Kysymys teille, jotka ette puhu vaikeista asioista / ongelmista / riidoista parisuhteessa. Miksi ette puhu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska jatkuva keskustelu ei tuossa vaiheessa muuta mitään. Yleensä se keskustelija vain haluaa saada toisen olemaan kanssaan samaa mieltä - vaikka inttämällä. Kun ensin on puhuttu asiasta ja vaikka riidelty ja saatu aikaan konsensus, niin sitten keskustelija haluaakin tietää, että miksi ihmeessä olet tuota mieltä, miksi et ole kanssani samaa mieltä.

On puhuttu vaikka siitä, että toinen haluaa perheen ryhtyvän vegaaniperheeksi. Toinen ei halua. Asiasta voidaan puhua vaikka ikuisuus, mutta jos toinen vetoaa koko ajan sikapossujen kärsimyksiin ja toinen siihen, että liha maistuu hyvältä, niin miten pitkään siitä pitää puhua? Siihenkö asti, että se lihansyöjä on lannistettu ja suostuu.

Ymmärrän, että ikuisuuden asiasta jankkaaminen on raskasta. Mutta en todellakaan tarkoittanut sellaista tilannetta, jossa asiasta on jo puhuttu monta kertaa. Tarkoitin aloituksessani tilanteita, joissa toinen ei puhu asiasta. Ei sitä ensimmäistäkään kertaa. Ap.

Entä jos hän ei näe mitään syytä puhua siitä? Koska tietää, että toinen ottaa asian esille vain loukatakseen ja jotta säilyttää edes viimeiset itsekunnioituksen rippeet, on parempi kääntää selkänsä ja antaa asian olla.

Miksi sitten olet siinä parisuhteessa? Jos jokainen keskustelunavaus tähtää lähtökohtaisesti siihen, että toista loukataan, olet ehdottomasti väärän ihmisen kanssa.

Ei ole mitään takeita että yksin olisi kivempaa tai että vaihtamalla paranisi. Valinat on aikoinaan tehty, niihin on sitouduttu ja näillä mennään.

t.mies

Mies1111 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni taivostuu aikalailla helposti, jos puheena oleva asia alkaa ärsyttää. Lisäksi hän ei kykene kunnolliseen vuoropuheluun, jossa on lyhyet lauseet, joihin toinen vastaa. Hän pitää valtavan pitkiä paasauspuheenvuoroja, lähinnä kuin jotain luentoja.

Minä sitten en halua keskustella oikein mistään hankalista asioista, kun en jaksa tulla jyrätyksi valtavalla paasauksella tai räyhäyksellä. Se menee oikeasti aivan tolkuttomaksi. Mieheni valittaa, kun emme puhu tärkeistä asioista.

Tietenkin olen sanonut syyn. Olen sanonut, että haluan lyhyemmät puheenvuorot ja että hän ei ota sitä kiukkutunnettaan niin valtavasti esiin. Ei hän vaan ilmeisesti pysty.

Ollaan käyty puhutaan ja kuunnellaan -kurssi ja avioliittoleireillä. Tässä 15 vuoden aikana on hänessä tapahtunut ehkä ihan lievää kehitystä suotuisaan suuntaan.

Tunnista tästä itseni. Sorru usein paasaamiseen ja monologien pitämiseen ikään kuin pitäisin luentoa. Itselläni se on kai jokinlainen "tiedostamaton" tapa vältellä omia hankalia tunteita, joita keskustelut (riidat) vaimoni kanssa nostavat pintaan. Itseni kohdalla kyse on myös jotenkin miehisyydestä  ja pätemisestä. Riidoissa koin usein joutuvani ikään kuin altavastaajan rooliin, ja kai sillä paasaamisella koitan jotenkin muokata vaimoni mielipidettä minusta. 

Vaikealta tuntuva asia, johon mielestäni vaikuttaa mm. miehisyys, lapsuuden kokemukset, riittämättömyyden tunteet, häpeä ja ego. Haluaisin päästä itsekin tästä eteen päin ja jos jollakin oli vaikka suositella jotakin kirjaa, niin olisin kiitollinen. Iso apu on ollut Alon Gratchin kirjasta Jos miehet puhuisivat. Suosittelen!

Mies

Kiitos tästä. Nyt onnistuit sanomaan jotain, joka lisäsi ymmärrystäni omasta miehestäni. 

