Ikuinen painon arviointi sukulaisissa

Onpa sulla rohkeita sukulaisia! Mulla on pari sukulaista, joiden painoa todellakin tekisi mieli arvailla ihan ääneen. Ovat niin palleroita läskejä, että puuskuttavat istuessaankin. Kun ihminen on riittävän iso, niin sitä painoa alkaa olla vaikea hahmottaa, että paljonko se on kiloissa. Minua on tuo kiinnostanut jo pitkän aikaa, mutta mistä saisin tuollaista rohkeutta, että kyselisin ja kommentoisin ihan häpeilemättä!

No miten sinä vastaat näihin tervehdyksiin? Etkö kymmeneen vuoteen ole laittanut rajoja tuolle touhulle?

Eivät luultavasti tajua tätä itse kun on "perheen tapa".

Sinuna joskus sopivalla hetkellä huomauttaisin että "oletteko muuten koskaan itse huomanneet että teidän perheellä on todella kummallinen tapa viitata ihmisten painoon tapaamishetkellä? Jotenkin tässä viime vuosina kiinnittänyt huomiota tähän. Se on minusta aika erikoista koska harvemmin kuulee mitään tuollaista muualla, sitähän pidetään todella epäsopivana käytöksenä nykyään. Mistähän tuo tervehdystapa juontaa juurensa?"

Veikkaan että vastauksena on pöydällinen pyöreitä silmiä ja ihmiset alkavat vähän itsetietoisina pohtimaan käytöstään. Ja jos päätät tuon kommentin ihan kohteliaan ihmettelevään sävyyn, niin veikkaan että heille voi tulla aika kiusallinen olo. Todennäköisesti tuon perheen tavan taustalla on joku yksittäinen painointoilija pari sukupolvea sitten, joka on tartuttanut tavan koko sukuun.

Ehkä itse ovat ikuisia laihduttajia ja luulevat, että laihdutat tietoisesti? Ylipainoiset naiset ei pääsääntöisesti tajua, että joku voi olla hoikka ilman kovaa panostusta tai että hoikkuudesta huomauttaminen voisi olla muuta kuin kehu.

Meidän suvussa ei arvostella ääneen kohteen läsnäollessa, mutta kyllä selän takana puhutaan heti. "Voiiiii että kun oli Marja lihonut, kyllä näytti hirveiltä ne housut noin lihavan päällä. Miten sitä kestää Paavokaan katsella." Tämä ei koske pelkästään ylipainoa, muitakin asioita repostellaan niin ulkonäöstä kuin elämästä muutenkin. Pääasia, että jotakin pahaa sanottavaa löytyy. Yllättäen välttelen sukulaisten tapaamista, enkä varmasti hyväksy yhtäkään heistä fb-kaveriksi, ettei ole enempää juoruttavaa. Enhän toki ole koskaan kuullut heidän puhuvan tuohon sävyyn itsestäni, mutta olen sen verran loogiseen ajatteluun taipuvainen, että jos kaikista muista puhutaan, niin aivan varmasti sama tapahtuu, kun minun selkäni kääntyy.

Todella noloa tehdä niin.

Puhuisin heille asiasta. Noloa, jos lapsesi oppii, että toisten painon kontrollointi on normaalia.

Työkaveri oli naimisissa turkkilaisen miehen kanssa ja miehen naispuoliset omaiset tarkkailivat koko ajan naisen painoa. Mielestäni heidän käytöksensä oli asiatonta.

Jos haluat olla törkeä, niin kommentoi sinä heistä jotain outoa, mitä et muuten kommentoisi. Huonoa ihoa, rumia vaatteita, kamalaa nenää, hirveitä hiuksia tms. Katso, miten he reagoivat. :D

Vierailija kirjoitti:

Onpa sulla rohkeita sukulaisia! Mulla on pari sukulaista, joiden painoa todellakin tekisi mieli arvailla ihan ääneen. Ovat niin palleroita läskejä, että puuskuttavat istuessaankin. Kun ihminen on riittävän iso, niin sitä painoa alkaa olla vaikea hahmottaa, että paljonko se on kiloissa. Minua on tuo kiinnostanut jo pitkän aikaa, mutta mistä saisin tuollaista rohkeutta, että kyselisin ja kommentoisin ihan häpeilemättä!

Oletko muuten ollut psyykkisesti terve?

PS Sinulla on muhkuraiset polvet ja näppyläinen selkä.

