Lue keskustelun säännöt.
Pohdin eroa miehen (muuttuneen) käytöksen vuoksi. Mitä mieltä olette?
13.05.2017 |
Miehen käytös muuttui lasten tulon myötä ja on tätä nykyä välillä aika sietämätöntä. Hänessä on silti hyvääkin, minkä takia eropäätös ei ole helppo. Ensin ne hyvät: hän tekee kahden lapsemme kanssa paljon ja on heille läsnä. Hän oli taloudellisessa vastuussa perheestämme koko hoitovapaiden ajan (olin kotona maksimiajat) ja hoiti tämän upeasti. Hän osallistuu kodinhoitoon ja ruuanlaittoon siinä missä minäkin. Hän on järkevä ja aikuismainen tietyissä asioissa (ei pelaa videopelejä tms. ei ryypiskele/käy baareissa, pitää itsestään ja kunnostaan huolta, jne. on kielitaitoinen ja maailmaakin nähnyt.) Mutta sitten...
Ne huonot puolet, joiden vuoksi mietin eroa - mies on usein todella huonotuulinen ja impulsiivinen. Hän napsahtelee minulle ja lapsille mitättömistä asioista, jurottaa ja kiroilee. Huomaan ennakoivani ja varautuvani hänen suuttuilemisiinsa jatkuvasti. Hän saattaa pimahtaa vaikkapa puhelimessa minun ollessani tilanteessa, jossa en voi vastata tai joudun esittämään kuin puhelimessa olisi kaikki ok (töissä/ihmisten ilmoilla). HUOM. fyysisen väkivallan uhkaa ei ole, mutta henkinen arvaamattomuus on aika ajoin todella painostavaa.
Hän saattaa keskeyttää minut tokaisemalla, että ei jaksa puhua aiheesta, se ei ole hänestä kiinnostava?!? Todella loukkaavaa! Tai jos kerron jotain hauskaa sattumaa, hän ei välttämättä sano yhtään mitään ja katsoo minuun ilmeenkään värähtämättä. Ei edes sitä kohteliasta pientä hymyä, juu kuulin mitä kerroit, varmaan olikin hassua tms. Noissa tilanteissa koen menettäväni kasvoni.
En voi koskaan luottaa siihen, että mies olisi aikuismaisesti korrektin ystävällinen muille ihmisille (voi jopa jättää tervehtimättä) tai että hän olisi tukena tilanteissa, joissa lapset huutavat ja kiukuttelevat (hän yleensä huutaa ylimpänä ja kovimmin).
Kotona on hyvin harvoin leppoisa tunnelma tästä miehen käytöksestä (luonteesta??) johtuen. Olen yrittänyt puhua asiasta, ei ole auttanut. Hänen ongelmansa ovat aina niitä vaikeimpia ja yleensä toisten (minun / meidän) syytä. Hän etsii aina syyn jostain muualta kuin itsestään. On toisinaan todella noloa, kun vastaan hänen puheluunsa jossain ja hän aloittaa huutamalla kurkku suorana niin että kaikki ympärillä olijat kuulevat sen. Joskus olen saanut kuulla näyttäväni säikähtäneeltä, kun olen puhunut hänen kanssaan puhelimessa.
En tiedä mitä tehdä. Toisaalta mietin kuinka ihanaa olisi olla oman itsensä herra, ilman tuollaista rölliä määrittelemässä minkälainen ilmapiiri milloinkin on. Toisaalta mietin lapsia ja sitä mitä ero väistämättä merkitsisi (viikko kerrallaan toista vanhempaa) jne.
Vaikeaa... kommentteja?
Kommentit (113)
Vierailija kirjoitti:
Eroaisin. Miehesi osoittaa mieltä koska ei ole enää sinulle numero uno. Hän on henkisesti keskenkasvuinen ja tekee saman jokaikiselle hänen kanssaan lisääntyvälle naiselle. Tällainen käytös on valitettavan yleistä miesten keskuudessa.
