Lue keskustelun säännöt.
Kysymys teille, jotka ette puhu vaikeista asioista / ongelmista / riidoista parisuhteessa. Miksi ette puhu?
15.05.2017 |
Jokainen haluaisi varmaan sanoa, että on itse se fiksu riitelijä, joka aina haluaa selvittää riidat ainakin jälkikäteen keskustelemalla. Ja joka haluaa puhua ongelmista (jos niitä on) ja etsiä niihin yhdessä ratkaisuja. Ja joka tietysti osaa puhua myös vaikeista asioista. Mutta kuitenkin kaikki tietää, että moni parisuhteista ja avioliitoista on sellaisia, että vähintään toinen ei osaa tai halua tai uskalla puhua noista vaikeista asioista. Että keskustelut menee niin, että toinen vaatii että ongelmasta puhutaan ja toinen vaikenee. Tai pakenee toiseen huoneeseen. Tai suuttuu, mutta ei keskustele siitä itse asiasta (ongelmasta, riidan aiheesta). Tai jos vaikka sänkyhommat on epätyydyttäviä toisen mielestä, ja tämä ottaa puheeksi että miten ratkotaan sitä, niin toinen vaikenee ja välttelee aihetta, kääntää selkänsä eikä sano mitään.
Kysymys nyt siis sinulle, joka tunnistit itsesi tuosta. Sinulle, joka olet huomannut itsessäsi, että sinun on vaikea puhua niistä vaikeista asioita. Tai että välttelet hiljaisuuteen vetäytymiseen asti vaikeista asioista ja ongelmista puhumista parisuhteessasi. Kerro miksi niin teet. Pelkäätkö jotain? Etkö löydä sanoja kun ahdistaa tai suututtaa? Vai mistä on kysymys. Olen useammassa suhteessani törmännyt siihen, että toinen ei vaan puhu. Tai puhuu kyllä kaikesta muusta paljonkin, mutta sitten kun olisi se vaikea asia selvitettävänä, niin vaikenee täysin. Haluaisin ymmärtää mistä on kysymys.
Kommentit (97)
Vierailija kirjoitti:
En löydä sanoja ja toisaalta tuntuu, että suurentelen asiaa päässäni. Ymmärrän tehneeni väärin, kun olen suuttunut jostain pienestä ja pahennan sitä puhumattomuudella. Hiljaisuus alkaa painamaan ja ahdistamaan. Tiedän, että pitäisi sanoa jotain mutta mitään ei tule ulos.
Lopulta onneksi saan avattua asiaa ja puhumme riidan läpi. Koskaan ei olla menty riidoissa nukkumaan.
Eli siis tiedät tehneesi väärin tai hölmösti ja mielesi tekisi pyytää anteeksi tms, mutta et vain osaa?
Et siis ole puhumaton asioissa, joissa olet itse syytön tai joissa ei ole kyse sinun viasta tai heikkoudesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asiasta ei kannata puhua, keskustella, jankata tai riidellä jos edellytyksiä muutokselle tai edes järkevälle keskustelulle ei ole. Jos aihe menee aina riitelyksi, ei kannata jankata.
Mutta mielestäsi siis ei kannata edes kerran sanoa ääneen puolisolle, mitä ajattelee asiasta? Eikö hänellä olisi edes kerran oikeus kuulla sinulta mitä sinä ajattelet? Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiasta ei kannata puhua, keskustella, jankata tai riidellä jos edellytyksiä muutokselle tai edes järkevälle keskustelulle ei ole. Jos aihe menee aina riitelyksi, ei kannata jankata.
Mutta mielestäsi siis ei kannata edes kerran sanoa ääneen puolisolle, mitä ajattelee asiasta? Eikö hänellä olisi edes kerran oikeus kuulla sinulta mitä sinä ajattelet? Ap.
Usein puhuminen lopuu siihen että vastapuoli ei kuitenkaan kuulu mitä sanon, en tule kuulluksi, asioista puhuminen tuntuu turhalta.