Olen itse aika taitava puhumaan rauhallisesti ja monia näkökulmia kuunnellen ja perustellen vaikeista asioista (olen tietoisesti harjoitellut asiaa vuosia, aiemmin olin siinä huono). Luulen, että mieheni kokee joutuvansa kanssani altavastaajaan rooliin, koska hän ei osaa hallita tunteitaan niin hyvin kuin minä ja menettämällä rauhallisuutensa rauhallisen keskustelukumppanin (minun) kanssa, hän tavallaan automaattisesti joutuu altavastaajaksi. Siis siinä keskusteluasetelmassa, ei itse riidan aiheessa. Ja hän tietysti kärsii siitä, koska haluaisi olla silmissäni kypsä, miehekäs, taitava ja pätevä. Ja tuo tunteella reagointi on on varmaan hänen mielestä heikkouden osoitus. Ja sitten hän yrittää niillä raivokkailla luennoilla kiihtyneenä perustella minulle että ei ole heikko eikä huono vaan on pätevä.

Oletko lukenut kirjaa nimeltä "Tunne lukkosi" ? Se on mielestäni hyvä kirja, joka avaa näitä asioita syvemmältä.

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut sen että parasta vaan pitää turpansa kiinni

1) Naisen "keskustelu" tarkoittaa sitä päädytään yhdessä siihen että vika on miehessä

2) Sanottuja juttuja kaivellaan myöhemmin esille aina vaan uudestaan ja uudestaan

3) Tartututaan epäolleellisiin asioihin, väännetään niille uusia merkityksiä

4) Keskusteluun tuodaan mukaan asioita, jotka ei siihen kuulu ja revitään auki vanhoja haavoja

En ole koskaan kokenut että asioista puhumisella olisi saavutettu mitään hyvää.

t.mies

Juuri näin, nappikirjoitus!

Toinen mies.

Tuo kohta 2. Joskus leikkisästi olen todennut että kenenkään nobelin saajankaan sanomisia ei ole niin siteerattu kuin omia puheita vuosien takaa.

Eikä ainoastaan se että mitä on sanottu vaan tulkinta siitä mitä olen tarkoittanut puheellani. Täällä pitäisi pyöriä nauhuri 24/7/365 tallentamassa puheita että muistot ei vääristyisi.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelemalla voidaan löytää sellainen ratkaisu ongelmaan, mitä kumpikaan yksin ei olisi tullut ajatelleeksikaan.

Joo, jos kyse on ongleman ratkaisusta. Mies on varmaan suht helppo saada yhdessä pohtimaan jotain ongelmaa. Mutta kun naisillehan kyse ei yleensä ole ongelman ratkisusta, vaan asioista puhumisesta ihan vaan siksi että niistä halutaan puhua. En voi lakata ihmettelemästä naisten puhumisen tarvetta. Ensin asia puhutaan puhelimessa, sitten kasvotusten ja taas kerran puhelimessa. Mitään ratkasua ei saatu aikaan, ei edes haettu, mutta olipa helpottavaa kun siitä on saatu puhua kuusi tuntia.

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut sen että parasta vaan pitää turpansa kiinni

1) Naisen "keskustelu" tarkoittaa sitä päädytään yhdessä siihen että vika on miehessä

2) Sanottuja juttuja kaivellaan myöhemmin esille aina vaan uudestaan ja uudestaan

3) Tartututaan epäolleellisiin asioihin, väännetään niille uusia merkityksiä

4) Keskusteluun tuodaan mukaan asioita, jotka ei siihen kuulu ja revitään auki vanhoja haavoja

En ole koskaan kokenut että asioista puhumisella olisi saavutettu mitään hyvää.

t.mies

Olen ennenkin kuullut tuollaisen listauksen. Siksi olen näin vähän vanhemmalla iällä, erottuani pitkästä liitosta, opetellut keskustelemaan niin, että mikään noista kohdistasi ei pitäisi paikkaansa. En syyttele riidassa miestä enkä pyydä miestä muuttumaan. Pyydän vain, että keksitään yhdessä jokin ratkaisu, joka voi olla se että minä muutan jotain. En koskaan ota esille mitään vanhaa juttua. Pyrin pysymään asiassa, en ainakaan mielestäni nykyään tartu epäolennaisuuksiin. Siitä huolimatta kokemukseni on, että moni mies ei puhu. He ikäänkuin olettavat, että myös minun kanssa keskustelu olisi tuollaista kuin kuvaat. Ehkä he ovat aiempien suhteidensa traumatisoimia, en tiedä. Mutta minun ei pitäisi joutua kärsimään siitä mitä heidän eksät ovat tehneet. Heidän pitäisi pystyä jättämään se taakse. 

