Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen 30 ja äitini puhuu koko ajan miten haluaa että kävisin "kotona" useammin
13.05.2017 |
Asun omassa kodissani, olen ollut omillani yli 10 vuotta ja asunut ulkomaillakin. Sen lisäksi vanhempani eivät edes asu lapsuudenkodissani .
Kiitän tietysti kutsusta, mutta kuvitteleeko hän oikeasti että kun menen heille kylään niin olisin kuin kotonani. Myös jos kerron että minulla on paljon kiireitä tai stressiä hän käskee tulemaan heille rentoutumaan. Itselleni nykyään reissuista tulee enemmän stressiä kun joudun kulkemaan julkisilla monta tuntia ja sitten perillä kuuntelemaan samat jutut yms. Nukkumaan mennään heidän aikataulun mukaan, samoin herätään. Ei se ole minulle mikään hermoloma. En halua loukata, mutta en myöskään halua kokea syyllisyyttä koska en käy tarpeeksi usein ajan/rahan/muun takia.
Neuvoja?
Kommentit (23)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kuinka usein käyt?
Minulla on kolme lasta, hiukan yli ja hiukan ali. Tulevat jouluksi ja pari-kolme kertaa vuodessa kutsumme syömään, kesällä grillaamaan. Toki ovet ovat aina auki, jos muuten haluavat tulla ja kaikilla on avain. Joskus joku haluaa olla yön yli.
Minua auttoi se, kun tajusin että äitini on aikuinen ihminen. Hän ymmärtää kyllä vallan mainiosti asian, jonka selitit.
Itse sain vain yhden kerran tarpeekseni, kun hän taas itkua vääntäen valitti, miten olisin voinut vähän kauemmin viipyä. Tajusin, että hän ymmärtää aivan hyvin miten kauhea, syyllinen olo minulla on. Ja hän tekee oloni kauheaksi tarkoituksella, ei mitään armoa vaikka miten yritin miellyttää. Hän välitti vain siitä, että hän saa mitä haluaa. Ja totesin että minulle riittää tämä kuvio, missä hän aina vaatii ja minä aina annan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidilläsi on sinua ikävä:)
Kyllä valtaosa äideistä kuitenkin ymmärtää, kun selität, että välität hänestä, mutta tarvitset myös omaa aikaa etkä jaksa aina matkustaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minun kolme kymppiset lapset tulee kotiin ja sitten ne menee omaan kotiin, jopa äitini puhuu minulle kotiin tulemisesta, vaikka minä olen kohta 55v.
Onko tuo sitten niin kamalaa, jos on, sano vanhemmillesi.
83-vuotias isäni aina soittaa "täältä kotoa", josta muutin pois 1986.
Vanhemmat pysyvät ikuisesti vanhempina ja hyvät ja rakastavat vanhemmat ikävöivät aina lapsiaan, vaikka nämä olisivat 50-vuotiaita. Kyllä tämä aloittajallekin vielä selviää, ja teille muille, jotka kuvittelette vanhempienne yrittävän syyllistää tai kahlita teitä, kun itsellänne on vaikeuksia irtautua lapsen roolista. Ilmiö on tuttu omasta kasvuprosessistani ja jälleen 20-vuotiaan lapseni itsenäistymisestä. Ihminen aikuistuu vähitellen 25-30-vuotiaana, ainakin aivoiltaan. Tunne-elämän kypsyminen vie pitempään eikä osalta onnistu ikinä.
Yrittäkää ymmärtää, että ikävä ja luopumisen suru ovat todellisia. Ymmärrättekin viimeistään haudatessanne vanhempanne.
Se, että olette vanhempienne rakkaita lapsia, ei vähennä teidän aikuisuuttanne, ellette itse heittäydy uhmaikäisiksi. Antakaa isän ja äidin rakastaa teitä. He tekevät niin joka tapauksessa.