Hyvän parisuhteen edellytys on ettei kuuntele, ymmärrä eikä välitä.
Eksän kanssa ei puhuttu.
Koska jos yritinkin nostaa asioita esille, niin hän hautautui hyvin nopeasti poteroonsa. Lopputulema oli, että syytän tai painostan häntä, hän on niin huono - tai oikein neuvottelutuulella hän saattoi kertoa miten minä voisin muuttua tai tehdä että asia ratkeaisi.
Ei sinällään huono ehdotus, mutta yleensä olin siihen mennessä jo yrittänyt kaikki keinoni ja viimeinen oljenkorsi oli pyytää eksää tulemaan edes vähän vastaan asioissa. Joten mitäpä suotta puhumaan, kun lopputulema oli joko pahoittaa mielensä tai tehdä itse se, mihin kykenee.
Tai sitten ihan tavallinen keskustelu saatettiin vääntää riidaksi, jossa kaiveltiin kaikki nakkisotien aikaiset tapahtumat pöydälle, miten olin kymmenen vuotta aiemmin sanonut jotain jota nyt voitiin käyttää aseena tässä keskustelussa.
En tiedä, mitä olisin voinut vielä tehdä että olisimme voineet keskustella. Tai ehkä joo, perheneuvola. Mutta sinne päästyämme tilanne oli jo niin arka ja mätäpaise valmiina puhkeamaan, että ero oli jo välttämätön siirto suhteessamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
26 jatkaa...
Siis se olin lopulta minä, joka lopetti puhumisen ja pakeni hiljaisuuteen.
Olin se, joka sanoi, että mitä minun pitäisi sanoa.
Kaverini ei puhu vaikeista asioista, kenenkään kanssa. Hän selittää asian niin, että se on hänen luonteensa ja siksi ok asia. Aina, kun on joku hankala asia niin hän vain lähtee tilanteesta pois, koska hänen pitää tuolloin saada olla yksin ja asiaa ei enää pidä ottaa esille. Miestään kuulemma tämä hänen luonteenpiirteensä ärsyttää ja kaveri on tästä loukkaantunut. Lapsensa on samanlainen (meillä on saman ikäiset muksut) ja kavereiden pitää tätä kuulemma sietää, koska hän nyt vain on tällainen. Kommentoin siksi, että kaikilla ei taida olla oikein syytä esittää tähän käytökseen. Jos on syy niin se taitaa usein olla se, että ei nähdä puhumisesta olevan mitään hyötyä. Mun isä valitti, kun olin teini, että en puhu hänelle. En puhunutkaan, koska aina kun hän halusi puhua, juttu eteni niin, että hetken puhuttuaan hän alkoi huutaa ja minun ei oikeastaan kuulunutkaan enää puhua vaan kuunnella vain sitä huutoa. Äidilleni kyllä juttelin ja kavereille. Äidin kanssa saattoi riidelläkin niin, että juttu eteni ja molemmat saivat sanottua kantansa ja perustelunsa sille. Anoppi on ehkä myös sitä mieltä, että en aina puhu. Tämä johtuu siitä, että anoppi alkaa toisinaan tivata minusta vähän outoja juttuja. Olen hetken hämilläni enkä saa sanaa suustani hämmennystilasta johtuen. Sitten tajuan, että anoppihan riitelee (minusta edelleen varsin mystisestä asiasta) ja en osaa sanoa siihen mitään, koska riita on huvittava ja multa menisi pokka jos siihen osallistuisin. Miehen kanssa kyllä keskustellaan tavallisesti ja kovemmilla äänenpainoilla toisinaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole parisuhteessa, mutta vastaan sen pohjalta, mitä koin parikymppisenä ollessani parisuhteessa.
