Pohdin eroa miehen (muuttuneen) käytöksen vuoksi. Mitä mieltä olette?

Hän on vain ymmärtänyt kapsahtaneensa siihen ikiaikaiseen ansaan ja kiukuttelee kun tietää ettei pääse millään enää irti hommasta...

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni oli vähän vastaava persoona. Lapsena sain aina hävetä kun hän kiukutteli ja nalkutti äidilleni. Hävetti kun peruskäytöstavat puuttuivat, jos sen harvan kerran hän lähti mukaan vaikka minun koulun tapahtumaan, istui isä nurkassa, ei tervehtinyt ketään, ei puhunut muille kuin äidilleni jolle tiuski. Lopulta tilanne meni siihen, että isäni sijasta minä olin äitini avec kaikissa työpaikan juhlissa ym. Minä kun osasin kätellä, tervehtia, small talkata enkä koskaan kiukutellut. Parisuhdetta heillä ei todellakaan viimeisinä vuosina ennen isäni kuolemaa ollut, asuivat kyllä samassa osoitteessa, mutta heillä oli omat huoneet, omat jääkaapit, omat autot ja niin edelleen.

Äitini ei koskaan uskaltanut ottaa isääni minnekään mukaan, vaan hän meni yksin tai minun kanssa. Vierestä seuratessa väittäisin, että ei kovin hyvä parisuhde. Isäni kyllä vietti kanssani aikaa, mutta minä hoidin kanssakäymisen kaikkien ulkopuolisten ihmisten kanssa. Hän oli joskus todella töykeä ja häpeän vuoksi osasin jo pienestä lapsesta asti hoitaa kaikki sosiaaliset tilanteet.

Toki näin jälkikäteen hurjaa ajatella, että äitini otti työpaikan cocktailjuhliin mieluumin 5-vuotiaan tyttären kuin aviopuolisonsa. Äitini luotti siihen, että olen ystävällinen, kiltti, sosiaalinen ja osaan etikettisäännöt vaikka puoliunessa. 40-vuotias mies ei tähän pystynyt... Ei mitenkään kiva rooli lapselle.

Kiitos vastauksesta. 

Todella, meillä 5-vuotias poikamme osaa käytöstavat paremmin kuin mieheni. Hän on hyväntuulinen, puhelias ja kohtelias. Mies jurottaa, mulkoilee ja huokailee erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Todella noloa. Huomaan usein miettiväni miten lapsemme kokevat isänsä käytöksen ja häpeävätkö he tätä. Jännä juttu, mutta mies on usein kertonut lapsuudessaan joutuneensa häpeämään oman äitinsä vastaavaa käytöstä. 

Käyttäjä5454 kirjoitti:

No kai te olette miehenne kanssa jo niin tuttuja, että ei tarvitse kotona mitään roolia vetää? Kai miehesi saa sanoa ettei jaksa nyt kuunnella jos siltä tuntuu. Rooliako hänen pitäisi vetää, kotonakin? Miehesi saa tehdä kertomasi mukaan mitä haluaa, mutta noin arkipäiväinenkään asia ei käy, siis sanoo ettei jaksa nyt jutella tai kuunnella. Ihan normaali fiilis työpäivän jälkeen!! Ja ihan ok sanoa se. Mahdollisen eron syytkö ovat kaikki miehessäsi, kun et kertonut, mikä miestäsi sinussa ärsyttää/tympii?

Arvaa olenko kysynyt mikä minussa ärsyttää / tympii / ahdistaa. Kyllä, lukemattomia kertoja. Olen jopa kysynyt kokeeko hän, että hänen olisi parempi olla muunlaisen ihmisen kanssa parisuhteessa, että olenko minä hänen mielestään jotenkin vääränlainen. En ole saanut mitään järkevää vastausta näihin kysymyksiini. Olen valmis katsomaan peiliin.

Ja kyllä, olen todella sitä mieltä, että tietty hienotunteisuus ja korrektius tulee säilyä puolisoiden välillä. Sillä ei ole mitään tekemistä minkään roolin vetämisen kanssa! Se on normaalia, kohtelias ja huomioonottava tapa kohdata toinen. Koetko sinä sitten, että puolisosi mielenkiinnon kohteilla ei ole mitään merkitystä jos juuri se yksittäinen asia ei sinua kiinnosta? Eikö sinun tee mieli kuulla mitä mieltä puolisosi on asioista? Haluat vain kuulla sellaisista aiheista jotka ovat juuri sinun mielenkiintosi kohteena? Onpa todella suppea ajatusmaailma! Kyllä minä kuuntelen ja kommentoin ympärilläni olevien ihmisten ajatuksia vaikka ne sivuaisivat aihealueita jotka ovat täysin oman mielenkiintoni ulkopuolella. Teen sen kosta olen kiinnostunut ihmisestä ja siitä miten hän erilaiset asiat näkee. Sitä paitsi on tavattoman epäkohteliasta töötätä toinen alas keskeyttämällä toisen puhe ja todeta, ettei se kiinnosta pätkääkään!! Etkö todellakaan näe tätä? SInusta on aivan ok keskeyttää toisen puhe ja todeta ettei kiinnosta? Kunhan vain ollaan riittävän tuttuja, niinkö? Uskomatonta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Burnout. Olen katsonut samanlaista miestä ja helpotti elämää suunnattomasti, kun tajusi hakeutua hoitoon.

