Lue keskustelun säännöt.
Kysymys teille, jotka ette puhu vaikeista asioista / ongelmista / riidoista parisuhteessa. Miksi ette puhu?
15.05.2017 |
Jokainen haluaisi varmaan sanoa, että on itse se fiksu riitelijä, joka aina haluaa selvittää riidat ainakin jälkikäteen keskustelemalla. Ja joka haluaa puhua ongelmista (jos niitä on) ja etsiä niihin yhdessä ratkaisuja. Ja joka tietysti osaa puhua myös vaikeista asioista. Mutta kuitenkin kaikki tietää, että moni parisuhteista ja avioliitoista on sellaisia, että vähintään toinen ei osaa tai halua tai uskalla puhua noista vaikeista asioista. Että keskustelut menee niin, että toinen vaatii että ongelmasta puhutaan ja toinen vaikenee. Tai pakenee toiseen huoneeseen. Tai suuttuu, mutta ei keskustele siitä itse asiasta (ongelmasta, riidan aiheesta). Tai jos vaikka sänkyhommat on epätyydyttäviä toisen mielestä, ja tämä ottaa puheeksi että miten ratkotaan sitä, niin toinen vaikenee ja välttelee aihetta, kääntää selkänsä eikä sano mitään.
Kysymys nyt siis sinulle, joka tunnistit itsesi tuosta. Sinulle, joka olet huomannut itsessäsi, että sinun on vaikea puhua niistä vaikeista asioita. Tai että välttelet hiljaisuuteen vetäytymiseen asti vaikeista asioista ja ongelmista puhumista parisuhteessasi. Kerro miksi niin teet. Pelkäätkö jotain? Etkö löydä sanoja kun ahdistaa tai suututtaa? Vai mistä on kysymys. Olen useammassa suhteessani törmännyt siihen, että toinen ei vaan puhu. Tai puhuu kyllä kaikesta muusta paljonkin, mutta sitten kun olisi se vaikea asia selvitettävänä, niin vaikenee täysin. Haluaisin ymmärtää mistä on kysymys.
Kommentit (97)
Vierailija kirjoitti:
Olen oppinut sen että parasta vaan pitää turpansa kiinni
1) Naisen "keskustelu" tarkoittaa sitä päädytään yhdessä siihen että vika on miehessä
2) Sanottuja juttuja kaivellaan myöhemmin esille aina vaan uudestaan ja uudestaan
3) Tartututaan epäolleellisiin asioihin, väännetään niille uusia merkityksiä
4) Keskusteluun tuodaan mukaan asioita, jotka ei siihen kuulu ja revitään auki vanhoja haavojaEn ole koskaan kokenut että asioista puhumisella olisi saavutettu mitään hyvää.
t.mies
Näin minunkin ex-mieheni aina sanoi. Hänen mielestään oli turhaa jauhaa vanhoja juttuja, vaikka minusta pointti nimenomaan oli, että se edellinen ongelma ei ole vielä ratkennut, jos se tulee esiin yhä uudestaan.
Esimerkki.
Mies lupaa tulla illalla kotiin klo 7. Mies tuleekin kotiin klo 12, koska Pekan kanssa sitten mentiinkin vielä saunomaan. Asiasta puhutaan, mies sanoo ymmärtävänsä, että pitää ilmoittaa illan venymisestä tai sitten pitää sovitusta asiasta kiinni. Okei.
Kaksi viikkoa kuluu ja sama juttu käy, mutta tällä kertaa saunakaveri onkin Matti. Miehen mielestä sitä Pekan kanssa venynyttä iltaa ei tarvitse enää mainita, koska se asia on jo käsitelty. Minun mielestäni nimenomaan se pitää mainita, koska silloin annettu lupaus ei pitänytkään, vaan sama ongelma on edelleen olemassa. Se, että Pekka ei ole Matti, ei tarkoita sitä, että asiat eivät millään tavalla liity toisiinsa. Totttakai Pekankin tapaus pitää käsitellä uudestaan, koska sen tapauksen ratkaisu ei enää pädekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska jatkuva keskustelu ei tuossa vaiheessa muuta mitään. Yleensä se keskustelija vain haluaa saada toisen olemaan kanssaan samaa mieltä - vaikka inttämällä. Kun ensin on puhuttu asiasta ja vaikka riidelty ja saatu aikaan konsensus, niin sitten keskustelija haluaakin tietää, että miksi ihmeessä olet tuota mieltä, miksi et ole kanssani samaa mieltä.
On puhuttu vaikka siitä, että toinen haluaa perheen ryhtyvän vegaaniperheeksi. Toinen ei halua. Asiasta voidaan puhua vaikka ikuisuus, mutta jos toinen vetoaa koko ajan sikapossujen kärsimyksiin ja toinen siihen, että liha maistuu hyvältä, niin miten pitkään siitä pitää puhua? Siihenkö asti, että se lihansyöjä on lannistettu ja suostuu.Tuohon löytyy montakin ratkaisua, jos vain halutaan.
1) jos ruoanlaittovastuu on kokonaan toisella, se, joka tekee ruoan, päättää mitä syödään
2) molemmat tekevät ruoan vuorollaan ja jos toiselle ei kelpaa, hän tekee ruoat itse
3) tehdään ruokia, joissa on mahdollista soveltaa vegaaniruokavaliota.
Ei se aina ole joko tai.Mitäs sitten jos toinen on ominut kaiken vallan ruoka-asioissa, eikä päästä muita tekemään ja päättämään ruuasta? Aika usein nainen on vallannut kaiken vallan kotiin liittyvissä asioissa.
