ärsyttää, kyllä ihmisessä pitää olla pikkasen jytyä, että näkee että on omat mielipiteet ja että "seisoo omilla jaloillaan". Nöyrän ja kiltin toinen äärilaita on tietenkin liika nokkavuus ja ylpeys ja jyräävyys, eli ei tietenkään siihenkään pidä mennä. Mutta juuri sellainen sopiva omanarvontunne pitää olla, olla sinut itsensä ja tekemistensä ja mielipiteidensä kanssa.
Kiltit ja nöyrät usein ihmettelevät miksi eivät kelpaa. Se johtuu siitä että useimmat eivät halua mitään tahdotonta perässä vedettävää rinnalle ystäväksi tai puolisoksi. Ei siis todellakaan ole hyvä, että myöntyy aina kaikkeen eikä itse ehdota mitään. Ihmissuhteissa juttujen pitää olla balanssissa.
Tämä. Jos rinnalla on tarkoitus kulkea, älä ole perässä vedettävä.
Tätä on kyllä vaikea sanoittaa. Kun ei se ole perässä vedettävyyttä. Mä olen esim johtaja, työssä keskisuuren organisaation johtoryhmässä, napakka, teen koviakin päätöksiä, ollut monissa tilanteissa mukana ja aikaansaava ja päätöksentekokykyinen. Kaukana perässä vedettävästä siis.
Ja silti mua kohdellaan samoin kuin ap:ta. Leikkipuistoon tullessani joku äiti kivahtaa tai tiuskaisee mulle ilman syytä. Jätetään harrastuspiireissä ulkopuolelle, suku ei välitä, aina suhtaudutaan torjuvasti. En ole myöskään kova tai tyly vaan kiltti ja ystävällinen, mutta napakka.Olen paljon pohtinut asiaa ja mulla tää johtuu siitä että toinen vanhempi on narsisti. Narsistin lapsesta tulee varmaan väkisin sellainen minkä kaulassa on lappu ”potkaise”.
Olen onneksi ollut sukuni tyhmyydestä poiketen erittäin älykäs, jonka avulla pääsin kouluttautumaan pitkälle ja menestyin uralla hyvin. Mutta ei menestyskään mitään suosiota takaa.
No, sitten on tietysti ihmistyyppi joka takertuu kaikkiin tilanteisiin/jonkun sanomisiin /sanomatta jättämisiin /eleisiin jne. Ettet vain ole sellainen tyyppi jonka kanssa muut saavat koko ajan varoa sanomisiaan ja ilmeitään, ettet tulkitse niitä liiallisesti? Useimmiten kun ihmiset nyt eivät vaan oikeasti tarkoita juuri mitään. Tahalllisen ja toistuvan ilkeilyn nyt toki erottaa - mutta TOISAALTA jokuhan voi kokea kaikki tilanteet tahallisina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edellinen jatkaa: töissä en kyllä jaksaisi tätä. Mullekin keljuillaan muka humoristisesti tosi paljon. Oon kanssa ajatellut että heitä häiritsee kun olen millainen olen. Kohtelias ja mukava, hymyilen, onnellinen mutta hiljainen. Oon tosi poikki ihmisiin ja unelmoin etätöistä. En halua muilta muuta kuin että kohdellaan hyvin.
Mut mitä voin sanoa kun vaikka esimies tulee juttelemaan ja rojahtaa mun tuolille istumaan. Seison siinä vieressä ja odotan et hän siirtyy mun paikalta. Koska on pöyristyttävää ettei hän sitä itse tajua tehdä. Mitä voi sanoa? "Hei pääseks siihen takasin istumaan"? Tai nää jatkuvat humoristiset naljailut. Tuntuu että jotkut yrittää provosoida koska heillä on tylsää.
Osa kyllä suhtautuu ihan mukavasti ja normaalisti ja se on ihanaa.
Minkälainen lapanen ei saa itseään puolustettua? Ystävällisen napakasti voit sanoa ,että voisitko siirtyä paikaltani .
Sellainen joka olettaa että aikuinen ihminen (pomoni) tietää kyllä että on rojahtanut minun paikalleni istumaan kun seison vieressä. Tuntuu ihan älyttömältä että pitäisi alkaa opettaa muita käyttäytymään. Yleensä ajattelen että tällaiset käyttäytyy noin tahallaan ja hakee musta jotain reaktiota. Ei tee mieli antaa sitä. Ja tuntuu typerältä tokaista yhtäkkiä tylysti "siirry". "Siirtyisitkö" olisi kohtelias mutta nöyristelevä. Yleensä pyörittelen mielessäni silmiä näille tyypeille mutta jatkan juttelua ja seisoskelua ja odotan että he itse tajuavat siirtää itsensä.