En mielelläni puhunut vaikeista asioista, koska vaistosin, että niistä puhuminen möyhentää tietoisuuteni syvempien tasojen sisältöä sekä nostaa sieltä esiin vaikeuksien "juurisyitä", joita en ollut valmis käsittelemään edes itsekseni, saati toisen ihmisen kanssa (olkoonkin, että koin hänet silloin läheiseksi ihmiseksi).
Olen vilpitön sekä näen itseni ja muut persoonat "holistisina" olentoina, joten pintapuolinen ja syvemmistä asioista irrallaan pysyttelevä aiheiden käsittely keskustelemalla ei tuntunut oikealta eikä olisi ollut minulle luontevaa. Olisin kokenut, että jotain tärkeää jää käsittelemättä (mikä olisikin pitänyt paikkansa), joten tilanne olisi ollut keskustelun jälkeen minulle ahdistavampi kuin ennen keskustelua.
Lisäksi, "tyylipuhtaana" introverttina käsittelen tärkeät ja vaikeat asiat luontaisesti aina sisäisesti, ja vasta sen jälkeen olen valmis keskustelemaan niistä läheisen toisen kanssa (ja silloinkin säännöstellen). Ts. en prosessoi vaikeuksia sosiaalisesti, vaan sisäisesti. Tätä ei voi muuttaa, vaan ominaisuus on ohjelmoitu osaan ihmisistä geneettisesti.
Joku kirjoitti edellä ajattelevansa, että keskustelua haluava osapuoli haluaa keskustella vain sillä motiivilla, että toinen muuttaa näkemyksensä ristiriitatilanteessa. Uskon, että ainakin joidenkuiden kohdalla tämä pitää paikkansa. Tunnen ihmisiä, joiden kanssa keskusteleminen näkemyseroista ja konfliktoivista tarpeista on käytännössä sitä, että he käyvät päälle kuin yleinen syyttäjä ja esim. asettavat irrallisia faktoja ja toisen käyttämien ilmaisujen korostettuja merkityksiä loogiseen järjestykseen oman tavoitteensa edistämiseksi niin kauan kunnes toinen murtuu. Jos "keskustelut" ovat tämän sorttisia, on jopa viisaampaa vaieta.
Edellä mainittuun liittyen, tietyistä psykologiatieteen luokitteluista on ollut minulle apua. Esim. olen ymmärtänyt olevani enemmän alistuvaa persoonallisuustyyppiä näiden "yleisten syyttäjien" ollessa enemmän dominoivaa tyyppiä (kummassakin tyypissä on omat hyvät ja huonot puolensa). Luokittelut ovat aina karkeita, mutta ne ovat suuntaa antavia välineitä, joiden avulla pystyy jäsentämään sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Sellaiset jotka haluaa hallita tilannetta haluavat keskustella ja päästä itseä miellyttävään ratkaisuun. Sitten kun joku sanoo tämmöiselle ettei halua asiaan muutosta niin tämmöinen ei millään käy vaan saa syytöksen ettei kykene keskustelemaan.
Ihmisillä on erilaisia mielipiteitä ja tapoja ja sen verran pitäisi kunnioittaa toisen oikeuksia että soisi tämän toiselle.
Todella kivaa.
Esim. kun nainen sanoo, että haluaa sellaista seksiä, että saa orkun, niin mies väistää - mies saa joka kerta ja ei ole siis hänen ongelma?
Naista lakkasi huvittamasta olla patjana.
Seksistä on muutenkin älyttömän vaikea puhua. Nuorempana etenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asia on vähän niin ja näin.
Jos on jotain erimielisyyttä ja tämä asioiden tila noteerataan niin se jo itsessään on eräänlainen ratkaisu että tiedetään että ollaan asiasta eri mieltä.
Jos joku vaatii että tämmöisestä asiasta pitää keskustella niin taka-ajatus helposti tämmöiseen "rakentavaan palaveeraamiseen" on se että halutaan että toinen esim. muuttaa mielipidettään. Omaa mileipidettäänhän voisi muuttaa ilman rakentavaa keskusteluakin.