Isän ei pidä kohdella lasten nähden näiden äitiä huonosti ja sama toki pätee toisinkin päin. Uskon että te kummatkin olette onnellisempia erillään.
Tyyppillistä helpon ratkaisun hakemista. Eikö tosiaan käy mielessä, että mies on henkisesti lopussa ja kaipaa apua. Henkisesti keskenkasvuiseksi kutsuminen on täydellistä typeryyttä. Totta kai sinä eroaisit, koska muu ratkaisu, esimerkiksi miehen auttaminen, vaatisi sinulta jotain tekemistä ja vaivannäköä. Sitä sinä et osaa tehdä, koska ajattelet vain itseäsi. Vähintäänkin pitää ensin yrittää auttaa ja nähdä vähän vaivaa, sitten vasta harkita eroa. Sinun toimintasi on keskenkasvuista, jos jokin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan kuin meiltä. Kirjoitin jokin aika sitten tänne aloituksen otsikolla "kun mies ei reagoi mihinkään".
Voimia.
Hyvin vaikea antaa mitään neuvoa kun asiaa ei pohjimmiltaan tunne. Syy miehen käytökseen voi olla vaikka mikä, mutta käsitin että hänen käytöksensä on jossain vaiheessa muuttunut?
Itselleni kävi juuri noin kun miestäsi kuvaat. Olin ja olen hoitoalalla ja työkuorma oli kestämätön, minkä lisäksi piiskasin itseäni aina vain parempaan ja jaksamaan yli-inhimillisesti. Havahduin ja kauhistuin vasta kun huomasin alkavani olla aggressiivinen potilaille! Pelästyin käytöstäni, olin hyvää vauhtia muuttumassa oikeaksi piruksi!
Onneksi ymmärsin mennä työterveys lääkärille ja sain heti pitkän sairausloman sekä lähetteen psykologille. Sairausloma venyi lopulta vuoden pituiseksi. Olin todella romuna.
Onneksi mieheni on pitkäpinnainen ja rauhallinen. Tyttärelle en jostain syystä raivonnut, kaikille muille kyllä. Vähitellen, ja koska tajusin itse että olen sairas ja apua on saatava ja vastaan otettava, aloin toipua ja olen uudelleen työelämässä. Jälkensä se kyllä jätti. Väsyn henkisesti paljon nopeammin kuin ennen. Tarvitsen omaa aikaa pään nollaamiseen, joten kuljen paljon luonnossa mistä saan voimaa. Oli opittava etten ole super-henkilö vaan tavallinen raadollinen ihminen joka ei ihmeisiin kykene. Oli myönnettävä rajallisuutensa.
Siihen ei auta toisten sanomiset ja neuvot, se on itse oivallettava! Olen perfektionisti. Vaadin hyvin helposti itseltäni täysin ylimitoitettuja voimia. On opittava tuntemaan rajansa.
Enhän tiedä onko aloittajan miehellä sama tilanne, kovasti tutulle vain kuulostaa.
Jos ryypiskelisi tai käyttäisi silloin tällöin kannabista ja pelaisi videopelejä tai tekisi jotain rentouttavaa niin ehkä ei olisi niin huono mies sitten kuitenkaan.
Ihminen tarvitsee välillä rentoutumista ja jokaisella on omat keinonsa siihen.
Näyttäisi sille että miehesi elää jatkuvassa stressissä ja olet ajanut hänet sellaiseen tilanteeseen.
Tuollaiselle miehelle jätetyksi tuleminen on hänelle itselleen parasta. Nimittäin olin itsekin nuorena tuollainen persoonallisuushäiriöinen kusipää.