Et pääse omassa kodissasi tekemään ruokaa? Onko keittiön ovi lukossa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oppinut sen että parasta vaan pitää turpansa kiinni
1) Naisen "keskustelu" tarkoittaa sitä päädytään yhdessä siihen että vika on miehessä2) Sanottuja juttuja kaivellaan myöhemmin esille aina vaan uudestaan ja uudestaan3) Tartututaan epäolleellisiin asioihin, väännetään niille uusia merkityksiä4) Keskusteluun tuodaan mukaan asioita, jotka ei siihen kuulu ja revitään auki vanhoja haavoja
En ole koskaan kokenut että asioista puhumisella olisi saavutettu mitään hyvää.
t.miesNäin minunkin ex-mieheni aina sanoi. Hänen mielestään oli turhaa jauhaa vanhoja juttuja, vaikka minusta pointti nimenomaan oli, että se edellinen ongelma ei ole vielä ratkennut, jos se tulee esiin yhä uudestaan.
Esimerkki.
Mies lupaa tulla illalla kotiin klo 7. Mies tuleekin kotiin klo 12, koska Pekan kanssa sitten mentiinkin vielä saunomaan. Asiasta puhutaan, mies sanoo ymmärtävänsä, että pitää ilmoittaa illan venymisestä tai sitten pitää sovitusta asiasta kiinni. Okei.
Kaksi viikkoa kuluu ja sama juttu käy, mutta tällä kertaa saunakaveri onkin Matti. Miehen mielestä sitä Pekan kanssa venynyttä iltaa ei tarvitse enää mainita, koska se asia on jo käsitelty. Minun mielestäni nimenomaan se pitää mainita, koska silloin annettu lupaus ei pitänytkään, vaan sama ongelma on edelleen olemassa. Se, että Pekka ei ole Matti, ei tarkoita sitä, että asiat eivät millään tavalla liity toisiinsa. Totttakai Pekankin tapaus pitää käsitellä uudestaan, koska sen tapauksen ratkaisu ei enää pädekään.
Tuttua täälläkin ja niiiin ärsyttävää. Tulee välillä fiilis että minkä vajaaälyisen kanssa sitä onkaan kun pitää vääntää rautalangasta. :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska jatkuva keskustelu ei tuossa vaiheessa muuta mitään. Yleensä se keskustelija vain haluaa saada toisen olemaan kanssaan samaa mieltä - vaikka inttämällä. Kun ensin on puhuttu asiasta ja vaikka riidelty ja saatu aikaan konsensus, niin sitten keskustelija haluaakin tietää, että miksi ihmeessä olet tuota mieltä, miksi et ole kanssani samaa mieltä.
On puhuttu vaikka siitä, että toinen haluaa perheen ryhtyvän vegaaniperheeksi. Toinen ei halua. Asiasta voidaan puhua vaikka ikuisuus, mutta jos toinen vetoaa koko ajan sikapossujen kärsimyksiin ja toinen siihen, että liha maistuu hyvältä, niin miten pitkään siitä pitää puhua? Siihenkö asti, että se lihansyöjä on lannistettu ja suostuu.Tuohon löytyy montakin ratkaisua, jos vain halutaan.
1) jos ruoanlaittovastuu on kokonaan toisella, se, joka tekee ruoan, päättää mitä syödään
2) molemmat tekevät ruoan vuorollaan ja jos toiselle ei kelpaa, hän tekee ruoat itse
3) tehdään ruokia, joissa on mahdollista soveltaa vegaaniruokavaliota.
Ei se aina ole joko tai.Mitäs sitten jos toinen on ominut kaiken vallan ruoka-asioissa, eikä päästä muita tekemään ja päättämään ruuasta? Aika usein nainen on vallannut kaiken vallan kotiin liittyvissä asioissa.
2) Se kelle tehty ruoka ei kelpaa, tekee oman annoksensa.
.
Olihan se tuossa jo.
Minä jätän joitain minua ärsyttäviä asioita puhumatta, koska mieheni ei yleensä puolustaudu mitenkään, vaan on kuin sieni ja imee sen kaiken ja muuttaa sen pahaksi oloksi itsessään. Sitten minusta tuntuu syylliseltä, että nyt pahoitin hänen mielensä. Esimerkki: Kerron, että minua ärsyttää miehen aamuäreys. Että ei ole kivaa, kun hän huutaa ja äksyilee aamuisin ja siitä tulee minullekin paha mieli, vaikkei kohdistakaan tätä kiukkuaan minuun, vaan yksikseen paiskoo tavaroita jne. Sitten miehen vastaus on joko pään alas painaminen hiljaisuudessa tai ehkä sanoo että "minä tiedän, hävettää ja harmittaa itseäkin" ja sitten päälle ehkä mököttää kun niin kovasti nyt häpeää. Mikään ei muutu. Mitä mun pitäis saada tällaisesta keskustelusta irti, kaikki mistä huomauttaa on vaan "anteeksi anteeksi minä tiedän". Sitten siinä omassa päässään muuttuu itse siksi pahaksi, joka nyt kehtaa toista tuolla tavalla syyllistää vaikka toinen tietää tekevänsä väärin.
Mies tuntuu myös jotenkin kyvyttömältä puhumaan siitä, mikä minussa ärsyttää häntä. Varmasti sellaisia juttuja on kaikissa, ja niistä olisi joskus kiva kuulla, ettei sitten vuosien päästä padot aukea. Vaikea tietää, mitä tekee väärin, jossei toinen koskaan siitä kerro.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en keskustele, koska minulla ei ole koskaan ollut yhtään ihmissuhdetta, jossa rakentavaa keskustelua olisi harrastettu.
