Lue keskustelun säännöt.
Kysymys teille, jotka ette puhu vaikeista asioista / ongelmista / riidoista parisuhteessa. Miksi ette puhu?
15.05.2017 |
Jokainen haluaisi varmaan sanoa, että on itse se fiksu riitelijä, joka aina haluaa selvittää riidat ainakin jälkikäteen keskustelemalla. Ja joka haluaa puhua ongelmista (jos niitä on) ja etsiä niihin yhdessä ratkaisuja. Ja joka tietysti osaa puhua myös vaikeista asioista. Mutta kuitenkin kaikki tietää, että moni parisuhteista ja avioliitoista on sellaisia, että vähintään toinen ei osaa tai halua tai uskalla puhua noista vaikeista asioista. Että keskustelut menee niin, että toinen vaatii että ongelmasta puhutaan ja toinen vaikenee. Tai pakenee toiseen huoneeseen. Tai suuttuu, mutta ei keskustele siitä itse asiasta (ongelmasta, riidan aiheesta). Tai jos vaikka sänkyhommat on epätyydyttäviä toisen mielestä, ja tämä ottaa puheeksi että miten ratkotaan sitä, niin toinen vaikenee ja välttelee aihetta, kääntää selkänsä eikä sano mitään.
Kysymys nyt siis sinulle, joka tunnistit itsesi tuosta. Sinulle, joka olet huomannut itsessäsi, että sinun on vaikea puhua niistä vaikeista asioita. Tai että välttelet hiljaisuuteen vetäytymiseen asti vaikeista asioista ja ongelmista puhumista parisuhteessasi. Kerro miksi niin teet. Pelkäätkö jotain? Etkö löydä sanoja kun ahdistaa tai suututtaa? Vai mistä on kysymys. Olen useammassa suhteessani törmännyt siihen, että toinen ei vaan puhu. Tai puhuu kyllä kaikesta muusta paljonkin, mutta sitten kun olisi se vaikea asia selvitettävänä, niin vaikenee täysin. Haluaisin ymmärtää mistä on kysymys.
Kommentit (97)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on luultavasti perua lapsuudenkodista. Olen vasta aikuisena tajunnut, ettei meillä kotona koskaan puhuttu ääneen kipeistä tai vaikeista asioista, kuten äidin vakavasta sairaudesta tai vanhempien erosta tai minun masennuksesta.
Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 18-vuotiaasta asti ja minun on aina ollut tosi vaikea puhua oikeista asioista. Pyörittelen ajatuksia ja jauhan valmiita repliikkejä päässäni, mutta en saa sanottua. Me ei esimerkiksi koskaan olla keskusteltu seksistä, se on vaan jotain mitä silloin tällöin tapahtuu. Tai lapsista tai tulevaisuudesta kunnolla, suoraan. Ja ollaan naimisissa kuitenkin. Miehellä on varmaan vähän sama vaiva kuin minulla, vaikea lapsuus jonka ongelmia ei koskaan käsitelty. Taidetaan molemmat ajatella ja luottaa että ollaan samalla polulla sanomattakin, ei olla opittu muuta toimintamallia.
Mutta entä jos toinen teistä haluaisi jotain muutosta teidän seksiin? Esimerkiksi olisi harmissaan että sitä on liian vähän ja haluaisi paljon useammin? Tai haluaisi erilaista seksiä? Tai ei esim saisi tyydytystä teidän seksistä ja haluaisi jonkun jutun ihan toisella lailla, jotta voisi nauttia siitä? Miten se muutoshalu sitten kommunikoidaan jos ei puhumalla?
Jompi kumpi lopettaa seksin, kun se on kamalaa?
Sitten erotaan?
No mutta jos seksi ei ole kamalaa, vaan ihan vain ok. Mutta kommunikoimalla se ok seksi voisi olla sata kertaa parempaa kuin vain ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on luultavasti perua lapsuudenkodista. Olen vasta aikuisena tajunnut, ettei meillä kotona koskaan puhuttu ääneen kipeistä tai vaikeista asioista, kuten äidin vakavasta sairaudesta tai vanhempien erosta tai minun masennuksesta.
Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 18-vuotiaasta asti ja minun on aina ollut tosi vaikea puhua oikeista asioista. Pyörittelen ajatuksia ja jauhan valmiita repliikkejä päässäni, mutta en saa sanottua. Me ei esimerkiksi koskaan olla keskusteltu seksistä, se on vaan jotain mitä silloin tällöin tapahtuu. Tai lapsista tai tulevaisuudesta kunnolla, suoraan. Ja ollaan naimisissa kuitenkin. Miehellä on varmaan vähän sama vaiva kuin minulla, vaikea lapsuus jonka ongelmia ei koskaan käsitelty. Taidetaan molemmat ajatella ja luottaa että ollaan samalla polulla sanomattakin, ei olla opittu muuta toimintamallia.
Mutta entä jos toinen teistä haluaisi jotain muutosta teidän seksiin? Esimerkiksi olisi harmissaan että sitä on liian vähän ja haluaisi paljon useammin? Tai haluaisi erilaista seksiä? Tai ei esim saisi tyydytystä teidän seksistä ja haluaisi jonkun jutun ihan toisella lailla, jotta voisi nauttia siitä? Miten se muutoshalu sitten kommunikoidaan jos ei puhumalla?
No, meidän tapauksessamme ei oikein mitenkään. Puhumattomuus on toiminut jo 11 vuotta, ilmeisesti mikään ei ole kovin pahasti vialla tai ristiriidassa. Minä olen kai se, joka haluaisi enemmän ja useammin ja joskus olin tämän takia aika turhautunut, mutta se meni ohi.
Tuo on tuttua, että lopetetaan riita/kesksutelu ja toinen sanoo, että keskustellaan sitten kun on rauhoituttu, vaikka huomenna.
No, kun sitten tarkistaa, että toinen on rauhoittunut ja ok, niin sitten kun sanoo, että meidän varmaan pitäis vielä keskustella kun lupasit, niin toinen sanoo esim: Ai jaa, sinä haluat näköjään jatkaa riitaa/ ai, haluat alkaa taas riidella yms.
Kuinka ihmeessä sitten pitää toimia.?
Ja myös tuo on niiiin ärsyttävää, ketsun kohta Pekka ja Matti saunomiset. Eli jos on kertonut kohdassa A, että olen loukkaantunut asiaa X , ja sitten sama X-asia toistuu kohdassa B, niin se ei ole ole ollenkaan sama asia kuin kohta A, kun se onkin nyt se kohta B....arggh!
Tuli mieleen menneisyydestä: olen samaa mieltä, että kun toinen tulee työstä kotiin, niin ei ole hedelmällinen paikka "keskustella".
Mutta kun itsellä meni näin: ennoin miehn olal rauhassa esim. sen tunnin. No, sitten olikin ruoka, ei ole mukavaa pilata yhteistä ruokailua asioiden ehkä (miehen mielestä) epämukavalla asialla.
Sitten mies katseli TV:tä, luki, meni lenkille tms. ei oikein tuntunut mukavalta "häiritä" siinäkään tilanteessa.
Sitten ilta menikin ja mentiin nukkumaan: nukkumaan mennessä ei ole hyvä alkaa puhua jostai, mikä (saattaa) ärsyttää miestä.
No, mikähän on sopiva hetki siihen kesksuteluun.
Minusta tuntui tosi hankalalta aina kuikuilla ja pohtia sopivaa hetkeä, jota ei sitten usein tullutkaan.
Vaikeaa on sellaisen kumppanin kanssa asua ja elää, jota täytyy koko ajan tarkkailla ja miettiä mielialoja ja sitä, että hän sen muutaman sanan edes saisi sieltä suusta ulos.
Olen sitä mieltä, että aikuisen ihmisen joka tieten tahtoen menee parisuhteeseen täytyy myös itse osata kasvaa ulos niistä traumoistaan ja ominaisuuksistaan. Täytyy otta vastuu oamsta käytöksestään ja ajatella sitä toista myöskin.
Puhelias voi opetella hillitsemaan puhetulvaansa ja mykkä opetella sanomaan edes muutaman sanan ja yksinkertaisen lauseen.
Kuinka nämä "puhumattomat" pärjää työpaikallaan? Siellähän täytyy neuvotella ja keskustella ja tehdä paljonkin kompromisseja ja sellaisia asioita joita ei välttämättä itse haluaisi.
