Sisälläni kiehahtaa aina, kun kuulen jonkun aikuisen sanovan (pienelle) lapselle "jooko".

Vierailija kirjoitti:

Ja tämän pitäisi kiinnostaa minua koska... ?

Sanon jooko jos huvittaa. Meillä lapset saa jo pienestä pitäen osallistua päätöksiin oman ikätasonsa mukaisesti. Ovat perheenjäseniä, ei minun omia pikku sotilaita. Jooko ei ole vain kysymys, se on myös kannustus. 

Alle kouluikäisen lapsen (oletan että tämä oli se ikä josta puhutaan?) tehtävä ei vaan ole tehdä mitään päätöksiä. Vaikka tuntuisi aikuisen näkökulmasta kuinka pieneltä asialta, lapselle se voi aiheuttaa stressiä tai ahdistusta (ei tietenkään yksi tilanne, eikä tiedostetusti, mutta pidemmällä aikavälillä). Enkä todellakaan ole mikään curling-vanhempi, mutta sen verran opiskellut kehityspsykologiaa, että tiedän, että lapsen kuuluu saada olla lapsi ja elää omassa lapsen maailmassaan ja aikuisen kuuluu tehdä päätökset niistä pienistäkin asioista eli mitä syödään, mitä tehdään, mennäänkö ulos vai ei. Lapsen mielipidettä voi tarvittaessa kysyä ja sen voi ottaa huomioon ja omat päätöksensä pitää perustella, mutta lapsen ei todellakaan pidä päättää mennäänkö ulos vai. 

Kauhistuttaa kun ratikassa usein kuulee näitä lasten ja vanhempien keskusteluja, joissa vanhempi keskustelee 3-5-vuotiaan kanssa siitä, mitä lapsi haluaisi tänään syödä, mitä tehdä, haluaisiko mennä sinne vai tuonne jne. Tuon ikäisen maailmaan ei pitäisi kuulua vielä mitkään arkipäiväisetkään päätökset.

Pitääkö ap:lle soittaa valkotakkiset hakemaan nimittäin tuo ei oo ihan normaalia?

Vierailija kirjoitti:

Mä sain palautetta kun sanoin lapselle "Laittaisitko kengät jalkaan?" ja se laittoi, me ollaan puhuttu _aina_ näin ja tyyppi oli siis tollon 3-wee. Mutta sukulaistäti oli sitä mieltä ettei koskaan pitäisi pyytää lapsilta mitään, vaan lapsille kerrotaan mitä tehdään "Laita kengät jalkaan". Mutta mä taas ajattelen, että koska olen aina koko lapsen elämän käyttänyt pyyntöä, puhunut kuten meillä kotona puhuttiin, niin siitä ei ole syntymässä mitään haittaa. Ainoa mitä tästä nyt on seurannut että lapsi puhuu itsekin samoin: "Antaisitko maitoa?". Nykyään saan palautetta miten onkin kohteliaasti puhuvia lapsia. Mä luulen, että jos mä oisin niitä käskymuodossa puhutellut niin he puhuisivat nyt itse "Anna maitoa", tottakai. 

Tämä on näköjään vähän hankalaa kun Suomessa ei ole sitä please-sanaa. Mielestäni on aika eri asia puhua kohteliaasti ja pyytää lasta tekemään jotain, johon ei varsinaisesti liity mitään vaihtoehtoa tai päätöstä, eli tuo "Laittaisitko kengät jalkaan" ei varsinaisesti ole mikään kysymys, johon lapsi voisi vastata "En laita", vaan pyyntö. Sen sijaan "Mentäisiinkö ulos, jooko" ei ole pyyntö, vaan kysymys, joka vaatii lapselta päätöksiä.

Minun lapseni on sosiaalisesti lahjakas ja saan hänestä vain kehuja koulun ja kaveripiirin kautta. Testaan lapsen tervehtimällä häntä normaalisti, en ala paimentamaan, en kiellä heti, vaan jos huomaan, että hän käyttäytyy heti röyhkesti, niin tahdon nähdä miten pitkälle hän on siinä valmis menemään. Lapseni on samaa mieltä, että ei tahdo yhtä lasta enää meille, mutta miten selittää se tälle lapselle, niin että hän sen hyväksyy? Otetaan siis vierailu uusiksi ja kerrotaan kaikki vaihe vaiheelta, mikä meni ekalla kerralla pieleen ja jos ei sen jälkeenkään järki kasva, niin ei enää meille! Tieto vanhemmilla on, mutta nostavat kädet pystyyn!

7. ja 12.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tämän pitäisi kiinnostaa minua koska... ?

Sanon jooko jos huvittaa. Meillä lapset saa jo pienestä pitäen osallistua päätöksiin oman ikätasonsa mukaisesti. Ovat perheenjäseniä, ei minun omia pikku sotilaita. Jooko ei ole vain kysymys, se on myös kannustus. 