Olkaa armollisia, me keski-ikäiset ja vanhemmat emme äkkiä pysty muuttumaan tai luopumaan hetkessä siitä, mikä 18 vuotta oli meille maailman tärkein asia: lapsistamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sinulla on hyvä äiti, arvosta häntä :) syyllistäminen on toki kurjaa, minulla isäni äiti, siis mummo, tekee tuota joskus ja samoin äitini elossa olevat vanhemmat. Omat vanhempani eivät syyllistä ja olen aina sinne kuitenkin tervetullut. Toki ymmärrän erityisesti tuon että jos vanhempasi eivät asu enää edes lapsuudenkodissasi, voi vierailu tuntua oudolta. Yritä keksiä joku kompromissi, mutta muista että äitisi rakastaa sinua :)
Ajatella siitäkin saa ongelman että äiti kutsuu ja haluaa lastaan käymään.
Mun äiti olis kauhuissaan jos jäisin vielä yöksikin. Eikä varmasti kutsu tai ole kutsunut käymään. Asuu kilometrin päässä ja tänä vuonna nähty kahdesti; hänen puolison synttäreillä ja sukulaislapsen synttäreillä.
Enää en pahoita mieltäni tuosta mutta nuorempana kyllä, kun yritin epätoivoisesti pitää yllä sukulaissuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitimummu kirjoitti:
83-vuotias isäni aina soittaa "täältä kotoa", josta muutin pois 1986.
Vanhemmat pysyvät ikuisesti vanhempina ja hyvät ja rakastavat vanhemmat ikävöivät aina lapsiaan, vaikka nämä olisivat 50-vuotiaita. Kyllä tämä aloittajallekin vielä selviää, ja teille muille, jotka kuvittelette vanhempienne yrittävän syyllistää tai kahlita teitä, kun itsellänne on vaikeuksia irtautua lapsen roolista. Ilmiö on tuttu omasta kasvuprosessistani ja jälleen 20-vuotiaan lapseni itsenäistymisestä. Ihminen aikuistuu vähitellen 25-30-vuotiaana, ainakin aivoiltaan. Tunne-elämän kypsyminen vie pitempään eikä osalta onnistu ikinä.
Yrittäkää ymmärtää, että ikävä ja luopumisen suru ovat todellisia. Ymmärrättekin viimeistään haudatessanne vanhempanne.
Se, että olette vanhempienne rakkaita lapsia, ei vähennä teidän aikuisuuttanne, ellette itse heittäydy uhmaikäisiksi. Antakaa isän ja äidin rakastaa teitä. He tekevät niin joka tapauksessa.
Olkaa armollisia, me keski-ikäiset ja vanhemmat emme äkkiä pysty muuttumaan tai luopumaan hetkessä siitä, mikä 18 vuotta oli meille maailman tärkein asia: lapsistamme.
Yritä sinä ymmärtää, että vaikka olet miten vanha, et ole yhtään meitä nuorempia fiksumpi automaattisesti. Oletko ikinä miettinyt niin päin, että olet jo liian vanha ymmärtämään elämää jota me nuoremmat ymmärrämme? Mieti ensi kerralla, ennen kuin naputat noin alentuvan kommentin.
Vanhemman kuuluu ymmärtää, että aikuisella lapsella on oma elämänsä. Lapsella ei ole velvollisuutta sietää syyllistämistä. Sille on hyvä tehdä loppu mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Silloin itsellä on huomattavasti mukavampaa.
Hauska juttu muuten, että aloitit heti paikalla tuon "kohta kuolen"-valituksen, joka on syyllistäjä-äideille niin luontevaa.
Harmi että en jaksa kirjoittaa yhtä sympaattista tekstiä kuin sinä. En saa yhtä paljon yläpeukkuja, mutta sain sentään puhua suuni puhtaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Äitimummu kirjoitti:
83-vuotias isäni aina soittaa "täältä kotoa", josta muutin pois 1986.
Vanhemmat pysyvät ikuisesti vanhempina ja hyvät ja rakastavat vanhemmat ikävöivät aina lapsiaan, vaikka nämä olisivat 50-vuotiaita. Kyllä tämä aloittajallekin vielä selviää, ja teille muille, jotka kuvittelette vanhempienne yrittävän syyllistää tai kahlita teitä, kun itsellänne on vaikeuksia irtautua lapsen roolista. Ilmiö on tuttu omasta kasvuprosessistani ja jälleen 20-vuotiaan lapseni itsenäistymisestä. Ihminen aikuistuu vähitellen 25-30-vuotiaana, ainakin aivoiltaan. Tunne-elämän kypsyminen vie pitempään eikä osalta onnistu ikinä.