Mies1111 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni taivostuu aikalailla helposti, jos puheena oleva asia alkaa ärsyttää. Lisäksi hän ei kykene kunnolliseen vuoropuheluun, jossa on lyhyet lauseet, joihin toinen vastaa. Hän pitää valtavan pitkiä paasauspuheenvuoroja, lähinnä kuin jotain luentoja.

Minä sitten en halua keskustella oikein mistään hankalista asioista, kun en jaksa tulla jyrätyksi valtavalla paasauksella tai räyhäyksellä. Se menee oikeasti aivan tolkuttomaksi. Mieheni valittaa, kun emme puhu tärkeistä asioista.

Tietenkin olen sanonut syyn. Olen sanonut, että haluan lyhyemmät puheenvuorot ja että hän ei ota sitä kiukkutunnettaan niin valtavasti esiin. Ei hän vaan ilmeisesti pysty.

Ollaan käyty puhutaan ja kuunnellaan -kurssi ja avioliittoleireillä. Tässä 15 vuoden aikana on hänessä tapahtunut ehkä ihan lievää kehitystä suotuisaan suuntaan.

Tunnista tästä itseni. Sorru usein paasaamiseen ja monologien pitämiseen ikään kuin pitäisin luentoa. Itselläni se on kai jokinlainen "tiedostamaton" tapa vältellä omia hankalia tunteita, joita keskustelut (riidat) vaimoni kanssa nostavat pintaan. Itseni kohdalla kyse on myös jotenkin miehisyydestä  ja pätemisestä. Riidoissa koin usein joutuvani ikään kuin altavastaajan rooliin, ja kai sillä paasaamisella koitan jotenkin muokata vaimoni mielipidettä minusta. 

Vaikealta tuntuva asia, johon mielestäni vaikuttaa mm. miehisyys, lapsuuden kokemukset, riittämättömyyden tunteet, häpeä ja ego. Haluaisin päästä itsekin tästä eteen päin ja jos jollakin oli vaikka suositella jotakin kirjaa, niin olisin kiitollinen. Iso apu on ollut Alon Gratchin kirjasta Jos miehet puhuisivat. Suosittelen!

Mies

Höpö höpö. Trolli sinä olet etkä mikään mies.

Minun parisuhteessa on tuo ongelma, mutta olemme hakeneet siihen apua pariterapiasta. Nyt yksi käynti takana ja terapeutti ymmärsi heti mistä on kyse ja kertoi että se on hyvin yleinen ongelma parisuhteissa, mutta että siihen on hyvinkin ratkaisu olemassa. Meidän suhteessamme minä olen se joka haluaisi puhua heti epäkohdat selviksi, mutta mieheni menee lukkoon. Syntyy efekti, jossa minä alan "jahtaamaan" miestä puhumisentarpeellani, yhä painostavammin mitä enemmän hän tilanteessa vetäytyy. Todella uuvuttavaa. Monesti nämä tilanteet johtaneet siihen että pidämme pari päivää eroa (siis fyysisesti, emme eroa siis suhteesta) miehen toimesta, kun ahdistuu niin paljon ja kokee minut ahdistavana ja syyttelevänä. Hän siis kokee tavan jolla yritän puhua häntä uhkaavana ja syyttävänä, joten ajautuu heti puolustuskannalle. Ja näin, vaikka lähestyisin todella neutraalisti ilman syyttelyä tai vittumaista äänensävyä tms. On ilmeisesti jostain jo kauan sitten opittu tapa hänellä reagoida näin.

Emme päässeet ensimmäisenä pariterapiakäyntinämme vielä syvällisesti pohtimaan keinoja tuohon tilanteeseen, mutta tuo dynamiikka hahmottui. Ensi kerralla pyrimme löytämään tilanteeseen ratkaisun, jossa minä en kokisi jääväni yksin ja jossa mieheni ei kokisi tulevansa syytetyksi/uhatuksi.

Luulen että usein tämä on juuri näin päin, että naisella on tarve puhua ja käsitellä asiat, mutta mies vetäytyy. Kannattaa yrittää ymmärtää miestä, vaikka onkin pidemmän päälle todella turhauttavaa että puhumisen täytyy olla niin vaikeaa. Ymmärrys on kuitenkin ensimmäinen askel kohti toimivampaa kommunikaatiota.

