Lue keskustelun säännöt.
Naisella on todella selvät viiltelyjäljet käsivarsissa - kannattaako jatkaa tapailua?
13.05.2017 |
Ollaan jonkun aikaa tapailtu, mutta vasta nyt näin nuo viiltelyjäljet vähän vahingossa tavallaan. On siis aina aiemmin pitänyt pitkähihaisia (ehkä tarkoituksella). Onko tapailun jatkaminen oma kuopan kaivamista vai pitäisikö katsoa mihin tämä johtaa? Emme ole jutelleet noista viiltelyjäljistä tai ko. aiheesta ollenkaan, en edes tiedä miten ottaa asia puheeksi.
Kommentit (293)
Itsellänikin on viiltelyarpia teini-iältä, yli kymmenen vuotta vanhoja. Näkyyhän ne silti selkeästi edelleen. Taustalla masennusta ja ahdistusta. Nykyään elän ihan normaalia elämää, opiskelen lääkäriksi ja käyn töissä opintojen ohessa. Parisuhteeni on ihan seesteinen, samoin kuin aiemmatkin. En ole ikinä ollut mikään riehuva "hullu", vaan ennemminkin liian kiltti ja miellyttämisenhaluinen. Pahaa oloa en siis ole purkanut muihin, vaan itseeni. Ihmissuhteissa olen kaikkea muuta kuin "high maintenance". Keskimääräistä herkempi kyllä varmasti olen, ja kaiketi taipuvainen mielenterveysongelmiin. Toisaalta ne voi kyllä osua ihan kenen vaan kohdalle, kaikille vain ei jää pysyviä jälkiä.
Missään nimessä ei kyllä pidä ryhtyä suhteeseen, jos asia tuntuu itsestä kamalan vastenmieliseltä, koska jokainen ansaitsee kumppanin, joka hyväksyy sellaisena kuin on. En itse haluaisi olla jonkun kanssa, joka pitää mielenterveysongelmia heikkoutena, eikä siedä sellaista. Vaikka asia ei omalla kohdallani olekaan ajankohtainen, niin tuollainen asenne kertoo liian isoista eroista arvomaailmoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos haluat kivan lyhytsuhteen, niin siitä vaan. Kumpikin saa hetkeksi hyvää.
Muista kuitenkin ehkäisy! Mt-ongelmat periytyvät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun luettuani ihmettelen, että eikö koulussa oikeasti opeteta mitään mahdollisista elämän vastoinkäymisistä joita tulee minulle, sinulle, tulevalle vaimollesi tai tyttöystävällesi yhtä todennäköisesti elämän varrella.? Kuinka melkein jokainen kohtaa omat vaikeutensa jossakin elämänsä vaiheessa, ja usein myös sairastuu mieleltään, parantuu, ja jatkaa elämää vahvempana. Mitä ovat defenssit? Selviytymiskeinot jotka ihminen löytää, ottaa käyttöönsä ja selviää? Elinikäisestä oppimisesta, elämänvaiheista, siitä miten ihminen muuttuu? Olen todella yllättynyt tästä kommentoijien ennakkoluuloisuudesta ja mustavalkoisista ajatuksista.
Kun minä olin nuori 15 vuotta sitten, viiltelyä harrasti noin puolet yläasteikäisistä tytöistä. Oli ihan "muoti-ilmiö". Kuin tatuoinnit nykyään. Toisaalta, voihan se olla myös keino purkaa pahaa oloa.
Mutta eikös nyt puhuttukin siitä, että ap siis ei edes tiennyt, mikä on arpien tarina ja kuinka vanhoja ne ovat? Uskomatonta, kuinka vähän nykynuoret(kommentoijat?) ymmärtävät ihmisen elämän kulkua ja kehitystä. Kas, ihminen muuttuu ja oppii, sitä vartenhan täällä ollaan?
Kukaan ei osta toista ihmistä pakettina. Se, mitä on tänään, on huomenna mahdollisesti eri. Todennäköisestikin. Ainut, mikä mielestäni merkitsee rakastumisen kannalta, on se, kuinka hyvin viihdytään ja luonteet kohtaavat. Nauretaan, harrastetaan, keskustellaan hedelmällisesti.
Jos ap luulee pystyvänsä "karsimalla" ennaltaehkäisemään jotakin, hän erehtyy. Ainoa keino löytää ihminen niiden arpien takana, on luopua ennakkoluuloista, ottaa riski tutustua toiseen nykyisenä omana itsenään, oli arpia tai ei. Ja näin antaa rakkaudelle mahdollisuus.
Toisaalta, jos ap haluaa sulkea silmänsä siltä faktalta, että heikkous, vaikeudet ja niistä selviäminen kuuluvat ihmisyyteen, siitä vaan. Parempi pysytellä pintaliitopiireissä ja tuudittautua valheeseen, että ihminen ei ole koskaan heikko, vaan jaksaa ja jaksaa. Millainenhan ihminen ap olisi puolisona? Luulen, ettei kovin henkevää ja tasapainoista seuraa:)
Sinullakin varmaan viiltelytaustaa, kun on noin kova tarve selitellä tekemisiä ja haukkua ap:ta?
Oletko sinä se, joka joskus seurusteli viiltelevän kanssa ja yleistät nyt tämän yksilöllisen kokemuksesi koskemaan kaikkia, jotka joskus ovat viillelleet? Minkälaista apua olet hakenut itsellesi?
