Huonotuulisuus on äitien tekosyy käyttäytyä huonosti lapsiaan kohtaan kasvattajan valeasussa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapselle saa ja pitää näyttää tunteita, myös niitä negatiivisia. Millainen lapsi meinaatte että kasvaa jos hän ei ole ikinä nähnyt kenenkään olevan surullinen tai vihainen? Ei tietenkään saa satuttaa eikä huutaa lapselle, mutta kyllä ärtymystä saa näyttää jos lapsi ei tottele.

Mitä se ärtymys siinä hyödyttää? Toimitko itse töissä paremmin, jos sinua huomautetaan ärtyneesti? Kannattaisiko miettiä, miksi lapsi ei tottele?

ap

Jos teen töissä toistuvasti saman virheen ja 3 kertaa siitä on huomautettu nätisti ja yhä teen sen 4 kerran jolloin pomo ärtyneesti sanoo "nyt tämä oli sitten viimeinen kerta, enää ei hyväksytä tätä samaa virhettä." otan sen enemmän tosissani kuin "hups! Noo ei se mitään, näitä nyt sattuu koko ajan :)" silloin ajattelen ettei se nyt ole iso juttu jos jatkossakin teen tätä virhettä. Ymmärrätkö? Lapsen pitää ymmärtää että vanhempi on tosissaan, ei hän muuten edes yritä totella.

Ja entäpä, jos se pomon neuvo on sun mielestä ihan paska, eikä hän suostu kuuntelemaan, miten homman voisi hoitaa paremmin tai ei suostu ymmärtämään, että et osaa jotain asiaa, ja tarvitsisit siihen täydennyskoulutusta? Vaatii toisinsanoen liikoja? Minun kokemukseni mukaan jälkimmäinen ei ole vanhemmilta mitenkään harvinaista.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis sen estämiseksi ettei virhettä töissä satu voi tehdä asioita tai olla tekemättä. Hyvä työnantaja järjestää työn niin, että virhe ei toistu, vaikka samalla vaatii ripeyttä jne. Jos työn tekoa haitataan ansoilla, niin sitten se virhe sattuu, vaikka työntekijä ei halua tehdä sitä. Miksi ihmeessä lapsesi niskoittelee?

ap

Lapsi ei ole aikuinen, eikä toimi johdonmukaisesti, sitä sinä nyt et selvästi ymmärrä.

Korjasinkin vertausta siihen, että pomo vaatisi liikaa, eikä suostu ymmärtämään sitä, että vaatii liikaa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapselle saa ja pitää näyttää tunteita, myös niitä negatiivisia. Millainen lapsi meinaatte että kasvaa jos hän ei ole ikinä nähnyt kenenkään olevan surullinen tai vihainen? Ei tietenkään saa satuttaa eikä huutaa lapselle, mutta kyllä ärtymystä saa näyttää jos lapsi ei tottele.

Mitä se ärtymys siinä hyödyttää? Toimitko itse töissä paremmin, jos sinua huomautetaan ärtyneesti? Kannattaisiko miettiä, miksi lapsi ei tottele?

ap

Jos teen töissä toistuvasti saman virheen ja 3 kertaa siitä on huomautettu nätisti ja yhä teen sen 4 kerran jolloin pomo ärtyneesti sanoo "nyt tämä oli sitten viimeinen kerta, enää ei hyväksytä tätä samaa virhettä." otan sen enemmän tosissani kuin "hups! Noo ei se mitään, näitä nyt sattuu koko ajan :)" silloin ajattelen ettei se nyt ole iso juttu jos jatkossakin teen tätä virhettä. Ymmärrätkö? Lapsen pitää ymmärtää että vanhempi on tosissaan, ei hän muuten edes yritä totella.

Siksilisäsinkin lauseen: kannattaisiko miettiä miksi ei tottele?

Olen alalla, jossa voi tehdä saman virheen uudelleen ja uudelleen. Kyse on vain tarkkaavaisuudesta, ei koskaan tahallisuudesta. Olisi vaikeaa olla lapsesi, kun asenne on noin ettet edes usko hyvää lapsestasi. Paska lapsi sitten sulla.

ap

Aa sinä vaan trollaat, luulin että haluat oikeasti keskustella aiheesta, mutta ei sitten, heihei :)

En trollaa. Jos lapsi ei tottele, siihen on joku syy. On sinusta kiinni, oivallatko mikä se on. Kukaan vanhempi ei 100% ymmärrä, mutta myötäelävimmät vanhemmat ainakin haluavat ymmärtää sen.

ap

Olen joutunut väkisin kuuntelemaan meidän lasten kaverien vanhempien puheluita,kun he kysyvöt missö lapset ovat tai antavat kotiintulokäskyjä jne.