Yrittäkää ymmärtää, että ikävä ja luopumisen suru ovat todellisia. Ymmärrättekin viimeistään haudatessanne vanhempanne.
Se, että olette vanhempienne rakkaita lapsia, ei vähennä teidän aikuisuuttanne, ellette itse heittäydy uhmaikäisiksi. Antakaa isän ja äidin rakastaa teitä. He tekevät niin joka tapauksessa.
Olkaa armollisia, me keski-ikäiset ja vanhemmat emme äkkiä pysty muuttumaan tai luopumaan hetkessä siitä, mikä 18 vuotta oli meille maailman tärkein asia: lapsistamme.
Yritä sinä ymmärtää, että vaikka olet miten vanha, et ole yhtään meitä nuorempia fiksumpi automaattisesti. Oletko ikinä miettinyt niin päin, että olet jo liian vanha ymmärtämään elämää jota me nuoremmat ymmärrämme? Mieti ensi kerralla, ennen kuin naputat noin alentuvan kommentin.
Vanhemman kuuluu ymmärtää, että aikuisella lapsella on oma elämänsä. Lapsella ei ole velvollisuutta sietää syyllistämistä. Sille on hyvä tehdä loppu mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Silloin itsellä on huomattavasti mukavampaa.
Hauska juttu muuten, että aloitit heti paikalla tuon "kohta kuolen"-valituksen, joka on syyllistäjä-äideille niin luontevaa.
Harmi että en jaksa kirjoittaa yhtä sympaattista tekstiä kuin sinä. En saa yhtä paljon yläpeukkuja, mutta sain sentään puhua suuni puhtaaksi.
Minä en kyllä huomannut mitään "kohta kuolen" -valitusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse vierailen 'kotona' yleensa vain kerran vuodessa (asutaan ulkomailla), mutta silloin viivyn lasten kanssa useamman viikon, ja vastaavasti vanhempani kay meilla kerran vuodessa noin viikon reissulla. Ja olen heilla kuin kotonani, ei koskaan kaynyt mielessakaan ettei sekin olisi 'koti' ja vastaavasti vanhemmat ja muut sukulaiset keta meilla kay on kuin kotonaan. Paljon helpompaa nain ja hankalaa se olisi hirmu vieraakoreasti kayttaytya laheisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitimummu kirjoitti:
83-vuotias isäni aina soittaa "täältä kotoa", josta muutin pois 1986.
Vanhemmat pysyvät ikuisesti vanhempina ja hyvät ja rakastavat vanhemmat ikävöivät aina lapsiaan, vaikka nämä olisivat 50-vuotiaita. Kyllä tämä aloittajallekin vielä selviää, ja teille muille, jotka kuvittelette vanhempienne yrittävän syyllistää tai kahlita teitä, kun itsellänne on vaikeuksia irtautua lapsen roolista. Ilmiö on tuttu omasta kasvuprosessistani ja jälleen 20-vuotiaan lapseni itsenäistymisestä. Ihminen aikuistuu vähitellen 25-30-vuotiaana, ainakin aivoiltaan. Tunne-elämän kypsyminen vie pitempään eikä osalta onnistu ikinä.
Yrittäkää ymmärtää, että ikävä ja luopumisen suru ovat todellisia. Ymmärrättekin viimeistään haudatessanne vanhempanne.
Se, että olette vanhempienne rakkaita lapsia, ei vähennä teidän aikuisuuttanne, ellette itse heittäydy uhmaikäisiksi. Antakaa isän ja äidin rakastaa teitä. He tekevät niin joka tapauksessa.
Olkaa armollisia, me keski-ikäiset ja vanhemmat emme äkkiä pysty muuttumaan tai luopumaan hetkessä siitä, mikä 18 vuotta oli meille maailman tärkein asia: lapsistamme.
Yritä sinä ymmärtää, että vaikka olet miten vanha, et ole yhtään meitä nuorempia fiksumpi automaattisesti. Oletko ikinä miettinyt niin päin, että olet jo liian vanha ymmärtämään elämää jota me nuoremmat ymmärrämme? Mieti ensi kerralla, ennen kuin naputat noin alentuvan kommentin.