T, ohisVaikka olisikin, niin mitä ihmeen apua siihen pitäisi hakea? Ei kai nyt herttinen sentään apua tarvita jokaisen suhteen päättymiseen? Se jos mikä alkaa olla todellista mielen heikkoutta.
Siinä vaiheessa, jos yleistää oman kokemuksensa koskemaan kaikkia tiettyyn ihmisryhmään kuuluvia ihmisiä, niin todellakin kannattaisi hakea apua. Normaalisti ihminen ymmärtää, että oma yksittäinen kokemus on todellakin vain yksittäinen kokemus, eikä ala tehdä siitä rankkoja yleistyksiä. Sairas mieli tekee yksittäisestä kokemuksesta yleistyksen.
Voi ei. Luuletko tosiaan, että pientä aukkoa päättelyssä voisi pitää sairaana mielenä. Nyt valoja tauluun, et sinä noin tyhmä ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten empatiankyvyn puute on todella surullista sekä tietämättömyys mielenterveysongelmista, ihan vetää sanattomaksi tämä keskustelu. Kyllä, on jokaisen oma asia kenen kanssa haluaa alkaa miettimään parisuhdetta ja jos jollekin toisen arvet ovat ongelma niin sitten ne ovat. Mutta se että täällä leimataan kaikki viiltelijät tietynlaisiksi on todella kapeakatseista. Ensinnäkään kaikki itsensä viiltelijät eivät ole aggressiivia ihmisiä, kaikki itsensä viiltelijät eivät ole väkivaltaisia muita ihmisiä kohtaa, kaikki viiltelijät eivät käytä lääkkeitä, kaikki viiltelijät eivät ole olleet/ole psykoosissa, kaikki viiltelijät eivät ole itsemurhalla uhkailevia idiootteja jotka pistävät itsensä heti narunjatkoksi kun tulee ensimmäinen riita kumppanin kanssa.
Ihan kuka tahansa teidän työkavereista, sukulaisista, ystävistä, naapureista, tutuista, voi olla yhtä syvällä siinä masennuksen suossa kuin se viiltelijäkin, vielä syvemmälläkin ja vielä enemmän "sekaisin", ilman että te tiedätte siitä yhtään mitään koska heillä ole arpia ollenkaan tai ne ovat paikassa josta te ette niitä näe. Ei se viiltely ja ne arvet tee kenestäkään se enempää hullua kuin jostakin toisesta, sillä ihmisellä vaan ollut eri tapa käsitellä tunteita kuin jollain toisella. Joku tarttuu viinapulloon, joku tarttuu lääkkeisiin, joku ajautuu anorektikoksi, joku tarttuu siihen terään. Eipä kukaan niitä asioita tee siksi että se olisi kivaa, tai että haluaisi tehdä niin, mutta se viiltely nyt vaan sattuu olemaan asia josta jää näkyvät jäljet. Joku on ajautunut masennuksessaan alkoholistiksi ja tuhonnut siinä samalla sekä itsensä että usein myös perheensä, mutta hekin voivat parantua ja laittaa elämänsä kuntoon. Joku tälläinen ex-masentunut alkoholisti saattaa olla ihan kuka tahansa teidän tutuista josta te ajattelette että onpa tuo mukava ja kiva tyyppi, mutta edelleenkin, te ette tiedä hänen menneisyyttää koska se ei näy kuten arvet.
On totta että jos tämän kyseisen naisen arvet ovat uusia, voi seurustelu hänen kanssaan olla hankalaa ja mutkikasta, masentuneen ihmisen tukena oleminen vaatii todella paljon vahvuutta, ymmärrystä ja rakkautta. Mutta jos arvet on jo vanhoja niin miksi niiden perusteella pitäisi tuomita yhtään ketään, jos ihminen on muuten mukava? Kaikilla meillä on oma menneisyytemme, omat ongelmamme, vikamme ja synkät hetkemme. Masennuksesta voi todellakin parantua ja toisaalta siihen voi myös sairastua ihan kuka tahansa, vaikkapa juuri sinä siellä joka niin kärkkäästi olet haukkumassa mt-ongelmaisia. Ei sairastuminen tee heti ihmisestä automaattisesti jotakin puukko kädessä heiluvaa aggressiivista, psykooseissaan ja lääkehuuruissaan sekoilevaa tasapainotonta hullua. Masennusta on monenlaista ja vaikka siihen kerran sairastuisi, ei se ole mikään rutto joka jää ihmiseen vaikuttamaan koko loppuelämäksi.
Pointti on siinä, että masennus on todella perseestä kumppanilla. Se tekee oman elämänkin aivan uskomattoman paljon huonommaksi. Tätä tuskin kiistää kukaan, joka on seurustellut masentuneen kanssa tai on itse ollut sellainen.
Järkevä ihminen yrittää siksi välttää sellaiset henkilöt, joilla masennuksen aiheuttamaa paskuutta saattaa olla luvassa. Toki se voi iskeä kaikille, mutta ei nyt ehdoin tahdoin kannata mennä riskiryhmän kimppuun. Jos uusi kumppani feikkaa masennuksensa, ja se tulee sitten täysillä niskaan suhteen vakiinnuttua, niin se on jo aikamoinen petos. Eli se, että asia ei näy ulospäin ei ole mikään selitys.
Empatiakyvyttömyys on paljon enemmän perseestä kumppanilla. Masennus on realismia ja siihen ei tyhmät ihmiset kykene
Jotenkin älytön keskustelu. Jos ne jäljet on tuoreita niin en lähtisi enempään mutta itselläni on 17 vuotta vanhoja arpia. Ei ne koskaan lähde. Pitkä terapia takana, lääkkeet jo lopetettu ja itse asiassa mä luulen että olen lopulta terveempi kuin moni ns. terve :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos haluat rauhallisen elämän niin ei kannata sekaantua.