Kun vastapuoli ymmärtää että tavoite on että hän muuttaisi asennettaan ja mileipidettään mutta ei halua tätä tehdä niin miksi hän ei vaikenisi.
Mutta entä se aloitukseni seksiesimerkki vaikkapa? Sinun tekstisi mukaan tilanne menisi näin: Toinen haluaisi joka toinen päivä, toinen kerran kuussa. Ja useammin haluava yrittää puhua asiasta. Kysellä mitä hänen pitäisi tehdä toisin, jotta seksiä olisi enemmän jne. Kerran kuussa haluava vaikenee, koska hänen mielestään se useammin haluava yrittää vain muuttaa häntä ja hänen mielipidettään. Kerran kuussa haluavan mielestä asiasta ei siis kannata puhua. Aika kurja tilanne.
Useammin haluava voi toistaa tätä mielihaluaan että partnerilla pysyy mielessä tämä ongelma. Keskustelun vaatiminen asiasta taas on turhaa koska siitä pitää lähteä että ollaan kykeneviä järkevään ajatteluun ja voi asiaa työstää ilman alituista asiasta puhumistakin. Eihän ongelma puhumalla ratkea, korkeintaan voi tulla luvatuksi asioita joita ei kykene täyttämään, ja taas uusi palaveeraamisen aihe kuinka toiseen ei voi luottaa.
Omien halujen julki tuominen ja keskusteluun pakottaminen on eri asia.
Mistä minä voisin tietää, että puolisoni hiljaa mielessään työstää asiaa, jos siitä ei puhuta? Jos hän ei sano, että työstää asiaa hiljaa mielessään? Minähän luulen, että häntä ei vain kiinnosta, jos hän vaikenee täysin. Eroonhan sellainen johtaa. Ap.
Mistä tiedät? Siitä tietysti että työstät asiaa itse mielessäsi, vai etkö sitten työstä mielessäsi näitä ongelmia? Kun työstät itse niin tästä saat idean että myös toinen osapuoli tekee samaa. Vai pidätkö toista osapuolta tyhmempänä kuin itseäsi?
Eihän asiasta puhuminen ole mikään oleellinen asia vaan että tapahtuisi molempia tyydyttävää muutosta.
Mä olin ennen tuollainen, ja nyt kun mietin niin herraisä minkä ihmeen takia, koska nopeammin olisin päässyt eroon huonosta suhteesta jos olisin nostanut kissen pöydälle.
Pelkäsin keskustelua siksi, että traumatisoiduin niin pahasti 17-vuotiaana seurusteltuani hetken todella paljon vanhemman miehen kanssa, joka alkoi värkätä eroa heti kun joku epäkohta HÄNEN käytöksessään otettiin esiin. Herra kritisoimaton oli että jollei kelpaa, tuossa on ovi. Totta kai lapsellisena nuorena totuttauduin tilanteeseen, enkä tajunnut ettei tuo ollut tervettä.
Kun myöhemmin toivuin ja tajusin ongelmani, niin eipä ollutkaan helppoa muuttaa äkkiseltään puhumattoman parisuhteen dynamiikkaa. Ensinnäkin mies alkoi raivota aiheen vierestä, veti hirvittävät kierrokset ja syytellä takaisin. En saanut lausettanikaan loppuun ennen kuin joku lapsellisuus iski väliin. Lopulta kyllästyin ja tajusin lähteä. Eksälleen mies oli kirjoittelut pitkät pätkät, mutta mulle tyyppi ei vaivautunut selittelemään käytöstään kertaakaan saati pyytämään anteeksi, että ilmeisestipä olin ihminen joka ei ansainnut mitään kohtelua osakseen, toisaalta toi maanrakoon haukkuminen oli jokapäiväistä. En oo toipunut siitä vieläkään.
