Lue keskustelun säännöt.
Pohdin eroa miehen (muuttuneen) käytöksen vuoksi. Mitä mieltä olette?
13.05.2017 |
Miehen käytös muuttui lasten tulon myötä ja on tätä nykyä välillä aika sietämätöntä. Hänessä on silti hyvääkin, minkä takia eropäätös ei ole helppo. Ensin ne hyvät: hän tekee kahden lapsemme kanssa paljon ja on heille läsnä. Hän oli taloudellisessa vastuussa perheestämme koko hoitovapaiden ajan (olin kotona maksimiajat) ja hoiti tämän upeasti. Hän osallistuu kodinhoitoon ja ruuanlaittoon siinä missä minäkin. Hän on järkevä ja aikuismainen tietyissä asioissa (ei pelaa videopelejä tms. ei ryypiskele/käy baareissa, pitää itsestään ja kunnostaan huolta, jne. on kielitaitoinen ja maailmaakin nähnyt.) Mutta sitten...
Ne huonot puolet, joiden vuoksi mietin eroa - mies on usein todella huonotuulinen ja impulsiivinen. Hän napsahtelee minulle ja lapsille mitättömistä asioista, jurottaa ja kiroilee. Huomaan ennakoivani ja varautuvani hänen suuttuilemisiinsa jatkuvasti. Hän saattaa pimahtaa vaikkapa puhelimessa minun ollessani tilanteessa, jossa en voi vastata tai joudun esittämään kuin puhelimessa olisi kaikki ok (töissä/ihmisten ilmoilla). HUOM. fyysisen väkivallan uhkaa ei ole, mutta henkinen arvaamattomuus on aika ajoin todella painostavaa.
Hän saattaa keskeyttää minut tokaisemalla, että ei jaksa puhua aiheesta, se ei ole hänestä kiinnostava?!? Todella loukkaavaa! Tai jos kerron jotain hauskaa sattumaa, hän ei välttämättä sano yhtään mitään ja katsoo minuun ilmeenkään värähtämättä. Ei edes sitä kohteliasta pientä hymyä, juu kuulin mitä kerroit, varmaan olikin hassua tms. Noissa tilanteissa koen menettäväni kasvoni.
En voi koskaan luottaa siihen, että mies olisi aikuismaisesti korrektin ystävällinen muille ihmisille (voi jopa jättää tervehtimättä) tai että hän olisi tukena tilanteissa, joissa lapset huutavat ja kiukuttelevat (hän yleensä huutaa ylimpänä ja kovimmin).
Kotona on hyvin harvoin leppoisa tunnelma tästä miehen käytöksestä (luonteesta??) johtuen. Olen yrittänyt puhua asiasta, ei ole auttanut. Hänen ongelmansa ovat aina niitä vaikeimpia ja yleensä toisten (minun / meidän) syytä. Hän etsii aina syyn jostain muualta kuin itsestään. On toisinaan todella noloa, kun vastaan hänen puheluunsa jossain ja hän aloittaa huutamalla kurkku suorana niin että kaikki ympärillä olijat kuulevat sen. Joskus olen saanut kuulla näyttäväni säikähtäneeltä, kun olen puhunut hänen kanssaan puhelimessa.
En tiedä mitä tehdä. Toisaalta mietin kuinka ihanaa olisi olla oman itsensä herra, ilman tuollaista rölliä määrittelemässä minkälainen ilmapiiri milloinkin on. Toisaalta mietin lapsia ja sitä mitä ero väistämättä merkitsisi (viikko kerrallaan toista vanhempaa) jne.
Vaikeaa... kommentteja?
Kommentit (113)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Burnout. Olen katsonut samanlaista miestä ja helpotti elämää suunnattomasti, kun tajusi hakeutua hoitoon.
Burnout mielletään usein työperäiseksi, mutta suorittajaihminen suorittaa koko ajan kaikkialla; kotona, töissä, ystävien kanssa jne.
Mikään pikku irtiotto arjesta ei tätä pelasta, vaan pitää pitkäksi aikaa opetella löysäämään ja tähän tarvitaan sinua ja terapeuttia.
Miehesi todennäköisesti tiedostaa käytöksensä sinua kohtaan ja se nakertaa häntä aiheuttaen lisää stressiä ja pahaa oloa eikä saa tästä syystä katkaistua kierrettä.