Mielenterveysongelmasta ihan täysin toipuminen on äärimmäisen harvinaista. Toki voi elellä päällisin puolin tavallistakin elämää ajoittain, mutta vaikeuksien sattuessa kohdalle vanhat ongelmat yleensä aktivoituvat. Ja se vaikeus on hauraammalle ihmiselle vaikka ihan se että joku sanoo rumasti, ei oikein jaksaisi käydä töissä joka päivä jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt täytyy kyllä sanoa että jos painolastista puhutaan niin enemmän painolastia suhteeseen toisi tämä ennakko/harhaluuloinen tuomitsija kuin se jolla olisi joku arpi kädessä.
Nämä "juokse pakoon" huutelijat ovat oikeasti pelottava ja paljon vaarallisempi ihmistyyppi pidemmän päälle.
Et sinäkään ehdoin tahdoin arpikäsiä haluaisi elämääsi, jos kaikki olisi ollut omassa elämässäsi kunnossa. Turhaan jeesustelet. Olet kuin naispuolinen uli.
Eli jos jollakin on 15-vuotiaana ollut hankalaa niin nelikymppisenäkin on täysin kelvoton mihinkään sosiaaliseen kanssakäymiseen?
Eri
On vielä kuusikympisenäkin kykenemätön sosiaalliseen kanssakäymiseen. Ihmisen ongelmat vaan pahenee iän myötä. Myös mitä nuorempana ongelmat on alkanut sitä syvemmät ja pahemmat ne on. Ne ei koskaan parane.
Kyllä paranee, mielenterveysongelmilla oikein hoidettuna on hyvä hoitovaste. Persoonallisuushäiriöt sen sijaan ei parane, ihan vain vinkkinä.
Joo lainaamallasi kirjoittajalla on varmaan persoonallisuushäiriö, kun ei halua viiltelytaustaista naista. Olet sinä kyllä nokkela ajattelija, ei voi muuta sanoa.
Missäs minä noin sanoin?
Ihan vain vinkkinä...
Niin? Tarkoittaako ihan vinkkinä, että tarkoittaisin kyseistä kirjoittajaa? Ihan vinkkinä tarkoitti sitä, että mielenterveysongelmat ovat hoidettavissa, persoonallisuushäiriöt ei, niitä ei diagnosoida mielenterveyshäiriöiksi joten hoitoa ei ole.
Tarkoittaa. Et sinä muuten olisi vetäissyt hihasta persoonallisuushäiriötä "ihan vain vinkkinä". Sama solvaus tässä on muutenkin käytetty muutamaan kertaan.
Se on SINUN tulkintasi. Minä kerroin sinulle, mitä minä sillä tarkoitin ja jos sinä et usko sitä, se on sinun päätöksesi. Kysymys kuuluu ennemminkin, että miksi pidät kiinni tulkinnastasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ketkä kaveripiirissä on viillelleet ovat maanisdepressiivisiä. Ei niiden kanssa jaksa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt täytyy kyllä sanoa että jos painolastista puhutaan niin enemmän painolastia suhteeseen toisi tämä ennakko/harhaluuloinen tuomitsija kuin se jolla olisi joku arpi kädessä.
Nämä "juokse pakoon" huutelijat ovat oikeasti pelottava ja paljon vaarallisempi ihmistyyppi pidemmän päälle.
Et sinäkään ehdoin tahdoin arpikäsiä haluaisi elämääsi, jos kaikki olisi ollut omassa elämässäsi kunnossa. Turhaan jeesustelet. Olet kuin naispuolinen uli.
Eli jos jollakin on 15-vuotiaana ollut hankalaa niin nelikymppisenäkin on täysin kelvoton mihinkään sosiaaliseen kanssakäymiseen?
Eri
On vielä kuusikympisenäkin kykenemätön sosiaalliseen kanssakäymiseen. Ihmisen ongelmat vaan pahenee iän myötä. Myös mitä nuorempana ongelmat on alkanut sitä syvemmät ja pahemmat ne on. Ne ei koskaan parane.
Kyllä paranee, mielenterveysongelmilla oikein hoidettuna on hyvä hoitovaste. Persoonallisuushäiriöt sen sijaan ei parane, ihan vain vinkkinä.
Joo lainaamallasi kirjoittajalla on varmaan persoonallisuushäiriö, kun ei halua viiltelytaustaista naista. Olet sinä kyllä nokkela ajattelija, ei voi muuta sanoa.
Missäs minä noin sanoin?
Ihan vain vinkkinä...
Niin? Tarkoittaako ihan vinkkinä, että tarkoittaisin kyseistä kirjoittajaa? Ihan vinkkinä tarkoitti sitä, että mielenterveysongelmat ovat hoidettavissa, persoonallisuushäiriöt ei, niitä ei diagnosoida mielenterveyshäiriöiksi joten hoitoa ei ole.
Tarkoittaa. Et sinä muuten olisi vetäissyt hihasta persoonallisuushäiriötä "ihan vain vinkkinä". Sama solvaus tässä on muutenkin käytetty muutamaan kertaan.
Se on SINUN tulkintasi. Minä kerroin sinulle, mitä minä sillä tarkoitin ja jos sinä et usko sitä, se on sinun päätöksesi. Kysymys kuuluu ennemminkin, että miksi pidät kiinni tulkinnastasi?