Edes hiukan, ei voi olettaa sen toisen olevan loputtoman kärsivällinen ja ymmärtäväinen siihen puhumattomaan puolisoonsa nähden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska se on kiusallista. En pidä henkilökohtaisten asioiden vatvomisesta kenenkään kanssa, en edes puolison. On todella kiusallista yrittää puhua asioista jotka ovat huonosti tai muuten vain hankalia. Helpompi lakaista asia maton alle ja toivoa, että se selviää itsestään jotenkin.
On totta että kommunikoitaessa se runsaasti kommunikoiva on etulyöntiaselmassa jo siksikin että sillä on niin paljon harjoitusta ennestään.
Et kuitenkaan taida tajuta että puhumattomuus on myös vallankäytön muoto.
Itse olen ollut suhteessa jossa mm. latelin pitkät pätkät omia tuntojani hiljaiselle puolisolle, ja sain ne sitten riitojen tiimellyksessä mahdollisimman rumassa muodossa takaisin silmilleni.
Minun käsitykseni puhumisesta oli se että voisimme yhdessä selvittää vaikkapa joulusuunnitelmia lasten kanssa, kun puoliso oli jo suunnitelmansa päättänyt, ja kommunikaatiohanat kiinni iskemällä varmisti että hänen suunnitelmansa pitää.
Se olikin sitten se meidän viimeinen joulu yhdessä.
Toisaalta olen oppinut puhuneeni välillä liikaa, mutta vallankäytöksi en tunnusta sitä että heitän ajatuksia ilmaan toivoen samaa toiselta osapuolelta. Epärealistiset haaveet suhteen toiminnasta ovat omalla tavallaan traagisia, mutta vielä varsin kaukana vallankäytöstä, toisin kuten esimerkiksi mykkäkoulu.
[/quote]Kuinka nämä "puhumattomat" pärjää työpaikallaan? Siellähän täytyy neuvotella ja keskustella ja tehdä paljonkin kompromisseja ja sellaisia asioita joita ei välttämättä itse haluaisi.[/quote]
Todennäköisesti ihan hyvin, koska on eriasia käsitellä työasioita ja neuvotteluita kuin oman henkilökohtaisen elämän asioita. Itse ainakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska se on kiusallista. En pidä henkilökohtaisten asioiden vatvomisesta kenenkään kanssa, en edes puolison. On todella kiusallista yrittää puhua asioista jotka ovat huonosti tai muuten vain hankalia. Helpompi lakaista asia maton alle ja toivoa, että se selviää itsestään jotenkin.
On totta että kommunikoitaessa se runsaasti kommunikoiva on etulyöntiaselmassa jo siksikin että sillä on niin paljon harjoitusta ennestään.
Et kuitenkaan taida tajuta että puhumattomuus on myös vallankäytön muoto.
Itse olen ollut suhteessa jossa mm. latelin pitkät pätkät omia tuntojani hiljaiselle puolisolle, ja sain ne sitten riitojen tiimellyksessä mahdollisimman rumassa muodossa takaisin silmilleni.
Minun käsitykseni puhumisesta oli se että voisimme yhdessä selvittää vaikkapa joulusuunnitelmia lasten kanssa, kun puoliso oli jo suunnitelmansa päättänyt, ja kommunikaatiohanat kiinni iskemällä varmisti että hänen suunnitelmansa pitää.
Se olikin sitten se meidän viimeinen joulu yhdessä.
Toisaalta olen oppinut puhuneeni välillä liikaa, mutta vallankäytöksi en tunnusta sitä että heitän ajatuksia ilmaan toivoen samaa toiselta osapuolelta. Epärealistiset haaveet suhteen toiminnasta ovat omalla tavallaan traagisia, mutta vielä varsin kaukana vallankäytöstä, toisin kuten esimerkiksi mykkäkoulu.
Omalla kohdallani kyse onkin ns. hankalista asioista kreskusteleminen (mikä mättää, miksi mättää, mikä on paskaa jne) eikä suinkaan mikään joulusuunnitelmien tekeminen. TUollaiset "normaalit" perheasiat toki käsitellään, mutta omat henkilökohtaiset tunteeni ja ajatukseni ovat ne joista en puhu kuin korkeintaan todella pintaraapaisulla. TÄmä on se ero. En ole siis mikään tuppisuumölli, joka ei puhu eikä pukahda mistään ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska se on kiusallista. En pidä henkilökohtaisten asioiden vatvomisesta kenenkään kanssa, en edes puolison. On todella kiusallista yrittää puhua asioista jotka ovat huonosti tai muuten vain hankalia. Helpompi lakaista asia maton alle ja toivoa, että se selviää itsestään jotenkin.