Mikään ei ole itsestäänselvää tässsä maailmassa. Ei ainakaan naisen loputon sietokyky ja rakkaus ja sen ero hänellekin opettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toista ei voi muuttaa mutta itseään voi. Käännäppä asia toisin päin - asetu miehesi asemaan ja katsele teitä hänen silmin. Ja sen jälkeen kuvittele millainen olisi elokuva tai dokkari joka kertoisi teistä ja perheestä. Kun olet tämän tehnyt kirjoita kirje miehellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä samanlaista. Ero ei ole vaihtoehto, mies haluaisi kuitenkin viikko-viikko huoltajuuden, mutta en halua altistaa lapsia sellaiseen ( suurimpana syynä juuri miehen käytös).
Meillä mies pilaa ilmapiirin heti herättyään aloittamalla järkyttävän nalkutuksen aivan kaikesta. Itse joudun nieleskelemään paljon, koska en halua lasten kuullen tapella. Tämä olisi myös ihan turhaa koska vika on miehen mielestä kuitenkin minussa tai lapsissa.
Olen ratkaissut asian niin, että olemme mahdollisimman vähän kotona samaan aikaan. Mies myös käy lasten kanssa ulkoilemassa ja uimahallissa, julkisilla paikoilla on varsinainen unelmaisä.
Valitettavasti suurimmalla osalla ystävistäni on vastaavia pimahtajamiehiä, tai sitten ne ovat muuten vaan epäluotettavia, pervoja tai saamattomia nahjuksia. Monet naiset tuntuu sietävän vielä paljon enemmän kuin minä:(
Vierailija kirjoitti:
Toinen nainen tai masennus, olkoon syy mikä tahansa niin kenelläkään ei ole oikeutta kohdella puolisoaan tuolla tavalla, eikä kenelläkään ole velvollisuutta sietää tuollaista käytöstä puolisoltaan.
Siteeraan Liisa Keltinkangas-Järvistä, joka sanoi että hyvä syy eroon on väkivaltaisuus, alkoholismi ja hoitamaton mielisairaus, näissä tilanteissa pitää siis erota. Jos on siis kyse masennuksesta, eikä suostu hakemaan hoitoa, niin sitten ero. Ei tee hyvää lapsille eikä koko perheelle jos mies käyttäytyy noin.
Ihan itseään voi mammat syyttää. Kuka mies uskaltaa lähteä toisen naisen matkaan, kun hulluämmät sylkee tulta ja haukkuu perheenrikkojaksi, uhkailevat lasten menettämisellä ym. Kyllä siinä moni mies taipuu pakon edessä ja lastensa takia pysymään liitossaan, vaikka rakastaisivat toista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen on vastuussa kodin ilmanpiiristä omalta osaltaan. Ihan pähkähullua selittää, että nimenomaan naisen pitäisi jaksaa päivästä toiseen kysellä murjottavalta ja kiukuttelevalta mieheltä, mikä tänään puristaa, kultaseni!! Koittaa hoitaa koti ja perhe ja itsensä ja sitten paapoa aikuista miestä oman burnouttinsa keskellä. Tiedän, että niin se vaan yleensä on, koska miehet ovat ikuisia pikkulapsia, mutta jos joku rohkenee kyseenalaistaa tämän "luonnonlain" ja pohtia, onko tuollaisessa elämässä mitään järkeä, ei häntä pidä alkaa syyllistämään yrityksen puutteesta! Raivostuttavaa!!
Pakko on tulla kommentoimaan näkökulmaa.
Itsellä on kokemusta mielenterveyden hoidosta, joten voin antaa asiaan jonkin verran laaja-alaisempaa selitystä.
Syy sille, että ihminen purkaa pahaa oloaan lähimmäisiinsä on useimmiten trauma.
(Käsite trauma tulee avata, jotta analyysin lukeminen helpottuu)
Trauma tulee kreikan kielestä tuleva sana, joka tarkoittaa ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta aiheutunutta henkistä tai joissain tapauksissa ruumiillista vammaa.
Näin, uskon että miehelläsi on post-traumaattinen stressihäiriö.
Oletko kertonut miehellesi, että arvostat hänen teidän eteen tekemää työtään?
Vai oletko ns. "sanattomasti" arvostava?