Vanhemman kuuluu ymmärtää, että aikuisella lapsella on oma elämänsä. Lapsella ei ole velvollisuutta sietää syyllistämistä. Sille on hyvä tehdä loppu mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Silloin itsellä on huomattavasti mukavampaa.
Hauska juttu muuten, että aloitit heti paikalla tuon "kohta kuolen"-valituksen, joka on syyllistäjä-äideille niin luontevaa.
Harmi että en jaksa kirjoittaa yhtä sympaattista tekstiä kuin sinä. En saa yhtä paljon yläpeukkuja, mutta sain sentään puhua suuni puhtaaksi.
Minä en kyllä huomannut mitään "kohta kuolen" -valitusta?
"Yrittäkää ymmärtää, että ikävä ja luopumisen suru ovat todellisia. Ymmärrättekin viimeistään haudatessanne vanhempanne."
Muistutus siitä, että kohta vanhempanne ovat kuolleet ja sitten tulette katumaan ilkeyttänne.
Nykymaailma :( Ei edes vanhempia kerkeä tavata. Meillä on kaikilla 7 lapsella kotiavaimet kotiin, vaikka vanhin siskonikin jo 40. Saadaan mennä vaikka keskellä yötä ihan vaan syömään, jos siltä tuntuu.
Yöpymiseen ei tarvitsisi edes lupaa kysellä. Toista se on meillä suurperheissä, joissa ollaan perhekeskeisiä. Vanhemmatkin hoidetaan itse, eikä lykätä vanhainkotiin.
Pienet perheet eivät tunnu kokevan mitään yhtenäisyyttä.
Miehen äidin kanssa pitää sopia viikkoja etukäteen milloin voi käydä pikaisesti kahvilla. Sitten syyllistää kun ei kuulemma koskaan käydä. Eipä sinne kovin avoimet ovet ole, eikä anoppi ilmoittele, jos lähtee matkalle.
Minä tiedän aina milloin vanhempani ovat mökillä tai muuten reissussa. Tämä on meille normaalia ja perhe on todella tärkeä. Silti ollaan itsenäisiä aikuisia kaikki jo.
Ei tuohon auta muu kuin itse olla päättäväinen ja olla menemättä jos ei huvita. Minäkin huomaan välillä lähes pyyteleväni anteeksi, että en nyt tänä viikonloppuna tule käymään kotona kun olis kirjoitushommia ja tenttikin tulossa. Se on ainoa syy millä ei ala se "no tuut nyt ees sunnuntaina syömään. Isä voi hakee autolla sut kauppareissulla." Tykkään kyllä käydä lapsuudenkodissani, mutta välillä on myös tosi kiva olla koko viikonloppu omassa rauhassa omassa kodissa. Mun vanhemmat asuu 10km päässä.
Vierailija kirjoitti:
Nykymaailma :( Ei edes vanhempia kerkeä tavata. Meillä on kaikilla 7 lapsella kotiavaimet kotiin, vaikka vanhin siskonikin jo 40. Saadaan mennä vaikka keskellä yötä ihan vaan syömään, jos siltä tuntuu.
Yöpymiseen ei tarvitsisi edes lupaa kysellä. Toista se on meillä suurperheissä, joissa ollaan perhekeskeisiä. Vanhemmatkin hoidetaan itse, eikä lykätä vanhainkotiin.
Pienet perheet eivät tunnu kokevan mitään yhtenäisyyttä.
Miehen äidin kanssa pitää sopia viikkoja etukäteen milloin voi käydä pikaisesti kahvilla. Sitten syyllistää kun ei kuulemma koskaan käydä. Eipä sinne kovin avoimet ovet ole, eikä anoppi ilmoittele, jos lähtee matkalle.
Minä tiedän aina milloin vanhempani ovat mökillä tai muuten reissussa. Tämä on meille normaalia ja perhe on todella tärkeä. Silti ollaan itsenäisiä aikuisia kaikki jo.
Kiva yleistys pienistä perheistä.