Burnout mielletään usein työperäiseksi, mutta suorittajaihminen suorittaa koko ajan kaikkialla; kotona, töissä, ystävien kanssa jne.

Mikään pikku irtiotto arjesta ei tätä pelasta, vaan pitää pitkäksi aikaa opetella löysäämään ja tähän tarvitaan sinua ja terapeuttia.

Miehesi todennäköisesti tiedostaa käytöksensä sinua kohtaan ja se nakertaa häntä aiheuttaen lisää stressiä ja pahaa oloa eikä saa tästä syystä katkaistua kierrettä.

Koita jutella miehen kanssa syyttämättä mistään, vaan huolen kautta ja sitä kautta ohjaa hoitoon.

Toivottavasti ap luet vielä ketjua, yllä oleva on niin kertakaikkisen totta!

Uskon, että saatte asianne kuntoon, olette fiksuja ihmisiä.

Jaksamista!

Kyllä minä luen kaikki kommentit :) Kiitos paljon niistä ihan teille kaikille! 

Vierailija kirjoitti:

Ap on ajanut miehensä burnoutiin eikä edes tajua tilannetta. Kuvittelee vielä olevansa joku hyväntekijä nyt kun on vuosien kotona olemisen jälkeen palannut työelämään.

Tunnistan itseni ap:n miehen kuvauksesta. Oli avioliitto, pieniä lapsia, työ -ja opiskelukiireitä...ja lopulta myös taloushuolia kun vaimo ei tuonut loppuvaiheessa enää juuri mitään yhteiseen kanssaan kun ei suostunut menemään töihin. Menoja hänellä kyllä aina oli...

Kun asiat virittyvät äärimmilleen niin suurin osa ihmisistä toimii juuri kuten ap:n mies. Tilannetta voi hahmottaa paremmin kun ajattelee, että ihmisen mieli on kuin vene. Pitkään jatkunut stressi vaikuttaa mieleen siten, että vene on nyt ääriään myöten lastattu ja vesiraja hipoo jo kylkien reunaa. Pienikin epätasapaino voi kaataa tai upottaa veneen. Siksi pienetkin vastoin käymiset voivat tuntua maailmanlopulta, koska stressaantunut ihmisen katselee maailmaa veneen tilanteen kautta, jossa suurella työllä tasapainoon ääriään lastattu vene kaatuu kun joku muu menee lisäämään väärään kohtaa lisää tavaraa ja saa veneen epätasapainoon eli pienikin virhe voi stressaantuneen mielessä aiheuttaa ison katastrofin.

Tilannetta vielä ruokkii se ettei ap ymmärrä tai halua ymmärtää miehen pahaa oloa. Joku kirjoitti osuvasti, että burnoutiin tai masennukseen sairastuneelle on turha sanoa että hanki lisää kavereita tai mene kavereiden kanssa kaljalle. Miksi? No siksi kun burnoutista kärsivä henkilö ei "lataudu" tai palaudu tällaisissa tilanteissa, koska hänen elimistönsä on puolustustilassa ja vietittää että työtaakkaa ja sosiaalisia kontakteja on vähennettävä, jotta voin omassa rauhassa palautua.

Meillä minä olin se joka vihelsi pilliin. Tunnistin oireet aiempien kokemusten perusteella (olin ollut avioliiton aikana tiukassa paikassa pari kertaa aiemminkin, ihme kyllä niistä jotenkin oli selvitty) ja sanoin olevani palamassa loppuun. Ehdotin vaimolle yhteistä terapiaa, töihin menoa ja elintason laskemista. Mikään näistä ei kelvannut vaan parin kuukauden pohtimisen jälkeen vaimo otti ja lähti eikä koskaan katsonut taakseen.

Ap:n tapauksessa on vielä toivoa, joten mahdollisesti hän pystyy pelastamaan avioliittonsa. Minun vaimollani ei siihen halukkuutta ollut. Täällä on myös kuvailtu naisten toimesta ihan selvästi vakavammista mielenterveysongelmista kärsivistä miehistä...minun mielestäni (maallikkona) ap:n mies ei tähän kategoriaan kuvauksen perusteella kuulu.

Ap on töissä ja tekee ihan samat jutut arjessa kuin mieskin.

Kuulostaa ikävän paljon minun ja exäni suhteelta. Sillä poikkeuksella että hän ei ollut läsnäoleva isä lapselle.