Minusta tässä ongelmassa on kaksi osaa: ensinnäkin pelkään, että roolini keskustelussa tulee olemaan samanlainen kuin se oli suhteessa vanhempiini, eli minun on tarkoitus olla haukuttavana ja syytettävänä, ja jos yritän puolustautua tai ylipäätään sanoa mitään ("en tehnyt sitä", "minulla on erilainen näkökulma", "en ajatellut, olen pahoillani"), siitä seuraa vain entistä pahempi raivokohtaus ja syytökset siitä miten aiheutan toiselle pahaa mieltä. Jopa se, jos pyydän anteeksi, koetan lepytellä tai myönnän olleeni väärässä, kiihdyttää toisen entistä suurempaan raivoon, koska nythän hänellä on entistä suurempi oikeus olla raivoissaan ja loukkaantunut, koska myönsin asian olevan todellinen.
Toisaalta pelkään myös sitä, että otan keskustelussa vanhempieni roolin, eli syytän ja haukun liikaa ja en ota ongelmasta sitä vastuuta joka kuuluisi minulle. Esimerkiksi jos sanon "minusta tuntuu tältä" niin koen että se on toisen osapuolen syyttämistä ja että se toinen osapuoli vain sulkeutuisi enemmän jos tällä tavalla alkaisin syyttelemään häntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun parisuhteessa on tuo ongelma, mutta olemme hakeneet siihen apua pariterapiasta. Nyt yksi käynti takana ja terapeutti ymmärsi heti mistä on kyse ja kertoi että se on hyvin yleinen ongelma parisuhteissa, mutta että siihen on hyvinkin ratkaisu olemassa. Meidän suhteessamme minä olen se joka haluaisi puhua heti epäkohdat selviksi, mutta mieheni menee lukkoon. Syntyy efekti, jossa minä alan "jahtaamaan" miestä puhumisentarpeellani, yhä painostavammin mitä enemmän hän tilanteessa vetäytyy. Todella uuvuttavaa. Monesti nämä tilanteet johtaneet siihen että pidämme pari päivää eroa (siis fyysisesti, emme eroa siis suhteesta) miehen toimesta, kun ahdistuu niin paljon ja kokee minut ahdistavana ja syyttelevänä. Hän siis kokee tavan jolla yritän puhua häntä uhkaavana ja syyttävänä, joten ajautuu heti puolustuskannalle. Ja näin, vaikka lähestyisin todella neutraalisti ilman syyttelyä tai vittumaista äänensävyä tms. On ilmeisesti jostain jo kauan sitten opittu tapa hänellä reagoida näin.
Emme päässeet ensimmäisenä pariterapiakäyntinämme vielä syvällisesti pohtimaan keinoja tuohon tilanteeseen, mutta tuo dynamiikka hahmottui. Ensi kerralla pyrimme löytämään tilanteeseen ratkaisun, jossa minä en kokisi jääväni yksin ja jossa mieheni ei kokisi tulevansa syytetyksi/uhatuksi.
Luulen että usein tämä on juuri näin päin, että naisella on tarve puhua ja käsitellä asiat, mutta mies vetäytyy. Kannattaa yrittää ymmärtää miestä, vaikka onkin pidemmän päälle todella turhauttavaa että puhumisen täytyy olla niin vaikeaa. Ymmärrys on kuitenkin ensimmäinen askel kohti toimivampaa kommunikaatiota.
Kaikista miehistä ei ole puhumaan ja tämä pitää huomioida heti seurusteluvaiheessa että millaisen puolison haluaa. Kaikista miehistä ei ole vaan puhumaan eikä heitä pitäisi piinata millään terapioilla. Kysymys puhumisessa ja tunteiden ilmaisussa ei ole mistään halusta vaan kyvyttömyydestä.
Siinä tapauksessa mielestäni miehen täytyy myös ottaa asia huomioon ennen kuin edes miettii seurustelua. Ei ole reilua toista kohtaan myöskään että toinen ei kykene puhumaan, mutta olettaa silti että joku hänen kanssaan voi seurustella. En usko että vakavasta parisuhteesta "selviää" niin että mistään ei voida keskustella.
Tässä tapauksessa miestäni ei "piinata" terapioilla, niinkuin ilmaisit, vaan hän on mukana omasta halustaan, sillä tiedämme molemmat että ko. ongelma on suhteessamme hankalin ja täysin mahdollista selvittää.
Ei mies tunnista itsessään tätä puutetta jos sen puutteen omaa. Hän ei myöskään täten voi ottaa mitään huomioon seurustelun alku eikä loppuvaiheessa eikä missään muussakaan vaiheessa. Kaikista miehistä vaan ei ole keskustelemaan naisen haluamalla tavalla ja piste. Naisen pitäisi tunnistaa tämä puute ja punnita että miten suuren arvon sille antaa eikä yrittää terapiassa kaivaa esiin sellaista mitä ei ole.
Tottakai kiltti mies osallistuu terapiaan ja tekee parhaansa puolison mieltämän ongelman korjaamiseksi, mutta on hänen puoleltaan semmoista sirkustemppujen opettelemista ulkoa että tietää miellyttää puolisoaan oikeissa kohdissa ja osaa nauraa oikealla hetkellä. Terapiasta huolimatta se tunne kuitenkin jää puuttumaan sieltä miehen pääkopasta vaikka terapiassa oppiikin ulkoiset temput ja korvat höröllään alkaa puolisoa opeteltuna kuuntelemaan ja osallisumaan myötäelämistä näytellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun parisuhteessa on tuo ongelma, mutta olemme hakeneet siihen apua pariterapiasta. Nyt yksi käynti takana ja terapeutti ymmärsi heti mistä on kyse ja kertoi että se on hyvin yleinen ongelma parisuhteissa, mutta että siihen on hyvinkin ratkaisu olemassa. Meidän suhteessamme minä olen se joka haluaisi puhua heti epäkohdat selviksi, mutta mieheni menee lukkoon. Syntyy efekti, jossa minä alan "jahtaamaan" miestä puhumisentarpeellani, yhä painostavammin mitä enemmän hän tilanteessa vetäytyy. Todella uuvuttavaa. Monesti nämä tilanteet johtaneet siihen että pidämme pari päivää eroa (siis fyysisesti, emme eroa siis suhteesta) miehen toimesta, kun ahdistuu niin paljon ja kokee minut ahdistavana ja syyttelevänä. Hän siis kokee tavan jolla yritän puhua häntä uhkaavana ja syyttävänä, joten ajautuu heti puolustuskannalle. Ja näin, vaikka lähestyisin todella neutraalisti ilman syyttelyä tai vittumaista äänensävyä tms. On ilmeisesti jostain jo kauan sitten opittu tapa hänellä reagoida näin.