Vierailija kirjoitti:

Minun parisuhteessa on tuo ongelma, mutta olemme hakeneet siihen apua pariterapiasta. Nyt yksi käynti takana ja terapeutti ymmärsi heti mistä on kyse ja kertoi että se on hyvin yleinen ongelma parisuhteissa, mutta että siihen on hyvinkin ratkaisu olemassa. Meidän suhteessamme minä olen se joka haluaisi puhua heti epäkohdat selviksi, mutta mieheni menee lukkoon. Syntyy efekti, jossa minä alan "jahtaamaan" miestä puhumisentarpeellani, yhä painostavammin mitä enemmän hän tilanteessa vetäytyy. Todella uuvuttavaa. Monesti nämä tilanteet johtaneet siihen että pidämme pari päivää eroa (siis fyysisesti, emme eroa siis suhteesta) miehen toimesta, kun ahdistuu niin paljon ja kokee minut ahdistavana ja syyttelevänä. Hän siis kokee tavan jolla yritän puhua häntä uhkaavana ja syyttävänä, joten ajautuu heti puolustuskannalle. Ja näin, vaikka lähestyisin todella neutraalisti ilman syyttelyä tai vittumaista äänensävyä tms. On ilmeisesti jostain jo kauan sitten opittu tapa hänellä reagoida näin.

Emme päässeet ensimmäisenä pariterapiakäyntinämme vielä syvällisesti pohtimaan keinoja tuohon tilanteeseen, mutta tuo dynamiikka hahmottui. Ensi kerralla pyrimme löytämään tilanteeseen ratkaisun, jossa minä en kokisi jääväni yksin ja jossa mieheni ei kokisi tulevansa syytetyksi/uhatuksi.

Luulen että usein tämä on juuri näin päin, että naisella on tarve puhua ja käsitellä asiat, mutta mies vetäytyy. Kannattaa yrittää ymmärtää miestä, vaikka onkin pidemmän päälle todella turhauttavaa että puhumisen täytyy olla niin vaikeaa. Ymmärrys on kuitenkin ensimmäinen askel kohti toimivampaa kommunikaatiota.

Kaikista miehistä ei ole puhumaan ja tämä pitää huomioida heti seurusteluvaiheessa että millaisen puolison haluaa. Kaikista miehistä ei ole vaan puhumaan eikä heitä pitäisi piinata millään terapioilla. Kysymys puhumisessa ja tunteiden ilmaisussa ei ole mistään halusta vaan kyvyttömyydestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun parisuhteessa on tuo ongelma, mutta olemme hakeneet siihen apua pariterapiasta. Nyt yksi käynti takana ja terapeutti ymmärsi heti mistä on kyse ja kertoi että se on hyvin yleinen ongelma parisuhteissa, mutta että siihen on hyvinkin ratkaisu olemassa. Meidän suhteessamme minä olen se joka haluaisi puhua heti epäkohdat selviksi, mutta mieheni menee lukkoon. Syntyy efekti, jossa minä alan "jahtaamaan" miestä puhumisentarpeellani, yhä painostavammin mitä enemmän hän tilanteessa vetäytyy. Todella uuvuttavaa. Monesti nämä tilanteet johtaneet siihen että pidämme pari päivää eroa (siis fyysisesti, emme eroa siis suhteesta) miehen toimesta, kun ahdistuu niin paljon ja kokee minut ahdistavana ja syyttelevänä. Hän siis kokee tavan jolla yritän puhua häntä uhkaavana ja syyttävänä, joten ajautuu heti puolustuskannalle. Ja näin, vaikka lähestyisin todella neutraalisti ilman syyttelyä tai vittumaista äänensävyä tms. On ilmeisesti jostain jo kauan sitten opittu tapa hänellä reagoida näin.

Emme päässeet ensimmäisenä pariterapiakäyntinämme vielä syvällisesti pohtimaan keinoja tuohon tilanteeseen, mutta tuo dynamiikka hahmottui. Ensi kerralla pyrimme löytämään tilanteeseen ratkaisun, jossa minä en kokisi jääväni yksin ja jossa mieheni ei kokisi tulevansa syytetyksi/uhatuksi.

Luulen että usein tämä on juuri näin päin, että naisella on tarve puhua ja käsitellä asiat, mutta mies vetäytyy. Kannattaa yrittää ymmärtää miestä, vaikka onkin pidemmän päälle todella turhauttavaa että puhumisen täytyy olla niin vaikeaa. Ymmärrys on kuitenkin ensimmäinen askel kohti toimivampaa kommunikaatiota.