Koita jutella miehen kanssa syyttämättä mistään, vaan huolen kautta ja sitä kautta ohjaa hoitoon.Toivottavasti ap luet vielä ketjua, yllä oleva on niin kertakaikkisen totta!
Uskon, että saatte asianne kuntoon, olette fiksuja ihmisiä.
Jaksamista!Kyllä minä luen kaikki kommentit :) Kiitos paljon niistä ihan teille kaikille!
Olen mies, ja voin samaistua tuohon burnout- kommenttiin. Itsellä oli samantyyppistä käytöstä. En ehkä jatkuvasti ollut pahalla päällä, vaan mielialani vaihtelivat. En mielestäni ollut ehkä ihan noin v*ttumainen kuin ap kuvailit miestäsi. Se ärsytti itseänikin, kun huomasi ärsyyntyvänsä liian helposti ja ilo katosi elämästä. Lopulta olemme nyt eronneet.
Suorittajaihmisenä huomaan, että elämäni on nyt helpompaa, kun voin tehdä asiat omalla tavallani ja omaan tahtiini, vaikka en tiedä olenko yhtään onnellisempi näinkään. Jotenkin stressitekijät ovat vähentyneet jonkin verran. Lapset meillä vuoroviikoin.
Ok, kiva kun kommentoit.
Tässäpä se onkin, kun en haluaisi erota. Enkä jakaa lastemme elämää vuoroviikoille, mitä tässä tulisi tapahtumaan jos eroon päätyisin.
Pääsitkö sinä burnoutista eroon? Toivuitko?
Sanotaanko, että toipuminen on kesken. Yllättävää on, että lasten kanssa tuntuu nyt olevan vähän helpompaa, vaikka olen yksin. Olen vähän paremmalla päällä nykyään, mutta kyllähän ero vaikuttaa mieleeni myös heikentävästi, ja välillä vaivun synkkiin ajatuksiin. En varmaan ollut burnoutissa, mutta ylikuormittunut joka tapauksessa. Kun se kuormitus on vähentynyt, niin olo on yleisesti parempaan päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tämä ole sukupuolisidonnainen asia. Kissa pöydälle vaimon kanssa, ei tuollaista jaksa hullukaan. Ja miten puolisosi kohtelee sinua lasten nähden?
Pyrkii pitämään suhteemme huonot puolet erossa lapsista. Tämä on vain henkisesti rankinta mitä voin kuvitella; rakastuin siis naiseen alunperin juuri siitä syystä, että hän antoi minulle ymmärtää, että kelpaan hänelle juuri sellaisena kuin olen (ei tarvitse esittää mitään Hollywood-Joeta, koska sellainen en ole enkä halua olla. Tieto hänen saapumisesta elämääni oli paras uutinen mitä olen koskaan saanut). Nyt sitten olemme tilanteessa, jossa en todellakaan saa minkäänlaista rauhaa elää omaa osuuttani yhteisestä elämästämme, koska en vain yksinkertaisesti kelpaa tällaisena kuin olen.
Olen tätäkin palstaa seuratessani luullut, että naiset arvostavat miehiä, joilla on arvot ja tekeminen kunniassa. Ei se vain tunnu käytännössä menevän niin. Jos ne asiat ovatkin kunnossa, niin sitten voikin tuomita miehen tylsäksi, joka ei tuo riittävästi säpinää elämään. Olenkin sanonut, että rankkojen työviikkojen ohella on mielestäni jo saavutus selvitä sekä työstä että kotitöistä (liian vähillä yöunilla tietty), vaan hänen mielestä minä en ole tehnyt siinä vaiheessa vielä mitään.
Vierailija kirjoitti:
98 lisää vielä, että mitään viikko-viikko asumista on turha edes ajatella, jos yhtään välität lastesi hyvinvoinnista. Et itse kestä aikuisena enää puolisosi käytöstä, mutta lastenne tulisi kestää sitä niin kuin ennenkin, vain siksi, että miehelle ei tule paha mieli? Jos mies ei osaa käyttäytyä lasten kanssa, lapset näkevät isää joka toinen viikonloppu, kuten on tavallista tämän tyyppisissä tapauksissa. Jos tapaamiset sujuvat hyvin, isä on rauhallinen ja iloinen, ei hauku äitiä, ei syyllistä lapsia, niin vasta sitten voitte lastenvalvojan kanssa harkita pidempiä tapaamisia.