On totta että kommunikoitaessa se runsaasti kommunikoiva on etulyöntiaselmassa jo siksikin että sillä on niin paljon harjoitusta ennestään.
Et kuitenkaan taida tajuta että puhumattomuus on myös vallankäytön muoto.
Itse olen ollut suhteessa jossa mm. latelin pitkät pätkät omia tuntojani hiljaiselle puolisolle, ja sain ne sitten riitojen tiimellyksessä mahdollisimman rumassa muodossa takaisin silmilleni.
Minun käsitykseni puhumisesta oli se että voisimme yhdessä selvittää vaikkapa joulusuunnitelmia lasten kanssa, kun puoliso oli jo suunnitelmansa päättänyt, ja kommunikaatiohanat kiinni iskemällä varmisti että hänen suunnitelmansa pitää.
Se olikin sitten se meidän viimeinen joulu yhdessä.
Toisaalta olen oppinut puhuneeni välillä liikaa, mutta vallankäytöksi en tunnusta sitä että heitän ajatuksia ilmaan toivoen samaa toiselta osapuolelta. Epärealistiset haaveet suhteen toiminnasta ovat omalla tavallaan traagisia, mutta vielä varsin kaukana vallankäytöstä, toisin kuten esimerkiksi mykkäkoulu.
Omalla kohdallani kyse onkin ns. hankalista asioista kreskusteleminen (mikä mättää, miksi mättää, mikä on paskaa jne) eikä suinkaan mikään joulusuunnitelmien tekeminen. TUollaiset "normaalit" perheasiat toki käsitellään, mutta omat henkilökohtaiset tunteeni ja ajatukseni ovat ne joista en puhu kuin korkeintaan todella pintaraapaisulla. TÄmä on se ero. En ole siis mikään tuppisuumölli, joka ei puhu eikä pukahda mistään ;)
No mutta miksi koet hankalaksi puhua niistä ns. vaikeista asioista? Avaa vähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidä kuule huolo vaa omista asiostas. Ei kumppanin yksityisasiat kuulu sulle!
[/quote]No mutta miksi koet hankalaksi puhua niistä ns. vaikeista asioista? Avaa vähän.[/quote]
No miksi ihmiset nyt kokevat joitakin asioita hankalaksi? Minun ajatukseni ovat minun ajatuksiani, en näe miksi minun pitäisi avata jokaista mietettäni toiselle? Varsinkaan ihmisten kohdalla, joihin en koe kummoista luottamusta (tässä kohdallla tarkennan, etten tarkoita tällä puolisoani), miksi antaisin heille mitään tietoa itsestäni mitä esim. riidellessä voisivat käyttää minua vastaan?
Jos joku asia mättää niin se mättää, miksi sitä tarvitsee kaivella joka kerta pohjamutia myöten kun voi pintaraapaisullakin päästä tuloksiin? Kaikki ihmiset eivät jaksa pyöritellä jokaista asiaa jokaisen kumminkaimankarvan kautta. En koe että "dr.Philmaisella" keskustelulla päästään sen parempiin tuloksiin. Toisaalta, en muutenkaan ole mikään tunteellinen ihminen. Itse käsittelen asioita melko realistiselta ja tehokkaalta pohjalta enkä ymmärrä, miksi minun tarvitsisi vuodattaa sydänvertani jokaisessa keskustelussa. Antaa sen puhua kummalta se luonnostaan tulee ja kaltaisteni vastata siihen tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on luultavasti perua lapsuudenkodista. Olen vasta aikuisena tajunnut, ettei meillä kotona koskaan puhuttu ääneen kipeistä tai vaikeista asioista, kuten äidin vakavasta sairaudesta tai vanhempien erosta tai minun masennuksesta.
Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 18-vuotiaasta asti ja minun on aina ollut tosi vaikea puhua oikeista asioista. Pyörittelen ajatuksia ja jauhan valmiita repliikkejä päässäni, mutta en saa sanottua. Me ei esimerkiksi koskaan olla keskusteltu seksistä, se on vaan jotain mitä silloin tällöin tapahtuu. Tai lapsista tai tulevaisuudesta kunnolla, suoraan. Ja ollaan naimisissa kuitenkin. Miehellä on varmaan vähän sama vaiva kuin minulla, vaikea lapsuus jonka ongelmia ei koskaan käsitelty. Taidetaan molemmat ajatella ja luottaa että ollaan samalla polulla sanomattakin, ei olla opittu muuta toimintamallia.