Älä nyt viitsi selitellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun luettuani ihmettelen, että eikö koulussa oikeasti opeteta mitään mahdollisista elämän vastoinkäymisistä joita tulee minulle, sinulle, tulevalle vaimollesi tai tyttöystävällesi yhtä todennäköisesti elämän varrella.? Kuinka melkein jokainen kohtaa omat vaikeutensa jossakin elämänsä vaiheessa, ja usein myös sairastuu mieleltään, parantuu, ja jatkaa elämää vahvempana. Mitä ovat defenssit? Selviytymiskeinot jotka ihminen löytää, ottaa käyttöönsä ja selviää? Elinikäisestä oppimisesta, elämänvaiheista, siitä miten ihminen muuttuu? Olen todella yllättynyt tästä kommentoijien ennakkoluuloisuudesta ja mustavalkoisista ajatuksista.
Kun minä olin nuori 15 vuotta sitten, viiltelyä harrasti noin puolet yläasteikäisistä tytöistä. Oli ihan "muoti-ilmiö". Kuin tatuoinnit nykyään. Toisaalta, voihan se olla myös keino purkaa pahaa oloa.
Mutta eikös nyt puhuttukin siitä, että ap siis ei edes tiennyt, mikä on arpien tarina ja kuinka vanhoja ne ovat? Uskomatonta, kuinka vähän nykynuoret(kommentoijat?) ymmärtävät ihmisen elämän kulkua ja kehitystä. Kas, ihminen muuttuu ja oppii, sitä vartenhan täällä ollaan?
Kukaan ei osta toista ihmistä pakettina. Se, mitä on tänään, on huomenna mahdollisesti eri. Todennäköisestikin. Ainut, mikä mielestäni merkitsee rakastumisen kannalta, on se, kuinka hyvin viihdytään ja luonteet kohtaavat. Nauretaan, harrastetaan, keskustellaan hedelmällisesti.
Jos ap luulee pystyvänsä "karsimalla" ennaltaehkäisemään jotakin, hän erehtyy. Ainoa keino löytää ihminen niiden arpien takana, on luopua ennakkoluuloista, ottaa riski tutustua toiseen nykyisenä omana itsenään, oli arpia tai ei. Ja näin antaa rakkaudelle mahdollisuus.
Toisaalta, jos ap haluaa sulkea silmänsä siltä faktalta, että heikkous, vaikeudet ja niistä selviäminen kuuluvat ihmisyyteen, siitä vaan. Parempi pysytellä pintaliitopiireissä ja tuudittautua valheeseen, että ihminen ei ole koskaan heikko, vaan jaksaa ja jaksaa. Millainenhan ihminen ap olisi puolisona? Luulen, ettei kovin henkevää ja tasapainoista seuraa:)
Sinullakin varmaan viiltelytaustaa, kun on noin kova tarve selitellä tekemisiä ja haukkua ap:ta?
Oletko sinä se, joka joskus seurusteli viiltelevän kanssa ja yleistät nyt tämän yksilöllisen kokemuksesi koskemaan kaikkia, jotka joskus ovat viillelleet? Minkälaista apua olet hakenut itsellesi?
T, ohisVaikka olisikin, niin mitä ihmeen apua siihen pitäisi hakea? Ei kai nyt herttinen sentään apua tarvita jokaisen suhteen päättymiseen? Se jos mikä alkaa olla todellista mielen heikkoutta.
Siinä vaiheessa, jos yleistää oman kokemuksensa koskemaan kaikkia tiettyyn ihmisryhmään kuuluvia ihmisiä, niin todellakin kannattaisi hakea apua. Normaalisti ihminen ymmärtää, että oma yksittäinen kokemus on todellakin vain yksittäinen kokemus, eikä ala tehdä siitä rankkoja yleistyksiä. Sairas mieli tekee yksittäisestä kokemuksesta yleistyksen.
Voi ei. Luuletko tosiaan, että pientä aukkoa päättelyssä voisi pitää sairaana mielenä. Nyt valoja tauluun, et sinä noin tyhmä ole.
Ihan oikeasti, hae apua. Paha olosi suorastaan hehkuu tänne asti. Sanon tämän kaikella ystävällisyydellä. Ihminen, joka voi hyvin, ei kirjoittele tuollaisia asioita edes netissä anonyyminä. Ajattelusi on todella mustavalkoista ja lapsellista ja se kielii masennuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten empatiankyvyn puute on todella surullista sekä tietämättömyys mielenterveysongelmista, ihan vetää sanattomaksi tämä keskustelu. Kyllä, on jokaisen oma asia kenen kanssa haluaa alkaa miettimään parisuhdetta ja jos jollekin toisen arvet ovat ongelma niin sitten ne ovat. Mutta se että täällä leimataan kaikki viiltelijät tietynlaisiksi on todella kapeakatseista. Ensinnäkään kaikki itsensä viiltelijät eivät ole aggressiivia ihmisiä, kaikki itsensä viiltelijät eivät ole väkivaltaisia muita ihmisiä kohtaa, kaikki viiltelijät eivät käytä lääkkeitä, kaikki viiltelijät eivät ole olleet/ole psykoosissa, kaikki viiltelijät eivät ole itsemurhalla uhkailevia idiootteja jotka pistävät itsensä heti narunjatkoksi kun tulee ensimmäinen riita kumppanin kanssa.