Mies oli lähtökohtaisesti jo hiukan äreä luonteeltaan, mutta 7 avioliittovuoden jälkeen jotain ratkaisevaa tapahtui. Itseasiassa, voin kertoa kuukaudenkin milloin miehen käytös muuttui oleellisesti, tammikuu 2012. Hänestä tuli ihminen, joka oli aivan jatkuvasti paskalla tuulella. Kiukkuinen, tyytymätön, poissaoleva, ja jo entuudestaan lyhyt pinna lyheni olemattomaksi. Minuun purettiin kaikki paha olo, en osannut olla/tehdä/sanoa enää mitään oikein. Tuntui kun mies olisi ollut äärimmäisen tyytymätön elämäänsä. Tätä jatkui kesän yli, ja välimme olivat jo todella huonot. Eräänä mökkiviikonloppuna mies kyykytti minua kyyneliin asti oikein urakalla, äitinsä ollessa paikalla. Olin mmielessäni ajatellut, että tämä viikonloppu olkoon testinä, yritän parhaani olla miehelle mitä ihanin vaimo, ja jos onnistuisin saada miehen osoittamaan edes pieniä rakastamisen merkkejä, olisi järkevää koittaa saada suhteen kurssia muutettua. Tulin mökille seuraavana päivänä, mies oli jo mennyt aiemmin sinne. Hän ei tervehtinyt minua edes, ja kun aloin kokkailla vartavasten hänelle hankittuja lempiruokia, mies kävi tokaisemassa että vittu mitä paskaa sä taas kokkaat, sun ruokia ei syö hullukaan vapaaehtoisesti (olen oikeasti taitava kokki). Tästäkään lannistumatta yritin edelleen huomioida miestä positiivisesti. Mies päätti pelata mökin sisällä pallopeliä lapsen kanssa ja hajoitti näin ikkunan, josta sai silmittömän raivarin ja syytti minua. (olin tapauksen aikaan hakemassa tiskivettä). Päivä oli yhtä taistelua ja illalla kun laitoin lasta nukkumaan, mies sai hepulin kun olin antanut hänen mielestä väärää iltapalaa ja pukenut väärän yökkärin. Haukkui minut niin pataluhaksi että puhkesin kyyneliin. Mies ei osoittanut mitään hellyyden merkkejä, kävi solvaamassa minua pitkin iltaa ja haukkui. Viha oli aivan silmitön. Tajusin että suhteemme oli lopussa, ei tässä ollut mitään minkä vuoksi taistella, mies vihasi minua niin silmittömästi.

Juttelin myöhemmin miehen kanssa ja kerroin päätyneeni eroon. Mies ei halunnut erota ja raivosi tästä, haukkui minut pystyyn, luonnollisesti. Meni pari viikkoa ja sain tiedon että miehelläni oli ollut toinen nainen jo kuukausia, vuoden alusta asti. Tuntui että palaset loksahti paikalleen, miehen äreyden ja tyytymättömyyden syy oli kaksoiselämä ja kiukuttelu alkoi juuri silloin kun suhde toiseen naiseenkin oli alkanut. Olin toisaalta helpottunut, että en ollut niin surkea vaimo kun mitä mies syytti, vaan syy miehen käytökseen löytyi muualta.

Erosimme, ja se oli elämäni paras päätös. Nyt olen onnellisesti naimisissa miehen kanssa, joka ei kohtele minua ikinä huonosti.

Pointtina varmaan koitan sanoa että muuttuneessa käytöksessä on aina joku syy, ehkä teillä syy on toinen (toivottavasti) mutta meillä se oli pettäminen.

Oli syy mikä tahansa, sinun on aloittaja nyt otettava asia puheeksi miehesi kanssa. Menee vaan pahempaan suuntaan :(  Mieti miltä se tuntuisi, että ei tarvitsisi enää pelätä kotiin menoa eikä sitä kun näkee, että mies soittaa....

Mikäli mies edes hitusen tajuaa mitä on tekemässä (hajottaa perheensä), niin hän ymmärtää mennä

hakemaan apua. Jos ei ymmärrä, niin asiaan ei auta muut kuin ero.  Mieti minkä perhemallin/parisuhdemallin hän antaa teidän lapsille: on täysin sallittua isän kilahtaa puolisolle tilanteessa kuin tilanteessa, olla tunnekylmä. 

Kahdenkymmenen vuoden päästä sinä katselet miniää/vävyä, joka on samassa tilanteessa....