Alle kouluikäisen lapsen (oletan että tämä oli se ikä josta puhutaan?) tehtävä ei vaan ole tehdä mitään päätöksiä. Vaikka tuntuisi aikuisen näkökulmasta kuinka pieneltä asialta, lapselle se voi aiheuttaa stressiä tai ahdistusta (ei tietenkään yksi tilanne, eikä tiedostetusti, mutta pidemmällä aikavälillä). Enkä todellakaan ole mikään curling-vanhempi, mutta sen verran opiskellut kehityspsykologiaa, että tiedän, että lapsen kuuluu saada olla lapsi ja elää omassa lapsen maailmassaan ja aikuisen kuuluu tehdä päätökset niistä pienistäkin asioista eli mitä syödään, mitä tehdään, mennäänkö ulos vai ei. Lapsen mielipidettä voi tarvittaessa kysyä ja sen voi ottaa huomioon ja omat päätöksensä pitää perustella, mutta lapsen ei todellakaan pidä päättää mennäänkö ulos vai. 

Kauhistuttaa kun ratikassa usein kuulee näitä lasten ja vanhempien keskusteluja, joissa vanhempi keskustelee 3-5-vuotiaan kanssa siitä, mitä lapsi haluaisi tänään syödä, mitä tehdä, haluaisiko mennä sinne vai tuonne jne. Tuon ikäisen maailmaan ei pitäisi kuulua vielä mitkään arkipäiväisetkään päätökset.

Alle kouluikäinen voi oikein hyvin tehdä pieniä päätöksiä ja valintoja. Esim. Sisävaatteiden suhteen tai päättää minkä herkun haluaa karkkipäivänä esim. Karkkiaski vai tikkari. Omalta lapselta 4v luonnistuu oikein hyvin eikä siitä ahdistu.

Kyllä lapsi voi hyvin tehdä ikätasoisiaan valintoja ja se on hyväksi lapsen kehitykselle. Esim valita kahdesta vaihtoehdosta. Joka tapauksessa tulee valtavasti arkipäivän tilanteita missä vanhempi määrää.

En ymmärrä miksi minun "vanhemman oikeudella" pitäisi määrätä esim. laittaako samantasoisen punaisen vai sinisen paidan tarhaan?

Tai vapaapäivänä kun ei ole aikatauluja niin mennäänkö ulos nyt vai leikkiikö hän ensin sisällä leikin loppuun jne.

Loputon vehtaaminen ja vääntäminne on asia erikseen, mutta silloin kun lapsi oppii, että hänelläkin on oikeus pieniin päätöksiin, niin sehän juuri lisää sitä päätöksentekokykyä. Ja opettaa tulevaisuuteen.

Tuo on totta, että kuitenkin on niin paljon asioita pienellä lapsella jotka se vanhempi päättää/joutuu päättämään, että ihan ilomielin suon lapselleni sen pienen päätäntävallan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tämän pitäisi kiinnostaa minua koska... ?

Sanon jooko jos huvittaa. Meillä lapset saa jo pienestä pitäen osallistua päätöksiin oman ikätasonsa mukaisesti. Ovat perheenjäseniä, ei minun omia pikku sotilaita. Jooko ei ole vain kysymys, se on myös kannustus. 

En tiukka, mutta johdonmukainen. Jookoon liittyy aina se, että aikuinen on päättänyt, että jotain tehdään (esim. mennään ulos), mutta on antavinaan lapselle vaihtoehdon valita. Todella ristiriitaista lapselle, kun hän valitsee että ei mennä ja aikuinen vain jatkaa sen oikean vastauksen lypsämistä ("jooko, mennään vaan ulos").

Sivistyneet ihmiset käyttävät paljon konditionaalia keskustelussaan. Kuten saisinko yhden pienen kahvin, kiitos! Luuletko, että myyjälle ihan oikeasti annetaan tässä vaihtoehto olla myymättä sitä kahvia? :D Tai pomo pyytää, voisitko tuoda minulle sen mappi x:n? Sä varmaan sanot et emmä viitti nyt. :D

Lapsenahan tämä kohtelias tapa opitaan. 

Rupesin tässä miettimään, niin tajusin, etten ikinä käytä sanaa 'jooko'. En aikuisten enkä lasten kanssa. On kyllä rasittavan kuuloinen sana, nyt kun oikein miettii.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapsi voi hyvin tehdä ikätasoisiaan valintoja ja se on hyväksi lapsen kehitykselle. Esim valita kahdesta vaihtoehdosta. Joka tapauksessa tulee valtavasti arkipäivän tilanteita missä vanhempi määrää.

Tämä "jooko/s" on usein teennäinen imellys, jolla ei ole tarkoituskaan osoittaa oikeita valinnanpaikkoja. 

Mennään kauppaan, jooko... tarkoittaa vain, että nyt lähdetään kauppaan. Ei lapsikaan sitä varmaan näiden jookottelijoiden suusta ota minään vaihtoehtoisena puheenvuorona itselleen. 

Voi ap, älä ota kaikkea niin vakavasti, jooko? Omat lapsesi voit kasvattaa miten haluat, mutta ei kannata nyrpistyä toisten tavasta kasvattaa ja huomioida lapsenkin mielipide.

JOOKOS KOOKOS

Samaa sarjaa teepparin ja paituliiinin ja housuliinin kanssa.

Mä olen siinä mielessä samaa mieltä, että on väärin kysyä tehdäänkö sitä tai tätä, jos lapsella ei oikeasti ole mahdollisuus valita. Se hämmentää varsinkin pientä lasta. Mutta kyllä meillä jookostellaan myös paljon, koska en ole mikään diktaattori, vaan pienilläkin lapsilla pitää olla mahdollisuus harjoitella päätöksentekoa.