Ihan kuka tahansa teidän työkavereista, sukulaisista, ystävistä, naapureista, tutuista, voi olla yhtä syvällä siinä masennuksen suossa kuin se viiltelijäkin, vielä syvemmälläkin ja vielä enemmän "sekaisin", ilman että te tiedätte siitä yhtään mitään koska heillä ole arpia ollenkaan tai ne ovat paikassa josta te ette niitä näe. Ei se viiltely ja ne arvet tee kenestäkään se enempää hullua kuin jostakin toisesta, sillä ihmisellä vaan ollut eri tapa käsitellä tunteita kuin jollain toisella. Joku tarttuu viinapulloon, joku tarttuu lääkkeisiin, joku ajautuu anorektikoksi, joku tarttuu siihen terään. Eipä kukaan niitä asioita tee siksi että se olisi kivaa, tai että haluaisi tehdä niin, mutta se viiltely nyt vaan sattuu olemaan asia josta jää näkyvät jäljet. Joku on ajautunut masennuksessaan alkoholistiksi ja tuhonnut siinä samalla sekä itsensä että usein myös perheensä, mutta hekin voivat parantua ja laittaa elämänsä kuntoon. Joku tälläinen ex-masentunut alkoholisti saattaa olla ihan kuka tahansa teidän tutuista josta te ajattelette että onpa tuo mukava ja kiva tyyppi, mutta edelleenkin, te ette tiedä hänen menneisyyttää koska se ei näy kuten arvet.
On totta että jos tämän kyseisen naisen arvet ovat uusia, voi seurustelu hänen kanssaan olla hankalaa ja mutkikasta, masentuneen ihmisen tukena oleminen vaatii todella paljon vahvuutta, ymmärrystä ja rakkautta. Mutta jos arvet on jo vanhoja niin miksi niiden perusteella pitäisi tuomita yhtään ketään, jos ihminen on muuten mukava? Kaikilla meillä on oma menneisyytemme, omat ongelmamme, vikamme ja synkät hetkemme. Masennuksesta voi todellakin parantua ja toisaalta siihen voi myös sairastua ihan kuka tahansa, vaikkapa juuri sinä siellä joka niin kärkkäästi olet haukkumassa mt-ongelmaisia. Ei sairastuminen tee heti ihmisestä automaattisesti jotakin puukko kädessä heiluvaa aggressiivista, psykooseissaan ja lääkehuuruissaan sekoilevaa tasapainotonta hullua. Masennusta on monenlaista ja vaikka siihen kerran sairastuisi, ei se ole mikään rutto joka jää ihmiseen vaikuttamaan koko loppuelämäksi.
Pointti on siinä, että masennus on todella perseestä kumppanilla. Se tekee oman elämänkin aivan uskomattoman paljon huonommaksi. Tätä tuskin kiistää kukaan, joka on seurustellut masentuneen kanssa tai on itse ollut sellainen.
Järkevä ihminen yrittää siksi välttää sellaiset henkilöt, joilla masennuksen aiheuttamaa paskuutta saattaa olla luvassa. Toki se voi iskeä kaikille, mutta ei nyt ehdoin tahdoin kannata mennä riskiryhmän kimppuun. Jos uusi kumppani feikkaa masennuksensa, ja se tulee sitten täysillä niskaan suhteen vakiinnuttua, niin se on jo aikamoinen petos. Eli se, että asia ei näy ulospäin ei ole mikään selitys.
Empatiakyvyttömyys on paljon enemmän perseestä kumppanilla. Masennus on realismia ja siihen ei tyhmät ihmiset kykene
Empaattiselle ihmiselle vasta raskasta onkin olla masentuneen puolisona. Tunteettomalle helpompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten empatiankyvyn puute on todella surullista sekä tietämättömyys mielenterveysongelmista, ihan vetää sanattomaksi tämä keskustelu. Kyllä, on jokaisen oma asia kenen kanssa haluaa alkaa miettimään parisuhdetta ja jos jollekin toisen arvet ovat ongelma niin sitten ne ovat. Mutta se että täällä leimataan kaikki viiltelijät tietynlaisiksi on todella kapeakatseista. Ensinnäkään kaikki itsensä viiltelijät eivät ole aggressiivia ihmisiä, kaikki itsensä viiltelijät eivät ole väkivaltaisia muita ihmisiä kohtaa, kaikki viiltelijät eivät käytä lääkkeitä, kaikki viiltelijät eivät ole olleet/ole psykoosissa, kaikki viiltelijät eivät ole itsemurhalla uhkailevia idiootteja jotka pistävät itsensä heti narunjatkoksi kun tulee ensimmäinen riita kumppanin kanssa.
Ihan kuka tahansa teidän työkavereista, sukulaisista, ystävistä, naapureista, tutuista, voi olla yhtä syvällä siinä masennuksen suossa kuin se viiltelijäkin, vielä syvemmälläkin ja vielä enemmän "sekaisin", ilman että te tiedätte siitä yhtään mitään koska heillä ole arpia ollenkaan tai ne ovat paikassa josta te ette niitä näe. Ei se viiltely ja ne arvet tee kenestäkään se enempää hullua kuin jostakin toisesta, sillä ihmisellä vaan ollut eri tapa käsitellä tunteita kuin jollain toisella. Joku tarttuu viinapulloon, joku tarttuu lääkkeisiin, joku ajautuu anorektikoksi, joku tarttuu siihen terään. Eipä kukaan niitä asioita tee siksi että se olisi kivaa, tai että haluaisi tehdä niin, mutta se viiltely nyt vaan sattuu olemaan asia josta jää näkyvät jäljet. Joku on ajautunut masennuksessaan alkoholistiksi ja tuhonnut siinä samalla sekä itsensä että usein myös perheensä, mutta hekin voivat parantua ja laittaa elämänsä kuntoon. Joku tälläinen ex-masentunut alkoholisti saattaa olla ihan kuka tahansa teidän tutuista josta te ajattelette että onpa tuo mukava ja kiva tyyppi, mutta edelleenkin, te ette tiedä hänen menneisyyttää koska se ei näy kuten arvet.