Oletko tunnustanut rakkauttasi useasti?
Uskon, että miehesi lapsuudessa on voinut olla perhesuhteissa epävakautta,- arvostuksen puutetta vanhemmilta lastaan kohtaan,- ehkä peräti väkivaltaa?
Tai, onko kodista puutunut välittäminen, lämpö ja rakkaus?
Pitäisi päästä puhumaan aina yksilön kanssa, jotta trauman syy voidaan selvittää.
En yhtään vähättele myös sinun jaksamista, mutta monesti vastaavista oireista kärsivä ihminen voi kokea olonsa vaan niin lopussa olevaksi, ettei kykene ajattelemaan omaa pahaa oloaan pidemmälle.
Mies tai nainen, meillä kaikilla on syntyessämme aivot.
Lapsen ensivuosina lapsi kehittää käsityksen rakkaudesta, turvasta, lämmöstä ja läheisyydestä.
Siitä kaikesta mitä, rakastavat vanhemmat lapselleen antavat.
Lapsen päiväkoti,- ja koulu-vuosina lapsi kehittää käsityksen itsestään.
Ego tulee kuvaan.
Meillä kaikilla on ego, ego olet sinä.
Se, miten egosi on kehittynyt on riippuvainen elämässäsi tapahtuneista asioista.
En jaksa kyseistä termiä enempää avata filosofisesti, ja oikeastaan kommentoin myöhemmin uudestaan ketjuun.
Älä nyt sitä miestäs jätä, ei se sinne töihin olis jaksanut paahtaa jos ei se teistä kaikista olis välittänyt.
Myös synkät ilmat, vaikuttavat ihmisen ajatusmaailmaan konkreettisesti.
Autan, mikäli pystyn sen etänä tekemään.
-Psykiatri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mies on pitkälti samanlainen. Lisäksi olettaa minun muistavan jokaikisen pikkuasian mitä hän on minulle joskus kertonut ja loukkaantuu jos käy ilmi etten muista. Itse ei muista edes tärkeitä asioita mitä minä hänelle kerron eikä muutenkaan ole juuri koskaan kiinnostunut minun asioistani. Itse kyllä odottaa että minua kiinnostaa aina kuunnella kaikki hänen työtään tai harrastuksiaan koskevat löpinät. Hänellä on myös ärsyttävä tapa alkaa etsiä jotain tavaraa tai tehdä jotain tiettyä asiaa aina juuri sillä hetkellä kun ollaan jonnekin lähdössä. Me muut sitten odotellaan kiltisti täysissä pukeissa pihalla kunnes herra on valmis lähtemään.
Ootko säkin naimisissa mun miehen kanssa?! Viimeeksi eilen riitelimme, kun en muistanut erästä miehen menoa, vaikka sitä ei lukenut kalenterissa eikä mieskään erikseen ollut asiasta puhunut. Mies ei muista mitään asioita, vaikka ne kalenrerissa lukisivatkin.
Vierailija kirjoitti:
Jos ryypiskelisi tai käyttäisi silloin tällöin kannabista ja pelaisi videopelejä tai tekisi jotain rentouttavaa niin ehkä ei olisi niin huono mies sitten kuitenkaan.
Ihminen tarvitsee välillä rentoutumista ja jokaisella on omat keinonsa siihen.
Näyttäisi sille että miehesi elää jatkuvassa stressissä ja olet ajanut hänet sellaiseen tilanteeseen.
Ohis, mutta tää on niin hauska, että jos mies käy töussä, hoitaa omia lapsiaan ja tekee 50% kotitöistä niin joidenkin mielestä se ajaa miehen "jatkuvaan stressiin". Se on kyllä ihan normaalia elämää vanhemmille.
Tosin kuulostaa siltä, että ap.n mies on uupunut tai masentunut, mutta millään en kyllä saa näillä tiedoilla sitä kuvaa, että ap olisi vaatinut mieheltä kohtuuttomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei eroa vaan keskustelua, terapiaa, ulkopuolista apua arkeen.