Tämä on itsesuojelumekanismikin. Yrittää välttää konfliktin jossa epäkypsä tyyppi (se tuolin valtaaja) suuttuisi ja hankaloittaisi mun elämää. Olen oppinut että tökeröt ihmiset voi olla hankalia tyyppejä.
Voisiko joku avata analysoiden miksi sain alapeukkuja? Kuuntelen avoimin mielin. Kirjoitin rehellisesti mitä päässäni käy läpi kun joku kohtelee asiattomasti.
Voihan olla ettei tuo edes ole asiatonta kohtelua. Mutta itse tulkitsen sen niin.
Äitini on kiusaajapersoona. Häneen reaktioni on pyöritellä silmiä mielessäni, koska reaktiosta ei koskaan seuraa yhtään mitään hyvää. Vain riita tai tappelu. Hänellä saattaa olla joku persoonallisuushäiriö. Passiivisuus lienee joku suokamekanismini.
Kun hoitolapset kiusasivat näin mitä tapahtuu, ahdistuin ja itkin ystävälle. Mutta hampaat purren tein pestin loppuun asti. En löytänyt itsestäni sitä jämäkkää komentajaa. Tiesin toimivani väärin, mutta yritin selviytyä.
Selviytyminen. Avainsana vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden ihmisten kanssa.
Luojan kiitos on ihmisiä jotka eivät kohtele huonosti. Heitä vaan on tosi harvassa. Ajatusmaailmani on että miksi vaivautua noiden vaikeiden kanssa mihinkään toimiin, kun voi vaan valita seuransa. Ja sietää hetken sitä rasittavaa henkilöä joka valtaa kuninkaan elkein tuolini.
Luulen alapeukkujen johtuvan siitä, että sinä itse vaikutat vaikealta ja vihamieliseltä ihmiseltä.
On totta, että jotkut ihmiset ovat luonnoltaan poikkeuksellisen hienotunteisia ja huomaavaisia, eivätkä esimerkiksi istuisi toisen tuolille. Totta on myös, että esimerkiksi pomosi ei välttämättä tarkoittanut mitään pahaa: ei tarkoittanut kyykyttää, nöyryyttää tai saada sinua hermostumaan, vaikka "kuninkaan elkein" istuikin tuolillesi. Todennäköisesti pomon mieli askarteli siinä työasiassa, minkä takia oli luoksesi tullut, saattoipa hänellä olla lisäksi selkäkipuja tai vaikka hirveä pieretys, joka vaati istumaan.
Sinun reaktiosi pomosta ja tilanteesta on kuitenkin hyvin ilkeämielinen. Sen sijaan, että ajattelisit kuntosi kestävän parin minuutin seisomisen tai istuisit pöydälle ja keskittyisit siihen työjuttuun, miksi pomo tuolillasi istui, sinä "pyörittelet silmiä mielessäsi" ja leimaat pomon huonokäytöksiseksi törpöksi.
Siitä uskon alapeukkujen johtuvan.
Kiitos vastauksesta. Hän tekee muutakin hieman epähuomaavaista toisia kohtaan koko ajan, ajattelee luultavasti vain itseään enemmän kun taas itse pyrin olemaan huomaavainen, tai siis se tulee luonnostaan. Varmaan sen takia tuokin pieni asia ärsyttää. Tosiaan minussa taitaa olla aika paljon vihaa ja turhautumista sisällä. En vain pysty näyttämään sitä näille henkilöille. Ajattelen että se on turhaa, enkä toisaalta myös vain millään kykene siihen. Joskus avaudun läheisille näistä tilanteista mutta siinä se. Olen kyllä onnellisimmillani vapaa-ajalla itse valitsemassa seurassa. Silloin ei ole mitään turhautumia tai vihaa. Varmaan kun on paljon huonoja kokemuksia sitä herkistyy niille ja väsyy
Vierailija kirjoitti:
Kaksi taikasanaa toistuu näissä teksteissä, nöyryys, ja se ettei olla ripustautuvia.
Ensinnäkin, en itse haluaisi nöyrää ystävää, jonkinlaista omaa halua ja itsetuntoa, sekä innostista pitää löytyä. Nöyrä ihminen kuulostaa joltain, jota pitää kokoajan vetää perässä, jonka puolesta pitää tehdä päätökset, joka ottaa paljon, mutta antaa vähän.