OT mutta sapettaa vaan niin paljon nämä vanhempien parisuhdekuviot, joissa pienistä lapsista ja heidän psyykestään ei välitetä puupennin vertaa. Itsekkäitä olette!
Kuulepas. Ennen kuin tuomitset ja alat solvata itsekkääksi kerron sinulle muutaman tosiseikan. Ennen mitään muuta ajattelen lapsiani ja heidän hyvinvointiaan / mielenterveyttään. Jos mies käyttäytyisi lapsia kohtaan siten, että nämä voisivat huonosti, olisin jo lähtenyt. Minulle mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että lapsillani on kaikki hyvin. Tästä todisteena esimerkiksi se, että olen kummankin kohdalla jäänyt työelämästä (kriittisessä vaiheessa) pois kolmeksi vuodeksi. Ei puhettakaan, että olisin vienyt heidät 1-vuotiaana hoitoon koska haluan tehdä uraa. Toiseksi, syy miksen suin päin ryntää eroamaankaan on lasten hyvinvointi. Heille isä on tärkeä, enkä halua riistää heiltä perheen kokemusta. Ongelmat ovat minun ja mieheni, ei heidän ja heitä suojelen niin paljon kuin pystyn. Tämän kaiken jälkeen punnitsen sitä, onko minun hyvinvointini liiaksi vaarantunut jotta se vaikuttaisi lapsiini ja SE on syy erota jos joskus eroan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tämä ole sukupuolisidonnainen asia. Kissa pöydälle vaimon kanssa, ei tuollaista jaksa hullukaan. Ja miten puolisosi kohtelee sinua lasten nähden?
Pyrkii pitämään suhteemme huonot puolet erossa lapsista. Tämä on vain henkisesti rankinta mitä voin kuvitella; rakastuin siis naiseen alunperin juuri siitä syystä, että hän antoi minulle ymmärtää, että kelpaan hänelle juuri sellaisena kuin olen (ei tarvitse esittää mitään Hollywood-Joeta, koska sellainen en ole enkä halua olla. Tieto hänen saapumisesta elämääni oli paras uutinen mitä olen koskaan saanut). Nyt sitten olemme tilanteessa, jossa en todellakaan saa minkäänlaista rauhaa elää omaa osuuttani yhteisestä elämästämme, koska en vain yksinkertaisesti kelpaa tällaisena kuin olen.
Olen tätäkin palstaa seuratessani luullut, että naiset arvostavat miehiä, joilla on arvot ja tekeminen kunniassa. Ei se vain tunnu käytännössä menevän niin. Jos ne asiat ovatkin kunnossa, niin sitten voikin tuomita miehen tylsäksi, joka ei tuo riittävästi säpinää elämään. Olenkin sanonut, että rankkojen työviikkojen ohella on mielestäni jo saavutus selvitä sekä työstä että kotitöistä (liian vähillä yöunilla tietty), vaan hänen mielestä minä en ole tehnyt siinä vaiheessa vielä mitään.
Kuulostaa siltä kuin olisit tilannut hänet jostain? :) Vai miksi käytät noin erikoisia sanankäänteitä; "tieto saapumisesta" tai "elämäni paras uutinen"?
Hän "antoi ymmärtää että kelpaisit", eli ettekö te tutustuneet kunnolla ennen avioliittoa?
Vierailija kirjoitti:
Hän "antoi ymmärtää että kelpaisit", eli ettekö te tutustuneet kunnolla ennen avioliittoa?
Käyttämissäni ilmaisuissa ei ollut mitään omituista. Se, että joku tulkitsee sen lihavoidun lauseen kirjaimellisesti kertoo vain siitä, että tekstin lukenut henkilö ei varmaankaan ole juuri lukenut elämässään erilaisia tekstejä tai kirjoja. Mitä pahaa siis on siinä, että joku haluaa löytää kumppanin jolle kelpaa? Kaikkinen huonoinekin puolineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ohiksena vaan, että mitä pahaa on miehessä tai naisessa joka pelaa videopelejä? Siis että olisi jotenkin huonompi harrastus kuin joku muu? Ei muuten, mutta meille molemmat pelaa, eikä tiedetty, että se on epäkultivoitunutta ; D Sivistyksen mittari on vissiin jengillä aina ne omat kiinnostuksen kohteet. Tosi kultivoitunutta.