On totta että jos tämän kyseisen naisen arvet ovat uusia, voi seurustelu hänen kanssaan olla hankalaa ja mutkikasta, masentuneen ihmisen tukena oleminen vaatii todella paljon vahvuutta, ymmärrystä ja rakkautta. Mutta jos arvet on jo vanhoja niin miksi niiden perusteella pitäisi tuomita yhtään ketään, jos ihminen on muuten mukava? Kaikilla meillä on oma menneisyytemme, omat ongelmamme, vikamme ja synkät hetkemme. Masennuksesta voi todellakin parantua ja toisaalta siihen voi myös sairastua ihan kuka tahansa, vaikkapa juuri sinä siellä joka niin kärkkäästi olet haukkumassa mt-ongelmaisia. Ei sairastuminen tee heti ihmisestä automaattisesti jotakin puukko kädessä heiluvaa aggressiivista, psykooseissaan ja lääkehuuruissaan sekoilevaa tasapainotonta hullua. Masennusta on monenlaista ja vaikka siihen kerran sairastuisi, ei se ole mikään rutto joka jää ihmiseen vaikuttamaan koko loppuelämäksi.
Pointti on siinä, että masennus on todella perseestä kumppanilla. Se tekee oman elämänkin aivan uskomattoman paljon huonommaksi. Tätä tuskin kiistää kukaan, joka on seurustellut masentuneen kanssa tai on itse ollut sellainen.
Järkevä ihminen yrittää siksi välttää sellaiset henkilöt, joilla masennuksen aiheuttamaa paskuutta saattaa olla luvassa. Toki se voi iskeä kaikille, mutta ei nyt ehdoin tahdoin kannata mennä riskiryhmän kimppuun. Jos uusi kumppani feikkaa masennuksensa, ja se tulee sitten täysillä niskaan suhteen vakiinnuttua, niin se on jo aikamoinen petos. Eli se, että asia ei näy ulospäin ei ole mikään selitys.
Empatiakyvyttömyys on paljon enemmän perseestä kumppanilla. Masennus on realismia ja siihen ei tyhmät ihmiset kykene
Empaattiselle ihmiselle vasta raskasta onkin olla masentuneen puolisona. Tunteettomalle helpompaa.
Kyllä mäkin masentuisin sun puolisona
Kumpa saisin rahaa aina kun joku ihminen heittää näitä viisauksia ilmoille, että "kerran mielisairas, aina mielisairas". Nimittäin aika moni näistä heittelijöistä on sairastunut itse, vähintään työuupumuksen jälkiseurauksena masennukseen. Sama työttömyyshuutelijoiden kanssa. Aika moni "kyllä työtä saa kun vain haluaa...työttömät on laiskoja" on saanu kengän persauksiin yt-neuvotteluissa ja ei aikaakaan, kun mieli muuttuu työttömistä :D. Mielenterveysongelmat on todella yleisiä ja jokainen sairastuu, kun olosuhteet ovat riittävän sairastuttavat. Tämä kannattaa pitää mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun luettuani ihmettelen, että eikö koulussa oikeasti opeteta mitään mahdollisista elämän vastoinkäymisistä joita tulee minulle, sinulle, tulevalle vaimollesi tai tyttöystävällesi yhtä todennäköisesti elämän varrella.? Kuinka melkein jokainen kohtaa omat vaikeutensa jossakin elämänsä vaiheessa, ja usein myös sairastuu mieleltään, parantuu, ja jatkaa elämää vahvempana. Mitä ovat defenssit? Selviytymiskeinot jotka ihminen löytää, ottaa käyttöönsä ja selviää? Elinikäisestä oppimisesta, elämänvaiheista, siitä miten ihminen muuttuu? Olen todella yllättynyt tästä kommentoijien ennakkoluuloisuudesta ja mustavalkoisista ajatuksista.
Kun minä olin nuori 15 vuotta sitten, viiltelyä harrasti noin puolet yläasteikäisistä tytöistä. Oli ihan "muoti-ilmiö". Kuin tatuoinnit nykyään. Toisaalta, voihan se olla myös keino purkaa pahaa oloa.
Mutta eikös nyt puhuttukin siitä, että ap siis ei edes tiennyt, mikä on arpien tarina ja kuinka vanhoja ne ovat? Uskomatonta, kuinka vähän nykynuoret(kommentoijat?) ymmärtävät ihmisen elämän kulkua ja kehitystä. Kas, ihminen muuttuu ja oppii, sitä vartenhan täällä ollaan?
Kukaan ei osta toista ihmistä pakettina. Se, mitä on tänään, on huomenna mahdollisesti eri. Todennäköisestikin. Ainut, mikä mielestäni merkitsee rakastumisen kannalta, on se, kuinka hyvin viihdytään ja luonteet kohtaavat. Nauretaan, harrastetaan, keskustellaan hedelmällisesti.
