Onko huutaminen riittävä syy lastensuojeluilmoitukseen?

Kuuletko siis sanat mitä huutavat? Mielestäni riippuu paljon sisällöstä mitä äiti suustaan päästää.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kehuttu neuvolasysteemi ei ole tehnyt hommiaan kun äidit ei tiedä että lapselle ei saa huutaa?

Lyön molemmat käteni vetoa siitä, että ne neuvolan tädit ja ne jotka nämä ohjeistukset ovat laatineet, ovat itse huutaneet lapsilleen enemmän tai vähemmän. Samoin kuin ne jumalasta seuraavat sossutädit...

Vierailija kirjoitti:

Kun lapset olivat pieniä, niin pakko myöntää, että välillä tuli äristyä heille liikaakin. Mutta siitä huolimatta meidän arkemme oli ns hyvää. Olin vain tavattoman uupunut.

Nyt minun teinini ovat (2x15 v) ja enpä ole vuosiin enää huutanut. Meillä on hyvät ja lämpimät välit ja lapset uskovat ja kunnioittavat minua. Toki teineinä laittavat hanttiin ja aukovat päätään, mutta se kuuluu asiaan.

Ei se huutaminen lasta traumatisoi, jos elämä muuten on hyvää. Ei se toki kivaa ole, mutta kun on uupunut, niin.,,

Ei oo sekään kivaa kun lapsi huutaa täyttä kurkkua eikä sais reagoida mitenkään.

Oivoi varmaan meidän perhe kyseessä. Kyllä usein mietin mitähän naapurit ajattelevat kun 4 kovaäänistä asuu seinän takana.

Oon miettinyt samaa. Meillä naapuri huutaa lapsille "mitä vi*tua sä taaaas oot menny tekemään, voi jum***ta taas saan kärsiä teidän takia', "nyt vit*u saa"ana lopetatte ton, mitä hel*ettiä aattelitte"

Ja alkaa heti kuuden jälkeen ja jatkuu iltaan saakka.

Pelottaa, että keinottomuus vie tilanteen vielä pahemmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis normaalia, että äiti huutaa ja kiroilee monta kertaa viikossa pienille lapsille???? No ei todellakaan ole normaalia. Äiti on epävakaa.

Itse tein ilmon naapurin uusioperheen äidistä. Äiti huutaa aamulla ennen kuutta jo lapsille ja illalla kun laittaa nukkumaan lapsia (seitsemältä).

Huuto kuuluu ulos asti.

Temperamentteja on monenlaisia. Itse lapsena pelästyin ja ahdistuin kun sukulainen huusi lapsilleen, välillä kiroilikin. Koko ajan oli siellä kyläillessä sellainen olo että milloin pitää pelätä että toinen vanhemmista räjähtää. Se oli heidän tapansa ja temperamenttinsa. Vanhemmat työssä käyviä hyvin koulutettuja. Lapsista tuli menestyviä kunnon kansalaisia kaikista.

Säikähdin, koska meillä sitä huutoa ei juuri koskaan ollut, tosin toisella vanhemmalla muunlaisia ongelmia.

Mutta pointti tässä oli se että vaikka heillä oli huutoa ja paljon ja meillä ei juuri lainkaan, niin enemmän apua meidän perheessä olisi tarvittu kuin heidän.

Varmaan suomalainen mentaliteetti että kaikki mistä tulee ääntä vähänkin enemmän on pahasta. Jos on vaan hissukseen niin ettei muut kuule niin kaikki on hyvin.

En voi käsittää niitä naapurikyyliä jotka kuuntelevat naapurien lapsiperheiden jokaista pieraisua sillä korvalla että saisi "syyn" tehdä lasun. Kun oma pää ei kestä kun muilla on elämää kodissaan: iloa, itkua, huutoa, naurua, kiljumista, karjumista, jne.

Räjähdän myös joskus itse omille lapsilleni, ja ihan syystä.

Juuri näin.

Minä räjähdän kotona lapsille ja liikenteessä ja töissä ja kaupassa. En räjähdä kuitenkaan ilman syytä. Olen temperamenttinen ja koulussa räjähdin ja koulun jälkeen. Missä vaan aihetta näen niin räjähdän heh heh .