Kaikista miehistä ei ole puhumaan ja tämä pitää huomioida heti seurusteluvaiheessa että millaisen puolison haluaa. Kaikista miehistä ei ole vaan puhumaan eikä heitä pitäisi piinata millään terapioilla. Kysymys puhumisessa ja tunteiden ilmaisussa ei ole mistään halusta vaan kyvyttömyydestä. 

Siinä tapauksessa mielestäni miehen täytyy myös ottaa asia huomioon ennen kuin edes miettii seurustelua. Ei ole reilua toista kohtaan myöskään että toinen ei kykene puhumaan, mutta olettaa silti että joku hänen kanssaan voi seurustella. En usko että vakavasta parisuhteesta "selviää" niin että mistään ei voida keskustella.

Tässä tapauksessa miestäni ei "piinata" terapioilla, niinkuin ilmaisit, vaan hän on mukana omasta halustaan, sillä tiedämme molemmat että ko. ongelma on suhteessamme hankalin ja täysin mahdollista selvittää.

Vierailija kirjoitti:

Minun parisuhteessa on tuo ongelma, mutta olemme hakeneet siihen apua pariterapiasta. Nyt yksi käynti takana ja terapeutti ymmärsi heti mistä on kyse ja kertoi että se on hyvin yleinen ongelma parisuhteissa, mutta että siihen on hyvinkin ratkaisu olemassa. Meidän suhteessamme minä olen se joka haluaisi puhua heti epäkohdat selviksi, mutta mieheni menee lukkoon. Syntyy efekti, jossa minä alan "jahtaamaan" miestä puhumisentarpeellani, yhä painostavammin mitä enemmän hän tilanteessa vetäytyy. Todella uuvuttavaa. Monesti nämä tilanteet johtaneet siihen että pidämme pari päivää eroa (siis fyysisesti, emme eroa siis suhteesta) miehen toimesta, kun ahdistuu niin paljon ja kokee minut ahdistavana ja syyttelevänä. Hän siis kokee tavan jolla yritän puhua häntä uhkaavana ja syyttävänä, joten ajautuu heti puolustuskannalle. Ja näin, vaikka lähestyisin todella neutraalisti ilman syyttelyä tai vittumaista äänensävyä tms. On ilmeisesti jostain jo kauan sitten opittu tapa hänellä reagoida näin.

Emme päässeet ensimmäisenä pariterapiakäyntinämme vielä syvällisesti pohtimaan keinoja tuohon tilanteeseen, mutta tuo dynamiikka hahmottui. Ensi kerralla pyrimme löytämään tilanteeseen ratkaisun, jossa minä en kokisi jääväni yksin ja jossa mieheni ei kokisi tulevansa syytetyksi/uhatuksi.

Luulen että usein tämä on juuri näin päin, että naisella on tarve puhua ja käsitellä asiat, mutta mies vetäytyy. Kannattaa yrittää ymmärtää miestä, vaikka onkin pidemmän päälle todella turhauttavaa että puhumisen täytyy olla niin vaikeaa. Ymmärrys on kuitenkin ensimmäinen askel kohti toimivampaa kommunikaatiota.

Tuohan on aika klassinen kuvio. Nainen painostaa keskustelemaan, ja mies vetäytyy hiljaisuuteen. Mitä enemmän vaimo painostaa, sitä hiljempaa mies on. No minäpä kokeilin muuttaa omaa käyttäytymistäni. En enää vaatinut puhumaan. En enää ottanut edes ongelmia puheeksi. Kunnioitin miehen hiljaisuutta, ja annoin rauhassa olla hiljaa. Ei se mitään muuttanut. Ei se edelleenkään puhu vaikeista asioista.

Joku kysyi neuvoa täällä parisuhdeonvelmaan. Vastasin, että oletko ise miettinyt noita asioita, ja oletko miettinyt mikä sinussa mahdollisesti toista ärsyttää. Ja että kyllä kai parisuhteessa saa työpäivän jälkeen vaatia hetken omaa aikaa. Siis toinen haluaa jutustella ja toinen haluaa hetken omaa rauhaa= toinen joutuu antamaan periksi. Miksi se omaa aikaa vaativa on se pahis, mä ainakin tarviin töitten jälkeen torkut, tv:n katselua, tai muuten henkisesti etäisyyttä pienen hetken, sit voidaan jutella mistä vaan. Ja että oletko kiinostunut kaikista kumppanisi asioista ja tekemisistä? Jaksatko itse kuunnella kumppanisi murheita, otatko kumppanisi huomioon aina itse? Oletko miettinyt näitä? Miksi omaa tahtoa ei saa sanoa suoraan? Niin alapeukkuja tuli.

