Lue keskustelun säännöt.
Olisin halunnut lapsena olla mieluummin isätön kuin sen "isän" lapsi
15.04.2017 |
Olen saanut koko lapsuuteni kuulla, miten minusta ei ole mihinkään, en ole mitään enkä pärjää missään. Kotona tämä "isä" teki kaikkien elämästä helvettiä ilkeydellään, itsekeskeisyydellään ja narsisitisella käytöksellään.
En saanut koskaan tuntea olevani hyvä yhtään missään. Jos esimerkiksi riemuitsin äidille siitä että sain kokeesta kympin, tämä "isä" alkoi paiskomaan ovia ja jupisi itsekseen "tommosta kehumista viitsi kuunnella", siis suuttui minulle siitä, että olin iloinen jostain asiasta. Sama juttu, jos todistukseni keskiarvo oli yli ysin ja mainitsin olin iloinen siitä, piti sen "isän" heti tulla syyttämään minua itseni "kehumisesta".
Se ei ikinä osallistunut meidän elämään ja jätti kaiken äidin vastuulle. Ei osallistunut lastenhoitoon, ei käynyt töissä, eikä tehnyt niin yhtään mitään. Sen käsitys lastenhoidosta oli se, että se meni itse nukkumaan, kun me pikkuveljen kanssa leikittiin olohuoneessa, oltiin molemmat alle kouluikäisiä. Eihän meitä voinut siis sen vastuulle jättää. Se toki oli hyvä asia, että äiti olikin se ihminen, joka kasvatti meidät. Sen vuoksi olenkin kokenut koko elämäni olevan isätön.
Minusta tuntui jo pienenä, ettei muut ihmiset oikein ymmärrä, että isä ei välttämättä olekaan mikään isä, vaan jopa pelkkä rasite. Siksi on monia kertoja tuntunut tosi kohtuuttomalta, kun joku on sanonut "sulla sentään on isä". Olisi ollut kiva nähdä, kun olisivat itse tulleet kokeilemaan olemaan sen "isän" lapsia.
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihan noin kärjistettyä kokemusta.
Mutta olen miettinyt että jos vanhempani olisivat eronneet tai isäni ei olisi ollut kuvioissa, olisinko itsevarmempi, rohkeampi jne.
Meillä iskä aina naureskeli äidin mielipiteille ja tavoille, aina on jotain ruuassa vikana, eihän tämä millekään maistu... Tekee sen huomaamattomasti, tai vaikuttaa ihan tavalliselta yksittäin ei mitään pahaa, muka hyvän tahtoista puoli vitsillä, mutta kun se on jatkuvaa. Hänestä myös huomasi että me lapset ei oltu niin hyviä kuin muiden lapset, tuntui että häpesi meitä, ei pitänyt parhaasta kaveristani, oli siis aina asiallinen hänen aikanaan mutta nälvi minua "taasko sinne Tainan luokse" vaikea selittää sen, vähättelevän, halveksivan, pilkkaavan ilmeen ja äänensävyn vain huomasi.
Olen pelännyt todella paljon epäonnistumisia, koska siittä seuraa pilkkaa ja halveksuntaa. Eli en uskaltanut mitään kokeilla nuorena, olin arka, ja sekös vasta sitten olikin isälle taas pettymys, kun en ollut reipas, sosiaalinen niin kuin vaikka työkavereiden lapset.
Ja edelleen aikuisena tuntuu että en ole tarpeeksi hyvä, menestynyt tarpeeksi elämässä, aina vaan häpeäksi isälle.