Sä luovutit, minä en. Meillä oli täysin samanlainen tilanne joka alkoi kolme vuotta sitten. En minä missään vaiheessa mennyt mukaan miehen kiukutteluun vaan hämmennyksissäni riitelin vastaan. Kunnes pysähdyin APn tavoin miettimään, että mitäs nyt, mihin se mun rakastama mies katosi ja miksi. Vuoden verran kesti selvittelypyykki. Heitin masennuksen ja burn outin pöydälle. Käskin miehen miettiä ja arvioida itse mitä pään sisällä tapahtuu, mutta paskaa käytöstä ei enää päivääkään. Tartuin jokaiseen kiukutteluun varmuudella ja vetosin rauhallisesti siihen järkevään puoleen; rakas ethän sä oikeesti halua toimia näin. Vuoden sitä kesti, kunnes mies todella romahti, lakkasi taistelemasta vastaan ja haki terapiaan. Noin 6kk tämän jälkeen, olen onneni kukkuloilla. Juuri se mies jonka jaksoin toivoa olevan siellä jossain, elää kanssani arkea ja juhlaa. En väitä, ettenkö olisi elänyt aivan järkyttävän raskaita vuosia, mutta se kaikki oli sen arvoista ja enemmänkin, ihanampaa kun osasin kuvitellakaan. 18v yhdessä, perhe yhdessä ja eletään niin ällön täydellistä elämää että vieläkin välillä naurattaa ja itkettää ilosta.

Käyttäjä3840 kirjoitti:

Älkää nyt tarjotko miehelle burn outia ja naiselle vaihtoehtoa jaksaa. Tuollaista käytöstä ei tarvitse sietää, pidä sietää eikä sitä tarvitse omalla kustannuksella yrittää parantaa. Sieppaa tuollaisesta miehestä eronneena lukea tuollaista soopaa, koska toi on luonnepuoleinen juttu. Mikään ei ole koskaan hyvin. Tuo on alistamista, maton vetoa jalkojen alta ja tahallista nöyryyttämistä, joka on ihan sama mistä se johtuu mutta sitä ei tarvitse kuunnella.

PSy kirjoitti:

Pakko on tulla kommentoimaan näkökulmaa.

Itsellä on kokemusta mielenterveyden hoidosta, joten voin antaa asiaan jonkin verran laaja-alaisempaa selitystä.

Syy sille, että ihminen purkaa pahaa oloaan lähimmäisiinsä on useimmiten trauma.

(Käsite trauma tulee avata, jotta analyysin lukeminen helpottuu)

Trauma tulee kreikan kielestä tuleva sana, joka tarkoittaa ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta aiheutunutta henkistä tai joissain tapauksissa ruumiillista vammaa.

Näin, uskon että miehelläsi on post-traumaattinen stressihäiriö.

Oletko kertonut miehellesi, että arvostat hänen teidän eteen tekemää työtään?

Vai oletko ns. "sanattomasti" arvostava?

Oletko tunnustanut rakkauttasi useasti?

Uskon, että miehesi lapsuudessa on voinut olla perhesuhteissa epävakautta,- arvostuksen puutetta vanhemmilta lastaan kohtaan,- ehkä peräti väkivaltaa?

Tai, onko kodista puutunut välittäminen, lämpö ja rakkaus?

Pitäisi päästä puhumaan aina yksilön kanssa, jotta trauman syy voidaan selvittää.

En yhtään vähättele myös sinun jaksamista, mutta monesti vastaavista oireista kärsivä ihminen voi kokea olonsa vaan niin lopussa olevaksi, ettei kykene ajattelemaan omaa pahaa oloaan pidemmälle.

Mies tai nainen, meillä kaikilla on syntyessämme aivot.

Lapsen ensivuosina lapsi kehittää käsityksen rakkaudesta, turvasta, lämmöstä ja läheisyydestä.

Siitä kaikesta mitä, rakastavat vanhemmat lapselleen antavat.

Lapsen päiväkoti,- ja koulu-vuosina lapsi kehittää käsityksen itsestään.

Ego tulee kuvaan.

Meillä kaikilla on ego, ego olet sinä.

Se, miten egosi on kehittynyt on riippuvainen elämässäsi tapahtuneista asioista.

En jaksa kyseistä termiä enempää avata filosofisesti, ja oikeastaan kommentoin myöhemmin uudestaan ketjuun.

Älä nyt sitä miestäs jätä, ei se sinne töihin olis jaksanut paahtaa jos ei se teistä kaikista olis välittänyt.

Myös synkät ilmat, vaikuttavat ihmisen ajatusmaailmaan konkreettisesti.

Autan, mikäli pystyn sen etänä tekemään.

-Psykiatri

Kiitos kommenteistasi.

En osaa miehen lapsuuden traumoista sanoa muuta, kuin että oli ajoittain hyvin yksinäinen. Sen sijaan miehen lapsuudenkodista (perheestä) voin todeta jotain. Mieheni on kertonut hävenneensä äitinsä käytöstä jo hyvin nuorena. Oman kokemukseni perusteella miehen äiti on aika kylmä ja hänellä on aivan olematon impulssikontrolli. Hän on hyvin erikoinen, muistuttaa jollakin tapaa ystäväni veljeä jolla on diagnosoitu asperger. Äiti keskittyy erääseen elämänsä osa-alueeseen valtavalla intohimolla ja palolla, mutta esimerkiksi sosiaalisesti hän on aivan onneton. Tämä vaikuttaa ilkelydeltä / piikikkyydeltä / kiusaamiselta. En tosin tiedä onko se sitä vai kuuluuko johonkin persoonallisuushäiriöön tms. En tiedä, koska en ole asiantuntija.