Pari äitiä on ihme kireitä, tivataan tivaamalla ja syyllistetään koko ajan lasta. 

Yhden pojan äiti on koko ajan vihainen ja kaikki kommunikointi tapahtuu huutamalla. Poika pitää puhelinta kauenmpana ettei krokon huuto käy korviin.

Jokainen huutaa joskus, mutta tämä on yksi piirre joka on vaikeaa ymmärtää. 

Tällä pojalla on epileptisia ongelmia ja poika on väkivaltainen. Sälli on ollut meidän pojan eskarikaveri ja on usein meillä. Jos joku ottaa pallon pois  vaikka fudispelissä, tämä kaveri käy kiinni, kuristaa tai muuta vastaavaa.

Yksi meidän tytön kaveri on tosi kiva ja vähän sellainen taiteilijatyyppi. En käsitä miksi hänen äiti mäkättää aina tytölle. Hänellä on aina viikonloppumenoja mihin tyttö ei meinaa mahtua ei sitten millään mukaan. 

Näkee että kun äiti soittaa lasta jännittää vastata puhelimeen.

Tekisi mieli laukaista joskus että pienempää suuta kroko!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapselle saa ja pitää näyttää tunteita, myös niitä negatiivisia. Millainen lapsi meinaatte että kasvaa jos hän ei ole ikinä nähnyt kenenkään olevan surullinen tai vihainen? Ei tietenkään saa satuttaa eikä huutaa lapselle, mutta kyllä ärtymystä saa näyttää jos lapsi ei tottele.

Mitä se ärtymys siinä hyödyttää? Toimitko itse töissä paremmin, jos sinua huomautetaan ärtyneesti? Kannattaisiko miettiä, miksi lapsi ei tottele?

ap

Jos teen töissä toistuvasti saman virheen ja 3 kertaa siitä on huomautettu nätisti ja yhä teen sen 4 kerran jolloin pomo ärtyneesti sanoo "nyt tämä oli sitten viimeinen kerta, enää ei hyväksytä tätä samaa virhettä." otan sen enemmän tosissani kuin "hups! Noo ei se mitään, näitä nyt sattuu koko ajan :)" silloin ajattelen ettei se nyt ole iso juttu jos jatkossakin teen tätä virhettä. Ymmärrätkö? Lapsen pitää ymmärtää että vanhempi on tosissaan, ei hän muuten edes yritä totella.

Siksilisäsinkin lauseen: kannattaisiko miettiä miksi ei tottele?

Olen alalla, jossa voi tehdä saman virheen uudelleen ja uudelleen. Kyse on vain tarkkaavaisuudesta, ei koskaan tahallisuudesta. Olisi vaikeaa olla lapsesi, kun asenne on noin ettet edes usko hyvää lapsestasi. Paska lapsi sitten sulla.

ap

Aa sinä vaan trollaat, luulin että haluat oikeasti keskustella aiheesta, mutta ei sitten, heihei :)

En trollaa. Jos lapsi ei tottele, siihen on joku syy. On sinusta kiinni, oivallatko mikä se on. Kukaan vanhempi ei 100% ymmärrä, mutta myötäelävimmät vanhemmat ainakin haluavat ymmärtää sen.

ap

Syy löytyy aina, mutta kiukun lopettavaa ratkaisua ei. Tärkeämpää olisi oppia auttamaan lasta sen kiukkupuuskan kanssa kuin poistaa kiukun syy. Kiukku nyt on ihan luonnollinen tunne, ja ei kasvatuksen tarkoitus ole poistaa kiukkua, vaan opettaa selviämään sen kanssa. Aikuisen vastakiukku ei sitä opeta, mutta ei jatkuva kiukun ehkäisykään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tiedostan, että välillä olen luvattoman väsynyt ja äreä. Kohtelen lapsiani tavalla, jolla en aikuisia kohtelisi. Ja kuka tahansa lastensa kanssa arjessa elävä vanhempi väittää muuta, hän valehtelee.