Emme päässeet ensimmäisenä pariterapiakäyntinämme vielä syvällisesti pohtimaan keinoja tuohon tilanteeseen, mutta tuo dynamiikka hahmottui. Ensi kerralla pyrimme löytämään tilanteeseen ratkaisun, jossa minä en kokisi jääväni yksin ja jossa mieheni ei kokisi tulevansa syytetyksi/uhatuksi.
Luulen että usein tämä on juuri näin päin, että naisella on tarve puhua ja käsitellä asiat, mutta mies vetäytyy. Kannattaa yrittää ymmärtää miestä, vaikka onkin pidemmän päälle todella turhauttavaa että puhumisen täytyy olla niin vaikeaa. Ymmärrys on kuitenkin ensimmäinen askel kohti toimivampaa kommunikaatiota.
Tuohan on aika klassinen kuvio. Nainen painostaa keskustelemaan, ja mies vetäytyy hiljaisuuteen. Mitä enemmän vaimo painostaa, sitä hiljempaa mies on. No minäpä kokeilin muuttaa omaa käyttäytymistäni. En enää vaatinut puhumaan. En enää ottanut edes ongelmia puheeksi. Kunnioitin miehen hiljaisuutta, ja annoin rauhassa olla hiljaa. Ei se mitään muuttanut. Ei se edelleenkään puhu vaikeista asioista.
Aivan samoin aloin toimimaan itsekin etten kinua ja painosta puhumaan, ja nyt ei kukaan puhu edes sitä vähää ja ero kolkuttaa ovella lähempänä kuin koskaan. Eli teet niin tai näin ei onnistu.
Olisi kannattanut huomioda jo seurustelun alkuvaiheessa puolison puutteet ja antaa puutteille se painoarvo minkä nyt annat että eroa tuumaat.
Et ole reilu puolisoasi kohtaan. Hän ei kelpaa sinulle enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun parisuhteessa on tuo ongelma, mutta olemme hakeneet siihen apua pariterapiasta. Nyt yksi käynti takana ja terapeutti ymmärsi heti mistä on kyse ja kertoi että se on hyvin yleinen ongelma parisuhteissa, mutta että siihen on hyvinkin ratkaisu olemassa. Meidän suhteessamme minä olen se joka haluaisi puhua heti epäkohdat selviksi, mutta mieheni menee lukkoon. Syntyy efekti, jossa minä alan "jahtaamaan" miestä puhumisentarpeellani, yhä painostavammin mitä enemmän hän tilanteessa vetäytyy. Todella uuvuttavaa. Monesti nämä tilanteet johtaneet siihen että pidämme pari päivää eroa (siis fyysisesti, emme eroa siis suhteesta) miehen toimesta, kun ahdistuu niin paljon ja kokee minut ahdistavana ja syyttelevänä. Hän siis kokee tavan jolla yritän puhua häntä uhkaavana ja syyttävänä, joten ajautuu heti puolustuskannalle. Ja näin, vaikka lähestyisin todella neutraalisti ilman syyttelyä tai vittumaista äänensävyä tms. On ilmeisesti jostain jo kauan sitten opittu tapa hänellä reagoida näin.
Emme päässeet ensimmäisenä pariterapiakäyntinämme vielä syvällisesti pohtimaan keinoja tuohon tilanteeseen, mutta tuo dynamiikka hahmottui. Ensi kerralla pyrimme löytämään tilanteeseen ratkaisun, jossa minä en kokisi jääväni yksin ja jossa mieheni ei kokisi tulevansa syytetyksi/uhatuksi.
Luulen että usein tämä on juuri näin päin, että naisella on tarve puhua ja käsitellä asiat, mutta mies vetäytyy. Kannattaa yrittää ymmärtää miestä, vaikka onkin pidemmän päälle todella turhauttavaa että puhumisen täytyy olla niin vaikeaa. Ymmärrys on kuitenkin ensimmäinen askel kohti toimivampaa kommunikaatiota.
Kaikista miehistä ei ole puhumaan ja tämä pitää huomioida heti seurusteluvaiheessa että millaisen puolison haluaa. Kaikista miehistä ei ole vaan puhumaan eikä heitä pitäisi piinata millään terapioilla. Kysymys puhumisessa ja tunteiden ilmaisussa ei ole mistään halusta vaan kyvyttömyydestä.
Siinä tapauksessa mielestäni miehen täytyy myös ottaa asia huomioon ennen kuin edes miettii seurustelua. Ei ole reilua toista kohtaan myöskään että toinen ei kykene puhumaan, mutta olettaa silti että joku hänen kanssaan voi seurustella. En usko että vakavasta parisuhteesta "selviää" niin että mistään ei voida keskustella.
Tässä tapauksessa miestäni ei "piinata" terapioilla, niinkuin ilmaisit, vaan hän on mukana omasta halustaan, sillä tiedämme molemmat että ko. ongelma on suhteessamme hankalin ja täysin mahdollista selvittää.