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut sen että parasta vaan pitää turpansa kiinni

1) Naisen "keskustelu" tarkoittaa sitä päädytään yhdessä siihen että vika on miehessä

2) Sanottuja juttuja kaivellaan myöhemmin esille aina vaan uudestaan ja uudestaan

3) Tartututaan epäolleellisiin asioihin, väännetään niille uusia merkityksiä

4) Keskusteluun tuodaan mukaan asioita, jotka ei siihen kuulu ja revitään auki vanhoja haavoja

En ole koskaan kokenut että asioista puhumisella olisi saavutettu mitään hyvää.

t.mies

Hmph. Tunnistin tästä itseni ja eksäni. Tosin itse olen nainen ja eksä se mies. Mutta kyllä sitä ajan mittaan alkoi käpertyä enemmän kuoreensa ja olemaan myöntämättä mitään vikaa, kun kaikkia aiemmin avoimesti myönnettyjä virheitä käytettiin aseena vastaan. Jos siis esim olin joskus myöntänyt tehneeni virheen ja suuttuneeni tilanteessa x liian herkästi, niin tätähän muistutettiin myös tilanteissa y,z,ä ja ö jolloin riidan aiheeksi kulminoituikin se, että onko minulla edes oikeus pahastua kun kerran silloin vuonna 2007 sanoin saattavani ylireagoida johonkin.

Ikävä kyllä vanhat jutut kulkeutuu oman epätäydellisen persoonan mukana uuteen suhteeseen. Jos jonkun itsensäsuojaamismekanismin on oppinut, on siitä vaikea päästä eroon, vaikka tiedostaisikin ongelman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut sen että parasta vaan pitää turpansa kiinni

1) Naisen "keskustelu" tarkoittaa sitä päädytään yhdessä siihen että vika on miehessä

2) Sanottuja juttuja kaivellaan myöhemmin esille aina vaan uudestaan ja uudestaan

3) Tartututaan epäolleellisiin asioihin, väännetään niille uusia merkityksiä

4) Keskusteluun tuodaan mukaan asioita, jotka ei siihen kuulu ja revitään auki vanhoja haavoja

En ole koskaan kokenut että asioista puhumisella olisi saavutettu mitään hyvää.

t.mies

Juuri näin, nappikirjoitus!

Toinen mies.

Tuo kohta 2. Joskus leikkisästi olen todennut että kenenkään nobelin saajankaan sanomisia ei ole niin siteerattu kuin omia puheita vuosien takaa.

Eikä ainoastaan se että mitä on sanottu vaan tulkinta siitä mitä olen tarkoittanut puheellani. Täällä pitäisi pyöriä nauhuri 24/7/365 tallentamassa puheita että muistot ei vääristyisi.

No ei se nyt ihan nin mene, että miehet ei koskaan nostaisi vanhoja juttuja esille.

Exäni tapasi nostaa jopa oman exänsä tekoja esille ... " naiset sitä ja tätä" ... minä en ollut vieraissa, mutta exänsän oli ollut ja minullekin naputettiin siitä useasti riidoissa.

Vierailija kirjoitti:

Joku kysyi neuvoa täällä parisuhdeonvelmaan. Vastasin, että oletko ise miettinyt noita asioita, ja oletko miettinyt mikä sinussa mahdollisesti toista ärsyttää. Ja että kyllä kai parisuhteessa saa työpäivän jälkeen vaatia hetken omaa aikaa. Siis toinen haluaa jutustella ja toinen haluaa hetken omaa rauhaa= toinen joutuu antamaan periksi. Miksi se omaa aikaa vaativa on se pahis, mä ainakin tarviin töitten jälkeen torkut, tv:n katselua, tai muuten henkisesti etäisyyttä pienen hetken, sit voidaan jutella mistä vaan. Ja että oletko kiinostunut kaikista kumppanisi asioista ja tekemisistä? Jaksatko itse kuunnella kumppanisi murheita, otatko kumppanisi huomioon aina itse? Oletko miettinyt näitä? Miksi omaa tahtoa ei saa sanoa suoraan? Niin alapeukkuja tuli.