Vierailija kirjoitti:

Meidän suvussa ei arvostella ääneen kohteen läsnäollessa, mutta kyllä selän takana puhutaan heti. "Voiiiii että kun oli Marja lihonut, kyllä näytti hirveiltä ne housut noin lihavan päällä. Miten sitä kestää Paavokaan katsella." Tämä ei koske pelkästään ylipainoa, muitakin asioita repostellaan niin ulkonäöstä kuin elämästä muutenkin. Pääasia, että jotakin pahaa sanottavaa löytyy. Yllättäen välttelen sukulaisten tapaamista, enkä varmasti hyväksy yhtäkään heistä fb-kaveriksi, ettei ole enempää juoruttavaa. Enhän toki ole koskaan kuullut heidän puhuvan tuohon sävyyn itsestäni, mutta olen sen verran loogiseen ajatteluun taipuvainen, että jos kaikista muista puhutaan, niin aivan varmasti sama tapahtuu, kun minun selkäni kääntyy.

Juuri näin on omassakin elinpiirissäni. Aina kommentoidaan jälkikäteen onko joku lihonut tai laihtunut. Alan olla todella allerginen tälle jatkuvalle painon kyttäämiselle, jossa iloisesti todetaan, no hänpä oli laihtunut (=oli hyvännäköinen) tai sitten puolikuiskaten kauhistuneesti tai paheksuen sanotaan, että kyllä tuo Maija on taas lihonut/miten tuo Maija on päästänyt itsensä tuohon kuntoon/se oli lihonut tms. (huono ja ruma ihminen). Ei paljon tee mieli tavata noita sukulaisia/tuttavia kun tietää, että omakin painotilanne on kommentoinnin alla heti kun ovi sulkeutuu.

Toisaalta voi antaa koirien vaan haukkua ja karavaanin kulkea, mutta kyllä ainakin itse saan tuosta pahan mielen ja moinen ihmisyyden arvottaminen painon kautta ei vastaa omaa maailmankuvaani.

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla tämmöistä. Etenkin miehen puolen suvun naiset tätä harrastavat. Ollaan tunnettu kohta kymmenen vuoden ajan, ja joka ikinen kerta kun nähdään niin ensimmäinen kommentti liittyy painooni (muutkin sukulaiset saavat kyllä saman kohtelun, ei siinä). Olen aika hoikka, eli kommentti liittyy siihen: "kauHEE kun sä olet niin taas laihtunu huhhuh", "no ei suhun kyllä lapsesta mitään jääny voi TAIvas JEEsus". Raskausaikana aina ensimmäinen kommentti koski mahan kokoa ja sen laskeutumista ja muotoa. Siis jumalauta kymmenen vuoden ajan ensimmäinen tervehdys liittyy aina painon arviointiin.

Olen ihan sinut painoni kanssa, mutta kommentoinnissa minua ärsyttää suunnattomasti se, että he siis ensimmäisenä arvioivat aina sisäänastujan painonvaihtelua. Siihen kiinnitetään ensimmäisenä huomio. Olen ollut ihan samankokoinen viimeiset kymmenen vuotta joten luulisi ettei se nyt tule enää yllätyksenä. Jos olisin joka tapaamiselle laihtunut niin olisin jo haudassa. Nyt vaan ärsyttää kun meillä on pieni lapsi, olisi ihan kiva että hän edes saisi elää maailmassa jossa tervehdyksenä naiselle kuuluisi jotain muutakin kuin painon ja ulkomuodon kyttäystä.

"no ei suhun kyllä lapsesta mitään jääny voi TAIvas JEEsus"

Apua mä huutonauran täällä tälle, voin vain kuvitella ne kohkaavat sukulaistädit.

Tervetuloa kerhoon. Joitakin sukulaisia en suostu enää tapaamaan, kun heti mittaillaan päästä varpaisiin, olenko laihtunut tai lihonut. Kommentit sanotaan ääneen. Ruokailua kytätään jne. Olen normaalipainoinen. Välillä vaihtelee plussan puolelle, välillä miinuksen tuo paino. Jokainen kilo noteerataan ja kommentoidaan. Syömishäiriöinen suku?

Miehen puolelta sukua kommentoitiin välillä ihan suupaloja. Ensin, että syö. Sitten, että älä syö enää. Oli mukava tunnelma pakkopäivällispöydässä.

Minulla enokin siunailee läskejäni ja on puhunut suoraan että minun pitäisi mennä lihavuusleikkaukseen kun en millään ilveellä saa painoani normaaliksi. Minulla on ollut yli kymmenen vuotta kilpirauhasongelmia, molemmat jalat leikattu vuoronperään ja kaiken huipuksi oli vielä kevyemmän laatuinen syöpä, joka onneksi parani.