Mitä tässä voi sitten tehdä? Pyytää anteeksi, jos kiivastuu. Järjestää itselleen kohtuullisesti omaa aikaa, enkä nyt tarkoita ryyppäämistä, joka pistää aivojen välittäjäaineet moneksi päiväksi sekaisin. Suihku ja meditointihetki aamulla ennen lasten heräämistä toimii itselläni. Ja ennen kaikkea nauttii lapsistaan ja näyttää sen näille avoimesti.

Nauttiikohan lapset sinusta? Että mua ällöttää nää nautin lapsistani -selitykset, jos samaan aikaan lapsi voi sekuntiakaan pahoin, ettei ole saanut loukkauksiin hyvityksiä, jos oletkin lastasi loukannut. Mä en nimittäin saanut mun äidiltä. Aivan vitun sama nauttiko se minusta.

Lapsistaan nauttiminen tarkoittaa sitä, että kertoo heille rakastavansa heitä, halii ja pusuttelee, katsoo silmiin ja höpöttelee ruokapöydässä, pelaa lautapelejä kun pitäisi siivota, juoksee hippaa puistossa eikä plärää kännykkää. Siitä kaikesta saa voimaa jaksaa niitä känkkäränkkähetkiäkin hyväntuulisena.

Ole kiltti ja hae apua itsellesi.

Taitaa olla vähän huono omatunto, kun pitää noin paljon luetella ulkokultaisia hyvänolon tekosia lapsistaan, sen sijaan, että miettisi, miltä niistä lapsista end of the day silti tuntuukaan. Hyvähän se on itselleen todistella tuolla ettei lapsen paha olo voi johtua minusta, eikä sille tartte tehdä mitään. Halii ja pusuttelee vaan kovasti.

Huono omatunto on luonnollinen asia, ja se auttaa kehittymään vanhempana. Uskoisin, että lapsistani päivän päätteeksi tuntuu hyvältä, koska huutamiseni ei ole päivittäistä tai edes viikottaista, ja pyydän sitä aina anteeksi. Pystyn myös vaikuttamaan siihen pitämällä huolta omasta jaksamisestani.

Ja tuolle toiselle kommentoijalle vielä tiedoksi: Todellakaan en huuda työkavereilleni tai sisaruksilleni, vielä vähemmän vanhoille vanhemmilleni. Miehelleni olen huutanut kymmenen vuoden liiton aikana ehkä kolme kertaa. En kerro kahvipöydässä huutavani lapsilleni, mutta näin anonyyminä voin tunnustaa, että niin on joskus päässyt tapahtumaan. 

Nyt joudun keskittymään tärkeämpiin asioihin kuin tähän palstaan. Lopuksi kaikkea hyvää kaikille, jotka yrittävät tulla paremmiksi kasvattajiksi. Ja te, joille aiheesta puhuminen tuo primitiivireaktion, olkaa kilttejä ja hakekaa apua. Aikuisenakin voi rakentaa itselleen paremman lapsuuden.

Niin siis huono omatunto auttaa kehittymään vanhempana, jos sen avulla osaa jotenkin työstää käytöstään. Sen myöntäminen, että omatunto soimaa ja että tää nyt ei ollut ihan oikein, mutta toiminta toistuu, ei ole ihan sama asia. Toki parempi kuin täysi sokeus omille vioilleen. Enkä viittaa tällä nyt kehenkään keskustelijaan, vaan aivan yleisesti.

ap

Itse olen ollut kasvattajana varsin lempeä ja lehmänhermoinen. En täydellinen tietenkään, mutta luonnostani aika herkkä ja sensitiivinen ihminen, joka pyrkii mieluummin ennakoimaan ja löytämään ratkaisuja kuin hakemaan suoria konflikteja. Rajat kyllä osaan pitää.

Lapsilleni on tästä kasvatustyylistä ollut varmasti vahinkoa. Varsinkin poikalasten maailma on sellainen, että tönäistään ja höhötetään päälle. Päiväkodissa, koulussa, harrastuksissa jne. lapseni, jotka ovat kuitenkin pääsääntöisesti eläneet varhaislapsuutensa minun säännöilläni, pahoittavat toistuvasti mielensä ikätovereiden tylystä ja arvaamattomasta käytöksestä.

Eli ehkä karjumalla olisi hyvä kasvattaa karjujien maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapselle saa ja pitää näyttää tunteita, myös niitä negatiivisia. Millainen lapsi meinaatte että kasvaa jos hän ei ole ikinä nähnyt kenenkään olevan surullinen tai vihainen? Ei tietenkään saa satuttaa eikä huutaa lapselle, mutta kyllä ärtymystä saa näyttää jos lapsi ei tottele.