Nykyisessä suhteessa puhumme paljon enemmän kuin olen kenenkään muun kanssa aiemmin puhunut. En halua loukata miestä tahallani ja haluan säilyttää hyvät välit, joten mielummin puhun hänen kanssaan asiat halki. Kaikkein ikävintä oli muuan eks, joka ei suostunut puhumaan asioista mutta osoitti julkisella paikalla käytöksellään miten ei arvosta minua. Silti hän ihmetteli huuli pyöreänä miksi halusin mielummin erota, koska hänellä siihen ei ollut tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asia on vähän niin ja näin.
Jos on jotain erimielisyyttä ja tämä asioiden tila noteerataan niin se jo itsessään on eräänlainen ratkaisu että tiedetään että ollaan asiasta eri mieltä.
Jos joku vaatii että tämmöisestä asiasta pitää keskustella niin taka-ajatus helposti tämmöiseen "rakentavaan palaveeraamiseen" on se että halutaan että toinen esim. muuttaa mielipidettään. Omaa mileipidettäänhän voisi muuttaa ilman rakentavaa keskusteluakin.
Kun vastapuoli ymmärtää että tavoite on että hän muuttaisi asennettaan ja mileipidettään mutta ei halua tätä tehdä niin miksi hän ei vaikenisi.
Mutta jos ei edes tiedä, mikä se toisen mielipide on tai perusteluja siihen, voi olla vaikea tietää, mihin suuntaan sitä mielipidettä pitäisi muuttaa, että se olisi edes lähempänä kumppanin mielipidettä.
Mistä minä voin tietää, millä tavalla minun pitäisi muuttaa toimintaani, jos minulle ei suostuta kertomaan, mitä teen väärin, ja mikä olisi kumppanin mielestä parempi toimintamalli?
Lisäksi, jos toinen kertoo sen oman näkökulmansa, on helpompi ymmärtää häntä, ja ehkä hyväksyä tilanne sellaisena kuin se on.
Keskustelemalla voidaan löytää sellainen ratkaisu ongelmaan, mitä kumpikaan yksin ei olisi tullut ajatelleeksikaan.
Sana kirjoitti:
En ole parisuhteessa, mutta vastaan sen pohjalta, mitä koin parikymppisenä ollessani parisuhteessa.
En mielelläni puhunut vaikeista asioista, koska vaistosin, että niistä puhuminen möyhentää tietoisuuteni syvempien tasojen sisältöä sekä nostaa sieltä esiin vaikeuksien "juurisyitä", joita en ollut valmis käsittelemään edes itsekseni, saati toisen ihmisen kanssa (olkoonkin, että koin hänet silloin läheiseksi ihmiseksi).
Olen vilpitön sekä näen itseni ja muut persoonat "holistisina" olentoina, joten pintapuolinen ja syvemmistä asioista irrallaan pysyttelevä aiheiden käsittely keskustelemalla ei tuntunut oikealta eikä olisi ollut minulle luontevaa. Olisin kokenut, että jotain tärkeää jää käsittelemättä (mikä olisikin pitänyt paikkansa), joten tilanne olisi ollut keskustelun jälkeen minulle ahdistavampi kuin ennen keskustelua.
Lisäksi, "tyylipuhtaana" introverttina käsittelen tärkeät ja vaikeat asiat luontaisesti aina sisäisesti, ja vasta sen jälkeen olen valmis keskustelemaan niistä läheisen toisen kanssa (ja silloinkin säännöstellen). Ts. en prosessoi vaikeuksia sosiaalisesti, vaan sisäisesti. Tätä ei voi muuttaa, vaan ominaisuus on ohjelmoitu osaan ihmisistä geneettisesti.