Kyllä kai sitä kun vaimonsa menettää, niin alkaa vituttamaan. Parisuhde, hei hei.
Älkää nyt tarjotko miehelle burn outia ja naiselle vaihtoehtoa jaksaa. Tuollaista käytöstä ei tarvitse sietää, pidä sietää eikä sitä tarvitse omalla kustannuksella yrittää parantaa. Sieppaa tuollaisesta miehestä eronneena lukea tuollaista soopaa, koska toi on luonnepuoleinen juttu. Mikään ei ole koskaan hyvin. Tuo on alistamista, maton vetoa jalkojen alta ja tahallista nöyryyttämistä, joka on ihan sama mistä se johtuu mutta sitä ei tarvitse kuunnella.
Ap on ajanut miehensä burnoutiin eikä edes tajua tilannetta. Kuvittelee vielä olevansa joku hyväntekijä nyt kun on vuosien kotona olemisen jälkeen palannut työelämään.
Tunnistan itseni ap:n miehen kuvauksesta. Oli avioliitto, pieniä lapsia, työ -ja opiskelukiireitä...ja lopulta myös taloushuolia kun vaimo ei tuonut loppuvaiheessa enää juuri mitään yhteiseen kanssaan kun ei suostunut menemään töihin. Menoja hänellä kyllä aina oli...
Kun asiat virittyvät äärimmilleen niin suurin osa ihmisistä toimii juuri kuten ap:n mies. Tilannetta voi hahmottaa paremmin kun ajattelee, että ihmisen mieli on kuin vene. Pitkään jatkunut stressi vaikuttaa mieleen siten, että vene on nyt ääriään myöten lastattu ja vesiraja hipoo jo kylkien reunaa. Pienikin epätasapaino voi kaataa tai upottaa veneen. Siksi pienetkin vastoin käymiset voivat tuntua maailmanlopulta, koska stressaantunut ihmisen katselee maailmaa veneen tilanteen kautta, jossa suurella työllä tasapainoon ääriään lastattu vene kaatuu kun joku muu menee lisäämään väärään kohtaa lisää tavaraa ja saa veneen epätasapainoon eli pienikin virhe voi stressaantuneen mielessä aiheuttaa ison katastrofin.
Tilannetta vielä ruokkii se ettei ap ymmärrä tai halua ymmärtää miehen pahaa oloa. Joku kirjoitti osuvasti, että burnoutiin tai masennukseen sairastuneelle on turha sanoa että hanki lisää kavereita tai mene kavereiden kanssa kaljalle. Miksi? No siksi kun burnoutista kärsivä henkilö ei "lataudu" tai palaudu tällaisissa tilanteissa, koska hänen elimistönsä on puolustustilassa ja vietittää että työtaakkaa ja sosiaalisia kontakteja on vähennettävä, jotta voin omassa rauhassa palautua.
Meillä minä olin se joka vihelsi pilliin. Tunnistin oireet aiempien kokemusten perusteella (olin ollut avioliiton aikana tiukassa paikassa pari kertaa aiemminkin, ihme kyllä niistä jotenkin oli selvitty) ja sanoin olevani palamassa loppuun. Ehdotin vaimolle yhteistä terapiaa, töihin menoa ja elintason laskemista. Mikään näistä ei kelvannut vaan parin kuukauden pohtimisen jälkeen vaimo otti ja lähti eikä koskaan katsonut taakseen.
Ap:n tapauksessa on vielä toivoa, joten mahdollisesti hän pystyy pelastamaan avioliittonsa. Minun vaimollani ei siihen halukkuutta ollut. Täällä on myös kuvailtu naisten toimesta ihan selvästi vakavammista mielenterveysongelmista kärsivistä miehistä...minun mielestäni (maallikkona) ap:n mies ei tähän kategoriaan kuvauksen perusteella kuulu.