Mitä se ärtymys siinä hyödyttää? Toimitko itse töissä paremmin, jos sinua huomautetaan ärtyneesti? Kannattaisiko miettiä, miksi lapsi ei tottele?

ap

Jos teen töissä toistuvasti saman virheen ja 3 kertaa siitä on huomautettu nätisti ja yhä teen sen 4 kerran jolloin pomo ärtyneesti sanoo "nyt tämä oli sitten viimeinen kerta, enää ei hyväksytä tätä samaa virhettä." otan sen enemmän tosissani kuin "hups! Noo ei se mitään, näitä nyt sattuu koko ajan :)" silloin ajattelen ettei se nyt ole iso juttu jos jatkossakin teen tätä virhettä. Ymmärrätkö? Lapsen pitää ymmärtää että vanhempi on tosissaan, ei hän muuten edes yritä totella.

Siksilisäsinkin lauseen: kannattaisiko miettiä miksi ei tottele?

Olen alalla, jossa voi tehdä saman virheen uudelleen ja uudelleen. Kyse on vain tarkkaavaisuudesta, ei koskaan tahallisuudesta. Olisi vaikeaa olla lapsesi, kun asenne on noin ettet edes usko hyvää lapsestasi. Paska lapsi sitten sulla.

ap

Aa sinä vaan trollaat, luulin että haluat oikeasti keskustella aiheesta, mutta ei sitten, heihei :)

En trollaa. Jos lapsi ei tottele, siihen on joku syy. On sinusta kiinni, oivallatko mikä se on. Kukaan vanhempi ei 100% ymmärrä, mutta myötäelävimmät vanhemmat ainakin haluavat ymmärtää sen.

ap

Syy löytyy aina, mutta kiukun lopettavaa ratkaisua ei. Tärkeämpää olisi oppia auttamaan lasta sen kiukkupuuskan kanssa kuin poistaa kiukun syy. Kiukku nyt on ihan luonnollinen tunne, ja ei kasvatuksen tarkoitus ole poistaa kiukkua, vaan opettaa selviämään sen kanssa. Aikuisen vastakiukku ei sitä opeta, mutta ei jatkuva kiukun ehkäisykään.

Syy löytyy ehkä aina teidän perheessänne, mutta älä oleta, että suurikaan osa vanhemmista on siitä selvillä. Niin surullisesti on asiat. En itsekään tunnista sitä lapsissani, eikä omalla äidilläni ollut siitä mitään hajua. Kehtasipa väittää, ettei syytä olekaan. Että haluan [että hän huutaa minulle ja ] kiukutella. Niinkin tyhmiä äitejä on varmaan muitakin.

Mutta hyvä pointti tuo, että kiukun kanssa opetellaan tulemaan toimeen. Itse en osaa, eikä äiti ole siihen ikinä auttanut, eikä tullut omansa kanssa toimeen. Äidin versio kiukunhallinnasta oli se, että suuttuessaan raivostuu, huutaa ja oksentaa vihansa lapsen päälle, ja rauhoituttuaan väittää, että ei todllakaan huutanut, miten kehtaat väittää, että raivostui, ei, hän vain nätisti ojensi, eikä ole milloinkaan tehnyt sinua kohtaan mitenkään väärin. Saati jättänyt avuttomuuteen, syyttänyt kiukustasi, joka on siinä vaiheessa lapsella ihan normaali tunne jne.

ap

ap

Siis en aina tunnista kiukun syytä lapsissani, joskus kyllä ^

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä perusteella se on TEKOsyy? Onko äiti oikesti siis hyvällä tuulella ja muuten vain esittää äkäistä?

Okei, otsikko i vähän provosoiva. Osalla se ei liene tekosyy, vaan kadutaan sitä miten toimi, mutta osaa vanhemmista ei kaduta, tai siis tarkoitan juuri sitä, että he eivät ehkä huomaa olevansa se alkusyy siihen miksi lapsi käyttäytyy ärtymystä herättävästi, eli lapsen pitää ehkä toistuvasti kestää vanhemman pahantuulisuutta, mutta sitten kun lapsi itse on pahantuulinen, lapsi "perseilee" ja häntä "saa" rangaista huutamalla takaisin.