Joku kirjoitti edellä ajattelevansa, että keskustelua haluava osapuoli haluaa keskustella vain sillä motiivilla, että toinen muuttaa näkemyksensä ristiriitatilanteessa. Uskon, että ainakin joidenkuiden kohdalla tämä pitää paikkansa. Tunnen ihmisiä, joiden kanssa keskusteleminen näkemyseroista ja konfliktoivista tarpeista on käytännössä sitä, että he käyvät päälle kuin yleinen syyttäjä ja esim. asettavat irrallisia faktoja ja toisen käyttämien ilmaisujen korostettuja merkityksiä loogiseen järjestykseen oman tavoitteensa edistämiseksi niin kauan kunnes toinen murtuu. Jos "keskustelut" ovat tämän sorttisia, on jopa viisaampaa vaieta.
Edellä mainittuun liittyen, tietyistä psykologiatieteen luokitteluista on ollut minulle apua. Esim. olen ymmärtänyt olevani enemmän alistuvaa persoonallisuustyyppiä näiden "yleisten syyttäjien" ollessa enemmän dominoivaa tyyppiä (kummassakin tyypissä on omat hyvät ja huonot puolensa). Luokittelut ovat aina karkeita, mutta ne ovat suuntaa antavia välineitä, joiden avulla pystyy jäsentämään sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmia.
Mulla vähän sama.
En kyllä koe olevani alistuvaa tyyppiä, mutta väistän riitatilanteita niin, että kaivaudun kuoreeni ja annan asioiden vain olla. Joskus "taivun" toisen tahtoon, jottei tarvitsisi riidellä. Riidat ovat niin kuluttavia. Joskus on vain helpompaa olla hiljaa ja antaa asioiden mennä omalla painollaan eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieheni taivostuu aikalailla helposti, jos puheena oleva asia alkaa ärsyttää. Lisäksi hän ei kykene kunnolliseen vuoropuheluun, jossa on lyhyet lauseet, joihin toinen vastaa. Hän pitää valtavan pitkiä paasauspuheenvuoroja, lähinnä kuin jotain luentoja.
Minä sitten en halua keskustella oikein mistään hankalista asioista, kun en jaksa tulla jyrätyksi valtavalla paasauksella tai räyhäyksellä. Se menee oikeasti aivan tolkuttomaksi. Mieheni valittaa, kun emme puhu tärkeistä asioista.
Tietenkin olen sanonut syyn. Olen sanonut, että haluan lyhyemmät puheenvuorot ja että hän ei ota sitä kiukkutunnettaan niin valtavasti esiin. Ei hän vaan ilmeisesti pysty.
Ollaan käyty puhutaan ja kuunnellaan -kurssi ja avioliittoleireillä. Tässä 15 vuoden aikana on hänessä tapahtunut ehkä ihan lievää kehitystä suotuisaan suuntaan.
Tunnista tästä itseni. Sorru usein paasaamiseen ja monologien pitämiseen ikään kuin pitäisin luentoa. Itselläni se on kai jokinlainen "tiedostamaton" tapa vältellä omia hankalia tunteita, joita keskustelut (riidat) vaimoni kanssa nostavat pintaan. Itseni kohdalla kyse on myös jotenkin miehisyydestä ja pätemisestä. Riidoissa koin usein joutuvani ikään kuin altavastaajan rooliin, ja kai sillä paasaamisella koitan jotenkin muokata vaimoni mielipidettä minusta.
Vaikealta tuntuva asia, johon mielestäni vaikuttaa mm. miehisyys, lapsuuden kokemukset, riittämättömyyden tunteet, häpeä ja ego. Haluaisin päästä itsekin tästä eteen päin ja jos jollakin oli vaikka suositella jotakin kirjaa, niin olisin kiitollinen. Iso apu on ollut Alon Gratchin kirjasta Jos miehet puhuisivat. Suosittelen!
Mies
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiasta ei kannata puhua, keskustella, jankata tai riidellä jos edellytyksiä muutokselle tai edes järkevälle keskustelulle ei ole. Jos aihe menee aina riitelyksi, ei kannata jankata.
Mutta mielestäsi siis ei kannata edes kerran sanoa ääneen puolisolle, mitä ajattelee asiasta? Eikö hänellä olisi edes kerran oikeus kuulla sinulta mitä sinä ajattelet? Ap.