Jos ap luulee pystyvänsä "karsimalla" ennaltaehkäisemään jotakin, hän erehtyy. Ainoa keino löytää ihminen niiden arpien takana, on luopua ennakkoluuloista, ottaa riski tutustua toiseen nykyisenä omana itsenään, oli arpia tai ei. Ja näin antaa rakkaudelle mahdollisuus.
Toisaalta, jos ap haluaa sulkea silmänsä siltä faktalta, että heikkous, vaikeudet ja niistä selviäminen kuuluvat ihmisyyteen, siitä vaan. Parempi pysytellä pintaliitopiireissä ja tuudittautua valheeseen, että ihminen ei ole koskaan heikko, vaan jaksaa ja jaksaa. Millainenhan ihminen ap olisi puolisona? Luulen, ettei kovin henkevää ja tasapainoista seuraa:)
Sinullakin varmaan viiltelytaustaa, kun on noin kova tarve selitellä tekemisiä ja haukkua ap:ta?
Oletko sinä se, joka joskus seurusteli viiltelevän kanssa ja yleistät nyt tämän yksilöllisen kokemuksesi koskemaan kaikkia, jotka joskus ovat viillelleet? Minkälaista apua olet hakenut itsellesi?
T, ohisVaikka olisikin, niin mitä ihmeen apua siihen pitäisi hakea? Ei kai nyt herttinen sentään apua tarvita jokaisen suhteen päättymiseen? Se jos mikä alkaa olla todellista mielen heikkoutta.
Siinä vaiheessa, jos yleistää oman kokemuksensa koskemaan kaikkia tiettyyn ihmisryhmään kuuluvia ihmisiä, niin todellakin kannattaisi hakea apua. Normaalisti ihminen ymmärtää, että oma yksittäinen kokemus on todellakin vain yksittäinen kokemus, eikä ala tehdä siitä rankkoja yleistyksiä. Sairas mieli tekee yksittäisestä kokemuksesta yleistyksen.
Voi ei. Luuletko tosiaan, että pientä aukkoa päättelyssä voisi pitää sairaana mielenä. Nyt valoja tauluun, et sinä noin tyhmä ole.
Ihan oikeasti, hae apua. Paha olosi suorastaan hehkuu tänne asti. Sanon tämän kaikella ystävällisyydellä. Ihminen, joka voi hyvin, ei kirjoittele tuollaisia asioita edes netissä anonyyminä. Ajattelusi on todella mustavalkoista ja lapsellista ja se kielii masennuksesta.
Looginen virhe = masennus. Näin väität. Uskon kuitenkin, että et ole tosissasi, vaan haluat vain kiusata. Parempi niin.
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun luettuani ihmettelen, että eikö koulussa oikeasti opeteta mitään mahdollisista elämän vastoinkäymisistä joita tulee minulle, sinulle, tulevalle vaimollesi tai tyttöystävällesi yhtä todennäköisesti elämän varrella.? Kuinka melkein jokainen kohtaa omat vaikeutensa jossakin elämänsä vaiheessa, ja usein myös sairastuu mieleltään, parantuu, ja jatkaa elämää vahvempana. Mitä ovat defenssit? Selviytymiskeinot jotka ihminen löytää, ottaa käyttöönsä ja selviää? Elinikäisestä oppimisesta, elämänvaiheista, siitä miten ihminen muuttuu? Olen todella yllättynyt tästä kommentoijien ennakkoluuloisuudesta ja mustavalkoisista ajatuksista.
Kun minä olin nuori 15 vuotta sitten, viiltelyä harrasti noin puolet yläasteikäisistä tytöistä. Oli ihan "muoti-ilmiö". Kuin tatuoinnit nykyään. Toisaalta, voihan se olla myös keino purkaa pahaa oloa.
Mutta eikös nyt puhuttukin siitä, että ap siis ei edes tiennyt, mikä on arpien tarina ja kuinka vanhoja ne ovat? Uskomatonta, kuinka vähän nykynuoret(kommentoijat?) ymmärtävät ihmisen elämän kulkua ja kehitystä. Kas, ihminen muuttuu ja oppii, sitä vartenhan täällä ollaan?
Kukaan ei osta toista ihmistä pakettina. Se, mitä on tänään, on huomenna mahdollisesti eri. Todennäköisestikin. Ainut, mikä mielestäni merkitsee rakastumisen kannalta, on se, kuinka hyvin viihdytään ja luonteet kohtaavat. Nauretaan, harrastetaan, keskustellaan hedelmällisesti.
Jos ap luulee pystyvänsä "karsimalla" ennaltaehkäisemään jotakin, hän erehtyy. Ainoa keino löytää ihminen niiden arpien takana, on luopua ennakkoluuloista, ottaa riski tutustua toiseen nykyisenä omana itsenään, oli arpia tai ei. Ja näin antaa rakkaudelle mahdollisuus.
Toisaalta, jos ap haluaa sulkea silmänsä siltä faktalta, että heikkous, vaikeudet ja niistä selviäminen kuuluvat ihmisyyteen, siitä vaan. Parempi pysytellä pintaliitopiireissä ja tuudittautua valheeseen, että ihminen ei ole koskaan heikko, vaan jaksaa ja jaksaa. Millainenhan ihminen ap olisi puolisona? Luulen, ettei kovin henkevää ja tasapainoista seuraa:)
Ihminen itse asiassa muuttuu hyvin vähän teini-iän jälkeen. Varsinkin kaikki huonot puolet jää. Niitä voi oppia peittämään mutta ne ei ikinä lähde pois.
Ei todellakaan ole normaalia viillellä itseään.