Tiedättekös, ei ole olemassa mitään sääntökirjaa, miten paljon pitää sietää sitä ja tätä. Sehän on täysin yksilöllistä. Jos on suhteessa paha olla, sille on tehtävä jotain. Ei naapuri/ystävä/ole mikään tuomari, joka sanelee sinulle, että "kyllä sinun on vielä yritettävä..." Tämä siis näille kaikille (miehillekin), jotka sinnittelevät suhteessa. Ja turhaa puhetta, että lasten takia... ainut mitä lapsille jää mieleen, on se, että aikuisena saa kohdella toista mielivaltaisesti, ilkeästi, välinpitämättömästi. Sen ohjeen ja perinnön te annatte lapsillenne, mallin heidän omaan elämäänsä ja parisuhteeseen. Ero ei ole maailmanloppu, mutta ihan liian paljon näkee miten lapset ovat juuri samanlaisia omalle puolisolleen, KUTEN he ovat vanhemmiltaan oppineet.
Meillä on vaan tämä yksi elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen nainen tai masennus, olkoon syy mikä tahansa niin kenelläkään ei ole oikeutta kohdella puolisoaan tuolla tavalla, eikä kenelläkään ole velvollisuutta sietää tuollaista käytöstä puolisoltaan.
Siteeraan Liisa Keltinkangas-Järvistä, joka sanoi että hyvä syy eroon on väkivaltaisuus, alkoholismi ja hoitamaton mielisairaus, näissä tilanteissa pitää siis erota. Jos on siis kyse masennuksesta, eikä suostu hakemaan hoitoa, niin sitten ero. Ei tee hyvää lapsille eikä koko perheelle jos mies käyttäytyy noin.
En ole samoilla linjoilla Keltikangas-Järvisen kanssa. Hänen mielipiteensä ovat lähes asiassa kuin asiassa turhan kärjistettyjä. Entäs esim masennus? Moni hyvin tietää, että jotkut eivät vain vastaa hoitoon. Ovat masentuneita vuosia, vaikka aivan varmasti haluaisivat parantua. Että ero sitten vaan? Ja kun tällä linjalla ollaan, niin otetaan ero jos kumppaniin eivät pure vaikka syöpähoidot. Hurraa, että kyseenalaistamatta kumarramme tuota suurta humaania tietämättä miksi juuri K-J:n näkemykset ovat ylivoimaisia muiden asiantuntijoiden näkemyksille.
Keltinkangas-Järvisen mielipiteet eivät ole mielipiteitä, vaan tutkittua tietoa, eivätkä kärjistettyä sellaista. Tilanteet joissa ero on paras ratkaisu sanoo terve maalaisjärkikin, mutta koska joillakin sitä ei ole niin pitää siteerata alan ammattilaisia, mutta jotkut eivät siltikään usko.
Jos et ymmärrä psyykkisen ja fyysisen sairauden eroa ja sen vaikutusta perheeseen ja lapsiin, niin ei voi mitään. Jos psyykkisesti sairas kieltäytyy hoidosta tai hoito ei tehoa, ratkaisu on sama: ero jotta muu perhe ei kärsi sairaasta. Sairas voi sitten elellä yksikseen tuetussa hoitolaitoksessa tai asunnossa.
Siskollani on vakava psyykkinen sairaus, ja jos ei suostuisi syömään lääkkeitä pysyäkseenterveenä, niin ehdottamasti haluaisin miehensä ottavan eron ja lähtevän lasten kanssa, lasten ei pidä joutua kärsimään aikuisten psyykkisistä sairauksista. Alkuvaiheessa hän kieltäytyi lääkkeistä ja oireile, sen seurauksena lapset ovat terapiassa. Nyt on ollut terveenä vuosia kun syö lääkkeensä.
Minä olin työuupuneena ja masentuneena juuri tuollainen. Luojan kiitos vaimo ei lähtenyt vaan oli rinnalla ja tukena toipumisessani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hän "antoi ymmärtää että kelpaisit", eli ettekö te tutustuneet kunnolla ennen avioliittoa?