Meillä oli sama tilanne, kun lapset olivat pieniä. Mies oli arvaamaton, suuttui pienemmästäkin poikkipuolisesta sanasta, milloin huusi, milloin mökötti. Lapset pelkäsivät, itsekin pelkäsin. En saanut olla oma itseni. Minun ajatukseni ja sanomiseni eivät olleet tärkeitä. Hän päätti, mitkä keskustelunaiheet olivat keskustelemisen arvoisia.
En eronnut. Mies vanheni ja sairastui. Sai masennuslääkkeetkin. Niistä oli aika paljon apua tuiskimiseen. Eli taisi olla masennusta paljon oireetkin.
Mietin, että onko miehesi masentunut. Peliriippuvuus tai jokin muu riippuvuuskin voi olla. Tai joitain pahoja asioita, mitä piilottelee sinulta ja itseltäänkin.
Kuulostaa ihan minun entiseltä elämältä! Minun exäni oli täysin samanlainen, tuohon vielä lisänä pelaaminen joka yö ja jatkuva kaljan lipittely. Aika monta kertaa pyysin lopettamaan ja myös yrittämään parantamaan parisuhdetta yhdessä, mutta ei niin ei. Eroon päädyttiin ja kertaakaan ei ole ollut ikävä!
Elin vastaavanlaisella tavalla käyttäytyvän miehen kanssa 20 vuotta. Sinnittelin ja sinnittelin koska hän oli hyvä isä, enimmäkseen. Olimme hyvä "työyhteenliittymä" taloutemme oli aina vakaa ja omaisuuttakin karttui. Turruin kaikkeen siihen huutamiseen ja räyhäämiseen mitä arki oli minua kohtaan. Ilma sakeana kirosanoja.
Hän on epävakaa persoona ja mielen heittelyä tasasi aika hyvin masennuslääkkeet. Mutta kun niitä ei huvittanut syödä. Vasta kun kävi joku ihan mahdoton ylilyönti joka sai minut jollakin keinolla pakottamaan kaivamaan lääkkeet kaapista.
Tänä keväänä nousi psa-arvo. Siihen tuli lääkkeet. Hän reagoi asiaa toteamalla että en minä monia lääkkeitä syö ja heitti taas masennuslääkkeet kaapin perälle.
Koska arki on minulle niin paineistettua hänen taholtaan sovimme jo toista vuotta sitten että kun hän pääsee tänä keväänä eläkkeelle hän muuttaa maalle, vapaa-ajan taloomme asumaan. Sielä on hänelle mieluista tekemistä, uusi tilava talo ja vapaus olla ja tehdä mitä haluaa.
Minä jäin kaupunkiin lasten kanssa. työuraa on vielä 10v jäljellä ja nuoret ovat vielä pitkään kanssani.
Arkeni on ihanaa. Kukaan ei moiti. Ilmapiiri kotona on voimaannuttava. Lasten kaveritkin ovat huomanneet että jokin on muuttunut. Tytön kaveri oli kysynyt. Tyttö oli naureskellut ja sanonut että elämme kuin pellossa nykyisin. On vain kaksi sääntöä, ei saa tapella eikä pahoittaa kenenkään mieltä. Näin se on ja nyt on hyvä. Toivon että opimme mieheni kanssa hyväksymään toisemme tässä elämäntilanteessa. Että viettäisimme vapaa-aikaamme yhdessä ystävinä. Kun se toinent tekee jotakin kummallista siinä rinnalla, voisi hymähtää; tuollainen se nyt sitten on, mutta olkoot, hyvä noinkin.
Jos ei opita, sitten se on ainoa ratkaisu lopullinen ero. Entiseen ahdistavaan arkeeni en nyt parin kuukauden jälkeen pysty palaamaan kun olen saanut kokea parempaa.
Viisautta, voimia ja siunausta että löydät teidän perheelle oikean ratkaisun ja tavan elää.
Kohtuuttomia ei jaksa eikä kannata kestää.