EHDOTTOMASTI KANNATTAA JATKAA! Varsinkik jos muuta epäilyttävää ei ole ilmaantunut. Itselläni on kädessä vanhoja teininä tehtyjä viiltelyarpia. Teininä tosiaan olin hieman angst tapaus, mutta nykyisin olen iloinen, tasapainoinen nuori hoitaja : D Vanhempani erosivat kun olin 14v, tämä vaikuttu asiaan, mutta ihan täyspäinen minusta on kasvanut :) Kerron mielläni arvista jos joku kysyy, ettei tarvitse ihmetellä! Tosiaan vanhat arvet on valkoisia, uudet punaisia, kannattaa sitä siis katsoa !
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun luettuani ihmettelen, että eikö koulussa oikeasti opeteta mitään mahdollisista elämän vastoinkäymisistä joita tulee minulle, sinulle, tulevalle vaimollesi tai tyttöystävällesi yhtä todennäköisesti elämän varrella.? Kuinka melkein jokainen kohtaa omat vaikeutensa jossakin elämänsä vaiheessa, ja usein myös sairastuu mieleltään, parantuu, ja jatkaa elämää vahvempana. Mitä ovat defenssit? Selviytymiskeinot jotka ihminen löytää, ottaa käyttöönsä ja selviää? Elinikäisestä oppimisesta, elämänvaiheista, siitä miten ihminen muuttuu? Olen todella yllättynyt tästä kommentoijien ennakkoluuloisuudesta ja mustavalkoisista ajatuksista.
Kun minä olin nuori 15 vuotta sitten, viiltelyä harrasti noin puolet yläasteikäisistä tytöistä. Oli ihan "muoti-ilmiö". Kuin tatuoinnit nykyään. Toisaalta, voihan se olla myös keino purkaa pahaa oloa.
Mutta eikös nyt puhuttukin siitä, että ap siis ei edes tiennyt, mikä on arpien tarina ja kuinka vanhoja ne ovat? Uskomatonta, kuinka vähän nykynuoret(kommentoijat?) ymmärtävät ihmisen elämän kulkua ja kehitystä. Kas, ihminen muuttuu ja oppii, sitä vartenhan täällä ollaan?
Kukaan ei osta toista ihmistä pakettina. Se, mitä on tänään, on huomenna mahdollisesti eri. Todennäköisestikin. Ainut, mikä mielestäni merkitsee rakastumisen kannalta, on se, kuinka hyvin viihdytään ja luonteet kohtaavat. Nauretaan, harrastetaan, keskustellaan hedelmällisesti.
Jos ap luulee pystyvänsä "karsimalla" ennaltaehkäisemään jotakin, hän erehtyy. Ainoa keino löytää ihminen niiden arpien takana, on luopua ennakkoluuloista, ottaa riski tutustua toiseen nykyisenä omana itsenään, oli arpia tai ei. Ja näin antaa rakkaudelle mahdollisuus.
Toisaalta, jos ap haluaa sulkea silmänsä siltä faktalta, että heikkous, vaikeudet ja niistä selviäminen kuuluvat ihmisyyteen, siitä vaan. Parempi pysytellä pintaliitopiireissä ja tuudittautua valheeseen, että ihminen ei ole koskaan heikko, vaan jaksaa ja jaksaa. Millainenhan ihminen ap olisi puolisona? Luulen, ettei kovin henkevää ja tasapainoista seuraa:)
Ihminen itse asiassa muuttuu hyvin vähän teini-iän jälkeen. Varsinkin kaikki huonot puolet jää. Niitä voi oppia peittämään mutta ne ei ikinä lähde pois.
Ei todellakaan ole normaalia viillellä itseään.
Olen kyllä täysin eri mieltä. Tosin olen se joka on käynyt pitkän terapian eikä terapia itse asiassa olisi kenellekään pahaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehiä dumpataan pienestäkin syystä. Eikä silloin haukuta naista epäempaattiseksi psykopaatiksi jonka pitäisi Ymmärtää.
Toisin on sitten kun nainen on kilariosapuoli.
Olisi pitänyt arvata, että tämä jankkaaja on palstauli...
Nyt menee kyllä naisten piikkiin ulina tässä ketjussa. Herneenpalot on syvällä nenässä ja miesten taso on huono, kun moni mies ei halua ADD-potilasta tai kädet arpia täynnä olevaa naista. Ihan samaa ulinaa kuin se, että naiset eivät riemuissaan juokse viimeksi 2015 suihkussa käyneen antisosiaalisen pornohiiren syliin.
Siis hetkonen...mistä sinä tiedät, ketkä kaikki täällä on naisia jotka kommentoivat :D? Tietysti niistä voi pienellä varauksella olettaa, jotka sanovat olevansa naisia, mutta miten sinä näet sukupuolen ruudun takaa? Mistä sinä tiedät, etten minä ole mies?
Aloittaja jos haluat lapsia, niin etsithän heille normaalin äidin.
Omalla äidilläni on persoonallisuushäiriö eikä sellaisten ihmisten pitäisi hankkia lapsia.
Siinä vaiheessa, jos yleistää oman kokemuksensa koskemaan kaikkia tiettyyn ihmisryhmään kuuluvia ihmisiä, niin todellakin kannattaisi hakea apua. Normaalisti ihminen ymmärtää, että oma yksittäinen kokemus on todellakin vain yksittäinen kokemus, eikä ala tehdä siitä rankkoja yleistyksiä. Sairas mieli tekee yksittäisestä kokemuksesta yleistyksen.