Ei mies tunnista itsessään tätä puutetta jos sen puutteen omaa. Hän ei myöskään täten voi ottaa mitään huomioon seurustelun alku eikä loppuvaiheessa eikä missään muussakaan vaiheessa. Kaikista miehistä vaan ei ole keskustelemaan naisen haluamalla tavalla ja piste. Naisen pitäisi tunnistaa tämä puute ja punnita että miten suuren arvon sille antaa eikä yrittää terapiassa kaivaa esiin sellaista mitä ei ole.
Tottakai kiltti mies osallistuu terapiaan ja tekee parhaansa puolison mieltämän ongelman korjaamiseksi, mutta on hänen puoleltaan semmoista sirkustemppujen opettelemista ulkoa että tietää miellyttää puolisoaan oikeissa kohdissa ja osaa nauraa oikealla hetkellä. Terapiasta huolimatta se tunne kuitenkin jää puuttumaan sieltä miehen pääkopasta vaikka terapiassa oppiikin ulkoiset temput ja korvat höröllään alkaa puolisoa opeteltuna kuuntelemaan ja osallisumaan myötäelämistä näytellen.
Miksi miehet kuvittelevat, että naisille pitää lausua jotain filosofisia lauseita tai riimejä? Miten vaikeaa on muodostaa lause "nyt kyllä ottaa päähän, kun (tähän se asia, mikä ottaa päähän)" tai "voitaisiinko joskus (tähän se asia, mitä haluaisit tehdä)"? Sekin olisi monille naisille aika informatiivinen pläjäys, vaikka puhe loppuisi siihen paikkaan. Monista miehistä ei ole edes tähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oppinut sen että parasta vaan pitää turpansa kiinni
1) Naisen "keskustelu" tarkoittaa sitä päädytään yhdessä siihen että vika on miehessä2) Sanottuja juttuja kaivellaan myöhemmin esille aina vaan uudestaan ja uudestaan3) Tartututaan epäolleellisiin asioihin, väännetään niille uusia merkityksiä4) Keskusteluun tuodaan mukaan asioita, jotka ei siihen kuulu ja revitään auki vanhoja haavoja
En ole koskaan kokenut että asioista puhumisella olisi saavutettu mitään hyvää.
t.miesNäin minunkin ex-mieheni aina sanoi. Hänen mielestään oli turhaa jauhaa vanhoja juttuja, vaikka minusta pointti nimenomaan oli, että se edellinen ongelma ei ole vielä ratkennut, jos se tulee esiin yhä uudestaan.
Esimerkki.
Mies lupaa tulla illalla kotiin klo 7. Mies tuleekin kotiin klo 12, koska Pekan kanssa sitten mentiinkin vielä saunomaan. Asiasta puhutaan, mies sanoo ymmärtävänsä, että pitää ilmoittaa illan venymisestä tai sitten pitää sovitusta asiasta kiinni. Okei.
Kaksi viikkoa kuluu ja sama juttu käy, mutta tällä kertaa saunakaveri onkin Matti. Miehen mielestä sitä Pekan kanssa venynyttä iltaa ei tarvitse enää mainita, koska se asia on jo käsitelty. Minun mielestäni nimenomaan se pitää mainita, koska silloin annettu lupaus ei pitänytkään, vaan sama ongelma on edelleen olemassa. Se, että Pekka ei ole Matti, ei tarkoita sitä, että asiat eivät millään tavalla liity toisiinsa. Totttakai Pekankin tapaus pitää käsitellä uudestaan, koska sen tapauksen ratkaisu ei enää pädekään.
Ainut ongelma oli se ettet hyväksynyt miestä sellaisena kuin hän oli. Oli joku syy miksi mies toimi kuin toimi. Vaikka kuinka selitit niin mies toimi kuten toimi. Et tehnyt johtopäätöstä että ahaa näin mies toimii vaan yritit kaivaa hänestä muutosta mihin mies käsittääkseni ei sitten kuitenkaan kyennyt.
Mies oli oikeassa koska ei muuttunut ja tuli ero tämän takia. Koska ihmisestä pitää ajatella hyvää niin uskon että mies olisi halunnut muuttua, mutta ei siihen kyennyt ja sai sinulta potkun persauksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun parisuhteessa on tuo ongelma, mutta olemme hakeneet siihen apua pariterapiasta. Nyt yksi käynti takana ja terapeutti ymmärsi heti mistä on kyse ja kertoi että se on hyvin yleinen ongelma parisuhteissa, mutta että siihen on hyvinkin ratkaisu olemassa. Meidän suhteessamme minä olen se joka haluaisi puhua heti epäkohdat selviksi, mutta mieheni menee lukkoon. Syntyy efekti, jossa minä alan "jahtaamaan" miestä puhumisentarpeellani, yhä painostavammin mitä enemmän hän tilanteessa vetäytyy. Todella uuvuttavaa. Monesti nämä tilanteet johtaneet siihen että pidämme pari päivää eroa (siis fyysisesti, emme eroa siis suhteesta) miehen toimesta, kun ahdistuu niin paljon ja kokee minut ahdistavana ja syyttelevänä. Hän siis kokee tavan jolla yritän puhua häntä uhkaavana ja syyttävänä, joten ajautuu heti puolustuskannalle. Ja näin, vaikka lähestyisin todella neutraalisti ilman syyttelyä tai vittumaista äänensävyä tms. On ilmeisesti jostain jo kauan sitten opittu tapa hänellä reagoida näin.
Emme päässeet ensimmäisenä pariterapiakäyntinämme vielä syvällisesti pohtimaan keinoja tuohon tilanteeseen, mutta tuo dynamiikka hahmottui. Ensi kerralla pyrimme löytämään tilanteeseen ratkaisun, jossa minä en kokisi jääväni yksin ja jossa mieheni ei kokisi tulevansa syytetyksi/uhatuksi.