En voi sille mitään, että linnunluinen ja siro äitini valitsi isäkseni todellisen mörssärin, jolla ovat hartiat kuin ladon ovet ja painoa kertyy helposti. Pentuna ihmettelin kun äiti söi pullaa voin kanssa jne. Yritti tyrkyttää minullekin mutta minusta se oli oudon makuista verrattuna pullaan ja lasilliseen maitoa. Tottakai äitini sisaruksetkin ovat pieniä ja hentoisia koska isoisänikin oli lyhyt ja aika kapeaharteinen mies, joka vielä kutistui viimeisinä elinvuosinaan.

Aina kun kerron laihduttavani niin sukulaisnaiset kehuvat kuinka ihoni oikein hehkuu ja hiukset kiiltävät. Minulla on ollut aina hyvä iho ja tukka mutta niitä ei kehuta muulloin kuin laihduttaessa. Tuskastuttavinta on se, kun sukulaiset aloittavat painoni arvuuttelun vaikka keskellä ruokakauppaa jos törmäämme toisiimme siellä. Että olenko kevyempi vaiko painavampi kuin viimeksi nähtiin? Välillä tekisi mieli ärähtää ettei heidän höpötyksensä auta minua laisinkaan ja elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin painon vahtiminen.

Äidin adoptoitu sisar on aina kommentoinut syömisiäni. Hänen mielestään niin kuuluu tehdä.

Hän oli kylässä luonani ja laitoin tarjolle mm. keksejä. Hän veti keksipaketin kauemmaksi minusta. Vedin paketin lähemmäksi minua ja otin pari keksiä lisää. 

Kenellekään ei ole epäselvää, paljonko he painavat anorektikkoja lukuunottamatta.

Kommentoin ystävällisesti hänen ikäänsä, jos/kun hän kommentoi painoani. :D

Jokaisella on vikansa. Sinullakin. 

Sairastin nuorempana anoreksiaa. Mummosta alkaen kaikki kehuivat, miten sirolta ja hyvältä näytän. Sittemmin hakeuduin itse hoitoon.

Yhdet ex-sukulaiset. Leivän päälle ei saa laittaa sekä juustoa että leikkelettä ja kurkkua/salaattia tomaattia. Söin sen yhden leivän kaikilla herkuilla, en kahta pihiluokan versiota. Kummastakohan nauttii enemmän samoilla kaloreilla?

Äitini ja mummoni tapaavat joskus taivastella painoani. Olin pullea lapsi ja sitten ylipainoinen teini, nykyään hoikka mutta kai sitä asiaa korostaa se, että olen muutenkin pienikokoinen ja lyhyt, mutta ihan normaalipainossa siis kuitenkin. Eivät sitten kuitenkaan ilmeisesti edes tässä 5 vuoden aikana jonka olen nykyisessä painossani ollut ole pystyneet asiaan sopeutumaan. Joskus pidättelin itkua joulupöydässä kun mummo kyttää vierässä huolestuneella naamalla ja taivastelee että syönkö mitään enää. Myös äidin luuviulu-huomautukset tuntuu ihan yhtä pahalta kun läskiksi haukkuminen tuntuisi.

Hämmentävää kyllä, miten eri kulttuureissa saa kommentoida toisten painoa ihan naamatusten. Joissakin pitää olla lihava, joissakin laiha. Mieheni tulee kulttuurista, missä naisen oletettavasti pitäisi olla lihava, ihanne. Itse taas pitää hoikista naisista ja usein toteaakin sen hyvässä mielessä omaa ihannetta vastaavallen minulle.

Isäni on naiskauneuden ystävä. Hän on aina tarkkaillut syömisiäni ja sanonut monesti ruokapöydässä, että ei kannattaisi noin paljoa syödä. Painoltani olen aina ollut alipainon rajalla, mutta kun välillä stressin ja sairastelun vuoksi pääsen laihtumaan selkeästi alipainoiseksi, isä tulee ja kehuu, kuinka näytän hyvältä ja alan olla naisen ihannepainossa. Jossakin vaiheessa painoin hieman enemmän ja jälkikäteen isäni oli pakko päästä kauhistelemaan, kuinka hirveältä silloin näytin, ja että onneksi kilot sulivat pois. Äitini taas on koko elämäni haukkunut minua linnunpelätiksi ja luuviuluksi, sanonut ettei tällainen tissitön riuku kelpaa kenellekään. On tämä elämä vaikeaa.

Meillä on varmaan samat sukulaiset. Täysin sama meillä. Ja kyllä, se on todella ahdistavaa.

Haluaisin myös lasten omaksuvan tavat, ettei muiden painoa tarvitse kommentoida.