Jos toisella suupielellä kysyy samalla, että koska se ruoka on valmista , niin ei saa. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun parisuhteessa on tuo ongelma, mutta olemme hakeneet siihen apua pariterapiasta. Nyt yksi käynti takana ja terapeutti ymmärsi heti mistä on kyse ja kertoi että se on hyvin yleinen ongelma parisuhteissa, mutta että siihen on hyvinkin ratkaisu olemassa. Meidän suhteessamme minä olen se joka haluaisi puhua heti epäkohdat selviksi, mutta mieheni menee lukkoon. Syntyy efekti, jossa minä alan "jahtaamaan" miestä puhumisentarpeellani, yhä painostavammin mitä enemmän hän tilanteessa vetäytyy. Todella uuvuttavaa. Monesti nämä tilanteet johtaneet siihen että pidämme pari päivää eroa (siis fyysisesti, emme eroa siis suhteesta) miehen toimesta, kun ahdistuu niin paljon ja kokee minut ahdistavana ja syyttelevänä. Hän siis kokee tavan jolla yritän puhua häntä uhkaavana ja syyttävänä, joten ajautuu heti puolustuskannalle. Ja näin, vaikka lähestyisin todella neutraalisti ilman syyttelyä tai vittumaista äänensävyä tms. On ilmeisesti jostain jo kauan sitten opittu tapa hänellä reagoida näin.

Emme päässeet ensimmäisenä pariterapiakäyntinämme vielä syvällisesti pohtimaan keinoja tuohon tilanteeseen, mutta tuo dynamiikka hahmottui. Ensi kerralla pyrimme löytämään tilanteeseen ratkaisun, jossa minä en kokisi jääväni yksin ja jossa mieheni ei kokisi tulevansa syytetyksi/uhatuksi.

Luulen että usein tämä on juuri näin päin, että naisella on tarve puhua ja käsitellä asiat, mutta mies vetäytyy. Kannattaa yrittää ymmärtää miestä, vaikka onkin pidemmän päälle todella turhauttavaa että puhumisen täytyy olla niin vaikeaa. Ymmärrys on kuitenkin ensimmäinen askel kohti toimivampaa kommunikaatiota.

Tuohan on aika klassinen kuvio. Nainen painostaa keskustelemaan, ja mies vetäytyy hiljaisuuteen. Mitä enemmän vaimo painostaa, sitä hiljempaa mies on. No minäpä kokeilin muuttaa omaa käyttäytymistäni. En enää vaatinut puhumaan. En enää ottanut edes ongelmia puheeksi. Kunnioitin miehen hiljaisuutta, ja annoin rauhassa olla hiljaa. Ei se mitään muuttanut. Ei se edelleenkään puhu vaikeista asioista.

Ja jos ei ole edes mitään puhumista keskenään, niin mitä sitten on?

Pi_lu ja kotitalouskone?

.

Minun kanssani olisi seurustelupakko.

Mun mies ei osaa keskustella. Hän ei kestä sitä, että olen eri mieltä hänen kanssaan. Hän ei kestä sitä, että asiat tehtäisiin jotenkin eri tavalla, kun mitä hän on suunnitellut tai ajatellut. Keskustelu hänen kanssaan on hyvin vaikeaa. Mieheni hermostuu välittömästi, korottaa ääntään, pitää pitkiä monologeja joissa selittää mitä ihmeellisempiä asioita keskusteltavan asian vierestä, näppäriä vertauskuvia ja keskeyttää minua jatkuvasti. Minusta tuntuu että nuo ovat keinoja harhauttaa minua pois alkuperäisestä aiheesta, ikään kuin niin että unohtaisin mistä olimmekaan puhumassa oikeasti. Saa myös usein käännettyä keskustelut niin, että loppupeleissä minä "näytän ikävältä".

Uskoisin tämä ainakin osittain johtuvan siitä, että hän on epävarma ja jotenkin "vihainen itselleen". Häntä on koulukiusattu, ja uskon tämänkin vaikuttavan tähän käytökseen. Hän yrittää kaikin keinoin välttyä olemasta väärässä/haavoittuvainen. Vaikka hän antaa ymmärtää että on päässyt asiasta yli, ja että hän on voimakas ja jämäkkä (mitä onkin, lihaksikas), on hän kuitenkin jollain lailla epävarma itsestään ja kaipaa hyväksyntää ja hellyyttä.

Se että olen tiedostanut nämä asiat, auttaa minua ymmärtämään ja hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Minä olen tällainen ja hän on tuollainen, ei kumpikaan toistaan parempi.