Luulen että usein tämä on juuri näin päin, että naisella on tarve puhua ja käsitellä asiat, mutta mies vetäytyy. Kannattaa yrittää ymmärtää miestä, vaikka onkin pidemmän päälle todella turhauttavaa että puhumisen täytyy olla niin vaikeaa. Ymmärrys on kuitenkin ensimmäinen askel kohti toimivampaa kommunikaatiota.Kaikista miehistä ei ole puhumaan ja tämä pitää huomioida heti seurusteluvaiheessa että millaisen puolison haluaa. Kaikista miehistä ei ole vaan puhumaan eikä heitä pitäisi piinata millään terapioilla. Kysymys puhumisessa ja tunteiden ilmaisussa ei ole mistään halusta vaan kyvyttömyydestä.
Siinä tapauksessa mielestäni miehen täytyy myös ottaa asia huomioon ennen kuin edes miettii seurustelua. Ei ole reilua toista kohtaan myöskään että toinen ei kykene puhumaan, mutta olettaa silti että joku hänen kanssaan voi seurustella. En usko että vakavasta parisuhteesta "selviää" niin että mistään ei voida keskustella.
Tässä tapauksessa miestäni ei "piinata" terapioilla, niinkuin ilmaisit, vaan hän on mukana omasta halustaan, sillä tiedämme molemmat että ko. ongelma on suhteessamme hankalin ja täysin mahdollista selvittää.Ei mies tunnista itsessään tätä puutetta jos sen puutteen omaa. Hän ei myöskään täten voi ottaa mitään huomioon seurustelun alku eikä loppuvaiheessa eikä missään muussakaan vaiheessa. Kaikista miehistä vaan ei ole keskustelemaan naisen haluamalla tavalla ja piste. Naisen pitäisi tunnistaa tämä puute ja punnita että miten suuren arvon sille antaa eikä yrittää terapiassa kaivaa esiin sellaista mitä ei ole.
Tottakai kiltti mies osallistuu terapiaan ja tekee parhaansa puolison mieltämän ongelman korjaamiseksi, mutta on hänen puoleltaan semmoista sirkustemppujen opettelemista ulkoa että tietää miellyttää puolisoaan oikeissa kohdissa ja osaa nauraa oikealla hetkellä. Terapiasta huolimatta se tunne kuitenkin jää puuttumaan sieltä miehen pääkopasta vaikka terapiassa oppiikin ulkoiset temput ja korvat höröllään alkaa puolisoa opeteltuna kuuntelemaan ja osallisumaan myötäelämistä näytellen.Miksi miehet kuvittelevat, että naisille pitää lausua jotain filosofisia lauseita tai riimejä? Miten vaikeaa on muodostaa lause "nyt kyllä ottaa päähän, kun (tähän se asia, mikä ottaa päähän)" tai "voitaisiinko joskus (tähän se asia, mitä haluaisit tehdä)"? Sekin olisi monille naisille aika informatiivinen pläjäys, vaikka puhe loppuisi siihen paikkaan. Monista miehistä ei ole edes tähän.
Niinpä! Ei tarvitse olla taitava puhumaan, kunhan puhuu. Itselleni olisi edellisessä suhteessa riittänyt ihan, että "ärsyttää kun sinä teit asian x tavalla y", tai "ketuttaa kun aina meidän x-asian tekeminen menee näin". Tai mitä tahansa aika yksinkertaista peruspuhumista. Kunhan olisi sanonut edes jotain, että pääsisin edes etäisesti jyvälle siitä että mitä ajattelee. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen parisuhteessamme se, kenelle puhuminen on vaikeaa, mieheni puhuu kaikesta ongelmitta. Vittuuntuneena, vihaisena tai ahdistuneena olen heti puolustuskannalla ja lisäksi niin sen tunteen vallassa, etten vain pysty puhua.
Ymmärtääkseni erityisesti naiset usein haluavat puhua ja riidellä riidat loppuun kerralla. Jos ap miehesi on samanlainen kuin minä, siitä ei tule mitään. Kerran totesin miehelleni, että tunnen olevani kuin kuulustelussa. Olemme parisuhteessamme ratkaisseet tilanteen niin, että mieheni kärsivällisesti odottaa, kunnes kykenen puhumaan normaalisti. Esim. riidat selvitetään usein saman päivän iltana tai seuraavana päivänä.
Se on luultavasti perua lapsuudenkodista. Olen vasta aikuisena tajunnut, ettei meillä kotona koskaan puhuttu ääneen kipeistä tai vaikeista asioista, kuten äidin vakavasta sairaudesta tai vanhempien erosta tai minun masennuksesta.
Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 18-vuotiaasta asti ja minun on aina ollut tosi vaikea puhua oikeista asioista. Pyörittelen ajatuksia ja jauhan valmiita repliikkejä päässäni, mutta en saa sanottua. Me ei esimerkiksi koskaan olla keskusteltu seksistä, se on vaan jotain mitä silloin tällöin tapahtuu. Tai lapsista tai tulevaisuudesta kunnolla, suoraan. Ja ollaan naimisissa kuitenkin. Miehellä on varmaan vähän sama vaiva kuin minulla, vaikea lapsuus jonka ongelmia ei koskaan käsitelty. Taidetaan molemmat ajatella ja luottaa että ollaan samalla polulla sanomattakin, ei olla opittu muuta toimintamallia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ainakin vaikeista asioista-esim raha,seksi ei puhuta, koska mieheni osaa aina taitavasti kääntää asiat niin että loppujen lopuksi minussa on syy. Hän ei tee väärin-missään asiassa. Hän osaa hienosti sälyttää kaiken kaikesta minun vastuulleni. Siksi. En vaan jaksa. Kerään voimia eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oppinut sen että parasta vaan pitää turpansa kiinni
1) Naisen "keskustelu" tarkoittaa sitä päädytään yhdessä siihen että vika on miehessä2) Sanottuja juttuja kaivellaan myöhemmin esille aina vaan uudestaan ja uudestaan3) Tartututaan epäolleellisiin asioihin, väännetään niille uusia merkityksiä4) Keskusteluun tuodaan mukaan asioita, jotka ei siihen kuulu ja revitään auki vanhoja haavoja
En ole koskaan kokenut että asioista puhumisella olisi saavutettu mitään hyvää.
t.miesNäin minunkin ex-mieheni aina sanoi. Hänen mielestään oli turhaa jauhaa vanhoja juttuja, vaikka minusta pointti nimenomaan oli, että se edellinen ongelma ei ole vielä ratkennut, jos se tulee esiin yhä uudestaan.