Käyttämissäni ilmaisuissa ei ollut mitään omituista. Se, että joku tulkitsee sen lihavoidun lauseen kirjaimellisesti kertoo vain siitä, että tekstin lukenut henkilö ei varmaankaan ole juuri lukenut elämässään erilaisia tekstejä tai kirjoja. Mitä pahaa siis on siinä, että joku haluaa löytää kumppanin jolle kelpaa? Kaikkinen huonoinekin puolineen.
Kyllä se (ihan lukeneenakin) kuulostaa hieman erikoiselta, sillä lauseen aikamuoto paljastaa sen, että tiesit hänen saapuvan ennen kuin hän edes oli elämässäsi. Kuulostaa tilausmorsiamelta, ei voi mitään. Näissä tällaisissa kulttuurierot ovat usein aika odottamattomia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"hän tekee kahden lapsemme kanssa paljon ja on heille läsnä. Hän oli taloudellisessa vastuussa perheestämme koko hoitovapaiden ajan (olin kotona maksimiajat) ja hoiti tämän upeasti. Hän osallistuu kodinhoitoon ja ruuanlaittoon siinä missä minäkin"
Onnea. Saitte miehen burnoutin partaalle, tuttuja oireita. Ei tullut mieleen, että ehkä miehen luonne ei ole muuttunut vaan mies on selkeästi ylikuormittunut? Ja siihen auttaa tietysti... ero. Jooei. Etsisin ratkaisua ihan muualta
On varmasti todella kuormittunut ja väsy, mutta niin olen minäkin! En minäkään silti raivoa täällä ja pimahtele pienimmistäkin asioista.
Hyvä pointti sulla silti ja hyvin mahdollista, että hän kärsii burnoutista. Mitä sinä tekisit/mistä hakisit ratkaisua?
Terveydenhuollon suunnalta. Miehen kuormitusta pitäisi saada vähennettyä ja ilkeilyyn ei saa lähteä mukaan. Kannattaa myös asennoitua siihen, että prosessista tulee pitkä. Vertaistuki muilta (ex-)pikkulapsiperheiltä voi myös auttaa
Kuormitusta on jo alettu vähentää (ainakin se taloudellinen kuorma), koska minä palasin töihin ja teen kokonaista päivää. Lisäksi palkkasimme nyt opiskelijan muutama iltana kuussa hoitamaan lapsia, että saamme omaa aikaa.
Ilkeilyyn on HYVIN vaikea olla lähtemättä mukaan... Myönnän joutuvani heti puolustuskannalle, kun mies käyttäytyy ikävästi. Koen sen olevan NIIN monella tasolla epäreilua.
Vertaistuen puuttuminen on ongelma. Miehellä on tasan yksi hyvä ystävä, joka on harvoin tavoitettavissa. Ymmärrän miehen yksinäisyyden, mutta en sitä ettei hän yritä tehdä asialle mitään. Minä kannustan häntä aina joka ikisessä mahdollisessa tilanteessa lähtemään tapaamaan kaveria ja olen kysellyt eikö esim. töistä löytyisi ketään muuta ystävää.
Sun miehes kuulostaa ihan mun mieheltä, joka on asperger. Miestäsi et pysty muuttamaan, voit yrittää ymmärtää hänen reaktioitaan ja voitte yhdessä tai ammattiauttajan kanssa etsiä keinoja hänen kommunikointityylinsä parantamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nainen tässä. Itse olen perusluonteeltani melko kylmä. Lisäksi käytökseeni vaikuttaa uupumukseni. Puoliso ei jaksa elää kanssani. En itsekään ole onnellinen nykyisessä suhteessani. En tiedä, auttaisiko ero.
Mutta yhtä kaikki, olen aivan liian uupunut järjestääkseni yhtään mitään eroa.
Höpön pöpön. 10 vuotta onnellisesti naimisissa olleena olen ehdottomasti sitä mieltä, että avioliitossa (tai muussa pitkässä suhteessa) kunnioitetaan toista ja autetaan kun tulee vastamäkiä. MUTTA, jos kotona olot muuttuu lapsille stressaaviksi ja vahingollisiksi JA toinen puoliso ei suostu asiasta keskustelemaan/ottamaan apua vastaan, on aika ottaa aikalisä ainakin asumuseron muodossa. Aikuisten parisuhteet eivät koskaan saa mennä lasten turvallisen kodin edelle.