Eli isompi kiusaa pienempää -asetelma. Sille tarttis tehdä jotain, vähintään havahtua siihen. Ei lapsessa ole aina syytä. Oma pahantuulisuus ei johdukaan lapsista, eikä lapsen huono käytös lapsesta, eikä kyseessä siksi ole "riita" tai "kasvattaminen", vaan lapsen kiusaaminen.

ap

Just tää. Äiti saa saada yllättäen raivokohtauksen kun 1-2 v saa päähänsä kieriä juuri pedatussa lakanassa kun ei ymmärrä vielä edes kunnolla miksi sänky pedataan. Sitten lapsi ei saa harmistua siitä kun esim liimaa tarran vahingossa ryppyyn vaan hänen kiukkunsa on vaan perseilyä ja sitä että on saanut liikaa kaikkea.

Lapselle raivotaan kun tämä kaataa vahingossa maitolasin, mutta kun äiti pudottaa koko jugurttipurkin niin että se halkeaa asiasta vaietaan hissukseen ja sivuutetaan lapsen ihmettely siitä miksei kukaan nyt huuda äidille.

Olen keski-ikäinen ihminen, ja saanut lapsuudessani tukkapöllyä ja piiskaa, niin kuin moni kaverinikin. Kun olemme puhuneet ystäväporukassa noista tilanteista, esiin on noussut toistuvasti yksi sana. Väärinkäsitys. En ole perseillyt. Olen kuvitellut toimivani oikein. Ja siksi muisto on niin kipeä.

Nykypäivän vanhemmat ovat monessa suhteessa parempia ja sensitiivisempiä kuin meidän vanhempamme. Mutta väärinkäsityksiä tapahtuu edelleen.

Lapseni leikkii täydellä maitolasilla. Varoitan, että lopeta ruokapöydässä leikkiminen tai maito kaatuu. Lapsi lopettaa. Käännän selkäni ottaakseni jotakin jääkaapista. Takaani kuuluu huuto. Lapsi on kaatanut maitolasin. Hän sanoo, että lopetti jo leikkimisen - että se oli ihan oikeasti vahinko.

Mitä sanon? Mitä teen? Saattaa olla, että lapsi muistaa väärän syytökseni lopun ikäänsä. Tai saattaa olla, että maitolasi kaatuu uudestaan, kun käännän selkäni seuraavan kerran. Ei voi tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä perusteella se on TEKOsyy? Onko äiti oikesti siis hyvällä tuulella ja muuten vain esittää äkäistä?

Okei, otsikko i vähän provosoiva. Osalla se ei liene tekosyy, vaan kadutaan sitä miten toimi, mutta osaa vanhemmista ei kaduta, tai siis tarkoitan juuri sitä, että he eivät ehkä huomaa olevansa se alkusyy siihen miksi lapsi käyttäytyy ärtymystä herättävästi, eli lapsen pitää ehkä toistuvasti kestää vanhemman pahantuulisuutta, mutta sitten kun lapsi itse on pahantuulinen, lapsi "perseilee" ja häntä "saa" rangaista huutamalla takaisin.

Eli isompi kiusaa pienempää -asetelma. Sille tarttis tehdä jotain, vähintään havahtua siihen. Ei lapsessa ole aina syytä. Oma pahantuulisuus ei johdukaan lapsista, eikä lapsen huono käytös lapsesta, eikä kyseessä siksi ole "riita" tai "kasvattaminen", vaan lapsen kiusaaminen.

ap

Just tää. Äiti saa saada yllättäen raivokohtauksen kun 1-2 v saa päähänsä kieriä juuri pedatussa lakanassa kun ei ymmärrä vielä edes kunnolla miksi sänky pedataan. Sitten lapsi ei saa harmistua siitä kun esim liimaa tarran vahingossa ryppyyn vaan hänen kiukkunsa on vaan perseilyä ja sitä että on saanut liikaa kaikkea.

Lapselle raivotaan kun tämä kaataa vahingossa maitolasin, mutta kun äiti pudottaa koko jugurttipurkin niin että se halkeaa asiasta vaietaan hissukseen ja sivuutetaan lapsen ihmettely siitä miksei kukaan nyt huuda äidille.

Kuinka paljon tuommosta sitten oikeasti tapahtuu... ja näkeehän sen sokea myyräkin että jos jonkun vanhemman elämä on tuollaista jatkuvasti, niin kyseessä lienee jo isommat ongelmat. Esim masennusta ja uupumusta, silloin on kyse sairaudesta eikä huonotuulisuudesta.

Kaikenkaikkiaan outo aloitus.