Se taas ettei ole ripustautuva, on ihan hyvä asia, mutta sekin voi tuntua kylmältä tai etäiseltä. Liiallisena ripustautumattomuutena, voi käydä niin, ettei ystävyys pääse syventymään, kun varotaan liika menemästä toisen tontille.
Nöyryys ei ole oman tahdon puutetta tai innottomuutta. Siinä olet väärässä.
Nöyrä tekee kyllä itse päätöksensä, myös olla nöyrä.
Nöyryys ja sopuisuus ovat nykyajassa niin harvinaisia ominaisuuksia, että sellaiseen ihmiseen ei vain osata suhtautua. Eikä nöyrä tule sinua opettamaan, miten häntä pitäisi kohdella.
Oikeasti nöyrällä on todella hyvä itsetunto; niin hyvä, että hänellä on kanttia olla roikkumatta koko ajan "oikeuksissaan" ja jäädä suosiolla sivuun silloin, kun asiat etenevät ilman häntäkin. Nöyrä ei ole huomionkipeä, eikä hän nauti vallankäytöstä.
Se ei tarkoita, etteikö nöyrä osaa toimia niin tarvittaessa. Hänhän on myös itsenäinen ja riippumaton.
Tämä onkin ehkä vielä isompi turn-off. Nöyrän olemuksesta huokuu, ettei hän oikeasti tarvitse ketään. Kukaan ei ole hänelle korvaamaton myöskään.
Tämä vaikuttaa ainakin alitajuisesti niihin ihmisiin, jotka alkavat nöyrää dissaamaan.
Aiempi kommentti, jossa vinha perä:
Tunnistan ongelman. Yksi syy joidenkin halveeraavaan käytökseen voi olla se, että nöyrä, vaatimaton ja kiltti ihminen on aika armoton peili; hän korostaa kanssakäyvän itsekkäitä, jyrääviä puolia, joiden kohtaaminen saattaa olla hyvinkin hankalaa monelle. Siinä ikäänkuin kasataan tulisia hiiliä toisen syliin. Jotkut eivät sitä kestä, mutta mielestäni on silti positiivista olla ap:n kaltainen. Kumpa hän vain tajuaisi arvonsa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edellinen jatkaa: töissä en kyllä jaksaisi tätä. Mullekin keljuillaan muka humoristisesti tosi paljon. Oon kanssa ajatellut että heitä häiritsee kun olen millainen olen. Kohtelias ja mukava, hymyilen, onnellinen mutta hiljainen. Oon tosi poikki ihmisiin ja unelmoin etätöistä. En halua muilta muuta kuin että kohdellaan hyvin.
Mut mitä voin sanoa kun vaikka esimies tulee juttelemaan ja rojahtaa mun tuolille istumaan. Seison siinä vieressä ja odotan et hän siirtyy mun paikalta. Koska on pöyristyttävää ettei hän sitä itse tajua tehdä. Mitä voi sanoa? "Hei pääseks siihen takasin istumaan"? Tai nää jatkuvat humoristiset naljailut. Tuntuu että jotkut yrittää provosoida koska heillä on tylsää.
Osa kyllä suhtautuu ihan mukavasti ja normaalisti ja se on ihanaa.
Minkälainen lapanen ei saa itseään puolustettua? Ystävällisen napakasti voit sanoa ,että voisitko siirtyä paikaltani .
Sellainen joka olettaa että aikuinen ihminen (pomoni) tietää kyllä että on rojahtanut minun paikalleni istumaan kun seison vieressä. Tuntuu ihan älyttömältä että pitäisi alkaa opettaa muita käyttäytymään. Yleensä ajattelen että tällaiset käyttäytyy noin tahallaan ja hakee musta jotain reaktiota. Ei tee mieli antaa sitä. Ja tuntuu typerältä tokaista yhtäkkiä tylysti "siirry". "Siirtyisitkö" olisi kohtelias mutta nöyristelevä. Yleensä pyörittelen mielessäni silmiä näille tyypeille mutta jatkan juttelua ja seisoskelua ja odotan että he itse tajuavat siirtää itsensä.
Tämä on itsesuojelumekanismikin. Yrittää välttää konfliktin jossa epäkypsä tyyppi (se tuolin valtaaja) suuttuisi ja hankaloittaisi mun elämää. Olen oppinut että tökeröt ihmiset voi olla hankalia tyyppejä.
Voisiko joku avata analysoiden miksi sain alapeukkuja? Kuuntelen avoimin mielin. Kirjoitin rehellisesti mitä päässäni käy läpi kun joku kohtelee asiattomasti.