Heh heh?! Ei helvetti en kestä tuollaisia räjähtelijöitä. Niiden mielestä on iha ok draamailla ja karjua ja saada raivareita missä tahansa, ja muiden pitää vaan ymmärtää kun "mä nyt oon tämmönen temperamenttinen". Todella vastenmielisiä ihmisiä.

Uskoisin kommentin olleen sarkasmia. :)

Vierailija kirjoitti:

Kuuletko siis sanat mitä huutavat? Mielestäni riippuu paljon sisällöstä mitä äiti suustaan päästää.

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt samaa. Meillä naapuri huutaa lapsille "mitä vi*tua sä taaaas oot menny tekemään, voi jum***ta taas saan kärsiä teidän takia', "nyt vit*u saa"ana lopetatte ton, mitä hel*ettiä aattelitte"

Ja alkaa heti kuuden jälkeen ja jatkuu iltaan saakka.

Pelottaa, että keinottomuus vie tilanteen vielä pahemmaksi.

Huutaminen noin ylipäätään ei ole mikään kasvatuskeino vaan tunteenpurkaus tai kaaoksenhallintaa, eikä koskaan paitsi terveyttä ja henkeä pelastaessa ideaalia. Mutta. Sillä on tosiaan minusta väliä mitä ja miten huutaa. Jos huutaa riekkuapinoivien lasten päälle iltapalapöydässä että nyt molemmat peppu penkkiin ja suut kiinni tai ärjäisee toisiaan mätkivät sisarukset eri huoneisiin voidakseen sen jälkeen puida riitaa rakentavammin niin se on ymmärrettävämpää kuin tuo jälkimmäisen lainauksen aggressiivinen syyllistys josta paistaa läpi se että vanhemmilla on vaikeuksia nähdä tilannetta lapsen näkökulmasta.

Miksi ei ole laadittu vielä vastaavaa ilmo-mahdollisuutta huolestuttavista naapureista, jotka esim. kyylävät verhojen välistä heti kun vähän pihalla rasahtaa tai raottavat oveaan rappuun kun kolme lasta tömistelevät ja jutustelevat päiväkodista kotiin tullessaan, tai tähystävät omalla parvekkeellaan kuin mitkäkin majakanvartijat naapureitaan. Kyllä minulla on huoli herännyt heistä monta kertaa, mutta ei ole numeroa johon soittaa ja avautua huolestani.

Se että vanhempi korottaa ääntään, on varmaankin perheissä hyvin yleistä eikä lastensuojeluilmoituksen paikka. Mutta jos huutamisella tarkoittaa sitä, että karjutaan minkä palkeista lähtee niin että kattolamput poksahtelevat, niin se ei ole normaalia. Kerran kohtasin puistossa tällaisen tosissaan karjuvan äidin, ja se karjunta ja sättiminen hätkähdytti. Se oli aivan eri luokkaa kuin mitä muiden kohdalla on tullut todistettua. Ja ne lapset otettiinkin huostaan pian tuon jälkeen.

Voi jestas. Esimerkiksi meillä kaikki pukemiset ja muut toimenpiteet on hirveän taistelun takana. Vauva itkee lattialla väsymystään, huutava 2-vuotias pitää pukea pitämällä väkisin sylissä ja joskus siinä tulee itsekin huudettua, että ole nyt saatana rauhassa. Ei toivottavaa ja yritän kyllä pitää hermoni, mutta ei se aina vain onnistu.

Sellainen olennainen ero on että temperamenttinen lapsi huutaa usein, mutta temperamenttinen aikuinen kykenee säätelemään toimintaansa vaikka haluaisi huutaa yhtä usein. Eli temperamentti EI TODELLAKAAN ole mikään perustelu aikuisen huutamiselle. Vielä omille lapsilleen! Menkää itseenne huutajat, oikeasti.

Jos ei huuda niin ei kuulemma osaa kasvattaa. Vieras täti huutaa kaupassa sitten.. Voiko hänestä tehdä lasun?

Kyllä on riittävä syy. Jos vanhempi jatkuvasti huutaa ja raivoaa.