Olen kolmesta lapsesta nuorin, saan mennä lapsuudenkotiin ilmoittamatta milloin haluan ja jäädä yöksi aina kun tahdon. Osallistun kotitöihin ja olen muutenkin kuin kotonani. Sisaruksilla sama. Nyt oon kohta ollut täällä viikon, koska miksipä ei. Tiistaina tulin muka vain käymään kahvilla, kun oli asiaa tänne vanhaan kotikaupunkiin ja venähti kun isän kans jäätiin grillaileen ja jäin yöksi ja todettiin keskiviikkona, että tullaan kaikki lapset tänne perjantaina kun isovanhemmatkin tulee, niin turha lähteä kotiin 70km päähän. Mulla on täällä laatikko, jossa on vaatteita, niin ei tarvi aina kuskata mukana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitimummu kirjoitti:
83-vuotias isäni aina soittaa "täältä kotoa", josta muutin pois 1986.
Vanhemmat pysyvät ikuisesti vanhempina ja hyvät ja rakastavat vanhemmat ikävöivät aina lapsiaan, vaikka nämä olisivat 50-vuotiaita. Kyllä tämä aloittajallekin vielä selviää, ja teille muille, jotka kuvittelette vanhempienne yrittävän syyllistää tai kahlita teitä, kun itsellänne on vaikeuksia irtautua lapsen roolista. Ilmiö on tuttu omasta kasvuprosessistani ja jälleen 20-vuotiaan lapseni itsenäistymisestä. Ihminen aikuistuu vähitellen 25-30-vuotiaana, ainakin aivoiltaan. Tunne-elämän kypsyminen vie pitempään eikä osalta onnistu ikinä.
Yrittäkää ymmärtää, että ikävä ja luopumisen suru ovat todellisia. Ymmärrättekin viimeistään haudatessanne vanhempanne.
Se, että olette vanhempienne rakkaita lapsia, ei vähennä teidän aikuisuuttanne, ellette itse heittäydy uhmaikäisiksi. Antakaa isän ja äidin rakastaa teitä. He tekevät niin joka tapauksessa.
Olkaa armollisia, me keski-ikäiset ja vanhemmat emme äkkiä pysty muuttumaan tai luopumaan hetkessä siitä, mikä 18 vuotta oli meille maailman tärkein asia: lapsistamme.
Yritä sinä ymmärtää, että vaikka olet miten vanha, et ole yhtään meitä nuorempia fiksumpi automaattisesti. Oletko ikinä miettinyt niin päin, että olet jo liian vanha ymmärtämään elämää jota me nuoremmat ymmärrämme? Mieti ensi kerralla, ennen kuin naputat noin alentuvan kommentin.
Vanhemman kuuluu ymmärtää, että aikuisella lapsella on oma elämänsä. Lapsella ei ole velvollisuutta sietää syyllistämistä. Sille on hyvä tehdä loppu mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Silloin itsellä on huomattavasti mukavampaa.
Hauska juttu muuten, että aloitit heti paikalla tuon "kohta kuolen"-valituksen, joka on syyllistäjä-äideille niin luontevaa.
Harmi että en jaksa kirjoittaa yhtä sympaattista tekstiä kuin sinä. En saa yhtä paljon yläpeukkuja, mutta sain sentään puhua suuni puhtaaksi.
Minä en kyllä huomannut mitään "kohta kuolen" -valitusta?
"Yrittäkää ymmärtää, että ikävä ja luopumisen suru ovat todellisia. Ymmärrättekin viimeistään haudatessanne vanhempanne."
Muistutus siitä, että kohta vanhempanne ovat kuolleet ja sitten tulette katumaan ilkeyttänne.
Omat vanhempani eivät käyneet omiaan katsomassa. Ainoastaan käyttivät lastenvahtina. Ikinä eivät ole sanoneet ainakaan ääneen, että voi miten kadun, kun en enemmän käynyt vanhempiani katsomassa. Nuo tätä aiemmat sukupolvet eivät syyllistäneet. Heille osoitettiin paikka, että olet vanhus ja meillä on tärkeä työ ja kiire. Ei mitään apua herunut siihen suuntaan kertaakaan. Niin miksi nyt tämä oman lapsen syyllistäminen? Ei se ole kotoa opittua.
Alue: Aihe vapaa
.