Naiset haluavat keskustella siksi että saavat materiaalia jota voivat hyödyntää tosipaikan tullen riidellessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun parisuhteessa on tuo ongelma, mutta olemme hakeneet siihen apua pariterapiasta. Nyt yksi käynti takana ja terapeutti ymmärsi heti mistä on kyse ja kertoi että se on hyvin yleinen ongelma parisuhteissa, mutta että siihen on hyvinkin ratkaisu olemassa. Meidän suhteessamme minä olen se joka haluaisi puhua heti epäkohdat selviksi, mutta mieheni menee lukkoon. Syntyy efekti, jossa minä alan "jahtaamaan" miestä puhumisentarpeellani, yhä painostavammin mitä enemmän hän tilanteessa vetäytyy. Todella uuvuttavaa. Monesti nämä tilanteet johtaneet siihen että pidämme pari päivää eroa (siis fyysisesti, emme eroa siis suhteesta) miehen toimesta, kun ahdistuu niin paljon ja kokee minut ahdistavana ja syyttelevänä. Hän siis kokee tavan jolla yritän puhua häntä uhkaavana ja syyttävänä, joten ajautuu heti puolustuskannalle. Ja näin, vaikka lähestyisin todella neutraalisti ilman syyttelyä tai vittumaista äänensävyä tms. On ilmeisesti jostain jo kauan sitten opittu tapa hänellä reagoida näin.

Emme päässeet ensimmäisenä pariterapiakäyntinämme vielä syvällisesti pohtimaan keinoja tuohon tilanteeseen, mutta tuo dynamiikka hahmottui. Ensi kerralla pyrimme löytämään tilanteeseen ratkaisun, jossa minä en kokisi jääväni yksin ja jossa mieheni ei kokisi tulevansa syytetyksi/uhatuksi.

Luulen että usein tämä on juuri näin päin, että naisella on tarve puhua ja käsitellä asiat, mutta mies vetäytyy. Kannattaa yrittää ymmärtää miestä, vaikka onkin pidemmän päälle todella turhauttavaa että puhumisen täytyy olla niin vaikeaa. Ymmärrys on kuitenkin ensimmäinen askel kohti toimivampaa kommunikaatiota.

Tuohan on aika klassinen kuvio. Nainen painostaa keskustelemaan, ja mies vetäytyy hiljaisuuteen. Mitä enemmän vaimo painostaa, sitä hiljempaa mies on. No minäpä kokeilin muuttaa omaa käyttäytymistäni. En enää vaatinut puhumaan. En enää ottanut edes ongelmia puheeksi. Kunnioitin miehen hiljaisuutta, ja annoin rauhassa olla hiljaa. Ei se mitään muuttanut. Ei se edelleenkään puhu vaikeista asioista.

Aivan samoin aloin toimimaan itsekin etten kinua ja painosta puhumaan, ja nyt ei kukaan puhu edes sitä vähää ja ero kolkuttaa ovella lähempänä kuin koskaan. Eli teet niin tai näin ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Koska jatkuva keskustelu ei tuossa vaiheessa muuta mitään. Yleensä se keskustelija vain haluaa saada toisen olemaan kanssaan samaa mieltä - vaikka inttämällä. Kun ensin on puhuttu asiasta ja vaikka riidelty ja saatu aikaan konsensus, niin sitten keskustelija haluaakin tietää, että miksi ihmeessä olet tuota mieltä, miksi et ole kanssani samaa mieltä.

On puhuttu vaikka siitä, että toinen haluaa perheen ryhtyvän vegaaniperheeksi. Toinen ei halua. Asiasta voidaan puhua vaikka ikuisuus, mutta jos toinen vetoaa koko ajan sikapossujen kärsimyksiin ja toinen siihen, että liha maistuu hyvältä, niin miten pitkään siitä pitää puhua? Siihenkö asti, että se lihansyöjä on lannistettu ja suostuu.

Tuohon löytyy montakin ratkaisua, jos vain halutaan.

1) jos ruoanlaittovastuu on kokonaan toisella, se, joka tekee ruoan, päättää mitä syödään

2) molemmat tekevät ruoan vuorollaan ja jos toiselle ei kelpaa, hän tekee ruoat itse

3) tehdään ruokia, joissa on mahdollista soveltaa vegaaniruokavaliota.

Ei se aina ole joko tai.

Vaimolla on ehkä lievä aspergen tai jotain. Se ei vaan osaa pitää turpaansa kiinni riidellessä, vaan aina pitää kaivaa vanhoista keskuteluista jotain millä loukata. En ole enää aikoihin puhunut sille mistään itselle aroista aiheista. Hänen kanssaan ei myöskään voi keskustella mistään mistä ollaan eri mieltä, sillä se menee hänen puoleltaan riitelyksi ja henkilökohtaisuuksiin. Miksiköhän asun hänen kanssaan edeleen....