Usein puhuminen lopuu siihen että vastapuoli ei kuitenkaan kuulu mitä sanon, en tule kuulluksi, asioista puhuminen tuntuu turhalta.
Olen suht tuoreessa suhteessa, jossa mies ilmeisesti ajattelee noin. Hän ei puhu vaikeista asioista vaan vetäytyy hiljaisuuteen. Ei puhu siis edes sitä ensimmäistä kertaa, joten en yhtään tiedä mitä hän tietyistä asioista ajattelee. Joskus olen vaatimalla ja pakottamalla puhumaan saanut hänestä jotain sitten irti, mutta sitten se puhe tulee hänestä kamalan raivon ja huutamisen siivittämänä purkauksena. Purkauksena jossa huudetaan, että "sinä et kuuntele etkä ymmärrä". Ja minä olen ihan huuli pyöreänä, että mistä tuo raivo, ja miksi et heti sanonut että ajattelet noin, ja miten niin en muka kuuntele enkä ymmärrä. En ole kertaakaan suhteemme aikana puhunut hänen päälle omiani tai suuttunut hänen ajatuksistaan tms. Joka kerta kun hän on kertonut ajatuksensa, olen ollut että "ok, hyvä että kerroit" tai että "ok, ymmärrän". En käsitä, miten voisin toimia osoittaakseni että kuuntelen ja ymmärrän, koska mielestäni aina hiljaa rauhassa kuuntelen ja sitten kerron ääneen ymmärtäväni enkä väitä vastaan. Oletan, että tuo hänen oletus, että en muka kuuntele tai ymmärrä tulee jostain hänen aiemmasta suhteesta tai lapsuudestaan tai jostain, joka ei liity minuun. Mutta en sitäkään tiedä, kun ei puhu. Ei suostu puhumaan siitä, että miksi kokee etten kuuntele tai ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska jatkuva keskustelu ei tuossa vaiheessa muuta mitään. Yleensä se keskustelija vain haluaa saada toisen olemaan kanssaan samaa mieltä - vaikka inttämällä. Kun ensin on puhuttu asiasta ja vaikka riidelty ja saatu aikaan konsensus, niin sitten keskustelija haluaakin tietää, että miksi ihmeessä olet tuota mieltä, miksi et ole kanssani samaa mieltä.
On puhuttu vaikka siitä, että toinen haluaa perheen ryhtyvän vegaaniperheeksi. Toinen ei halua. Asiasta voidaan puhua vaikka ikuisuus, mutta jos toinen vetoaa koko ajan sikapossujen kärsimyksiin ja toinen siihen, että liha maistuu hyvältä, niin miten pitkään siitä pitää puhua? Siihenkö asti, että se lihansyöjä on lannistettu ja suostuu.
Ymmärrän, että ikuisuuden asiasta jankkaaminen on raskasta. Mutta en todellakaan tarkoittanut sellaista tilannetta, jossa asiasta on jo puhuttu monta kertaa. Tarkoitin aloituksessani tilanteita, joissa toinen ei puhu asiasta. Ei sitä ensimmäistäkään kertaa. Ap.
Entä jos hän ei näe mitään syytä puhua siitä? Koska tietää, että toinen ottaa asian esille vain loukatakseen ja jotta säilyttää edes viimeiset itsekunnioituksen rippeet, on parempi kääntää selkänsä ja antaa asian olla.
Miksi sitten olet siinä parisuhteessa? Jos jokainen keskustelunavaus tähtää lähtökohtaisesti siihen, että toista loukataan, olet ehdottomasti väärän ihmisen kanssa.
Jos kumppani ei kykene puhumaan tunteistaan niin se ei ole mikään vika vaan ominaisuus. On menty kauppaan ja ostettu urheiluauto ja sitten myöhemmin alettu valittamaan että kun auto huonosti kulkee maastossa.