Mies on myös (äitinsä tapaan) sosiaalisesti kömpelö. On ollut tätä aina, mutta aiemmin ujolla tavalla, ei ilkeällä tai tylyllä tavalla kuten nyt. Usein hän pyytää minua kysymään tai selvittämään asioita, soittamaan esimerkiksi jonnekin.

Miehen isä on aina ollut alistuva ja hiljainen. Ei kyseenalaista vaimonsa hulluakaan käytöstä (riehumista/kiroilua) vaan hiljenee. Kerran äiti jäi kiinni tahallisesta kiusanteosta, jota isä pahoitteli jälkeenpäin. Tämä on jäänyt yhteen kertaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Burnout. Olen katsonut samanlaista miestä ja helpotti elämää suunnattomasti, kun tajusi hakeutua hoitoon.

Burnout mielletään usein työperäiseksi, mutta suorittajaihminen suorittaa koko ajan kaikkialla; kotona, töissä, ystävien kanssa jne.

Mikään pikku irtiotto arjesta ei tätä pelasta, vaan pitää pitkäksi aikaa opetella löysäämään ja tähän tarvitaan sinua ja terapeuttia.

Miehesi todennäköisesti tiedostaa käytöksensä sinua kohtaan ja se nakertaa häntä aiheuttaen lisää stressiä ja pahaa oloa eikä saa tästä syystä katkaistua kierrettä.

Koita jutella miehen kanssa syyttämättä mistään, vaan huolen kautta ja sitä kautta ohjaa hoitoon.

Toivottavasti ap luet vielä ketjua, yllä oleva on niin kertakaikkisen totta!

Uskon, että saatte asianne kuntoon, olette fiksuja ihmisiä.

Jaksamista!

Kyllä minä luen kaikki kommentit :) Kiitos paljon niistä ihan teille kaikille! 

Olen mies, ja voin samaistua tuohon burnout- kommenttiin. Itsellä oli samantyyppistä käytöstä. En ehkä jatkuvasti ollut pahalla päällä, vaan mielialani vaihtelivat. En mielestäni ollut ehkä ihan noin v*ttumainen kuin ap kuvailit miestäsi. Se ärsytti itseänikin, kun huomasi ärsyyntyvänsä liian helposti ja ilo katosi elämästä. Lopulta olemme nyt eronneet.

Suorittajaihmisenä huomaan, että elämäni on nyt helpompaa, kun voin tehdä asiat omalla tavallani ja omaan tahtiini, vaikka en tiedä olenko yhtään onnellisempi näinkään. Jotenkin stressitekijät ovat vähentyneet jonkin verran. Lapset meillä vuoroviikoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"hän tekee kahden lapsemme kanssa paljon ja on heille läsnä. Hän oli taloudellisessa vastuussa perheestämme koko hoitovapaiden ajan (olin kotona maksimiajat) ja hoiti tämän upeasti. Hän osallistuu kodinhoitoon ja ruuanlaittoon siinä missä minäkin"

Onnea. Saitte miehen burnoutin partaalle, tuttuja oireita. Ei tullut mieleen, että ehkä miehen luonne ei ole muuttunut vaan mies on selkeästi ylikuormittunut? Ja siihen auttaa tietysti... ero. Jooei. Etsisin ratkaisua ihan muualta

On varmasti todella kuormittunut ja väsy, mutta niin olen minäkin! En minäkään silti raivoa täällä ja pimahtele pienimmistäkin asioista. 

Hyvä pointti sulla silti ja hyvin mahdollista, että hän kärsii burnoutista. Mitä sinä tekisit/mistä hakisit ratkaisua? 

Terveydenhuollon suunnalta. Miehen kuormitusta pitäisi saada vähennettyä ja ilkeilyyn ei saa lähteä mukaan. Kannattaa myös asennoitua siihen, että prosessista tulee pitkä. Vertaistuki muilta (ex-)pikkulapsiperheiltä voi myös auttaa

Kuormitusta on jo alettu vähentää (ainakin se taloudellinen kuorma), koska minä palasin töihin ja teen kokonaista päivää. Lisäksi palkkasimme nyt opiskelijan muutama iltana kuussa hoitamaan lapsia, että saamme omaa aikaa.

Ilkeilyyn on HYVIN vaikea olla lähtemättä mukaan... Myönnän joutuvani heti puolustuskannalle, kun mies käyttäytyy ikävästi. Koen sen olevan NIIN monella tasolla epäreilua. 

Vertaistuen puuttuminen on ongelma. Miehellä on tasan yksi hyvä ystävä, joka on harvoin tavoitettavissa. Ymmärrän miehen yksinäisyyden, mutta en sitä ettei hän yritä tehdä asialle mitään. Minä kannustan häntä aina joka ikisessä mahdollisessa tilanteessa lähtemään tapaamaan kaveria ja olen kysellyt eikö esim. töistä löytyisi ketään muuta ystävää.