Vierailija kirjoitti:

Sellainen olennainen ero on että temperamenttinen lapsi huutaa usein, mutta temperamenttinen aikuinen kykenee säätelemään toimintaansa vaikka haluaisi huutaa yhtä usein. Eli temperamentti EI TODELLAKAAN ole mikään perustelu aikuisen huutamiselle. Vielä omille lapsilleen! Menkää itseenne huutajat, oikeasti.

Tää on nyt vähän mustavalkoista ajattelua huutamisesta. Mikä se on se vahingollinen osa, onko se todella volyymi? Jos on, onko yhtä vaarallista huutaa lapsia pihalta syömään tai huutaa innoissaan eteisestä että se lasten odottama postipaketti tuli? Jos se ei ole volyymi, olisiko se kuitenkin aggressio, uhkaavuus? Sitä voi viestiä monilla muillakin keinoin (äkkipikaisin liikkein ja kosketuksin, mulkoilemalla, sanavalinnoilla, sarkasmilla...), ja kova äänenkäyttö ei automaattisesti ole aggressiivista vaan se voi olla samanlainen "hei huomatkaa mitä minä yritän sanoa" kuin se jos huitoisi käsillään ja puhuisi normaalivolyymilla. Oleellista on se, miten lapsi huutamisen kokee, ja onko vanhemmalla herkkyyttä huomata se ja tarvittaessa muuttaa toimintaansa. Satunnaiset avoraivarit on esim. lastenpsykiatri Janna Rantalan mukaan opettelemisen arvoinen juttu jos vaihtoehtona on syyllistävä puhe.

Tämä ei ole puolustuspuhe sylki roiskuen lapselle raivoamiselle. Oma äitini on lajia joka ei huuda koskaan, ei vain kuuluu luonteeseen, ja olen potenut omasta huutamisestani kohtuutonta ja lamaannuttavaa syyllisyyttä. Siihen nähden, että äitiyteni on kaikessa epätäydellisyydessään kuitenkin riittävän hyvää. Ja jos ärähdän kohtuuttomasti, pyydän anteeksi, enkä ikinä syytä lapsiani omista tunteistani tai käytöksestäni. Puolisoni taas ei koskaan huuda, se ei sovi hänelle. Hän ei myöskään hihku riemusta tai naura hillittömästi. Meitä on erilaisia, ja uhkaava, pelottava käytös on aina väärin. Huutaminen taas... njäh, ei aina.

Vierailija kirjoitti:

Sellainen olennainen ero on että temperamenttinen lapsi huutaa usein, mutta temperamenttinen aikuinen kykenee säätelemään toimintaansa vaikka haluaisi huutaa yhtä usein. Eli temperamentti EI TODELLAKAAN ole mikään perustelu aikuisen huutamiselle. Vielä omille lapsilleen! Menkää itseenne huutajat, oikeasti.

OLE HILJAA MYMMELI!!!

Vierailija kirjoitti:

Ei ole riittävä syy.

Vaikkakaan ei suotavaa, niin kyllä se nyt kuitenkin on ihan normaalia, että äiti huutaa "useita kertoja viikossa". Ei ole oikein eikä mukavaa, mutta lastensuojelun asiakkaina on sadoittain perheitä joissa on oikeasti kauheita tilanteita, eikä niitäkään pystytä hoitamaan. On ylimitoitettu reaktio tehdä ilmoitus tuollaisesta.

Onko itselläsi lapsia? En kysy pahantahtoisesti, vaan siksi että itse kuuntelin nuorena aikuisena samoin ajatuksin naapurin lapsen itkua. Myöhemmin tajusin sen itkumäärän ihan normaaliksi.

Tuosta normaaliudesta voi olla montaa eri mieltä. Jos mietin oman elämän kautta tätä asiaa niin..meillä huudetaan harvoin, hyvin harvoin. Mutta silloinkun minä pärähdän huutamaan, niin silloin olen todella äärirajoilla jaksamisen kanssa ja keinot vähissä, joten jos joku kuulisi minut huutamassa peräti useita kertoja viikossa, niin kyllä silloin hälytyskellot saisikin soida, jos ei oman perheen sisällä niin mikäpä ettei muualla.