Mutta entä jos toinen teistä haluaisi jotain muutosta teidän seksiin? Esimerkiksi olisi harmissaan että sitä on liian vähän ja haluaisi paljon useammin? Tai haluaisi erilaista seksiä? Tai ei esim saisi tyydytystä teidän seksistä ja haluaisi jonkun jutun ihan toisella lailla, jotta voisi nauttia siitä? Miten se muutoshalu sitten kommunikoidaan jos ei puhumalla?
Jompi kumpi lopettaa seksin, kun se on kamalaa?
Sitten erotaan?
No mutta jos seksi ei ole kamalaa, vaan ihan vain ok. Mutta kommunikoimalla se ok seksi voisi olla sata kertaa parempaa kuin vain ok.
Ja myös sata kertaa huonompaa.
Tunnistin itseni aloituksesta. Mulla ei ole mitään vaikeuksia puhua vaikeistakin asioista. Halukkuuteni puhua niistä riippuu kuitenkin lähtötilanteesta, henkilöstä jonka kanssa puhun sekä mitä seurauksia puhumisestani voi olla. Jos kanssani haluaa puhua, mutta on valmiiksi syyttävällä asenteella, silloin minäkin joudun olemaan heti alusta lähtien puolustuskannalla. Olen siis jo keskustelun alussa nurkkaan ajettu ja koitan vain keksiä, miten pääsen mahdollisimman vähin vammoin nurkasta pois.
Toinen asia liittyy henkilöön. Onko hänellä halua tai edes kykyä ymmärtää minun näkökantaani? Esimerkkinä vaikkapa se, että minulla on krooninen sairaus, joka aiheuttaa kipuja, mutta ei näy päälle. Tiedän, että jotkut asiat minussa ärsyttävät puolisoani ja nämä asiat liittyvät sairauteni aiheuttamiin toimintakyvyn vaikeuksiin. Voisimme keskustella asiasta vaikka 24/7, mutta ei se muuttaisi mitään. En voi vain puolisoni toiveesta tai edes käskystä parantua tästä sairaudesta. Puhuminen olisi siis täysin hyödytöntä. Henkilö voi olla myös sellainen, että mikään vastaus ei hänelle riitä ennenkuin vastaus on hänelle mieleinen. Joku ketjussa aiemmin sanoi, että hänelle riittäisi vain lyhyt vastaus. Useimmille ei riitä vaan siitä vastauksesta seuraa vain lisää kysymyksiä. Lopulta niin, että alunperin pienestä asiasta on noussut hillitön riita, joka on luisunut lisäkysymysten vuoksi sivuraiteille alkuperäisestä asiasta ja johon on vedetty mukaan niin toisen vanhemmat, sisarukset, ystävät, työt, exät kuin harrastuksetkin.
Kolmas asia liittyy seurauksiin. "Kaikkea sanomaanne voidaan käyttää teitä vastaan". Puolisoon tietenkin täytyy voida luottaa, mutta tämä pätee vain niin kauan, kun ollaan yhdessä. Erotilanteessa kaikki muuttuu ja jos toinen vaan löytää minkä tahansa asian, jota voi omien etujensa ajamiseksi käyttää toista vastaan, niin hän käyttää. Esimerkkinä vaikkapa huoltajuuskiistat. Älä siis sano mitään, mitä voisit jälkeenpäin katua. Lyhyemmälläkin aikavälillä voi ilmetä ikäviä seurauksia. On siis mietittävä, voinko olla edes rehellinen? Voinko sanoa ääneen, mitä oikeasti ajattelen? Vai onko minun kehiteltävä jokin valkoinen valhe, johon kuukauden päästä kompastun jonkun toisen keskustelun yhteydessä? Pahimpia minusta on tilanteet, joissa minua painostetaan vastaamaan, mutta minun on pakko valehdella, koska muuten toinen loukkaantuisi sydänjuuriaan myöten. Toisaalta keskustelu, jossa minä valehtelisin silmät päästäni, tuskin olisi millään tavalla hyödyksi toiselle osapuolellekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jompi kumpi lopettaa seksin, kun se on kamalaa?
Sitten erotaan?