Burn outissa ja masennuksessa saamattomuus on todella yleistä. Ei vaan jaksa / pysty tekemään asioita, edes niitä joista nauttisi ja jotka olisivat itselle hyväksi. Aika kylmä olet, jos nyt miehesi jätät. Juuri nyt hän tarvitsee puolisonsa tukea enemmän kuin koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Toinen nainen tai masennus, olkoon syy mikä tahansa niin kenelläkään ei ole oikeutta kohdella puolisoaan tuolla tavalla, eikä kenelläkään ole velvollisuutta sietää tuollaista käytöstä puolisoltaan.

Siteeraan Liisa Keltinkangas-Järvistä, joka sanoi että hyvä syy eroon on väkivaltaisuus, alkoholismi ja hoitamaton mielisairaus, näissä tilanteissa pitää siis erota. Jos on siis kyse masennuksesta, eikä suostu hakemaan hoitoa, niin sitten ero. Ei tee hyvää lapsille eikä koko perheelle jos mies käyttäytyy noin.

Eikö tullut mieleen, että masennukseen ei ole haettu hoitoa, kun masennusta ei ole itse tajuttu? Jos se olisi tiedossa, niin kai AP:kin olisi siitä maininnut.

Itse käyttäydyn aika lailla samalla tavalla kuin AP:n mies. Itse asiaa osasin epäillä ja hakeuduin työterveyteen, mutta ei sieltä ole apua saanut. On kuulemma normaali, että talon rakennusprojektin jälkeen on vähän takki tyhjä. Nyt on toista vuotta vain seurailtu tilannetta. Kai minä vaan olen kiukkuinen laiska paska, kun ei lääkäritkään mitään voi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Burnout. Olen katsonut samanlaista miestä ja helpotti elämää suunnattomasti, kun tajusi hakeutua hoitoon.

Burnout mielletään usein työperäiseksi, mutta suorittajaihminen suorittaa koko ajan kaikkialla; kotona, töissä, ystävien kanssa jne.

Mikään pikku irtiotto arjesta ei tätä pelasta, vaan pitää pitkäksi aikaa opetella löysäämään ja tähän tarvitaan sinua ja terapeuttia.

Miehesi todennäköisesti tiedostaa käytöksensä sinua kohtaan ja se nakertaa häntä aiheuttaen lisää stressiä ja pahaa oloa eikä saa tästä syystä katkaistua kierrettä.

Koita jutella miehen kanssa syyttämättä mistään, vaan huolen kautta ja sitä kautta ohjaa hoitoon.

Toivottavasti ap luet vielä ketjua, yllä oleva on niin kertakaikkisen totta!

Uskon, että saatte asianne kuntoon, olette fiksuja ihmisiä.

Jaksamista!

Kyllä minä luen kaikki kommentit :) Kiitos paljon niistä ihan teille kaikille! 

Olen mies, ja voin samaistua tuohon burnout- kommenttiin. Itsellä oli samantyyppistä käytöstä. En ehkä jatkuvasti ollut pahalla päällä, vaan mielialani vaihtelivat. En mielestäni ollut ehkä ihan noin v*ttumainen kuin ap kuvailit miestäsi. Se ärsytti itseänikin, kun huomasi ärsyyntyvänsä liian helposti ja ilo katosi elämästä. Lopulta olemme nyt eronneet.

Suorittajaihmisenä huomaan, että elämäni on nyt helpompaa, kun voin tehdä asiat omalla tavallani ja omaan tahtiini, vaikka en tiedä olenko yhtään onnellisempi näinkään. Jotenkin stressitekijät ovat vähentyneet jonkin verran. Lapset meillä vuoroviikoin.

Ok, kiva kun kommentoit.

Tässäpä se onkin, kun en haluaisi erota. Enkä jakaa lastemme elämää vuoroviikoille, mitä tässä tulisi tapahtumaan jos eroon päätyisin.  

Pääsitkö sinä burnoutista eroon? Toivuitko? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ryypiskelisi tai käyttäisi silloin tällöin kannabista ja pelaisi videopelejä tai tekisi jotain rentouttavaa niin ehkä ei olisi niin huono mies sitten kuitenkaan.

Ihminen tarvitsee välillä rentoutumista ja jokaisella on omat keinonsa siihen.

Näyttäisi sille että miehesi elää jatkuvassa stressissä ja olet ajanut hänet sellaiseen tilanteeseen.

Ohis, mutta tää on niin hauska, että jos mies käy töussä, hoitaa omia lapsiaan ja tekee 50% kotitöistä niin joidenkin mielestä se ajaa miehen "jatkuvaan stressiin". Se on kyllä ihan normaalia elämää vanhemmille.