Voihan olla ettei tuo edes ole asiatonta kohtelua. Mutta itse tulkitsen sen niin.
Äitini on kiusaajapersoona. Häneen reaktioni on pyöritellä silmiä mielessäni, koska reaktiosta ei koskaan seuraa yhtään mitään hyvää. Vain riita tai tappelu. Hänellä saattaa olla joku persoonallisuushäiriö. Passiivisuus lienee joku suokamekanismini.
Kun hoitolapset kiusasivat näin mitä tapahtuu, ahdistuin ja itkin ystävälle. Mutta hampaat purren tein pestin loppuun asti. En löytänyt itsestäni sitä jämäkkää komentajaa. Tiesin toimivani väärin, mutta yritin selviytyä.
Selviytyminen. Avainsana vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden ihmisten kanssa.
Luojan kiitos on ihmisiä jotka eivät kohtele huonosti. Heitä vaan on tosi harvassa. Ajatusmaailmani on että miksi vaivautua noiden vaikeiden kanssa mihinkään toimiin, kun voi vaan valita seuransa. Ja sietää hetken sitä rasittavaa henkilöä joka valtaa kuninkaan elkein tuolini.
Luulen alapeukkujen johtuvan siitä, että sinä itse vaikutat vaikealta ja vihamieliseltä ihmiseltä.
On totta, että jotkut ihmiset ovat luonnoltaan poikkeuksellisen hienotunteisia ja huomaavaisia, eivätkä esimerkiksi istuisi toisen tuolille. Totta on myös, että esimerkiksi pomosi ei välttämättä tarkoittanut mitään pahaa: ei tarkoittanut kyykyttää, nöyryyttää tai saada sinua hermostumaan, vaikka "kuninkaan elkein" istuikin tuolillesi. Todennäköisesti pomon mieli askarteli siinä työasiassa, minkä takia oli luoksesi tullut, saattoipa hänellä olla lisäksi selkäkipuja tai vaikka hirveä pieretys, joka vaati istumaan.
Sinun reaktiosi pomosta ja tilanteesta on kuitenkin hyvin ilkeämielinen. Sen sijaan, että ajattelisit kuntosi kestävän parin minuutin seisomisen tai istuisit pöydälle ja keskittyisit siihen työjuttuun, miksi pomo tuolillasi istui, sinä "pyörittelet silmiä mielessäsi" ja leimaat pomon huonokäytöksiseksi törpöksi.
Siitä uskon alapeukkujen johtuvan.
Kiitos vastauksesta. Hän tekee muutakin hieman epähuomaavaista toisia kohtaan koko ajan, ajattelee luultavasti vain itseään enemmän kun taas itse pyrin olemaan huomaavainen, tai siis se tulee luonnostaan. Varmaan sen takia tuokin pieni asia ärsyttää. Tosiaan minussa taitaa olla aika paljon vihaa ja turhautumista sisällä. En vain pysty näyttämään sitä näille henkilöille. Ajattelen että se on turhaa, enkä toisaalta myös vain millään kykene siihen. Joskus avaudun läheisille näistä tilanteista mutta siinä se. Olen kyllä onnellisimmillani vapaa-ajalla itse valitsemassa seurassa. Silloin ei ole mitään turhautumia tai vihaa. Varmaan kun on paljon huonoja kokemuksia sitä herkistyy niille ja väsyy
Taidat vaan ajatella ja tulkita liikaa. Se on aika raskasta paitsi itsellesi, myös ihmisille ympärilläsi.
Sellainen joka olettaa että aikuinen ihminen (pomoni) tietää kyllä että on rojahtanut minun paikalleni istumaan kun seison vieressä. Tuntuu ihan älyttömältä että pitäisi alkaa opettaa muita käyttäytymään. Yleensä ajattelen että tällaiset käyttäytyy noin tahallaan ja hakee musta jotain reaktiota. Ei tee mieli antaa sitä. Ja tuntuu typerältä tokaista yhtäkkiä tylysti "siirry". "Siirtyisitkö" olisi kohtelias mutta nöyristelevä. Yleensä pyörittelen mielessäni silmiä näille tyypeille mutta jatkan juttelua ja seisoskelua ja odotan että he itse tajuavat siirtää itsensä.
Tämä on itsesuojelumekanismikin. Yrittää välttää konfliktin jossa epäkypsä tyyppi (se tuolin valtaaja) suuttuisi ja hankaloittaisi mun elämää. Olen oppinut että tökeröt ihmiset voi olla hankalia tyyppejä.