Esimerkki.
Mies lupaa tulla illalla kotiin klo 7. Mies tuleekin kotiin klo 12, koska Pekan kanssa sitten mentiinkin vielä saunomaan. Asiasta puhutaan, mies sanoo ymmärtävänsä, että pitää ilmoittaa illan venymisestä tai sitten pitää sovitusta asiasta kiinni. Okei.
Kaksi viikkoa kuluu ja sama juttu käy, mutta tällä kertaa saunakaveri onkin Matti. Miehen mielestä sitä Pekan kanssa venynyttä iltaa ei tarvitse enää mainita, koska se asia on jo käsitelty. Minun mielestäni nimenomaan se pitää mainita, koska silloin annettu lupaus ei pitänytkään, vaan sama ongelma on edelleen olemassa. Se, että Pekka ei ole Matti, ei tarkoita sitä, että asiat eivät millään tavalla liity toisiinsa. Totttakai Pekankin tapaus pitää käsitellä uudestaan, koska sen tapauksen ratkaisu ei enää pädekään.Ainut ongelma oli se ettet hyväksynyt miestä sellaisena kuin hän oli. Oli joku syy miksi mies toimi kuin toimi. Vaikka kuinka selitit niin mies toimi kuten toimi. Et tehnyt johtopäätöstä että ahaa näin mies toimii vaan yritit kaivaa hänestä muutosta mihin mies käsittääkseni ei sitten kuitenkaan kyennyt.
Mies oli oikeassa koska ei muuttunut ja tuli ero tämän takia. Koska ihmisestä pitää ajatella hyvää niin uskon että mies olisi halunnut muuttua, mutta ei siihen kyennyt ja sai sinulta potkun persauksiin.
Eli tarkoitatko että minun olisi pitänyt vain hyväksyä kaikki, mitä hän teki, koska hän nyt vain oli sellainen? Miksi minun olisi pitänyt katsella käytöstä, jonka hän itsekin tiesi ongelmaksi? Miksi hän lupaa muutoksen asiaan, jos ei ole mitään aikomustakaan muuttua?
Olen lähes nelikymppinen nainen ja en osaa/voi puhua. Silloin kun olen yrittänyt joskus vuonna 2013 niin mies huusi, että hän kun ei kuuntele tuollaista paskaa!
Tein erittäin huonoja lähtöyrityksiä, ja se on tullut todella kalliiksi. Mies sai aina manipuloitua lapsen puolelleen vaikka kaikki instanssit suosittelivat minua lähtemään, jo lapsen edun takia. Lapsi oireili jo päiväkodissa pahasti. Kaikista on kirjalliset lausunnot mutta mies jyräsi aina. Nyt olen työkyvytön toistuvan masennuksen ja lamaannuksen takia.
En enää edes halua yrittää puhua. Odotan vain, että nyt 8 -vuotias lapsi aikuistuu ja sitten lähden.
Narsistin kanssa ei voi puhua.
Vierailija kirjoitti:
Olen parisuhteessamme se, kenelle puhuminen on vaikeaa, mieheni puhuu kaikesta ongelmitta. Vittuuntuneena, vihaisena tai ahdistuneena olen heti puolustuskannalla ja lisäksi niin sen tunteen vallassa, etten vain pysty puhua.
Ymmärtääkseni erityisesti naiset usein haluavat puhua ja riidellä riidat loppuun kerralla. Jos ap miehesi on samanlainen kuin minä, siitä ei tule mitään. Kerran totesin miehelleni, että tunnen olevani kuin kuulustelussa. Olemme parisuhteessamme ratkaisseet tilanteen niin, että mieheni kärsivällisesti odottaa, kunnes kykenen puhumaan normaalisti. Esim. riidat selvitetään usein saman päivän iltana tai seuraavana päivänä.
Ei se mitään haittaa jos ei heti pysty puhumaan. Minulle sopii jos puhuu vaikka päivän päästä kun on rauhoittunut. Mutta kun se päivän päästä ei koskaan tullut. Kun mies rauhoittui, niin hän oli kuin mitään riitaa ei ikinä olisi ollutkaan. Saatettiin ensin sopia, että puhutaan sitten huomenna, mutta mies ei seuraavana päivänäkään suostunut puhumaan. Sanoi vaan silloin että haluaa unohtaa jo koko jutun. Eli ne kaikki riidat jäi selvittämättä. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Se on luultavasti perua lapsuudenkodista. Olen vasta aikuisena tajunnut, ettei meillä kotona koskaan puhuttu ääneen kipeistä tai vaikeista asioista, kuten äidin vakavasta sairaudesta tai vanhempien erosta tai minun masennuksesta.
Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 18-vuotiaasta asti ja minun on aina ollut tosi vaikea puhua oikeista asioista. Pyörittelen ajatuksia ja jauhan valmiita repliikkejä päässäni, mutta en saa sanottua. Me ei esimerkiksi koskaan olla keskusteltu seksistä, se on vaan jotain mitä silloin tällöin tapahtuu. Tai lapsista tai tulevaisuudesta kunnolla, suoraan. Ja ollaan naimisissa kuitenkin. Miehellä on varmaan vähän sama vaiva kuin minulla, vaikea lapsuus jonka ongelmia ei koskaan käsitelty. Taidetaan molemmat ajatella ja luottaa että ollaan samalla polulla sanomattakin, ei olla opittu muuta toimintamallia.
Mutta entä jos toinen teistä haluaisi jotain muutosta teidän seksiin? Esimerkiksi olisi harmissaan että sitä on liian vähän ja haluaisi paljon useammin? Tai haluaisi erilaista seksiä? Tai ei esim saisi tyydytystä teidän seksistä ja haluaisi jonkun jutun ihan toisella lailla, jotta voisi nauttia siitä? Miten se muutoshalu sitten kommunikoidaan jos ei puhumalla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun parisuhteessa on tuo ongelma, mutta olemme hakeneet siihen apua pariterapiasta. Nyt yksi käynti takana ja terapeutti ymmärsi heti mistä on kyse ja kertoi että se on hyvin yleinen ongelma parisuhteissa, mutta että siihen on hyvinkin ratkaisu olemassa. Meidän suhteessamme minä olen se joka haluaisi puhua heti epäkohdat selviksi, mutta mieheni menee lukkoon. Syntyy efekti, jossa minä alan "jahtaamaan" miestä puhumisentarpeellani, yhä painostavammin mitä enemmän hän tilanteessa vetäytyy. Todella uuvuttavaa. Monesti nämä tilanteet johtaneet siihen että pidämme pari päivää eroa (siis fyysisesti, emme eroa siis suhteesta) miehen toimesta, kun ahdistuu niin paljon ja kokee minut ahdistavana ja syyttelevänä. Hän siis kokee tavan jolla yritän puhua häntä uhkaavana ja syyttävänä, joten ajautuu heti puolustuskannalle. Ja näin, vaikka lähestyisin todella neutraalisti ilman syyttelyä tai vittumaista äänensävyä tms. On ilmeisesti jostain jo kauan sitten opittu tapa hänellä reagoida näin.
Emme päässeet ensimmäisenä pariterapiakäyntinämme vielä syvällisesti pohtimaan keinoja tuohon tilanteeseen, mutta tuo dynamiikka hahmottui. Ensi kerralla pyrimme löytämään tilanteeseen ratkaisun, jossa minä en kokisi jääväni yksin ja jossa mieheni ei kokisi tulevansa syytetyksi/uhatuksi.
Luulen että usein tämä on juuri näin päin, että naisella on tarve puhua ja käsitellä asiat, mutta mies vetäytyy. Kannattaa yrittää ymmärtää miestä, vaikka onkin pidemmän päälle todella turhauttavaa että puhumisen täytyy olla niin vaikeaa. Ymmärrys on kuitenkin ensimmäinen askel kohti toimivampaa kommunikaatiota.
Kaikista miehistä ei ole puhumaan ja tämä pitää huomioida heti seurusteluvaiheessa että millaisen puolison haluaa. Kaikista miehistä ei ole vaan puhumaan eikä heitä pitäisi piinata millään terapioilla. Kysymys puhumisessa ja tunteiden ilmaisussa ei ole mistään halusta vaan kyvyttömyydestä.
Siinä tapauksessa mielestäni miehen täytyy myös ottaa asia huomioon ennen kuin edes miettii seurustelua. Ei ole reilua toista kohtaan myöskään että toinen ei kykene puhumaan, mutta olettaa silti että joku hänen kanssaan voi seurustella. En usko että vakavasta parisuhteesta "selviää" niin että mistään ei voida keskustella.
Tässä tapauksessa miestäni ei "piinata" terapioilla, niinkuin ilmaisit, vaan hän on mukana omasta halustaan, sillä tiedämme molemmat että ko. ongelma on suhteessamme hankalin ja täysin mahdollista selvittää.
Ei mies tunnista itsessään tätä puutetta jos sen puutteen omaa. Hän ei myöskään täten voi ottaa mitään huomioon seurustelun alku eikä loppuvaiheessa eikä missään muussakaan vaiheessa. Kaikista miehistä vaan ei ole keskustelemaan naisen haluamalla tavalla ja piste. Naisen pitäisi tunnistaa tämä puute ja punnita että miten suuren arvon sille antaa eikä yrittää terapiassa kaivaa esiin sellaista mitä ei ole.
Tottakai kiltti mies osallistuu terapiaan ja tekee parhaansa puolison mieltämän ongelman korjaamiseksi, mutta on hänen puoleltaan semmoista sirkustemppujen opettelemista ulkoa että tietää miellyttää puolisoaan oikeissa kohdissa ja osaa nauraa oikealla hetkellä. Terapiasta huolimatta se tunne kuitenkin jää puuttumaan sieltä miehen pääkopasta vaikka terapiassa oppiikin ulkoiset temput ja korvat höröllään alkaa puolisoa opeteltuna kuuntelemaan ja osallisumaan myötäelämistä näytellen.
Täysin kaikkeen kommunikoontiin kykenemättömöt puolisot, jotka seurusteluaikana huijasivat esittämällä kommunikoontitaitoja, on toki jo pistrtty ulkoruokintaan. Avioero. Kun ei tosiaan ollenkaan kykene minkäänlaiseen vastavuoroiseen viestintään, niin tällaisesta robotista/pystyyn kuolleesta muumiosta ei voi kun erota.
Mitäs sitten jos toinen on ominut kaiken vallan ruoka-asioissa, eikä päästä muita tekemään ja päättämään ruuasta? Aika usein nainen on vallannut kaiken vallan kotiin liittyvissä asioissa.