Sitten taas jos joku ennen avoin ihminen muuttuu puhumattomaksi niin voisi sinne peiliinkin vilkaista ja pohtia omaa syytä tilanteeseen.
ihminen kykenee epärehellisyyteen aika mallikkasti ja haluaa jonkun tekosyyn esim. halulleen erota että "kun se ei puhunut tunteistaan". Näkeehän sen tästä keskustelustakin että saa 100% ymmärryksen ja tuen kun ilmoittaa että erosi kun mies ei kyennyt puhumaan. Opettelsitte analysoimaan itseänne ja halujanne rehellisesti eikä aina määrittää syyllisyys sille vastapuolelle.
Olen oppinut sen että parasta vaan pitää turpansa kiinni
1) Naisen "keskustelu" tarkoittaa sitä päädytään yhdessä siihen että vika on miehessä
2) Sanottuja juttuja kaivellaan myöhemmin esille aina vaan uudestaan ja uudestaan
3) Tartututaan epäolleellisiin asioihin, väännetään niille uusia merkityksiä
4) Keskusteluun tuodaan mukaan asioita, jotka ei siihen kuulu ja revitään auki vanhoja haavoja
En ole koskaan kokenut että asioista puhumisella olisi saavutettu mitään hyvää.
t.mies
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiasta ei kannata puhua, keskustella, jankata tai riidellä jos edellytyksiä muutokselle tai edes järkevälle keskustelulle ei ole. Jos aihe menee aina riitelyksi, ei kannata jankata.
Mutta mielestäsi siis ei kannata edes kerran sanoa ääneen puolisolle, mitä ajattelee asiasta? Eikö hänellä olisi edes kerran oikeus kuulla sinulta mitä sinä ajattelet? Ap.
Usein puhuminen lopuu siihen että vastapuoli ei kuitenkaan kuulu mitä sanon, en tule kuulluksi, asioista puhuminen tuntuu turhalta.
Olen suht tuoreessa suhteessa, jossa mies ilmeisesti ajattelee noin. Hän ei puhu vaikeista asioista vaan vetäytyy hiljaisuuteen. Ei puhu siis edes sitä ensimmäistä kertaa, joten en yhtään tiedä mitä hän tietyistä asioista ajattelee. Joskus olen vaatimalla ja pakottamalla puhumaan saanut hänestä jotain sitten irti, mutta sitten se puhe tulee hänestä kamalan raivon ja huutamisen siivittämänä purkauksena. Purkauksena jossa huudetaan, että "sinä et kuuntele etkä ymmärrä". Ja minä olen ihan huuli pyöreänä, että mistä tuo raivo, ja miksi et heti sanonut että ajattelet noin, ja miten niin en muka kuuntele enkä ymmärrä. En ole kertaakaan suhteemme aikana puhunut hänen päälle omiani tai suuttunut hänen ajatuksistaan tms. Joka kerta kun hän on kertonut ajatuksensa, olen ollut että "ok, hyvä että kerroit" tai että "ok, ymmärrän". En käsitä, miten voisin toimia osoittaakseni että kuuntelen ja ymmärrän, koska mielestäni aina hiljaa rauhassa kuuntelen ja sitten kerron ääneen ymmärtäväni enkä väitä vastaan. Oletan, että tuo hänen oletus, että en muka kuuntele tai ymmärrä tulee jostain hänen aiemmasta suhteesta tai lapsuudestaan tai jostain, joka ei liity minuun. Mutta en sitäkään tiedä, kun ei puhu. Ei suostu puhumaan siitä, että miksi kokee etten kuuntele tai ymmärrä.
Ette selvästikkään tule toimeen keskenänne. Ei kannata syventää suhdetta.
Asiasta ei kannata puhua, keskustella, jankata tai riidellä jos edellytyksiä muutokselle tai edes järkevälle keskustelulle ei ole. Jos aihe menee aina riitelyksi, ei kannata jankata.