Tosin kuulostaa siltä, että ap.n mies on uupunut tai masentunut, mutta millään en kyllä saa näillä tiedoilla sitä kuvaa, että ap olisi vaatinut mieheltä kohtuuttomia.

Toiset vain reagoi erilailla. Joku toinen kestää pikkulapsiarkea vaikka kuinka kauan, mutta ei työpaineita tai kylmää puolisoa. Jollekin toiselle juuri se pikkulapsiarki on raskasta, mutta muut ei tunnu missään.

Onhan se synnytyskin ihan normaalia naiselle, mutta silti monet tuoreet äidit sairastuvat synnytyksen jälkeiseen masennukseen.  Tai miten loppu monet pikkulasten äidit valittavat olevansa vaikka lasten yöheräämiset, korvatulehdukset ja muut ovat ihan normaalia. Eikö olekin hassua?

Oletko ap ajatellut millaista lapsillanne on kotona? Tämän tyyppisissä aloituksissa pistää aina silmään, miten aloittaja keskittyy aina omiin tunteisiinsa ja oloihinsa kun toinen puoliso/vanhempi käyttäytyy asiattomasti. Asetupa hetkeksi sen teidän kuopuksenne asemaan ja mieti millaiselta tuo toinen vanhempi vaikuttaa lapsen silmiin? Lapset eivät näytä oireilua ulospäin, koska eivät uskalla vihaisen aikuisen kanssa olla avoimia. Sitten nuorena aikuisena istutaan terapiassa opettelemassa hyväksymään itsensä.

Nyt otat kissan pöydälle samantien miehen kanssa. Asiallisesti, syyttelemättä, toteat, ettei nykyinen käytös voi jatkua ja haluaisit tietää miksi mies käyttäytyy niin kuin käyttäytyy - jotta voitte yhdessä etsiä apua tilanteeseen. Jos mies ei yöunien jälkeen ole valmis tekemään asialle mitään, otat puheeksi asumuseron siksi aikaa, että mies oppii käyttäytymään sinulle ja ennen kaikkea lapsille sopivasti. Jos asumuseron nostaminen pöydälle ei auta, toteutat sen. Jos asumuseron toteuttaminenkaan ei saa miestä hakemaan apua/itse säätelemään käytöstään, otat eron.

Itselläni oli tällainen vanhempi ja lapsena en toivonut mitään niin paljon kuin vanhempieni eroa, että joskus saisi edes olla rauhassa toisen vanhemman mielialanvaihteluilta. Ei se elättäminen ja paikallaolo riitä, jos lapset saa kulkea lasinsiruilla.

98 lisää vielä, että mitään viikko-viikko asumista on turha edes ajatella, jos yhtään välität lastesi hyvinvoinnista. Et itse kestä aikuisena enää puolisosi käytöstä, mutta lastenne tulisi kestää sitä niin kuin ennenkin, vain siksi, että miehelle ei tule paha mieli? Jos mies ei osaa käyttäytyä lasten kanssa, lapset näkevät isää joka toinen viikonloppu, kuten on tavallista tämän tyyppisissä tapauksissa. Jos tapaamiset sujuvat hyvin, isä on rauhallinen ja iloinen, ei hauku äitiä, ei syyllistä lapsia, niin vasta sitten voitte lastenvalvojan kanssa harkita pidempiä tapaamisia.

OT mutta sapettaa vaan niin paljon nämä vanhempien parisuhdekuviot, joissa pienistä lapsista ja heidän psyykestään ei välitetä puupennin vertaa. Itsekkäitä olette!

No joo, kai se on jokaisen itse tiedostettava milloin on aika luovuttaa. Mutta jotenkin vaan tuntuu että se perinteinen suhdekäsitys, niin myötä kuin vastamäessäkin, menee nykyään seuraavastasti: "Niin kauan kunnes minä (useimmiten nainen) voin hyvin".

Sydäntäsärkevää lukea näitä kirjoituksia ja ihmisten analyyseja. Haluaisin muistuttaa, että kellään ulkopuolisella ei voi olla oikeutta tehdä aloituspostin perusteella minkäänlaista tuomiota niin miehestä kuin naisestakaan.

Meidän kotona elän itse jatkuvan henkisen paineen alla: olen kunnollinen työssäkäyvä mies (ei baarissa roikkumista, eikä videopelejä), hoidan ylivoimaisesti suurimman osan kotitöistä joka päivä ja pyrin olemaan aina rakentavan iloinen puolisoa kohtaan kun tämä tulee töistä kotiin. Silti saan joka toinen päivä valtavia mielenosoituksia siitä kuinka ahdistavaa minun kanssa on olla.

Ihan rehellisesti sanoen koen asian niin, että olen kaiken vapaa-aikani työsuhteessa jossain ohjelmatoimistossa, jossa tehtäväni on keksiä koko ajan jotain uutta ja jännittävää viihdykettä puolisolleni. Se ei todellakaan riitä, että lähden mukaan juttuihin joita hän ehdottaa vaan minun vastuulla on keksiä kaikki mahdollinen, ja myös minä kannan vastuun siitä kun ideat eivät ole riittävän hyviä. Helppoa se keksiminen ei todellakaan ole kun olemme melko pienipalkkaisissa töissä, joka rajoittaa tekemisen laatua.