Tietysti lapset huutavat, lapset huutavat joka kodissa, mutta jos huuto tapahtuu aina aikuisen säestämänä, niin ehkä he tarvitsevat apua kasvatuksessa.

Kyllä jatkuvaan ja usein kuultavaan huutoon ja sitä seuraavaan itkuun saa reagoida ja on täysin inhimillistä huolestua.

Entinen naapuri huusi alle kouluikäisille lapsilleen mm. "v*ttu ole kunnolla" tai "s**tana nyt hiljaa". Muuten ei olisi särähtänyt korvaan, totta kai jokainen joskus ääntä korottaa ja komentaa, mutta kiroilusta tulee heti  tosi wt vaikutelma.

Vierailija kirjoitti:

Voi jestas. Esimerkiksi meillä kaikki pukemiset ja muut toimenpiteet on hirveän taistelun takana. Vauva itkee lattialla väsymystään, huutava 2-vuotias pitää pukea pitämällä väkisin sylissä ja joskus siinä tulee itsekin huudettua, että ole nyt saatana rauhassa. Ei toivottavaa ja yritän kyllä pitää hermoni, mutta ei se aina vain onnistu.

Miten sinä pystyt 2 vuotiaalle noin rumasti huutamaan? Olet inhottava ihminen!!!!!

Minä huudan kuin palosireeni, kun sisarukset ovat ärsyttäneet toisiaan pitkin päivää ja sitten jompikumpi menettää hermonsa ja alkavat fyysisesti vääntämään.

Kyllä silloin saa huutaa. Huutaisin kadullakin, jos näkisin jotakin ihmistä pahoinpideltävän.

Silloin kun lapsilla on aggressio päällä, ei ne edes kuule tavallista puhetta. Sama efekti tulee esim. lasten pelatessa jalkapalloa tai urheillessa (silloinhan aggressio purkaantuu tosin oikein); kentänlaidalta on turha kannustaa puheääneellä, ei lapsi sitä kuule muuten.

Huutaminen, kuten joku aiemmin hyvin kuvasikin, ei ole mikään yksi ja tietynlainen kommunikointikeino. Siinä on sävyjä, toinen alistaa huutamalla, toinen vain herättää kuulijan ja kolmas vierittää pahaa oloa lapsiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi jestas. Esimerkiksi meillä kaikki pukemiset ja muut toimenpiteet on hirveän taistelun takana. Vauva itkee lattialla väsymystään, huutava 2-vuotias pitää pukea pitämällä väkisin sylissä ja joskus siinä tulee itsekin huudettua, että ole nyt saatana rauhassa. Ei toivottavaa ja yritän kyllä pitää hermoni, mutta ei se aina vain onnistu.

Miten sinä pystyt 2 vuotiaalle noin rumasti huutamaan? Olet inhottava ihminen!!!!!

Kirosanojen aggressiivisuus on opittua. Minunkin korvaan kirosanoja sisältävä puhe on hyökkäävää, uhkaavaa, mutta pikkulapselle se on ihan sama onko tuossa saatana vai kärpässieni vai kumisaapas, koska kotonaan hän oppii niiden sanojen voiman vai voimattomuuden. Eli vaikka se ei-kiroilevassa-ympäristössä eläneen aikuisen korvaan on ilmaisuna hyvin vahva, lapselle tai perheelle jossa kirosanat on arkisia se ei ole.

En pidä sitä silti kovin kauniina tapana tai hyvänä esimerkkinä lapselle johtuen siitä miten meidän yhteiskunnassa kirosanat usein koetaan. Mutta ei se 2v tunne saatana-sanasta yhtä voimakkaasti kuin sinä tai minä. Oleellista on onko se epätoivoinen huokaisu tai parahdus, äidin varaventtiili jolla osa paineista pihahtaa ulos ja jaksaa taas olla kohtuullisempi, vai sellainen kaikki lihakset kireinä sähisty uhkaus josta lapsikin ymmärtää pelätä ja osata odottaa sitä että kohta se haalari menee päälle puoliksi riuhtoen.