Minusta me vain olemme kuopassa lapsiperhe-elämämme kanssa. Tuttavia kyllä on, mutta elämäntilanteemme karkoittaa muita ihmisiä olemasta kiinnostuneita seurastamme. Minusta on siis väärin kuinka puolisoni syyttää minua sosiaalisen elämän vähäisyydestä - koska siitä uskon puolisoni suurimman ahdistuksen tunteen syntyvän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ryypiskelisi tai käyttäisi silloin tällöin kannabista ja pelaisi videopelejä tai tekisi jotain rentouttavaa niin ehkä ei olisi niin huono mies sitten kuitenkaan.

Ihminen tarvitsee välillä rentoutumista ja jokaisella on omat keinonsa siihen.

Näyttäisi sille että miehesi elää jatkuvassa stressissä ja olet ajanut hänet sellaiseen tilanteeseen.

Ohis, mutta tää on niin hauska, että jos mies käy töussä, hoitaa omia lapsiaan ja tekee 50% kotitöistä niin joidenkin mielestä se ajaa miehen "jatkuvaan stressiin". Se on kyllä ihan normaalia elämää vanhemmille.

Tosin kuulostaa siltä, että ap.n mies on uupunut tai masentunut, mutta millään en kyllä saa näillä tiedoilla sitä kuvaa, että ap olisi vaatinut mieheltä kohtuuttomia.

Toiset vain reagoi erilailla. Joku toinen kestää pikkulapsiarkea vaikka kuinka kauan, mutta ei työpaineita tai kylmää puolisoa. Jollekin toiselle juuri se pikkulapsiarki on raskasta, mutta muut ei tunnu missään.

Onhan se synnytyskin ihan normaalia naiselle, mutta silti monet tuoreet äidit sairastuvat synnytyksen jälkeiseen masennukseen.  Tai miten loppu monet pikkulasten äidit valittavat olevansa vaikka lasten yöheräämiset, korvatulehdukset ja muut ovat ihan normaalia. Eikö olekin hassua?

Totta kai ihmisillä on eri kestokykyjä, mutta mun pointti oli ettei ap ole "ajanut" miestään mihinkään. Aika defaultti ja ei-kohtuuton oletus perheessä lienee, että aikuiset osapuolet tekevät kotityöt puoliksi ja ovat kumpikin läsnä lapsille. Jos toinen ei tätä jaksa niin sitten täytyy toimia sen mukaan, mutta ei kai voi vaatia, että ap.n olisi pitänyt jotenkin ennaltanähdä ja -ehkäistä miehen uupuminen.

Vierailija kirjoitti:

Sydäntäsärkevää lukea näitä kirjoituksia ja ihmisten analyyseja. Haluaisin muistuttaa, että kellään ulkopuolisella ei voi olla oikeutta tehdä aloituspostin perusteella minkäänlaista tuomiota niin miehestä kuin naisestakaan.

Meidän kotona elän itse jatkuvan henkisen paineen alla: olen kunnollinen työssäkäyvä mies (ei baarissa roikkumista, eikä videopelejä), hoidan ylivoimaisesti suurimman osan kotitöistä joka päivä ja pyrin olemaan aina rakentavan iloinen puolisoa kohtaan kun tämä tulee töistä kotiin. Silti saan joka toinen päivä valtavia mielenosoituksia siitä kuinka ahdistavaa minun kanssa on olla.

Ihan rehellisesti sanoen koen asian niin, että olen kaiken vapaa-aikani työsuhteessa jossain ohjelmatoimistossa, jossa tehtäväni on keksiä koko ajan jotain uutta ja jännittävää viihdykettä puolisolleni. Se ei todellakaan riitä, että lähden mukaan juttuihin joita hän ehdottaa vaan minun vastuulla on keksiä kaikki mahdollinen, ja myös minä kannan vastuun siitä kun ideat eivät ole riittävän hyviä. Helppoa se keksiminen ei todellakaan ole kun olemme melko pienipalkkaisissa töissä, joka rajoittaa tekemisen laatua.

Minusta me vain olemme kuopassa lapsiperhe-elämämme kanssa. Tuttavia kyllä on, mutta elämäntilanteemme karkoittaa muita ihmisiä olemasta kiinnostuneita seurastamme. Minusta on siis väärin kuinka puolisoni syyttää minua sosiaalisen elämän vähäisyydestä - koska siitä uskon puolisoni suurimman ahdistuksen tunteen syntyvän.

Ei tämä ole sukupuolisidonnainen asia. Kissa pöydälle vaimon kanssa, ei tuollaista jaksa hullukaan. Ja miten puolisosi kohtelee sinua lasten nähden?